Niin juuri, neljännen. Edellinen käsittelemäni elokuva, Magnum .44 oli sarjan toinen osa ja aiemmat osat, Likainen Harry ja Murskaaja ovat olleet kohteinani jo hyvän tovi sitten. Kaipa tähän väärään järjestykseen on ollut jokin syy, mitä en nyt muista. Eipä sillä niin väliä, kun nämä eivät ole juonellista jatkoa toisilleen, vaikka välillä joitakin muistumia aiempiin saattaa jatko-osissa esiintyäkin.
Diskokompin jälkeen näemme että Harry (Clint Eastwood) on edelleen yhtä arvostettu poliisipäälliköiden ja poliitikkojen silmissä kuin ennenkin. Asiaa ei auta että Harryn viimeisin pidätys kumotaan oikeudessa, koska Harry ei ollut arvostanut rikollisen oikeuksia. Sitten kun Harry menee vielä aiheuttamaan eräälle rikollispomolle sydänkohtauksen, alkaa Harryn aika kulumaan maalitauluna olemiseen. Siellä välissä Harry käy vielä estämässä kahvilaryöstön, jonka ratkaisu muistuttaa kovasti ensimmäisen elokuvan aloitusta. Täällä Harry pääsee sanomaan myöhemmin Ronald Reaganin veropolitiikan yhteydessä tutuksi tekemän lauseen ”go ahead, make my day.”
Elokuvan alkupuoli on yhtä ammuskelua ja lähes taukoamatonta toimintaa. Jep, olemme siirtyneet elokuvan kehityksessä 80-luvun puolelle. Onneksi sinne väliin on saatu Harryn kollegansa käymä keskustelu hot dogeista ja Tarantinomaisen vertauksen tekeminen on helppoa.
Harryn toiminta-alueelta löydetään mies jota on ammuttu munille ja hieman kuolettavampaankin osaan kehossa. Ja Harryn ympärillä kuohuvaa väkivallan pyörrettä rauhoittaakseen, Harryn pomo lähettää hänet tuon genitaalikuoleman kokeneen miehen kotikaupunkiin San Pauloon. (Harryn pomo on nimeltään Briggs, kuten se Harryn pomo kakkososassa joka kuoli. Kyseessä ei liene sama ihminen, koska ajallisesti tämä sijoittuu Magnum .44:n jälkeiseen aikaan. Ehkä kyseessä on veli. Tai kuolleista noussut Briggs.)
Sivussa meille esitellään Sondra Locken esittämä Jennifer-hahmo. Hän on se joka tappoi tämän genitaaliheeroksen ja kyseessä ei ole mikään salaisuus, ainakaan katsojille, sillä asia kerrotaan meille samantien. Jennifer siskoinen oli tullut aiemmin joukkoraiskatuksi ja nyt Jennifer hakee kostoa.
San Pauloon saapunut Harry saa lahjaksi bulldogin, väistelee palkkatappajia, ajelee ryöstäjän perässä eläkeläisbussilla ja joutuu samantien paikallisen poliisipäällikön Janningsin (Pat Hingle) hampaisiin. Harry kohtaa myös Jenniferin ja romanssi alkaa orastamaan.
Harry selvittelee Janningsin kiukutteluista huolimatta genitaalimurhia, joita ilmaantuu lisää kiitos Jenniferin.
Seuraa tappeluita, balsapuisen laiturin läpi syöksymistä ja paljastus siitä että Janningsin poika oli yksi raiskaukseen osallistuneista. Se ainoa heistä joka katui raiskausta ja koetti sittemmin tehdä syyllisyyden kalvamana itsemurhan. Jannings on nyt valmis antamaan oikeutta Jenniferille, mutta raiskausporukan pakollinen psyko kaiken aikaa-hahmo, Mick (Paul Drake) tappaa Janningsin ja kahden apulaisensa kanssa kaappaa Jenniferin. Mick aikoo uusia Jenniferin raiskauksen ja vaikkapa sitten vieläpä tappaa hänet.
Olemme laiturilla ja Harry tulee coolisti takaa valaistuna paikalle ja olemuksellaan jäädyttää Mickin ja tämän apulaisten veret. Harry posauttaa apulaiset hengiltä uudella tätä elokuvaa varten päivitetyllä pyssyllään.
Mick pitää Jenniferia suojakilpenään, mutta Harry ampuu Mickin ja pahiksemme putoaa karuselliin ja jää YKSISARVISEN LÄVISTÄMÄKSI!
Harry tietää Jenniferin tappaneen ne raiskaajat, mutta antaa tämän jäädä vapaaksi koska oikeus on ilmeisesti kuten 60-luku, a state of mind.
Ratkaiseva Isku tuntuu aikalailla liukuhihnatuotteelta ja jonkin gallupin aiheuttamana tilaustyönä se kuulemma on tehtykin. Elokuvan pääjuoni raiskaajiaan tappavasta kostajasta ja samaisia tapahtumia tutkivasta poliisista on ihan hyvä, tai ainakin varsin sopiva elokuvaan. Ideahan on samankaltainen kuin vaikkapa Batman Paluussa, jossa vastakkaisilla puolilla olevat ihmiset ihastuvat toisiinsa, vaikka tietämättään toisen tehtävänä onkin saada toinen kiinni. Tai niin kuin Heatissa jossa Pacino jahtaa DeNiroa ja samalla on ihastunut tähän (no, okei, kunnioittaa.)
Harry Callahan-hahmolla tietenkin koetetaan luoda jonkinlaista maalaisjärjen oikeustajua, että voiko poliisi päästää tappajan, jota Jennifer-hahmo kuitenkin on, vapaaksi kaiken tapahtuneen jälkeen.
Sotkevatko omat henkilökohtaiset työn ulkopuoliset lemmentunteet oikeustajua?
Millainen kosto on oikeutettua, vaiko onko se silloinkaan?
Onko lain kirjain ja oikeus yksi ja sama asia?
Kyllä Te tiedätte mitä ajan takaa.
Harry päästää Jenniferin pakoon, ei koska on ihastunut tähän, vaan koska katsoo Jenniferin toimien olleen oikeutettuja.
Mutta poislukien tuo raiskausteema, kaikki muu tuntuu olevan mukana aivan turhaan. Harryn perässä olevat tappajat aiemmasta jutusta ovat siellä vain jotta säännöllisin väliajoin saadaan oikeutettua jonkinlainen toimintakohtaus.
Harryn bulldog on mukana luodakseen kevyttä ilmapiiriä piereskelyllään ja laiskuudellaan. No, vaikka koira on sen näköinen että tekisi mieli pistää naama mahaa vasten ja pärisyttää, niin ei hän hauska ole.
Sitten siellä on mukana hahmoja kuten Horace (Albert Popwell) joka on Harryn pari? Ystävä? No, oli kuka oli, niin ei hänellä ole elokuvassa muuta merkitystä kuin käydä kuolemassa.
Eli kuten Magnum .44:ssa, niin tässäkin on mukana runsaasti kohtauksia ja hahmoja joilla ei tunnu olevan mitään virkaa varsinaisen elokuvan kanssa, ja ne tuntuvatkin olevan mukana vain koska Harrylla täytyy olla pari/ystävä joka kuolee ja koska toimintaa/huumoria kuuluu olla mukana tietty määrä.
Tahtoisin sanoa että näyttelijät ovat hyviä, mutta en voi, sillä suurin osa ei ole.
Eastwood vetää Harrynsa autopilotilla ja vaikka siitä ei varsinaisesti löydä tason pudotusta, niin kyseessä on turhankin tasainen suoritus.
Raiskaajia esittävät henkilöt ovat joko täysin värittömiä, tai raivostuttavia ylinäyttelijöitä. Valitse nyt sitten siitä se parempi.
Tuskallisinta on kuitenkin katsoa Sondra Lockea. En ole koskaan juurikaan arvostanut häntä näyttelijänä, sillä hän tuntuu olevan joka leffassa aina samanlainen murjottaja. Oli kyseessä sitten koominen kohtaus, syvää vihaa pursuava tilanne, elämäntuskaista melankoliaa, tai karnevaalihumua, niin Locke tuntuu olevan aina sellaisessa pääsen mä jo kotiin-asetuksessa. Ja kun Ratkaisevan Iskun kohdalla hänellä on kuitenkin Harryn rinnalla elokuvan tärkein rooli ja samalla elokuvan eniten tunteisiin vetoava hahmo, niin hahmoon olisi pitänyt päästä edes jotenkin sisään.
Locken läsnäolo Easwoodin elokuvissa (kuudessa) tuntuu johtuvan vain siitä, että tuohon aikaan he olivat pari ja tämä siivellä elokuvaan pääseminen tuntuu ajoittain liiankin selvältä. Paremmin Locke/Eastwood-yhteistyö toimi heidän koomisemmissa elokuvissaan, joissa vaikka en Lockea edelleenkään pitänyt hyvänä, niin ainakaan hän ei ollut yhtä vaivaannuttava kuin esimerkiksi Ratkaisevassa Iskussa.
Koetin kovasti miettiä kenet nostaisin elokuvan parhaimmaksi esiintyjäksi, mutta taidan jättää sen kokonaan väliin. Kukaan ei oikeastaan esiintynyt Ratkaisevassa Iskussa edukseen. Kaikki eivät olleet huonoja, mutta tuolloin vähintäänkin yllätyksettömiä.
Musiikkikaan ei oikein toiminut tällä kertaa.
Elokuvan parhaimmaksi anniksi jäävät lopun laiturikohtauksen valaistus ja varsinainen päätarina idealtaan, joskaan ei aivan toteutukseltaan.
Ratkaiseva Isku on ihan katsottava elokuva, mutta varmasti huonoin Likainen Harry-saagassa. Vaikka se onkin Murhapooli joka sisältää sarjan tyhmimmän idean, mutta siitä lisää näillä näkymin huomenna.
Tähdet: **
Ratkaiseva Isku
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti