Bill Paxton 1955 – 2017

Monet Bill Paxtonin esittämät roolihahmot ovat niin hänen omiaan ettei niihin voi kuvitellakaan ketään muuta, joten ainakin siltä osin hän on korvaamaton. Kuka muka voisi olla Severen tai Hudson siten miten hän ne muodosti? Joku muu voi lausua samat repliikit ja imitoida eleitä, mutta aina mielessään kuulee ja näkee Paxtonin. Minä siteeraan Paxtonin roolihahmoja jatkuvasti ja aion tehdä niin vastaisuudessakin, mutta oli repliikin kirjoittanut kuka tahansa annan kunnian aina Paxtonille.

Tuntuu pahalta.

Game over, man.

Game over.

Hard Target (1993)

Nat (Yancy Butler) on etsimässä kadonnutta koditonta isäänsä kun päätyy elämänkoululaisten häiriköimäksi ja siten supercoolin ja silti aivan älyttömän hölmön näköisen maailman mallikelpoisimman irtolaisen, Chancen (Jean-Claude Van Damme) pelastamaksi. Nat palkkaakin Chancen auttamaan etsinnöissä ja niinpä he ajautuvat ihmismetsästystapahtumia järjestävän yikorostetun sivistyneen ja superilkeän Fouchonin (Lance Henriksen) tielle. Fouchon apulaisineen etsii kodittomien joukosta etenkin entisiä sotilaita ja muita vastaavia joista olisi edes jonkinlaista haastetta, ja toki heidän tulee olla myös vailla perhettä jotta kukaan ei kaipaa kun katoavat maan päältä, mutta tietenkin Fouchonin alihankkija teki Natin isän kanssa sen virheen, että tässä tapauksessa joku kaipasi kadonnutta. Uhreille annetaan kyllä mahdollisuus pysyä hengissä. Ei tarvitse kuin päästä elossa kaupungin halki ja käteen isketään hengen ohella sileä seteli, mutta jos suostut saaliiksi niin varaudu siihen ettet maaliin saakka yllä, sillä eipä kukaan ole toistaiseksi sinne asti päässyt. Nyt siis halusivat sitä tai eivät ja maksettiin siitä tai ei ovat Nat sekä Chance Fouchonin metsästettävänä ja sitä varten Fouchon on kutsunut avukseen ilmeisesti saalistajista parhaimmat. Hitto, Fouchon tappaa kavereitaan enemmän kuin Chance, joten se niistä parhaimmista. No, ainakin Chance saa hetkensä seistä moottoripyörän päällä ja lyödä käärmettä.

Yhdessä vaiheessa liikkui maailmassa sellainen Van Dammeen liittyvä vitsintynkä, että jos aasialaisohjaajat halusivat siirtyä jenkkimarkkinoille oli heidän todistettava kelpoisuutensa tekemällä hyvä Van Damme-elokuva ja jos siinä onnistuvat ovat ovet avoinna vastaisuudessakin. Ringo Lam ohjasi vuoden 1996 Maximum Riskin (oli tappiollinen), Tsui Hark ohjasi vuoden 1997 Double Teamin (oli tappiollinen) ja tietenkin ensimmäisenä oli John Woo tällä Hard Targetilla (voitollinen). Kaikki heistä tosin tunnetusti tekivät jatkossakin jenkkileffoja ja osa jopa jatkoi yhteistyötään Van Dammen kanssa, joten ei se vitsi tietenkään mikään koko totuus ollut, varsinkin kun vaikka leffat eivät ehkä teatterikierroksillaan voittoa tehneet niin ilmeisesti videojulkaisuina sitten. Joskin huomioitavaa on, etteivät niin Hark kuin Lam juuri jenkkimarkkinoilla enää JCVD-kokemusten jälkeen toimineet. No mutta kuitenkin, Van Damme on ainakin joissakin haastatteluissa kertonut, että ajatus yhteistyöstä Hong Kong-actionohjaajien kanssa oli hänen itsensä ja ilmeisesti saanut aatoksensa juuri John Woon HK-leffoja katsellessaan (joka saattaa selittää Hard Targetin nimen. Sen myös sopiessa itse tarinaan, mutta myös yhdistyessä Hard Boilediin), enkä minä ainakaan mene ilman parempaa tietoa vastaan väittämään. Van Dammen leffoja kun kuitenkin aika harvoin huomioidaan ohjaajiensa kautta, mutta varsinkin kun vielä vuonna 1993 mies oli kuumaa kamaa toimintaleffojen saralla niin varmasti hänellä oli silloin sekä paljon sanavaltaa ohjaajavalintojen suhteen kuin myös halua tuoda huomiota elokuvilleen myös sillä osa-alueella, antaen siis ohjaajankin olla esillä. Tokihan tieto Steven Spielbergistä ohjaajana on myyvempi kuin Joe Johnston, vaikka se ei kenties laatua takaisikaan, joten otetaan nimekäs ohjaaja mukaan, mutta samalla valitsemalla sellaisia tunnettuja toimintaohjaajia jotka eivät ole kuitenkaan esimerkiksi jenkkejä herätti Van Damme faniensa kuin myös niiden toiminnan ystävien mielenkiinnon jotka eivät olleet joko murica-actionista taikka Van Dammesta välittäneet, ja mikä parasta, nappaamalla muualta ohjaajat, otti hän henkilöt jotka nyt tavallaan tekivät esikoisensa eivätkä he siten kenties olleet budjetaarisesti kovinkaan suuria riskejä. Hmm... mikä kettu.

Hard Target on siis tuon edellisessä postauksessa esittelemäni Aseettoman saaliin tavoin The Most Dangerous Game-tarinan filmatisointi jossa rikkaat siat tyydyttävt halujaan metsästämällä ihmisiä ja kuten jo aiemman kohdalla mainitsinkin yhdistyvät Hard Target ja Aseeton saalis tekoajankohtansa lisäksi idealla metsästettävien olevan kodittomia. Eroja on muun muassa miljöössä (kaupunki/metsä), päähenkilön asenteessa (rauhallinen/huutava mylläri), mutta ainoa oikeasti merkittävä poikkeava tekijä on kuitenkin siinä, että vaikka kukaan nyt tuskin pitääkään Ice-T:n taikka Jean-Claude Van Damme päähahmoja kovinkaan todellisina niin Aseeton saalis kuitenkin pyrki olemaan jotenkin vakavasti otettava, kun taas Hard Target vetää suurelta osin meiningin niin sarjakuvamaiseksi, että välillä tuntuu kuin sitä pitäisi katsella pöntöllä istuen (vrt. luet Masia tai Aku Ankkaa, et Pariisin ikävää). Pitääkin huomioida, että sen ohella kuinka mukana ovat kaikki perinteiset Woo-temput hidastuksista tupla-aseistukseen ja kyyhkysiin, kuten myös Van Dammen osalta vielä joustavat liikkeet niin tämä kuitenkin on se elokuva jossa Van Damme vetää käärmettä pataan, joka ei ole yhtään sen kauempana suoranaisesta komediasta kuin Hot Shots kakkosen rullaverhokäärme-kohtaus.

Ja jos elokuvan hahmot eivät jo muuten olisi tahattoman komiikan rajalla taiteilevia, ja jos Van Dammen lookki ei olisi tässä tapauksessa jo omillaan tarpeeksi huvittava niin vuoden 1997 Con Airin jälkeen olen ollut vakuuttunut siitä kuinka tarkoituksena oli ollutkin vetää hahmoja (plus muuta) toimintakomedian suuntaan. Jos Nicolas Cagen naurettava ulkoasu Con Airissa ei ollut muka kanavoitu Hard Targetista ja nimenomaan jonkinlaisena rakastavana metaparodiana niin ei sitten mikään.

Siispä Hard Target on kuin nykyään trendikkäät supersankarielokuvat. Se voi olla vaikka millainen itkuvirsi tahansa, niin silti siinä on tyyppi kumipuvussa heittämässä kilpeään robotteja päin.

Hard Target ei kuitenkaan ole tarpeeksi komediallinen jotta se olisi esimerkiksi lähitaistelutoimintakomediaa Jackie Chanin malliin, koska sen verran väärinymmärtävän vakavan oloisia suurin osa näyttelijöistä on tilanteissa jotka huutavat slapstickia, jolloin mieleen tulee sellaiset elokuvat joissa vaikka ohjaaja kuten myös pääosaesittäjä ovatkin hyviä niin he ovat hyviä pikemmin pysytellessään omalla reviirillään kuin koettaessa jotain muuta (vrt. Renny Harlin yrittämässä draamaa). Joten jos Van Dammen sijasta pääosassa olisi ollut vaikkapa juuri mainittu Chan ja ohjaajana sanotaavan vaikkapa Tsui Hark olisi Hard Target todennäköisesti toimivampi yhdistelmä tyylikästä toimintaa ja hauskaa komiikkaa, kuin tuntuen samanlaiselta puolimatkalta kuin nyt. Toisaalta sellainen yhdistelmä taas olisi riskittömämpi kuin nyt laittamalla Woo tekemään toimintakomediaa Van Dammen kanssa ja siten esimerkiksi se käärmelyönti taikka Van Dammen hölmö kampaus eivät olisi samalla tavalla miellyttävän naurettavia kuin ne ovat nyt ja sitä menetystä en olisi halunnut kokea. Toki parempi naurettavuuden sovitus ryppyotsaisuuteen tekisi Hard Targetista vaikuttavamman tasapainonsa osalta, mutta yhtä muistettava se ei varmastikaan olisi jos Van Damme ei esittäisi Clint Eastwoodin mies vailla nimeä-hahmoa niin huumorintajuttomasti ja jos Woo ei olisi ohjannut toimintakohtauksia liiaksi keskittyen niiden cooleuteen niiden todellisen pähkähulluuden sijaan. Ei se mitään, sillä koska Hard Target tehtiin siten miten tehtiin on tässä mukana joitakin hiton siistejä toimintakohtauksia, muutamia ihastuttavan naurettavia hetkiä (joita välillä korostaa sellainen hassu spagettiwesternmusiikki) ja edelleen perustarina on hyvä.

Hei ihan oikeasti, jos pahista esittävä Arnold Vosloo kerran viettää aikansa esitellen kliseistä pahisilmettä on se joko täydellistä pihalla olemista taikka halua olla ha-ha-hauska ja siten uskoa tekevänsä komediaa.

Hauska hän ei kyllä ole kuin vahingossa, mutta sehän se vasta huvittavaa onkin.

Tosin onhan se silti mainittava erikseen, että vaikka mukana onkin todella koomisia hetkiä ja vaikka nimenomaan painotankin elokuvan huvittavuutta on Hard Target silti selvästi tarkoitettu vakavasti otettavaksi toimintaelokuvaksi ja juuri siksi ne hassuudet ovatkin erityisen silmiinpistäviä.

Onnistuneesta vakavammasta puolesta mainittakoon se, että pidän kovasti siitä kuinka tässä tapauksessa metsästettävät eivät ole vain jotain aseella matkaan pakotettuja vaan heidät houkutellaan suurella rahapalkkiolla uhriksi ja kun kuuntelee Henriksenin matalaa ääntä hänen myydessään ideaa saalistettaville joilla ei ole mitään, sitä hetken jopa uskoo idean olevan hyväkin.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että vaikka minulla on ollut tämä dvd jo kauan niin edellisen kerran olen katsonut Hard Targetin agressiivisesti sensuroidulta kasetilta ja silloin en mahdollisesti niiden leikkausten vuoksi sitä huomannutkaan, mutta hitto, tämähän on täynnä jatkuvuus-/leikkausvirheitä. Tuntuu kuin lähes jokaisessa kohtauksessa jossa Van Damme hyppää tai potkaisee on asento riippuen kuvakulmasta eri ja siten väärä, ja kun nämä kohtaukset ovat usein sekä monesta vaihtoehtoisesta kulmasta kuvattuja kuin myös hidastettuja niin se asentomuutokset näkee valitettavan selvästi. Sama pätee useampaan kohtaukseen jossa ammutaan, jolloin piipun suuntaus taikka koko aseen asento vaihtuu kokonaan kuvavaihteluiden aikana.

Tähdet: ***

Hard Target

Aseeton saalis (Surviving the Game, 1994)

Tunnetut bisneshait ja hyväntekijät Burns (Rutger Hauer) sekä Cole (Charles. S. Dutton) houkuttelevat elämässään umpikujaan ajautuneita ihmisiä, kuten nyt tällä kertaa ylimielisen itsemurhahakuisen kodittoman Masonin (Ice-T) osallistumaan metsästysretkelle. Mitä Masonille ei tietenkään kerrota on, että ryhmä johon kuuluvat edellisten ohella myös arvostettu tohtori Hawkins (Gary Busey), joku muu paksulompakko Griffin (John C. McGinley) ja osakekeinottelija Wolfe (F. Murray Abraham) kera poikansa Juniorin (William McNamara) ovat metsästämässä ihmistä, joka tällä kertaa sattuu olemaan Mason. Pientä jännitystä ryhmän sisällä herättää Juniori joka on ensimmäiselle ihmismetsästysreissullaan ja siten tuomassa mukaan sitä pakollista onko tämä nyt oikein-moraliteettia, mutta samapa tuo onko itse metsästysporukassa hienoinen heikko lenkki vai ei kun tottakai tämä masentunut ja huonossa hapessa oleva Mason onkin jokin hemmetin MacGyver-versio Schwarzeneggerin Commandosta ja siten metsästäjät saattavat olla hänen perässään, mutta he ovat saalis.

Yläasteaikoina yksi suurimmin fanittamiani juttuja oli Rutger Hauer ja silloin tuntui siltä, että vaikka Hauer vain piereskelisi nauhan täyteen niin minä olisin sen ostanut. Joskaan en tuolloin vielä tiennyt, että tulevaisuudessa Hauer tulisi pääosin suurinpiirtein juuri sen tuoksuisia elokuvia tekemään. Silloin Hauerista kun tuli vielä parhaimmillaan mieleen Blade Runner, Liftari, Lihaa + verta, Sokea raivo ja esimerkiksi Saalistaja, kun taas huonoimmillaankin mieleen nousivat Wedlock, Keskiyön jälkeen, Wanted Dead or Alive ja sanotaan vaikkapa Hyytävää peliä. Osa ei tietenkään ole elokuvana niin ihmeellinen, mutta niissäkin Hauer oli enemmän The Boss kuin Bruce. Ilman Hauerin (ja sen supercoolin sarjamurhaajademonin) maanista esiintymistä olisi Saalistajakin uponnut pelkkään keskitien suohon, mutta juuri Hollannin Paul Newman nosti elokuvat ylös sieltä, antoi suusta suuhun-hengitystä ja vielä kopeloi tissejäkin. Vuoden 1992 Aavikon laki vaikutti silloin olevan ainoa silkkaa sontaa oleva Hauer-elokuva jota edes Hauer ei halunnut herättää henkiin, mutta koska sen näkemistä on aikaa 24 vuotta niin kenties sitä nyt näkisi siinäkin elokuvassa jotain muuta kuin omien kämmenten sisäpuolet. Ehkei se kuitenkaan liene ihme, että erinomainen näyttelijä pystyy nostamaan keskitason elokuvaa, varsinkin jos siellä on edes joku muu joka auttaa siinä (hyvä tarinallinen idea, hyvä ohjaaja, sopivat vastanäyttelijät, tms.) jolloin keskiarvo pysyi peukuttamisen puolella, eikä tuolloin tietenkään tullut edes ajatelleeksi, että jossain vaiheessa mieleen eivät enää nousisi Kadun haukat, Kuolemanottelu, Legenda haukasta, eikä rehellisesti sanoen oikein enää se Blade Runnerkaan. Ei niin ettäkö menneen ajan hyvää olisi unohtanutkaan, mutta kun Hauerin filmografia alkoi täyttymään enemmän ja enemmän elokuvista kuten Dracula 3, Omega Doom (joka on aivan ihanaa roskaa), Bleeders ja vaikkapa Scorcher ("The only hope for humanity to survive a natural disaster is to detonate a nuclear bomb in Los Angeles.") niin odotukset hyvästä alkoivat valumaan käsistä ja sitä vain toivoi, että olisipa se edes niin huono että olisi ainakin siksi jotenkin hyvä. Jos kerran hyvä näyttelijä pystyi nostamaan ok-leffan tasoa, ei sellainenkaan kyllä pystyisi muuttamaan suolistokaasuelokuvaa parfyymiksi. Eikä Hauer kyllä tuntunut haluavankaan tehdä tuollaisissa elokuvissa muuta kuin katsella kelloa, että koska se päivä nyt taas päättyikään, kohta jää Emmerdale näkemättä. Toki miehellä on sittemminkin tehtynä edelleen hyviäkin pikkuleffoja ja vakuuttavia pieniä sivuosia isoissa elokuvissa, mutta sonnan määrä oli kallistanut vaakaa siten, että hänen kohdallaan katsoo mielummin menneisyyteen kuin tulevaan. Ehkä hänen olisi pitänyt ottaa oppia siitä Nostradamus-elokuvasta jossa aikoinaan esiintyi ja ymmärtää, että enteet tulevaisuudesta olivat suurelta osin negatiivisia. Vielä tänäpäivänäkin Hauer on kaikesta huolimatta jonkinlainen vähintään puolittaisen laadun tae ja siten syy valita elokuva katseluun, mutta pitkiin aikoihin hänen läsnäolonsa ei ole ollut syy töniä muut tieltä sivuun kun he ovat hakemassa tuoreinta Vin Dieselin läjää, vaan Vin Diesel itse on syy töniä muut nurin jotta he eivät erehtyisi katsomaan Vin Dieselin elokuvaa. Hauer ei kuitenkaan enää kuiskaa korvaa "tee se, poika" vaan korkeintaan toteaa, että tein joskus aivan sairaan hyviä elokuvia, nyt maksan vain vuokraa. Tämä Aseeton saalis oli vuonna 1994 vielä niitä Hauereita joiden vuoksi innostus oli Spinal Tapin yhdessätoista, vaikka okei, ei se mikään mestariteos ole, mutta silloin se oli ainakin ennen katselua nimenomaan sitä koska oli Hauerin elokuva.

Aseeton saalis on yksi  moninaisista Zaroffin koirien (tai The Most Dangerous Game) filmatisoinneista ja vaikka näitä ihmismetsästystarinoita on tehty jo aikaisemminkin useita niin suorimmin tämä nimenomainen elokuva vertautunee vuotta aiemmin ilmestyneeseen Jean-Claude Van Dammen Hard Targetiin. Se tulee tietenkin suurelta osin mieleen tekoajankohtansa vuoksi ja ymmärtääkseni Aseeton saalis lykkäsi julkaisuaikatauluaan nimenomaan jotta ei jäisi Hard Targetin jalkoihin, ja kenties myös jotta saman tarinan hyödyntäminen ei olisi aivan niin vahvasti esillä. Varsinkin kun molemmissa elokuvissa ideana on kodittomien hyödyntäminen saalistettavina kuin vaihtoehtoisesti vankien, vahingossa paikalle päätyneiden, Nälkäpelien, tms., jotka olisivat siinä tapauksessa saattaneet erottaa tämän Hard Targetista ja kenties vieneet ajatuksia jonkin toisen elokuvan suuntaan, joka olisi tapahtunut koska tarina tosiaan ei ole Aseettoman saaliin kohdalla ennenkuulumaton.

Tarina on kuitenkin edelleen hyvä vaikka onkin myönnettävä Ice-T:n supersotilasgangstakodittoman olevan hyvin rasittava hahmo, jota hyvin isolta osin nimenomaan Ice-T:n itsensä ja pakollisen imagoonsa kuuluvan kovanaamamutrunaamailun, jolloin hänen ei toivo selviytyvän vaan pikemminkin päätyvän saalistajien uhriksi heti eikä kohta. En nyt tarkoita etteikö ole hyvästä, että ihmismetsästyksen uhri on fyysisesti kykeneväinen ja henkisesti vahva taistellakseen takaisin, mutta tämä Ice-T:n Masonin osoitetaan heti alusta asti olevan liiankin ylivoimainen vastus (vrt. käytännössä jokainen Steven Seagal-rooli) ja kun siihen päälle laitetaan vielä hahmon ylitsevuotava Denzel Washington ain't got shit on me!-uho niin se vei liikaa jännitystä elokuvan jahdilta. Sitä siis pikemminkin vain odottaa koska hän voittaa, kuin voittaako hän. Toki Hard Targetilla on sama ongelma päähahmon kanssa, koska ei siinäkään missään vaiheessa usko Van Dammen kuolevan yhtään sen varmemmin kuin Jason Voorheesin, mutta tässä tapauksessa Masonin kuitenkin koetetaan uskotella olevan jopa itsemurhayritykseen saakka asemaansa ja elämäänsä kyllästynyt, jolloin hänen pitäisi olla jo siksi hivenen hiljaisempi tapaus. Siinä itsemurhayrityskohtauksessakin hän suurinpiirtein vain rummuttaa rintaansa kuin alfaurosgorilla, ettei mikään itsemurha minua tapa! Ongelma Masonin kohdalla ei kuitenkaan lopulta ole se millaiseksi hahmo on kirjoitettu vaan nimenomaan se miten Ice-T hänet esittää. Kuten kollegansa Ice Cuben hänen pitäisi vain päästä eroon siitä gangstaräppäri-imagostaan ja esittää jotain muutakin kuin juuri sitä. En tiedä, vaikka näytellä? Toisaalta kun jahtiporukka koostuu hyvin koostetusta ensemblesta jossa jokainen on vähintäänkin hyvä ja osa vielä parempi, niin Ice-T:n paras keino saada itsensä esille olikin harrastaa älämölyä ja siten hän onkin kuin se luokan pelle joka huutaa sutta saadakseen tekoviiksinaamansa esille. Mikä on sääli kun kerran muille riittää hyvä yhteistyö ja harkittu esiintyminen, ei mikään päälle huutaminen. Joskin se on myönnettävä, että Hauerin ja muiden ei tarvitse muutenkaan olla kiipeämässä toistensa niskaan, koska heidän tiiminsä on tehnyt tätä jo kauan ja ylimääräiset uhot sekä epävarmuudet on jätetty ajat sitten pois. Seikka mitä painotetaankin sillä miten ryhmään on tuotu uusi jäsen mukaan, joka ei sitten istu joukkoon... ainakaan vielä.

Hauskaa on se, että vaikka Ice-T onkin elokuvassa eritetylty soolohahmoksi ja muut ovat yhtenäinen ryhmä, tuntuu se tietty uho lipuneen jo hahmon ulkopuolellekin kun krediiteissä on hyödynnetty sitä kuka saa ykkösaseman-kompromissia jossa toinen tähti on nimenä korkeammalla, mutta ns. yhtäläinen tähti on luettuna ensimmäisenä.

No mutta kuitenkin, se kuinka pidän Ice-T:n hahmoa liian ylimielisenä ja esittäjäänsä samaten ei se kuitenkaan estä pitämästä Aseettomasta saaliista, sillä kuten jo totesin on tarina varsin hyvä ja onneksi Hauer tiimeineen kulkee kuin öljytty sika. Vaikka itse elokuva ei olekaan yllättävä, toiminta tai mikään muukaan ei ole tavallisuudesta poikkeavaa, niin kyllä tämäkin osoittaa kuinka näyttelijät kuten Gary Busey osaavat esiintyä vakuuttavasti ja olla muutakin kuin jokin julkkistositelevisio-ohjelmaan osallistuva vitsi. Nyt kun seuraa tuoreen jenkkien presidentin toimia niin tällainen itseään muita parempien raharikkaiden verenjanoa kasvattava ihmisjahti tuntuu vieläpä realistisemmalta kuin pitäisi ja tällä nimenomaisella katselukerralla elokuva tuntuikin lähes yhtä hyvältä (ja edellä mainitun vuoksi pelottavammaltakin) kuin silloin vuonna '94, eikä se ole enää vain Hauer-fanituksen ansiota.

Tähdet: ***

Aseeton saalis

Paradox (2010)

Etsivä Sean Nault (Kevin Sorbo) tutkii murhia joissa on käytetty jotain ennennäkemätöntä ja -kuulumatonta ihmishengen päättämiseen: ihan tavallista asetta ja siitä tulevia luoteja. Naultin maailma kun on meille vaihtoehtoinen todellisuus jossa eletään edelleen eräänlaista 50-lukua, mutta tieteen on korvannut taikuus ja vaikka ihmiset pukeutuvatkin kuin olisivat karanneet Raymond Chandlerin tarinasta niin kyseessä on Syvä uni korkeintaan vain jos H.P. Lovecraft olisi kirjoittanut sen juotuaan litrakaupalla lasolia. Koska taikakeinot eivät auta selvittäessä rikoksia joiden tekemiseen on otettu apua meille tutummasta arkisesta maailmasta, on Naultin pistettävä käsityksensä todellisuudesta sikseen ja koetettava yhdistää hokkus pokkus käytännönläheisyyteen. 

Clive Barkerin Harry D'Amour kohtaa H.P. Lovecraftin SYFY-tuotannossa ja hyvä niin koska tämä on aika mainio tekele. Sarjakuvaan jota en tunne pohjautuva Paradox on sellaisella lovejoymaisella pilkkeellä silmäkulmassa tehty sympaattinen vaihtoehtotodellisuusjännäri jossa taikuus, zombiet, Pazuzut, fedorat sekä Raymond Chandler kulkevat käsi kädessä ja Barkeriin viitatessani mieleen tuleekin kuin humoristinen versio Lord of Illusionsista, jossa Pokémonit ovat korvanneet sadomasokistiset ihmishirviöt. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen SYFY-teos jossa halpuus on tarkoittanut myös selkeää läskiksi vetämistä ja pelkästään naurettavuudella pelaamista, joskaan ei myöskään mistään täysin vakavissaan tehdystä elokuvasta ole kysymys, vaan sellaisesta kuin vaikkapa Men in Black tai RIPD, jossa koetetaan pitää huumori asiallisena. Toinen noista esimerkeistähän onnistuikin olemaan hauska kun toinen oli taas vain naurettava. Paradox putoaa jonnekin sinne väliin, mutta on sentään ehdottomasti lähempänä Men in Blackia, josta sen erottaa selkeimmin vähemmän koomiset olennot ja budjetti jolla ei olisi maksettu edes Will Smithin kahveja. Tykkäsin monesta jutusta tässä elokuvassa ja siten halpa ulkoasu taikka sanotaanko että ei aivan Tommy Lee Jonesin tasoiset näyttelijät haitanneet. Hauskaa oli elokuvan 50-lukuinen maailma jossa elävät kuolleet, siivekkäät sarvipäät ja taikuus ovat arkea, jolloin jälkimmäistä ajatellen olikin mainiota nähdä miten poliisitutkimuksissa jokin noitaympyrä toimi eräänlaisena hologramminäyttöisenä tietokoneena ja jokin keijupöly herätti kuolleen kertomaan kuolemastaan. Tykkäsin myös kovasti ajatuksesta jossa tämä nimenomainen taikuutta hyödyntävä maailma on se ns, meidän elämämme todellisuus kun taas se vaihtoehto jota pahikset hyödyntävät on se missä me (sinä, minä, autiotalo ja muut) normaalisti elämme, jolloin toisin kuin yleensä vastaavilla ideoilla varustetuissa elokuvissa pragmaattinen kyttä ei törmääkään tehtävään jossa ns. yliluonnollisuus aiheuttaa ongelmia. Nyt pulmana on nimenomaan se, että pahis ei perinteiseen tapaan hyödynnä taikuutta, tms. vaan ihan tavallisia lyijyä syökseviä aseita, jotka aiheuttavat suurta kummastusta maailmassa jossa akbrakadabra on se millä pidätys tehdään. Mitä, ei siis laisinkaan liskon suomuista ja korpin kynsistä tehtyä sukupuolenvaihdosnektaria, vaan jokin rautapalikka joka käyttää ruutia apunaan). Tiede, mitä Ganeshan nimeen se oikein on?

Parodox on veikeä mitä jos-elokuva jonka suurimpana ongelmana pidän sitä, että olettaisin sen olevan tarkoitettu tv-pilotiksi ja siten se tuntuu aika suurelta osin vain esittelevän lähtökohtaa jonka ei ole tarkoitustaan päätyä loppuunsa yhden jakson aikana. Odotettavissa siis olisi ollut jaksoja joissa Nault toistuvasti matkaa taikatodellisuudesta (meille) oikeaan maailmaan ja samalla oltaisiin hieman kuin kala kuivalla maalla samoin kuin vaikkapa kun Star Trek nelosessa tulevaisuuden ihmisten saapuessa meille tuttuun, mutta heille täysin vieraaseen aikakauteen). Tähän Paradox kuitenkin jäi ja vaikka se maittoi minulle niin kyllä se sen verran nälkäiseksi jätti, että olisin halunnut lisääkin.

Tähdet: ***

Paradox

Vankilasaari (The Secret of Blood Island, 1965)

Malesia tai tarkemmin Malaija kuten suomennos kertoo, mutta vuosi on kuitenkin 1944 ja japanilaiset sotilaat pudottavat lentokoneen josta selviytyy hengissä brittiläinen agentti Elaine (Barbara Shelley) vain päätyäkseen saarella olevaan sotavankileiriin piilottelemaan nipponeilta. Pystyvätkö vangit pitämään Elainen piilossa ja onnistuuko pako jotta hän pääsee kertomaan onkimiaan tärkeitä tietoja vihollisen toimista? No, ottaen huomioon että tämä on niitä elokuvia joka alkaa näyttämällä loppuratkaisun ja Elaine itse kertojana paljastaa päässeensä pakoon, niin hyvin olettavaa on hänen myös pääsevän pakoon.

Vankileirielokuva hieman Kwai-joen hengessä, jolloin pelkkien bambutikkujen työntämisen kynsien alle sijaan vangeilla on usein henki aika korkealla ja kunniakäsitys on suht' tärkeää molemmilla sodan osapuolilla. Japanilaiset pistävät vangit pakkotyöhön ja rankaisevat jokaisesta takaiskusta jonka vuoksi oja tai jokin muu ei valmistu aikataulussa, mutta tuntevat silloin itse epäonnistuneensa johtajana. Vangeilla on kaksi eräänlaista johtajaa, se kaikkien kaveri joka on valmis uhkarohkeisiin temppuihin ja sitten se joka juuri pitää omaa kunniakäsitystään kaikesta tärkeimpänä, mutta tärkeää on että molemmat uskovat olevansa oikealla asialla ja tarpeen vaatiessa ottavat sanallisesti yhteen japanilaiskomentajan kanssa puolustaakseen omiaan. Joskaan yhtä perusteellisesti esitettyjä eivät tämän elokuvan hahmot ole, mutta ovat kuitenkin kallellaan sinne Kwain suuntaan.

Tarinan suhteen se kuinka piilotettavana on vieras ihminen ja varsinkin nainen ei kuitenkaan ole lopulta yhtään sen erilaisempi seikka kuin jonkin tunnelin salaaminen, sillä edelleen jotain on pidettävä piilossa taikka hukka perii. Toki sillä että kyseessä on nainen tehdään se pakollinen turhautunut miesvanki koettaa saada pusun-kohtaus, mutta lopulta yhtä siveellisellä linjalla ollaan kuin Alien kolmosessakin, jolloin julisteen takainen tunneli aiheuttaa ihan samanlaista jännitystä tai sen puutetta.

Enimmäkseen ihan hyvin näytelty, sopivan näyttävä ja osittain uskottavakin elokuva kärsii kyllä yhdeltä osin varsinkin noista viimeisimmän kohdalla kun monet japanilaisia näyttelevistä ovat yhtä aasialaisia kuin Donald Pleasence. Aika vaikea sitä on ottaa tosissaan japanilaisia sotilaita jotka näyttävät yhtä autenttisilta kuin Sean Connery ja kuulostavat Peter O'Toolelta.

Muutoin kyseessä on varsin mukava elokuva, joskin aiemmin mainitun Kwain sijaan siltikinen enemmän sieltä Kotkat kuuntelevat-osaltolta jossa popcornviihteeellisyys saa mennä vakavastiotettavuuden edelle. Sääli ettei kokonaisuudessa ole mitään muista poikkeavaa kuin nainen tunnelin sijaan, eikä sitäkään ideaa käytetä yhtään sen erikoisemmin kuin juuri jotain vaakatasoista reikää, ettei lopputuloksessa ole oikeastaan mitään muuta kunnolla muistettavaa kuin alkuperäisnimi josta siitäkin tulee mieleen vankileirikuvauksen sijaan jokin jättiläshämähäkkikauhistelu. Elokuvan mainosmateriaali onkin näköjään painottanut eksploitaatioaspektia ja tokihan se tosi raflaava nimikin sellaiseeen viittaa, mutta ei tämä silti mitään filippiinotoimintaa ole, tms.

Mukana tosin on hahmo jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Mad Doctor Slaughter tai jotain, sillä niin silmiinpistävän sarjakuvamaisen erilainen hän on verrattaessa muihin. Melkein jopa voisin uskoa hänen olleen Kadonneen aarteen Tohtin esikuva.

Kannessa väitetään vankien olevan amerikkalaisia.

Tähdet: **

Vankilasaari

Aftermath (Crash: The Mystery of Flight 1501, 1990)

Diane (Cheryl Ladd) on tällä kertaa kovin huolissaan kun lentäjänä toimiva aviomies Greg (Doug Sheehan) on taas lähdössä rutiinilennolle. Greg tietenkin vakuuttaa kaiken menevän hyvin, onhan hän sentään kokenut lentäjä eikä ennenkään ole sattunut mitään ja nyt kun vielä he olivat eron jälkeen palanneet yhteen ja Diane kaiken lisäksi odottaa lasta kahden keskenmenon jälkeen, ei mikään, ei siis mikään voisi enää erottaa heitä. Paitsi ehkäpä se, että Gregin ohjastama kone syöksyy maahan tappaen lähes kaikki matkalla olleet. Tutkimuksissa kaikki kaadetaan eloon jääneen, mutta pahasti loukkaantuneen ja kohta kuolevan Gregin niskoille, joskaan Diane ei suostu uskomaan miehensä tehneen virhettä joka tapaturman aiheutti. Oliko todellinen syypää tekninen vika jonka aiheutti CIA:n salaa koneeseen laitettu vakoilulaite ja joka väitti meneillään olevan ukkosmyrskyn olevan jossain muualla kuin ihan edessä, vai oliko se mahdollinen pommi jonka abortinvastustaja oli koneeseen ujuttanut tappaakseen sillä lennolle matkaavan abortinkannattajasenaattorin, joka kaikesta tietämättä olikin vaihtanut lentoa?

Tämän tv-elokuvan musiikista vastasi myöhemmin X-Filesin kautta tunnetuksi tullut Mark Snow, mutta enpä olisi tunnistanut sillä sen verran Direct- ja The City-aikakauden Vangelikselta musiikki kuulostaa. Ajallisesti ne olivatkin tuoreimmat Vangelis-levyt, joten ehkäpä niillä oli vaikutusta. Ihan mainiolta se kuulosti, vaikka aiheuttikin sellainen hämäävän miten tää kuulostaa niin tutulta-fiiliksen joka hivenen eksytti ajatuksia.

Itse elokuva on... ihan ok.

Se on perustarinaltaan sellainen jonka voisi uskoa pohjautuvan tositapahtumiin ja ilmeisesti Aftermathia on sellaisena aikoinaan markkinoitukin, vaikkakaan ei ilmeisesti oikeasti perustukaan mihinkään tositapaukseen, mutta silti mainittavaa tämä tosi-ajatus on siinä mielessä kuinka sellainen tukee elokuvan tietynlaista uskottavuutta, joka onkin varsin toimivaa niiltä osin kuinka tapausta tutkitaan ja kuinka perusonnistunutta lakisalidraamaa nimen puhdistus on. Siis tietenkään tämä ei ole mikään 12 Angry Men vaan pikemminkin Matlock, mutta sellaisenaan ihan kelvollinen. Vain aika tavanomainen ja kertakäyttöinen. Sitä lainausmerkeissä olevaa uskottavuutta vain rapistaa se kuinka ahneita tekijät ovat olleet sen suhteen mitä kaikkea kannattaa pistää mukaan. Kun mukana ovat lentoturman tutkijat, jonkin muun turmaviraston porukka, poliisiviranomaisten edustajat (ts. FBI), media, uhrit ja omaiset, sekä tietenkin vahinko taikka tahallisuus, tekninen vika taikka salamanisku, niin tuntui todella, todella tarpeettomalta pistää sekaan vielä aborttikysymys terrori-iskuineen, CIA salakuljettamassa jotain salakuuntelulaitteitaan ja vielä kaiken lisäksi papiksi pukeutunut taskuvaras tyhjentämään uhrien varallisuutta. Toisin sanoen vaikuttaisi siltä kuinka tekijät eivät olisi luottaneet kykyihinsä kertoa omilla jaloillaan seisovaa elokuvaa normaalista onnettomuustutkinnasta ja kenties pelkäsivät elokuvansa hukkuvan useiden vastaavien katastrofitarinoiden sekaan, jolloin oli välttämätöntä tunkea mukaan kaikenlaisiä hälyääniä viemään huomiota muualle. Ei tämä nyt sentään Skrillexin levy ole. Aftermath kun toimii paremmin silloin kun se keskittyy itse onnettomuuden tutkintaan ja tragedia on riittävä ilman jankkausta siitä kuinka Diane on kokenut kaksi keskenmenoa, on nyt raskaana ja oho, sopivasti turmalennolla piti olla mukana tunnettu abortinvastustaja koska se liittyy ei oikeastaan mihinkään muuhun kuin tekijöiden haluun pistää ylimääräisiä strösseleitä sekaan. Kaiken lisäksi matkan varrella se abortinkannattajasenaattori ja mahdollinen terroristi, kuten myös koko Dianen raskaus katoavat tarinasta, eikä leskirouva saa kuukausien kestävien oikeusprosessien aikana edes vauvamasua. Ei tämä siistitympänäkään mikään tajunnanräjäyttäjä ole, mutta olisi ainakin todellisemman oloinen ja se on tällaisissa realismipohjaisissa tarinoissa ufojuttuja kiinnostavampaa.

Sivumainintana voisin tehdä sellaisen, että jokin tovi sitten törmäsin kirpparilla Cheryl Laddin levyyn ja tokihan se tuli uteliaisuudesta ostettua. Se on sellaista harmitonta Fame-televisiosarjasta muistuttavaa pehmoilua, sopien siis kelvollisesti taustalle kun valmistaa ruokaa, tms.

Todella harmitonta kamaa.

Tähdet: **

Aftermath

Vaarallinen rakastaja (The Other Woman, 1992)

Avioliitossaan tylsistynyt suuria skandaaliuutisointeja vaikka vasemmalla kädellään (sori vääräkätiset) tehtaileva toimittaja Jessica (Lee Anne Beaman) on tekemässä uusinta juttuaan häikäilemättömästä ja mahdollisesta murhaavasta bisnesmiespoliitikko Florianista (Sam J. Jones), kun isomman rahan vaikutusvalta pyrkii estämään rouvan suunnitelmat. Määrätietoinen Jessica saa uutta ajateltavaa kun hän saa nähtäväkseen valokuvia joissa aviomiehensä Greg (Adrian Zmed) chillailee toisen, eroottiselta vaikuttavan naisen seurassa (ts. tämä toinen nainen pukeutuu nahkaan kun Jessica on virkamiestyyppinen) ja nyt on siis selvitettävä kuka tämä toinen nainen on. Jessica löytääkin hänet, seksuaalisesti vapaamielisen Tracyn (Juliet Reagh) ja vaikka edellistä aluksi muka ällöttääkin jälkimmäisen riettaus, ei hän silti voi olla ajattelematta että on se varmaan aika siistiä ja niinpä Jessica päätyykin Tracyn kanssa naisrakkauden pariin. Toimittajasta tuntuu siltä kuinka tämä olisi vain hyvästä hänelle, tuleehan hänestä rennompi ja ystävällisempi, mutta pian julkisuuteen vuotaa videonauha ja valokuvia Jessicasta näissä vapauttavissa sänkypuuhissa, ja niin on aiemmin arvostetun toimittajan maine vedetty lokaan. Kuka hänet ajoi ansaan? No daa, se Florian tietenkin ja nyt aikomus on vieläpä tappaa Jessica ja luoda mielikuva itsemurhaan ajautuneesta epäpätevästä toimittajasta täynnä salaisuuksia. Onneksi Tracy kuitenkin oli itsekin vastenhaluinen tapahtumaan ja saapuu avuksi, ja näin on Jessican avioliitto pelastettu. Ei kun ihan oikeasti, se on loppuratkaisu.

Lopputeksteissä Tracy on Traci, mutta itse elokuvan aikana hahmon nimi on kirjoitetty Tracy muuallakin kuin vain suomennoksessa.

Tyypillinen tasapaksu pehmoeroottinen jännäri (tissejä näkyy molempien sukupuolten osalta, mutta kyseessä on Playboyta ei Hustleria) jossa on nättejä naisia pukeutuneena pitsialusvaatteisiin, miehet ovat suurelta osin sixpacksarjan tapauksia joille ei ole mahtunut mitään pään sisään, hieman hoverhandseksikohtauksia, kertojaääntä jossa ns. estynyt nainen käy läpi elämäänsä ja uusien kokemusten mukanaan tuomaa vapautuneisuuttaan, new age-synaa sekä vaikeroivaa savuista saksofonia ja tottakai kiristystä. Eh! Kyllä tämän läpi katsoi. Ei se nyt mitenkään hyvä ollut, mutta toisaalta eipä Vaarallinen rakastaja koeta mikään mestariteos ollakaan, kunhan on vain tavanomainen suoraan videolle-sarjan eroottinen jännäri jossa painotus on niin paljon sillä eroottisella osalla, että jännäri meinaa unohtua. Se ei ole pornahtava, eikä se ole jännittävä. Se on kuin katsoisi ns. kolmossivuntyttökuvaa animoituna. Ei siis lopulta eroa siitä kuinka lukee sanomalehden sarjakuvat ja on täten vain ihan ok/harmiton/vaaraton hetkellisesti hyvänmielen tuova tauko. Katso tämä tai juo kuppi kahvia. Minä en juo kahvia.

Tähdet: **

Vaarallinen rakastaja

A mad doctor attempts to create atomic supermen

Tulipa tuossa ei niin yllättäen poikettua kirpparilla ja hyvä niin, sillä tämä kerta tuotti erittäin positiivisen yllätyksen.

Day of the Dead, Teenagers From Outer Space, The Phantom Planet, Bride of the Monster ja tuossa Flesh Feast-paketissa oleva Slave of the Cannibal God minulla oli jo entuudestaan, mutta puolitoista euroinen Day of the Dead spessuversiona oli tarpeeksi syytä uudelleenostoon ja euroiset muut löytyvät 50 leffan paketeista jolloin ihan mielelläni otin nuo omina julkaisuinaan (vaikka toki ymmärrän ettei niillä ole mitään todellista eroa keskenään).

Tai no, Bride of the Monsterin muistelin väärin löytyvän joltakin hyllyssäni olevalta kokoelmalta, kun todellisuudessa se minulla olikin jo omana yksittäisenä julkaisunaan.

No, jos joku tuon toisen ylimääräisen kappaleen haluaa niin mainitkoon siitä.

