No niin, palataan hetkiseksi maissipitoisten muksujen pariin kun kerran sattui löytymään tämä viides osa jota en raaski lykätä kauemmaksi. Heti alkuun lienee hyvä mainita, että itse kannessa elokuvan nimeksi kerrotaan otsikossakin esiintyvä Fields of Terror, mutta menuvalikossa ja alkuteksteissä se onkin Field of Screams, joten alku ainakin on lupaava.
Mutta samapa se millä nimellä itsensä esittelee ja minkä numeron lapsiensa perään laittaa, sillä kuten jo aikaisemmin kerroin eivätpä nämä elokuvat oikein yhdisty toisiinsa tai ainakin tekevät sen vähintään niin väljästi, että uuden osan näkeminen ei edellytä aiempaan tutustumista, saatikka ylipäätään ajatustakaan kronologisesta katselujärjestyksestä.
Mutta näin mennään nyt...
Joukko yliopistobilettäjiä eksyy hiljaiseen pikkukaupunkiin, mutta onneksi täällä on kohta elämää. Hyvin kuolettavaa elämää kun pikkupoika Ezeekialin (Adam Wylie) edustamat tappajalapset aikovat taas kerran pistää kaikki aikuiset palasiksi ja palvoa maissipellossa elävää demonimörökölliä.
Maissilapsien kantavia ideoita aina ja varmaan iänkaikkisesti on se, että lapset tappavat aikuisia ja kuten jo ensimmäisessä elokuvassa osoitettiin niin kun täytät 18v olet aikuinen ja sinut uhrataan maissihirviölle. Siispä ymmärrettävästi elokuvan pahislapset ovat sieltä nuoremmasta päästä. Eivät aivan kapaloikäisiä, mutta tupakointi hoidetaan vielä hyvän tovin laittominen keinoin. Miksi siis tässä viidennessä osassa suurin osa kakaroista näyttää samanikäisiltä kuin paikalle eksyneet yliopistolaiset? Jotka hekin edustavat ns. ikuisia opiskelijoita. Se vie hieman merkitystä asialta. Vielä kummallisemmaksi asian tekee se, että David Carradine esittää maissikultin johtajaa ja uskoakseni hän oli kuvausten aikaan jo aikuinen mies. Toki sille on selityksensä, mutta ottaen huomioon kuinka hyvin aiemmin lapsisaarnaajat saivat muut muksut pähkinöiksi tuntui koko ikä-idean merkitystä ajatellen tarpeettomalta muuttaa sitä rakennetta jollain pappatunturilla.
Lisäksi mainittavaa on se, että tässä on taas kerran yksi niistä elokuvista jonka näyttelijöistä joku nousi myöhemmin huomattavan suureksi tähdeksi ja varmaankin vaikenee kuin toimittaja muistaa mainita historiasta löytyvän tällaisenkin mestariteoksen. Nyt kyseessä on Eva Mendes jonka ensimmäinen elokuvarooli löytyy tästä Maissilapsien viidennestä osasta. No, ainakaan se ei ole Ghost Rider.
Tässä muuten on aika mielenkiintoinen roolitus ollakseen jo osa viisi ja vaikka eivät nyt mitään suurtähtiä olekaan niin verrattuna esimerkiksi edelliseen ja seuraavaan osaan on tässä hämmentävänkin suuri joukko tunnettuja naamanimiä. Fred Williamson, Kane Hodder, Alexis Arquette, David Carradine, Adam Wylie ja hitto, jopa kaksi Zappaa Ahmetin ja Divan muodossa, ja kukin heistä oli tuohon aikaan varmastikin Mendesia tunnetumpi. Eihän tämä nyt tietenkään mikään Avengers-porukka ole, mutta Maissilapset-mittapuulla lähes ainakin.
Kauhuleffana Maissilapset vitonen on puuduttavan kehno, mutta aivan kuten tuo näyttelijäroolitus on se ainakin kiehtova muiden seikkojensa vuoksi. Tämä esimerkiksi koettaa olla tekstiltään kovinkin hip ja cool, mikä on ihan ymmärrettävää kun elokuvan seurattava joukko koostuu pukinpartaisista opiskelijoista jotka varmasti ovat kukin katsoneen Screamin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, etc. Siispä dialogissa on paljon sarkastisia heittoja ja neljännen seinän rikkominen on niinkin lähellä kuin seinän takana, ja vaikkakaan hirveän nokkelaksi ei teksti ylläkään niin kaikessa haiskahtaa vahva postmoderni hipsteriys. Elokuvan soundtrack on jotenkin hyvin kuvaava siitä mitä ajan takaa kun musiikkia on yhtyeeltä Norin Rad joka tietenkin on yhtä kuin Norrin Radd eli Hopeasurffaaja ja kyseisen yhtyeessä vaikutti Danny Keough, joka puolestaan tunnetaan Lisa Marie Presleyn muinaisena aviomiehenä. Sillä ei sinänsä ole mitään merkitystä kuka Keough oli ja kenen kanssa naimisissa, mutta hänen nimensä tuo mieleen muotigurugrungelookkinsa ja tämä kuva on sitä miltä koko Maissilapset 5 tuntuu:
Lapsista viis ja maissidemoni hiiteen, nyt on tärkeintä pistää joukko opiskelijoita näsäviisastelemaan ja aina silloin tällöin suoritetaan jokin rutiinimurha.
Enää puuttuu, että joku sanoisi "it belongs in a museum", mutta sillai tiedättehän ironisesti lattea ryystäen.
Mielestäni Maissilapset 5 on aika mielenkiintoinen elokuva koska se tuntuu jo lähes parodialta itsestään ja rikkoessaan niin monia aiempia sääntöjään se voisi melkein olla koko roskan reboottaus jossa olisi voitu Carradinen avulla keskittyä aikuisen johtaman lapsikultin kuvaamiseen, mutta kun sinne on pitänyt väkisin saada ne perinteisetkin maissimeiningit niin pöpelikköön ovat pöpit taas itsensä ajaneet.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti