Oli sitten kyseessä Kids, Paratiisin Vangit, tai Ken Park, niin kaikki teinihahmot ovat samanlaisia luuviuluja jotka kulkevat puolialastomina, naivat kuin viagrakaniinit ja vetävät hepoa siihen malliin että ravit ovat non stop erotic cabareeta.
Kaikki aikuiset ovat puolestaan alkoholistinarkkareita jotka hyväksikäyttävät tyttäriään ja hakkaavat poikiaan
Kuvaus on aina muka dokumentaarista, mutta näkökulmasta riippuen myös auttamattoman kömpelöä käsikamerahuojunaa ja valaistus on puutteellista. Ajatus on varmastikin olla katu-uskottava, mutta jatkuvana ratkaisuna se tuntuu jopa amatöörimäiseltä.
Myöskin se kummaksuttaa, että miksi nyt yli 60 vuotias mies (52 vuotias Kidsin aikana) on rakentanut koko ohjaajauransa teinien naimisen kuvaamiseen. Tämä ei ole pedofialiaviittaus, vaan kenties Clark huomasi Kidsin kohdalla että nyt osui suoneen ja hakataan sitä sitten koko ajan.
Clarkilla on ainakin tunnistettava tyyli, sillä Paratiisin Vangit tunnistaa hänen elokuvakseen jo parin minuutin jälkeen.
Ja Clarkin elokuville yhteisenä nimittäjänä, mukana on myös jonkinlaisen perheen kuvaus.
Bobbie (Vincent Kartheiser) on kotoaan karannut pikkurikollisnarkkari, jonka pillerikauppias-setä Mel (James Woods) ottaa siipiensä suojiin. Mukana ovat myös Melin narkkarityttöystävä Sid (Melanie Griffith) ja Bobbien narkkarityttöystävä Rosie (Natasha Gregson Wagner.)
Päivät koostuvat piikityksestä, pillerikaupasta, naimisesta ja kiroilusta.
Erään pieleen menneen kaupan jälkeen Rosie saa keskenmenon ja Bobbie rupeaa epäilemään elämänsä mielekkyyttä.
Mel suunnittelee murtokeikkaa johon Bobbie ei haluaisi ottaa osaa, mutta tuntee velvollisuutta Melia kohtaan. Mel oli pelastanut Bobbien hengen, joten vaikka Bobbie epäilee Melin tuoreinta suunnitelmaa, ei hän aio jättää tätä pulaan.
Välissä vedetään kamaa, ollaan puolialastomina ja kiroillaan.
Keikka menee poskelleen.
Rosie kuolee yliannostukseen.
Mel, Bobbie ja Sid menevät keikan järjestäneen Jewelsin (Lou Diamond Phillips) kanssa selvittelemään miksi keikka meni pieleen ja Bobbie ampuu vahingossa Jewelsin.
Pakomatkalla Mel suunnittelee tappavansa Bobbien, jota syyttää kaikesta viime aikoina pieleen menneestä asiasta. Sid ei halua Bobbien kuolevan, vaan auttaa tämän pakoon Melilta.
Bobbie juoksee maissipellolla.
Parasta elokuvassa on se mikä on aina parasta Clarkin elokuvissa. Näyttelijät.
Poikkeuksetta kaikki tekevät hienoa työtä ja vaikka Lou Diamond Phillipsilla on vain parin minuutin rooli, niin kyseessä on kenties parasta eläytymistä mitä hän on urallaan tehnyt. Joten Clark osaa selkeästikin ohjata näyttelijöitä ja saamaan heistä parhaimpansa esiin.
James Woods on tapansa mukaan loistava ja tälläisessä improvisoidun oloisessa elokuvassa Woods pääsee kunnolla valloilleen. Woodsilla on yleisestikin hieno tapa saada elokuvasta toiseen repliikit kuulostamaan luontevilta suuhunsa.
Elokuvan juoni on raakile ja en sulata väitteitä joiden mukaan tämä olisi samanlainen kuin Drugstore Cowboy. Paratiisin Vankien tarina ei oikein ala mistään, eikä pääty mihinkään. Siinä vain joukko narkkareita nai ja kiroilee.
Elokuvan nihilismi ei tunnu kovinkaan perustellulta, vaan monesti liikutaan exploitaation puolella. Sillä väkivalta, huumeet ja seksi tuntuvat olevan mukana suurin määrin vain koska niin voi tehdä, ei koska sillä olisi oikeasti tarinallista arvoa. Siksipä elokuvan ns. shokkiarvot eivät tunnu juurikaan miltään, vaan jäävät mitäänsanomattomiksi.
Elokuvan pelastavat näyttelijät ja ilman heitä kiinnittäisin enemmän huomiota tarinan puuttumiseen ja elokuvan visuaaliseen kökköyteen.
Musiikivalinnat (mm. Otis Redding) ovat myös ajoittain hyvin onnistuneita.
Silti, tämä on suosikkini Larry Clarkin elokuvista ja en näe syytä, mikseivät Clarkin elokuvista pitävät nauttisi myös Paratiisin Vangeista, sillä niin tunnistettava ohjaajansa teos on.
Tähdet: ***
Paratiisin Vangit
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti