torstai 18. maaliskuuta 2010

Pitkät Jäähyväiset (The Long Goodbye, 1973)

Tuossa taisin jokunen kirjoitus takaperin mainita jotain Raymond Chandlerista, joten otetaanpa vuoroon hänen tarinaansa pohjautuva Philip Marlowe-elokuva.

Yksityisetsivä Philip Marlowe (Elliot Gould) herää yöllä siihen, että hänen kissallaan on nälkä. Koska kissalle ei kelpaa suolattu munakokkeli, joutuu Marlowe käymään ostoksilla. Kissan haluamaa Coury Brand-merkkistä ruokaa ei löydy, joten Marlowe koettaa huijata kissaansa vaihtamalla väärän kissanruuan tyhjään Coury Brand-purkkiin. Kissa ei mene lankaan, vaan lähtee karkuteille.
Marlowen kissanetsintä keskeytyy kun hänen luokseen saapuu vanha ystävä, Terry Lennox (Jim Bouton) pyytämään kyytiä Meksikoon. Marlowe tuumii Terryn kinanneen jälleen vaimonsa kanssa ja lähtee viemään Terrya rajan ylitse.
Palattuaan kotiinsa Marlowe joutuu pidätetyksi. Ilmenee että Terryn vaimo on kuollut, Terry epäilty ja Marlowen uskotaan siis auttaneen Terry pakoon.
Marlowe ei usko Terryn tappaneen ketään. Toki Terry riiteli vaimonsa kanssa, useinkin, mutta hän ei tappaisi ketään. Asia rupeaa mietityttämään Marlowea entisestään, kun pari päivää myöhemmin saapuu tieto, että Terry on kuollut.
Väliin kuitenkin ehtii tulla uusi toimeksianto, kun Eileen Wade (Nina Van Pallandt) palkkaa Marlowen etsimään kadonneen miehensä, Roger Waden (Sterling Hayden.)
Roger on kuuluisa, miehekäs, isokokoinen, alkoholille perso kirjailija (kuulostaa Ernest Hemingwaylta), jolla on tapana aina silloin tällöin käydä selvittämässä päätään tohtori Verringerin (Henry Gibson) parantolassa.
Verringerin hoitokodissa väitetään etteivät he tiedä mitään kenestäkään Roger Wadesta, joten Marlowen käsikirjassa tämä tarkoittaa juuri päinvastaista. Todentotta Roger on Verringerin luona, mutta Verringerille Roger on lypsylehmä jonka läsnäolo kannattaa salata.
Marlowe houkuttelee Rogerin takaisin kotiin ja nyt Wadet voivat siirtyä selvitettyjen tapausten historiaan ja Marlowe voi palata Terry-jutun pariin.
Suunnitelmat keskeytyvät jälleen, kun gangsteripomo Marty Augustine (Mark Rydell) tulee miehinen murjomaan Marlowea. Augustine haluaa tietää missä Terryn häneltä kavaltamat rahat ovat, asia josta Marlowe ei tiedä pätkän vertaa.
Myöhemmin Marlowe on saanut selville että Roger ja Eileen Wade tunsivat myös Terryn vaimoineen, joten Marlowe rupeaa onkimaan heiltä mahdollisia tietoja. Selviää että Rogerilla oli ollut suhde Terryn vaimon kanssa ja että Eileen epäilee Rogerin tappaneen Terryn vaimon.
Mieleltään epävakaa Roger kävelee juovuksissa mereen ja hukkuu.
Marlowe menee tapaamaan Augustinea, joka haluaa riisuutua koska tällä tavoin osoitetaan ilmeisesti jonkinlaista kunnoitusta ja rehellisyyttä. (Yksi Augustinen riisuutuvista apulaisista on viiksekäs Arnold Schwarzenegger.) Marlowe on saanut tietoonsa missä Terryn Augustinelta viemät rahat ovat ja luovuttaa ne hänelle, sulkien tämän osan tarinasta.
Marlowe matkustaa Meksikoon ja saa selville, että Terry oli lavastanut kuolemansa, ja että hän odottaa Meksikossa sinne saapuvaa rakastajatartaan, Eileen Wadea. Terry myös oli, kuten epäilty, tappanut vaimonsa. Marlowe ei suuremmin arvosta sitä että häntä on käytetty pelinappulana, vaan löydettyään Terryn, ampuu hänet.


On jotenkin huvittavaa että seikat jotka ovat erittäin miellyttäviä, ovat myös samalla elokuvan heikkouksia. Elokuvassa on runsaasti hahmoja ja niiden kautta kohtauksia jotka eivät edistä tarinaa mitenkään ja tuntuvat siirtävän ajatukset mainoskatkojen tavoin pois itse kehyskertomuksesta. Elokuvassa on esimerkiksi porttivahti jolla ei tunnu olevan yhtään mitään virkaa juonta ajatellen. Tämä porttivahti on vain hahmo joka ohitetaan ajoittain, mutta aina kun hänen kohdalleen tullaan, annetaan tälle hahmolle tilaa imitoida huonosti jotain näyttelijää ja siitä luodaan jonkinlaista huumoria.
Sitten on kohtauksia joissa ei tehdä tavallaan mitään. Marlowe odottaa autossa jotta koira ehtii ylittää tien, tai Roger Wade pitää monologia ei-mistään, jutellaan suklaakakuista, tai kravateista. Ja kun kyseessä on Robert Altmanin elokuva, niin hänelle tyypillisesti näissä kohtauksissa viipyillään.
Vastaavasti taas aina kun näitä irrallisia hahmoja on mukana, tai näitä kohtauksia jotka eivät vie minnekään, niin joka kerta ne ovat tehty erittäin nautinnollisiksi. Dialogi on näppärää, luonnollisen kuuloista ja kohtauksissa on aina jokin veikeä juju mukana.
Tuntuu välillä siltä, että tekijät ovat olleet niin rakastuneita ideoihinsa, että eivät ole raaskineet leikata mitään pois.

Toisaalta taas, vaikka nämä ideat eivät edistä tarinaa, niin ne ovat toteutettu niin hyvällä maulla ja innolla, että ei niitä voi vihatakaan.

Suunniteltua päämäärättömyyttä auttaa kovasti se, että elokuvan juoni ei oikein lähde liikkeelle alkujaankaan, eikä päädy minnekään. Kun vielä Gouldin Marlowe on lähes samankaltainen slacker kuin esimerkiksi Brad Pitt True Romancessa, niin minnekään ei tarvitse edes mennä.
Ajatellaan vaikkapa Reservoir Dogsin alun kahvilakeskustelua, tai ennemminkin sitä kohtausta Pulp Fictionissa jossa Samuel L. Jackson ja John Travolta keskustelevat talon käytävällä, ennen kuin noutavat Marsellus Wallacen laukun. Pitkät Jäähyväiset on kokonaisuutena kuin tälläiset kohtaukset. Sillä erolla, että että tempo on rauhallisempi.


Näyttelijät ovat loistavia. Etenkin Elliot Gould ja Sterling Hayden ovat nautittavaa katseltavaa.

Gould on mainio nukkavieruna jatkuvasti tupakoivana ja väsyneen oloisena Marlowena.
Hayden on loistava energisenä ja rehvakkaan egoistisena Roger Wadena. Ja jos Roger-hahmo muistutti ajatuksena Hemingwayta, niin siltä hän myös näyttää.
Muutoinkin näyttelijät ovat mainioita, vaikka nuo kaksi nyt selkeästi muiden yli nousevatkin.


Schwarzeneggerin visiitin lisäksi toinen hauska näyttelijöihin liittyvä seikka löytyy Augustinea esittävästä Mark Rydellista. Mies kun kuulostaa niin paljon Al Pacinolta, että edes Al Pacino ei kuulosta itseltään niin paljoa.

Välillä oli vaikea sanoa mikä onkaan elokuvan punainen lanka. Koko juttuhan lähtee liikkeelle siitä, että Terry Lennoxin vaimo on kuollut. Mutta emme näe kertaakaan koko hahmoa ja siihen liittyvistä asioista puhutaan lopulta hyvin vähän. Suurin osa ajasta kuluu asiaan liittymättömistä seikoista keskusteluun ja kohtauksiin joissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Joten jos elokuvasta olisi karsinut pois kaiken epäoleellisen, niin siitä olisi kehkeytynyt perinteisempi kuka murhasi kenet-trilleri, mutta tällöin elokuvan pituuskin olisi jäänyt alle puoleen tuntiin. Kaikki ne asiaan liittymättömät jutut kun ovat vastoin todennäköisyyksiä juuri ne, jotka elokuvan pitävät kasassa. Tämä on, kuten Altmanin elokuvissa usein, hyvin luonnollisen keskustelun mukana soljuvaa aaltoilua.

Siispä tunnelma on rento ja oikea.

Vaikka mukana ovat kertojaäänet, taukoamaton tupakointi, kovia kyttiä, kovia gangstereita ja sankari joka tuntuu kerjäävän turpaansa joka tilanteessa, niin aika vaikea tätä on yhdistää Chandlerin kirjoituksiin. Toteutus on tutuista aineksista huolimatta kuitenkin hyvin erilainen kuin millaista on tottunut näissä tarinoissa näkemään.


Kertojaäänestä puheenollen.
Elokuvassa ei ole perinteistä kertojaääntä, joka kuvan ulkopuolisena kertoo juonenkulkua, vaan tässä tapauksessa asia on ratkaistu siten, että Marlowe puhuu itsekseen ääneen ja toimii sillä tavoin kertojana. Sen ansiosta elokuvasta ei tule pastissifiilistä, vaan jälleen mieleen tulee normaaliin ihmisen toimintaan liittyvä tunne.


Kissaihmisenä pidin suuresti elokuvan alusta jossa Marlowe koettaa huijata kissaansa syömään väärää ruokaa, koska kokemus kertoo, ettei sellainen onnistu ikinä.

Jos koskaan olet istunut kaverisi kanssa pitseriassa ja keskustellut siitä kuinka vaikkapa Terminatorin aikamatkustus olisi mahdollista, niin tämä elokuva on juuri sinulle.
Siinä ei puhuta elokuvista, mutta tunnelma on samanlainen.

Tähdet: ****
Pitkät Jäähyväiset

...NOIR

Ei kommentteja: