Creepshow 2 (1987)

Muksu on saanut käsiinsä tuoreimman Creepshow-sarjakuvan ja nämä hän sieltä lukee, tai ainakin katsoo kuvia:

OLD CHIEF WOOD'NHEAD

Pienen autioituvan kylän hiljaista sekatavarakauppaa pitävä hyväsydäminen Ray (George Kennedy) jaksaa uskoa tulevaan, mutta vaimo Martha (Dorothy Lamour) haluaisi miehensä jo eläköityvän. Paikallinen intiaaniheimo maksaa velkansa Raylle antamalla hänelle korujaan ja kun paikalliset huligaanit tulevat ryöstämään ne sekä tappavat Rayn ja Marthan, päättää pihalla seisova puinen intiaaniveistos kostaa isäntänsä puolesta.

THE RAFT

Joukko nuoria suuntaa lammelle uimasille kun huomaavat, että siellä on heidät ateriaksi haluava elävä öljylammikko.

THE HITCHHIKER

Annie (Lois Chiles) tulee ajaneeksi liftarin hengiltä ja pakenee paikalta, minkä vuoksi kuollut osoittaa olevansa puhelinmyyjä eikä  jätä rouvaa rauhaan.

Viisi vuotta siinä meni ennen kuin Creepshow sai jatkoa, mutta eipä sitä suuremmin huomaa sillä pitkälti samaa tavaraa lähes samalla tavalla on tarjolla, että poislukien vaate- ja hiusmallit ei ajankulua ole oikeastaan ollut. Samankaltaisuus on ilmeisen huomattavaa koska olen huomannut Creepshowsta puhuttaessa useammankin ihmisen joutuvan hetken miettimään, että kummasta osassa jokin yksittäinen tarina sattui olemaan ja tähän olen sortunut itsekin. Enemmänkin moni tuntuu yhdistävän tarinat ensimmäiseen elokuvaan kuin päättelevän niiden olevan kakkososasta, jolloin sitä pikemmin voisi ajatella ettei näitä olekaan kaksi elokuvaa (ei, edellenkään emme huomioi tyystin irrallista kolmososaa joka vain raiskaa tuttua nimeä) vaan yksi kahteen osaan jaettuna. Sekin saattaa vaikuttaa yhdistämiseen erottamisen sijaan, että kakkososa on kahden tarinan verran lyhyempi eikä siinä ole yhtä erottavaa visuaalista ilmettä taikka tunnistettavia näyttelijöitä kuin ensimmäisessä elokuvassa. Siinä missä ensimmäisessä oli muun muassa Ted Danson, Adrienne Barbeau, Leslie Nielsen, Ed Harris ja usempi muukin tuttu esiintyjä on tässä kakkosessa... öö... Holt McCallany? Hahaha! Ei nyt, on tässä sentään George Kennedy, että saatiin Mies ja alaston ase-edustus kohdilleen. Mutta niin, huomioarvo on pienempi ja vaikka niin sekä Stephen King että George A. Romerokin ovat edelleen mukana niin esimerkiksi jälkimmäinen nyt ainoastaan kirjoittajan roolissa kun ohjaajana toimi Michael Gornick, joka tuohon mennessä lienee tunnetuin korkeintaan useammankin Romeron elokuvan kuvaajana. Tuo ei ole Gornickin vähättelyä, mutta tarkoitan että Creepshow kakkosen profiili oli paljon pienempi kuin ensimmäisen elokuvan, jossa esimerkiksi King oli hyvinkin näyttävästi esillä myös näyttelijän ominaisuudessa (tekee tässä kylläkin cameon). Tämä kaikki siis osoittamaan, että ehkä sille on syynsä miksi kakkosen tarinoita ei saata automaattisesti muista olevan kakkosessa.

Tämä jatko-osan kohtaama mahdollinen muistettavuuden puute ei kuitenkaan puhu pelkkää pahaa itse elokuvasta, vaikkakaan sen vuoksi se ei pääse seisomaan täysin omilla jaloillaan, koska kyllä kyseessä on juuri samankaltaisuuden vuoksi yhtälailla ykkösen tavoin viihdyttävä teos josta kukin voi löytää oman suosikkitarinansa. Se ei vain oikein anna sille mahdollisuuksia haastaa ensimmäistä elokuvaa, mutta edellisestä sanomaani lainaten myös Creepshow 2 "...on sen verran leikkisä elokuva, että vaikka onkin hyvin miellyttävää katseltavaa tuntuu se samanaikaisesti hieman ontolta. Nämä tarinat ovat sellaisia kauhun pikaruoka-annoksia joissa rasvaa ja sokeria on tuomaan hetkellistä hyvää oloa, mutta jota ei vahingossakaan kutsuisi gourmetiksi taikka jäisi sen enempää pohtimaan." Joskaan tässä tapauksessa en usko kyseessä olevan niin hyvä elokuva kuin aineksistaan oli mahdollista tehdä, koska kyllä jokaisen jälkeläisen pitäisi emonsa kunnioituksen ohella pystyä myös edes yrittämään sen ohittamista.

Joskin sen verran palaan siihen leikkisyyteen, että on tämä kakkonen tunnelmaltaan vähemmän humoristinen kuin ensimmäinen elokuva, mutta ei silti tyystin sitä unohtanutkaan ja vielä siitä muistettavuudesta, on mielestäni mielenkiintoista se kuinka kolmesta tarinasta kuitenkin vain Old Chief Wood'nhead ja Hitchhiker ovat tätä varten kirjoitettuja tarinoita, The Raftin puolestaan ollessa jo aiemmin julkaistun King-novellin filmatisointi, mutta silti nimenomaan nuo ns. uudet ovat kolmesta nimenomaan ne jotka tuntuvat jo entuudestaan nähdyiltä.

Tähän arvatenkin syynä on se, että henkiin heräävä veistos ja kummitteleva liftari ovat perinteisempiä urbaanitarinoita kuin elävältä syövä öljyläikkä. Se kuitenkaan ole hirveän hyvä juttu jos näinkin nopeasti eli jo kakkososaan tullessa tulee hetkeksikään fiilis ettei olla näillä tekijöillä keksitty edes kolmea tuoretta tarinaa.

Creepshow kakkosessa on tietenkin hieman normaalia ajanmuutosten ja jatko-osien tuomaa teknistä edistystä, jolloin ensimmäisessä osassa hyvin ilmeetön The Creep (vrt. Crypt Keeper) eli sarjakuvien johdannot hoitava hahmo on nyt nuken sijaan maskeerattu näyttelijä (Tom Savini) ja sarjakuvasiirtymät ovat saaneet pelkkien stillpiirrosten oheen oikeampaa animaatiota, mutta aivan kuten se mainitsemani hiusmallin muuttuminen ovat ajansaaton muutokset sen verran minimaalisia, että niitä saa lähes erikseen etsiä. Se miten mukaan on tehty erillinen master of ceremony on hiukan masentavakin osoitus siitä, että nyt juuri olisi ollut mahdollisuus tehdä se Creepshow-televisiosarja kun sille saatiin juontajakin, mutta ei sitten. Lisäksi The Creepista on todettava, että vaikka tässä kakkososassa hän on saanut itseensä eloa niin sekä oikealla ihmisellä kuminaamarin että myöskin animoidun piirroshahmon myötä, oli alkuperäisen design huomattavasti toimivampi:

Muutoin kyseessä on kyllä hyvä lisä ykkösen rinnalle ja hyvällä mielellä sen katsoo läpi. Sen paikka ehkä olisi kuitenkin oman DVD-kotelonsa sijasta ykköselokuvan lisämateriaaleissa.

Suosikkini on The Raft vaikkakin tehosteena se öljyläikkä on ajoittain hyvinkin halvan näköinen, kuin veteen heitetty jätesäkki, mutta tämä ilmeisesti olikin elokuvan efekteistä hankalin toteutettava. Kyseinen tarina kuitenkin parhaiten onnistuu tuomaan mukanaan sellaisen ei-pakopaikkaa-fiiliksen ja aivan kuten ensimmäinen elokuvan The Lonesome Death of Jordy Verrillin kaiken itseensä imevä kasvillisuus myös tämä öljy aiheuttaa heti sen nähdessään samanlaisen ihan sama mitä teet, kaikki on jo menetetty-ajatuksen ja jos pituutta olisi ollut hivenen enemmän olisi se varmasti vain voimistunut. The Raftin kohdalla lisäahdistusta tuo se, että turva eli ranta on niin kovin lähellä.

Olentona öljy on sitten kuin The Blobin kasariversion serkku ja huomioitavaa on se, että ilman The Raftia pudottaisin kyllä lopullisesta pisteytyksestä yhden tähden koska kyllä se kokonaisuuden unohdettavuus on lopulta turhan suuri jotta sillä ansaittaisiin suuriakaan kehuja.

Vaikkakin Creepshow 2 on lisännyt välipiirroksia sekä animaatiota (joskin itse tarinoista oli karsittu pois muun muassa sarjakuvaruudut ja puhekuplat) ja muutoinkin esimerkiksi soundtrackinsa kansissa korosti sarjakuvamaisuutta ei elokuvasta ole taidettu varsinaista virallista sarjakuvaa koskaan julkaistu.

Sellainen kuitenkin oli tekeillä, joskaan ei näemmä aivan yhtä vaikuttavan oloisena kuin Berni Wrightsonin ensimmäisestä aikaansaama eli vertailussa sarjakuva olisi tainnut olla kuin elokuvansakin, että kaikki okei.

Tähdet: ***

Creepshow 2