Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street, 1984)

Olen aikoinaan (näemmä 9.9.2007) kirjoittanut mielestäni hyvinkin kattavasti Elm Streetista. Mutta koska samaisessa kirjoituksessa käsiteltiin myös Halloweenia ja Friday the 13th-sarjaa, niin se ei sellaisenaan sovi tänne uudelleenjulkaisuksi. Lisäksi se kirjoitus oli tehty blogiin jonka olen hylännyt jo between the time when ocean's drank Atlantis, and rise of the sons of Aryas ja sinne ei ole paluuta. Kirjoituksessa esiintyi kuitenkin paljon asiaa jonka toistaisin tämänkin kirjoituksen yhteydessä, niinpä pienellä editoinnilla kun eritellään Elm Streetit ja poistetaan muut elokuvasarjat, on alkuperäistekstistä hyötyä täälläkin.
Tämä maininta vain siksi, että jos joku sattuu tuumimaan, että teksti kuulostaa tutulta, niin siinäpä se syy lymyilee.

Olen kova (pehmeä) Elm Street-fani. Tai, sanotaanko että olen kova Elm Streetin idean fani, siispä ainakin tämän ensimmäisen osan yhteydessä tulee tekstiä riittämiin. Joten ota esiin kipulääkkeet ja monokkeli, sillä luettavaa riittää ja aikaa kuluu.

Noin minun ikäisilleni kauhuelokuvien ystäville suuria nimiä ovat Jason Voorhees, Freddy Krueger ja Michael Myers, sillä nuo hahmot dominoivat lapsuutemme kauhuelokuvia. Tottahan toki siellä olivat Prom Nightit ja Child's Playt, mutta Elm Street, Halloween ja Friday olivat selkeästi tunnetuimmat ja parhaiten esillä myös Suomessa, siitäkin huolimatta että virallisesti Fridayt olivat pitkään pannassa.
Elm Street, Halloween ja Friday ovat usein sellaisillekin ihmisille tuttuja, jotka eivät ole niitä nähneet. Itseasiassa moni saattaa uskoa nähneensä jonkin jakson kyseisistä sarjoista, kuitenkaan näkemättä yhtäkään niistä. Sillä niin Freddy, Michael, kuin Jasonkin ovat populaarikulttuurissa samalla tavalla tunnettuja, kuin McDonalds, tai Kaasi. Viimeistään joka helvetin kehnon Scary Movien, tms. tekemät parodiat tunnetuista kauhuhahmoista, ovat tehneet myös nämä kolme Caballeroa tunnetuiksi muillekin kuin kauhuystäville.
Freddy, Jason ja Michael eivät ole vain persoonattomia talonmiehiä murhankiilto silmissään, vaan kauhun supersankareita. Freddy on kauhun Hämähäkkimies.

Nyt kuitenkin keskitytään nimenomaan Freddyyn ja Elm Street-sarjaan, muiden vuoro on sitten myöhemmin (vaikka molempia onkin jo sivuttu tämän blogin yhteydessä.)

Freddy Krueger on ideana yksi kaikkien aikojen parhaimpia mitä kauhuelokuvaan on voitu luoda. Ajatus tappajasta joka kulkee unesta toiseen lahtaamassa uhrejaan ja saa lopputuloksen näyttämään luonnolliselta kuolemalta on loistava.
Nukahdat, Freddy viiltelee sinut, mutta todellisessa maailmassa kuolinsyyksi merkitään sydänkohtaus, tms. Tai se kauhuelokuvien perinteinen "hän kuoli pelkoon." Tietenkään elokuvasarjan aikana tätä ei olla hyödynnetty kovinkaan hyvin, vaan liiaksi unimaailma on vaikuttanut elokuvien todellisuuden kulkuun. Mutta idea ideana.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt Wes Cravenin Freddy-luomuksen ulkoasua. Kun idea on sopivan pelottava, niin miksei Freddy ole ulkoisesti samanlainen? Craven on kyllä esittänyt loogisen selityksen Freddyn ulkoasuun. Craven on kertonut että ulkomuotonsa Freddy on saanut joltakin vanhalta mieheltä joka oli säikäyttänyt Cravenin hänen ollessaan vielä pieni poika. Siksi Freddyn palaneet kasvot eivät niinkään näytä kauhistuttavan pelottavilta, vaan enemmän psoriasiksesta kärsivältä vanhukselta. Freddyn vaatetuksen oli sanellut talonmiehen asu, jollainen oli ollut talonmiehellä jonka Craven oli kohdannut koulussa ollessaan. Joten vaikka Cravenin ajatus Freddyn ulkoasusta on looginen, niin kauhuelokuvan kohdalla sen olisi voinut ajatella toisinkin.
Varmasti moni ajattelee Freddyn olevan kammottavan näköinen ja taatusti Freddy pelottaa suurinta osaa pikkumuksuista jotka luvalla, tai luvattomasti katsovat Freddyn toilailuja. Mutta nyt kun katsotaan Elm Street-sarjan kehitystä kauhusta jonkinlaiseen kauhukomediaan ja takaisin kauhuun, niin Freddy pääosin näyttää enemmän höperöltä vanhukselta, kuin kauhistuttavalta unimurhaajalta. Uskonkin että Elm Street olisi sarjana pysynyt uskollisempana kauhulle jos Freddy-hahmo olisi suunniteltu ulkoasultaan toisenlaiseksi. Mutta jatko-osien aika on ensimmäisen jälkeen.
Ja vaikka nyt jokseekin kritisoinkin Freddyn ulkoasua, niin kyllähän se penskana pelotti minuakin suuresti, että oikeastaan vasta juuri jatko-osat ja niissä tapahtuva hahmon asenteellinen muutos lievensivät Freddyn pelottavuutta, kuten myös se ikävä seikka että vanhempana elokuvia katsoi ja katsoo eri tavalla.

Kuinka pelottava Freddy sitten oli mielestäni?
No, ala-asteella minulla oli Fangoria-lehti jonka kannessa Freddy komeili. Se pelotti minua niin, että pidin lehteä piilossa itseltäni.
Aika hyvin höperöltä vanhukselta.

Tässä tulee kuitenkin nyt jo esimakua jatko-osistakin, joten kenties niistä ei tule kunkin kohdalla enää kirjoitettua suuremmin. Kuitenkin katson tarpeelliseksi käsitellä edes joiltakin osin koko saagaa, jotta sarjan punainen lanka pysyisi elokuvien yksittäisistä juonellisista tyylirikkeistä huolimatta koossa.

A Nightmare On Elm Street kertoo lastentappajasta Freddy Kruegerista (Robert Englund) joka teknisen virheen vuoksi ei joudu vankilaan, vaan pääsee vapaalle jalalle. Turhautuneet, kostonhimoiset Elm Streetilla Kruegerin naapureina asuvat vanhemmat ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja polttavat Kruegerin hengiltä. Kuoleman sijaan eräänlaiset unidemonit (tämä tulee paremmin esille oikeastaan vasta kuudennessa osassa) antavat Kruegerille mahdollisuuden elää ikuisesti unissa, mutta vain jos Krueger tuo demoneille ihmisten sieluja. Aluksi sarjassa annetaan ymmärtää, että Freddy tahtoo vain kostaa heille jotka hänet polttivat, tappamalla heidän lapsensa. Freddy ei siis pitänyt alueen vanhempien oman käden oikeutta oikeutettuna, vaan tahtoo kostaa mielestänsä koetun vääryyden.
Kun viimeinenkin Freddyn alkuperäisistä kohteista oli kuollut, oli Freddylle keksittävä toinen syy jatkaa unissa eloaan. Luonnollisesti tähän otettin mukaan idea laajentaa veitsisormien kohteiksi kaikki Elm Streetin lapset, eikä vain Freddyn kuolemaan johtaneiden perimät. Tässä tuli mukaan erinomainen idea keinosta jolla Freddy voi jatkaa tappojaan. Freddy ei voi vain siirtyä kenen tahansa uneen omien halujensa mukaan. Vaan jonkun täytyy nimenomaan nähdä unta Freddysta, tai jonkun joka jo näkee unessa Freddyn, täytyy avata portti toiseen ihmiseen. Jos Freddy on minun unessani, niin päästäkseen sinun uneesi, minun täytyy nähdä unta sinusta ja näin Freddy voi siirtyä myös sinun uneesi. (Tuo puolestaan tulee parhaiten esille neljännessä osassa ja asiaan palataan Freddy Vs. Jasonissa.)
Ja kun Freddy siirtyy toisen ihmisen uneen, ei sitä porttia voida enää sulkea. Lopulta Elm Streetilla ei ole kuin yksi lapsi jäljellä, joten Freddy "lähettää" viimeisen lapsen hakemaan luokseen lisää uhreja ja tätä kautta Freddy voisi siirtyä taas eteenpäin. Sen seurauksena Freddyn luokse saapui hänen tyttärensä joka ei muistanut isänsä olemassaoloa. Kuten asiaan kuuluu, vain verisukulainen voi tappaa Freddyn lopullisesti. (Kuudes osa.) Sukulaisuus keinona tappaa oli selkeästikin vain yritys jälleen kerran lopettaa yksi sarja, jonka tuotto oli lähtenyt alamäkeen.
Freddyn kaltaisen unitappajan olemassaoloa kun ei voida lopettaa. Niin kauan kun unia nähdään, on Freddy ikuinen.
Elm Street-sarja ei luonnollisestikaan ole täydellinen. Sortuminen omien sääntöjen rikkomiseen tapahtui jo kakkososassa. Siinähän Freddy pystyi liikkumaan vapaasti unimaailmassa, kuten myös todellisessa maailmassa. Joten siinä hukattiin yksi Freddyn perustekijöistä. Plussana kakkososalle luettakoon se, että siinä otettiin teiniseksuaalisuuden tutkimiseen rohkeasti homoseksuaalinen vire, jollaista ei juuri missään massayleisön elokuvassa uskalleta vieläkään käsitellä,,, ellei sitten kyseessä ole Robin Williamsin komedia.
Kokonaisuuden kannalta Elm Street-sarjassa on paljon juonenkäänteitä joilla ei ole rakenteellista merkitystä, kuin kenties juuri niiden tapahtumahetkellä. Kyse on juuri näistä ideoista joissa paljastetaan yksityiskohtia Freddyn motiiveista, tavoista joilla Freddy voidaan tappaa, etc. Osan niistä joutuu unohtamaan, jotta koko sarjasta saisi kehiteltyä loogisesti kulkevan tapahtumajanan.
Siksi aiemmin esittelemäni juonikuvio koko sarjaa varten "unohti" Freddyn kuolleen vähän väliä ja muitakin juttuja, joilla ei ole todellista merkitystä kokonaisuuden kannalta.
On ymmärrettävää, että Elm Street-sarja sortui nopeasti efektimyllytykseen. Pitihän siitä unimaailmasta tehdä koko ajan edellistä näyttävämpi ja koska Freddysta tuli niin suosittu muuallakin kuin kauhupiireissä, oli Freddyn hahmosta tehtävä kuluttajaystävällisempi ja se johti tapaan jolla Freddy heitti läppää koko ajan. Uskon kuitenkin, että Elm Streetista ja Freddysta olisi vielä muuhunkin kuin komedian pariin (Freddy Vs. Jason.)
New Nightmaressa Freddyn hattu poistettiin ja mukaan iskettiin nahkahousut, sekä pitkä takki. Mikä johti siihen, että Freddy näytti enemmänkin Village Peoplen jäseneltä, kuin pelottavalta unimurhaajalta. Itse olen enemmän tunnelmallisen kauhun ystävä, kuin visuaalisen oksennuksen, niinpä haluaisin nähdä uuden Elm Street-leffan jossa saisi muuten olla ihan sama tarina kuin aiemmin, Freddy tappaa nukkuvia. Unohdetaan tosin teinit ja laitetaan mukaan kaikki mahdolliset nukkuvat. Freddyn tulisi olla hiljaisempi, kasvojen ilmeettömämmät ja hänen tulisi olla enemmän pimeydessä oleva, kuin näkyvillä. Unimaailman tulisi olla myös pimeää. Pidin kovasti niistä tehdastunnelmista, että se voisi jättää. Ja Freddyn tulisi toimia enemmän Viiltäjä Jackin tyyliin, kuin tehdä sielupitsoja Raybanit silmillään. Musiikkina mielummin suhinaa ja kolinaa, kuin mitään sen hetken trendirokkia. Ei niinkään mitään CGI-tapausta, kuin valoja ja varjoja. Tällä tavoin voitaisiin tehdä Elm Street-elokuva joka voisi olla "pelottava," sen sijaan että se olisi vain jotain popcornviihdettä.
Vaikka tämän tuoreen remaken pääosaan onkin valittu näyttelijä jonka uskon suoriutuvan roolistaan mainiosti, niin epäilen silti uuden Elm Streetin olevan yhtään sen parempi kuin huonouden tai vähintäänkin keskinkertaisuuksien suossa tarpovat uudet Halloween ja Friday.

Elm Streetien pohjaidea on aivan loistava ja sarjalle kannattaa antaa mahdollisuus heidänkin, jotka ovat tottuneet nykyisiin kauhuelokuviin. Täytyy vain päästä eroon niistä ajatuksista, että nyt jo joillekin ne ovat vanhoja ja hitaita elokuvia.
Sivuutettava on myös ne kaikki huonot puujalkavitsit.
Täytyy nähdä Elm Streetit niiden idean pohjalta, ei niinkään täysin niiden toteutuksien.

Siinä nyt oli sitten jonkinlaista, kenties analyysiksikin kutsuttavaa tekstiä Elm Street-sarjasta, joten mitä jos nyt keskityttäisiin hieman enemmän tähän ensimmäiseen osaan ja voitaisiin spoilata loputkin elokuvasta.

Juonikuvio tulikin jo kerrottua, mutta koska kertaus on opintojen äiti käydään läpi elokuvan tarina enemmänkin vain tätä osaa ajatellen, kuin seuraavia ei olisikaan.

Tina (Amanda Wyss) näkee painajaista jossa häntä jahtaa veitsikätinen mies. Tina kertoo unestaan ystävälleen Nancylle (Heather Langenkamp) ja tämän poikaystävälle Glenille (Johnny Depp.) Molemmat vakuuttavat että se oli vain unta, vaikka tuntuisi kuinka oikealta. Kuitenkin, kun Tina kertoo ystävilleen enemmän yksityiskohtia unestaan, niin selviää että myös Nancyn unet ovat samankaltaisia. Glen pitää asiaa vain sattumankauppana.
Tinan nukkuessa, tämä sama veitsikätinen mies hyökkää hänen kimppuunsa ja viiltelee hänet veriseksi mössöksi. Tinan poikaystävä Rod (Jsu Garcia) näkee kuinka Tinan ruumis iskeytyy näkymättömän voiman vuoksi seiniin ja kattoon, ja kehoon ilmaantuu suuria viiltoja. Säikähtänyt Rod pakenee paikalta ja jää itse epäillyksi Tinan murhasta. Nancy vakuuttaa ettei Rod koskaan tekisi mitään sellaista, mutta Nancyn poliisi-isä, Donald (John Saxon) on toista mieltä. Onhan Rod sentään tunnettu koulun öykkärinä.
Rod pidätetään ja hän vannoo ettei tappanut Tinaa, vaan että huoneessa oli joku toinen, joku näkymätön. Kukaan ei tietenkään usko Rodia.
Nancy näkee unta Tinasta ja jälleen kuvioihin ilmaantuu veitsikätinen mies. Nancy herättää itsensä polttamalla kätensä ja herättyään huomaa kädessään palojäljen. Unessa tapahtunut voi siis materialisoitua reaalimaailmassa. Nancy alkaa uskomaan että Rodin puheissa näkymättömästä tappajasta saattaisi olla jotain perääkin. Rod kuvailee Tinan kuoleman tapahtuneen kuin jokin olisi leikellyt hänet neljällä veitsellä, kyseessä olisi ollut mies Rodin unista.
Kaikkien painajaisia tuntuu yhdistävän sama veitsikätinen mies.
Nancy rupeaa pelkäämään nukahtamista ja pyytää skeptistä Glenia valvomaan vierellä hänen untaan. Jos Nancy rupeaa käyttäytymään nukuksissa ollessaan oudosti, tulee Glenin herättää hänet. Glen nukahtaa joten hänestä ei ole apua. Unessaan Nancy näki että itseään Freddyksi kutsuva veitsikäsi vieraili putkassa olevan Rodin luona. Nancyn herättyä hän lähtee Glenin kanssa poliisiasemalle kertomaan että jotain on hullusti, mutta kukaan ei ota häntä kovinkaan vakavasti. Samanaikaisesti Rod kuristuu hengiltä ja poliisi kuittaa asian itsemurhana, mutta Nancy tietää paremmin. Hän kertookin isälleen Donaldille ja äidilleen Margelle (Ronee Blakley) että Tinan oikea tappaja on vielä vapaana. Hän kutsuu itseään Freddyksi, hänellä veitset sormina ja hänen kasvonsa ovat palaneet. Nancyn vanhemmat ovat säikähtäneen oloisia ja ajattelevat korjata asian viemällä Nancy kallonkutistajalle. Seuraavan unensa jälkeen Nancy tuo unesta mukanaan todisteeksi Freddyn hatun, mutta vaikka hänellä on käsinkosketeltava todistus mukanaan niin silti Marge pitää Nancya vain hieman sekaisin olevana. Marge kertoo että Freddy ei voi olla mikään tappaja, sillä Fred Krueger (Robert Englund) oli kuollut jo hyvän aikaa sitten. Tässä siis syy Margen aiempaan säihkähtäneeseen olotilaan.
Marge kertoo Nancylle Fred Kruegerista, ainakin 20 lasta tappaneesta murhaajasta joka vältti paperisotkun ansiosta vankilan. Elm Streetin vanhemmat eivät asiaa sulattaneet vaan ottivat oikeuden omiin käsiinsä, polttaen Freddyn hengiltä. Mutta Freddy on kuollut ja todistaakseen tämän, Marge näyttää Nancylle Freddyn veitsihanskan. Nyt voit nukkua rauhassa.
Nancy tietää, että vaikka Freddyn maallinen keho on kuollut, niin hänen unissa elävä tietoisuutensa jatkaa edelleen tappopuuhissa ja ettei yksikään alueen nuori ole vielä turvassa. Ja tämä varmistuu sillä, että Freddy tappaa Glenin.
Nancy ilmoittaa isälleen että tämä voisi tulla piakkoin pidättämään Freddyn, sillä hän aikoisi hakea Freddyn unesta todellisuuteen.
Nancy nukahtaa.
Freddy seuraa Nancya todelliseen maailmaan ja saa lekasta mahaan, putoaa rappusilta ja kokee kaikkea muuta joiden vuoksi voisi luulla elokuvaa Yksin Kotona-prequeliksi.
Nancy sytyttää Freddyn tuleen.
Freddy tappaa Margen ja vie tämän mukanaan,,, jonnekin,,, sanotaan vaikkapa että unimaailmaan. Joo, se kuulostaa ihan hyvältä.
Nancy toteaa että Freddy on vain unta ja hänet voi voittaa siten, ettei vain usko häneen. Freddy hajoaa tähtitomuksi ja Nancy herää todellisuuteen jossa kaikki kuolleet ovat iloisia ja elossa.
Sepä ei olekaan todellisuutta, vaan uni jatkuu.

Ensimmäinen Elm Street on vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin erinomainen elokuva. Vaikka toki on myönnettävä että aika ei ole kohdellut kovinkaan suotuisasti kaikkea siinä olevaa. Osa on jäänyt sen ajan tekniikan ja käytettävissä olevan budjetin jalkoihin, ja osa on nostalgian valheellisesti värittämää.

Osa efekteistä on nyt katsottuna tuskallisen kömpelön näköisiä ja etenkin se lopussa oleva kohtaus jossa Freddy katoaa jonkinlaiseen sisäiseen Nebulaansa on sen verran hölmön näköinen, että kenties se olisi kannattanut jättää tekemättä. Vastaavasti osa, suurin osa efekteistä on onnistunutta ja elokuva sisältääkin jopa kaksi omaa suosikkiefektiäni koko Elm Street-sarjasta
1. Freddyn kohokuviomainen ilmaantuminen seinästä Nancyn nukkuessa.
2. Lopun jogurttiportaat.
Gorefaneillekin elokuva tarjoaa pari muistettavaa kohtausta.

Robert Englundilla on aina ollut tapana esiintyä elokuvasta toiseen hieman kieli poskessa ja kyllä jo tästäkin on huomattavissa ja ennustettavissa että Freddy tulee muuntumaan enemmän talk show-juontajaksi kuin olemaan uniemme synkkä viiltäjä. Joten onkin hienoa, että suurimman osan ajasta Freddy-hahmoa näytetään vain varjoissa nauravana sekopäänä. Sillä mitä enemmän Freddy on esillä, niin vähemmän hän on uhkaava. Etenkin kun osa kohtauksista näyttää olevan kömpelyydessään blooperkamaa. Parhaiten tämä näkyy kahdessa kohtauksessa.
1. Freddyn juostessa kujalla.
2. Freddyn kompuroidessa roskaämpärin kanssa.
Ehkä Englundilla on ollut vielä hakusessa hahmon fysiikka ja sisäistys, sillä vaikka hahmo itsessään muuttuu ajan myötä pelottavammaksi, niin Englundin näytteleminen parantuu huomattavasti. Tosin jatkossa Englund saa myös enemmän aikaa olla esillä, joten siinä on oltavakin parempi.

Suurimmalla osalla elokuvan näyttelijöistä on kyvyt vielä hieman kadoksissa. Esimerkiksi ei tämän perusteella ikinä uskoisi Johnny Deppin kehittyvän yhdeksi tämän hetken parhaimmaksi, ellei jopa parhaimmaksi (lähes nuoreksi) näyttelijäksi.
Heather Langenkamp saa luonnollisesti eniten ruutuaikaa ja vaikka hän on välillä hieman untuvikon oloinen, niin pääosin hän on varsin mainio sekoitus naapurintyttöä ja potentiaalista naissoturia. Okei, tuo jälkimmäinen on hieman kaukaa haettu.

Elokuvan parasta antia on sen tarina.
Kertomus lastenmurhaajasta joka on poltettu hengiltä ja tulee takaisin unissa tappamaan ihmisiä on aivan loistava kauhuelokuvaa ajatellen. (Toistoako?)
Vaikka jo tässä osassa on ollut ilmeisesti tekijöillekin epäselvää että kuinka paljon unimaailmasta voi siirtää todellisuuteen, niin etenkin kohtaukset joissa katsoja/elokuvan henkilö ei aluksi tiedä kyseessä olevan unta, ovat aivan loistavia. Hiukan ongelmalliseksi osoittautuvatkin juuri unesta todellisuuteen siirrot. On hienoa että mukaan on kehitelty näitä sääntöjä, että esimerkiksi unessa saadut palojäljet seuraavat oikeaan maailmaan, mutta kun mukana tuodaan itse Freddy, niin sitten katsoja rupeaakin jo raapimaan päätä.
Tartu kiinni Freddyyn ja herää, siinä sinulle nyt lihaa ja verta oleva kuolevainen, joka juuri äsken oli kuolematon henkiolento.
Tämä idea jäi kyllä jatko-osienkin vakikalustoon, mutta onneksi sentään tämä ensimmäinen osa pelasti tuon logiikkapulman palauttamalla kaiken lopussa uneen ja väistämällä siten suuremmat selitykset.

Mutta miksi lopussa Freddyn pitää olla kuin hän olisi Yksin Kotona-elokuvassa, tai O.J. Simpson ensimmäisen Alaston Ase-elokuvan alussa jossa kaikki mahdollinen on liukastumisen tae.

Loistavinta elokuvan konseptissa lienee se, että silloin kun ollaan siellä unessa, niin mikä tahansa on mahdollista. Elokuvantekijöille tämä tarkoittaa yleensä hillitöntä määrää efektejä, mutta käytännössä asia voidaan pitää myös äärimmäisessä minimalismissa, realismissa, missä ja miten päin tahansa.
Kaikkeen voidaan kehitellä teorioita, mutta koska kyseessä on uni, niin mitään ei tarvitse aukottomasti selittää.
Nämä asiat kiehtovat minua jo siksikin, että itselläni on vilkas unimaailma ja pystyn usein muistamaan hyvinkin tarkasti uneni. En toki näe toistuvaa unta putoamisesta veitsikäden kanssa, mutta kuitenkin.

Kaikkea tätä korostaa erinomaisesti Charles Bernsteinin musiikki joka kuulostaa ajoittain tuutulaululta ja välillä taas hammaslääkärin vastaanotolta.

Painajainen Elm Streetillä on visuaalisesti kovin epätasainen, näyttelemiseltään enimmäkseen keskitasoa, mutta siinä on loistava tarina ja hahmo joka on syystäkin jäänyt popkulttuuri-ikoniksi.

Tähdet: ****
Painajainen Elm Streetillä
...NOIR