Hämärästi muistelen Don't Be a Menacen olevan ihan kelvollinen ja se taisi olla Graduated Cylinder joka kehui sitä enemmänkin, joten jos on tarvetta niin syyttäkää häntä sitten.

Tätä kirjoittaessani taustalla soi Jean-Michel Jarre - Electronica, vol. 1: the Time Machine

Tuhonaalto (Heatwave!, 1974)

On niin saamarin kuuma, että hikoiluttaa ihan sikana, uni ei tule, pinna on kireällä, sähköt rupeavat pätkimään ja hitto! kraanavesikin muuttuu Coca-Colaksi.

Ensimmäistä lastaan odottava pariskunta Frank (Ben Murphy) ja Laura (Bonnie Bedelia) koettavat paeta kuumuutta lähtemällä kaupungista maaseudulle, vaikka miten siellä mökillä nyt yhtään sen vilpoisampi olisi kuin muuallakaan kun ei se mökki nyt sentään iglu ole. No kuitenkin, matkalla he huomaavat kuinka ikäviä ihmiset voivat olla kun jonkinlainen rajoituksia aiheuttava katastrofi ilmaantuu. Kaikki ruokatarvikkeet hamstrataan itselle vaikka niin paljoa ei söisi edes... en minä tiedä, joku jolla on tosi kova nälkä. Eikä minkäänlaista apua missään tapauksessa anneta koska silloinhan voisi joutua auttamaan jotakuta. Kuumuus on tappaa Lauran syntymättömän vauvankin, mutta onneksi hänet saadaan turvallisesti maailmaan ja sitten alkaa sataa. Tähän asti kiukkuperseillyt Frank on itse ystävällisyys.

Takakannessa lukee seuraavasti: "Katastrofi-elokuvien superohjaaja Jerry Jameson pitää katsojat pihdeissään!"

Samana Tuhonaallon vuonna '74 Jameson ohjasi kolme muutakin katastrofiteosta joissa joko jumitettiin hississä, väistelttiin hurrikaania tai sitten hengailtiin palavassa talossa, mutta yksikään niistä ei ollut Liekehtivä torni vaan tuolloin vielä voimissaan olleen katastrofielokuvabuumin unohdettavia serkkulapsia, eikä siten Jamesonia voine kutsua niinkään superohjaajaksi kuin kenties trendin synnyttämien ohjaustöidensä lukumäärän vuoksi. Häneen mahdollisesti istuisi paremmin titteli kopiokoneohjaaja Jerry Jameson. En tarkoita tätä kuitenkaan suoranaisena haukkumisena koska ns. televisio-ohjaajana Jameson on ihan perushyvä, vaikkakin mahdollisesti juuri tv-painotteisen uransa vuoksi aika liukuhihnatehtailija (vrt. studiomuusikko) jolta puuttuu sen vuoksi persoonallisuus. Tuhonaalto on kyllä ihan mukava lisä tuolloin ähkyyn saakka kasvatettuun katastrofielokuvien kasaan ja sen katsoo siinä missä minkä tahansa muunkin saman lajityypin tekeleen, mutta juuri se tämän Tuhonaallon ajan raudan takominen saa sen hukkumaan näyttävämpien joukkoon ja olemaan syötävää vain vatsan täytteeksi kuin maun vuoksi. Nimenomaan se näyttävyys on aina ollut leimallista katastrofielokuville, eikä tämä tv-elokuva pärjää alkuunkaan millekään tyypilliselle lentokoneonnettomuudelle taikka palavalle ladolle, mutta toisaalta ei sen juuri tarvitsekaan, sillä kyse ei ole niinkään materiaalisista tuhoista kuin pikemminkin jonkinlaisesta näkymättömämmästä tautiepidemista ja siten ihmispainotteisemmasta tarinasta. Tässä tapauksessa efektit ovat otsan hikikarpalot, kostuneet paidat ja kärsivät ilmeet. Toki kuumuuden kuvauksessa olisi voitu hyvinkin käyttää vaikkapa metsäpaloa lisävaikutusta tekemään, varsinkin kun tietää tämänkin elokuvan kuvaaman ilmaston aiheuttavan helpostikin sellaisia, mutta olin silti oikeastaan hyvilläni nähdessä katastrofielokuvan jossa ei päädytty turvautumaan pelkästään erikoistehosteisiin. Samalla kuitenkin on myös huomautettava siitä, että koska tässä lajityypissä harvemmin panostetaan hahmojen taikka heidän esittämänsä dialogin syvällisyyteen ja tyydytään peruskliseisiin, ei Tuhonaalto tee siinä poikkeusta ja niinpä niiden seuraaminen tämän kohdalla voi käydä tylsäksi kun mukana ei ole silmäkarkkia viemään ajatuksia muualle, eivätkä tämän elokuvan esiintyjät ole niin hyviä jotta pystyisivät pelkällä läsnäolollaan voittamaan esimerkiksi ylösalaisin kääntyvän laivan.

Esiintyjät ovat kyllä ihan hyviä, eivät vain tarpeeksi voimakkaita kantaakseen koko elokuvaa, joka olisi ollut etenkin tässä tapauksessa hyvin tarpeellista koska elokuva kulkee hyvin pitkälti kahden ihmisen turvin.

Paras osa Tuhonaallosta tulee esille heti alussa kun näytetään miten ihmiset reagoivat rasittavaan kuumuuteen ja se ruokatavaroiden hamstraaminen, niistä riitely, kaikkinainen tiuskiminen ja muu ylistressaaminen sekä oman navan tuijottelu oli valitettavankin totta. Noin kuukausi sitten täällä Porvoossa koettiin ns. vesikatasrofi kun kaupunki kielsi isolta alueelta veden käytön kolibakteerin vuoksi ja sehän se vasta kaupungin sekoittikin. Vaikka todettiin, että riittää kun veden keittää ja kuinka samaa bakteerivettä oli ollut putkistossa jo jostain joulusta saakka, ettei kuitenkaan mistään automaattisesta tappajasta ollut kyse, niin vaikuttiko se mitenkään? Ei hitossa! Ensimmäisen ilmoituksen jälkeen apteekeista loppuivat käsidesit vartissa ja kaupungin kaikista kaupoista hupeni pullovesi vissyjä myöten parin tunnin sisällä. Loviisasta saakkakin vedet pitkälti katosivat hyllyiltä saman päivän aikana. Osa ihmisistä osti selvästi enemmän kuin tarpeeksi, ihan vain varmuuden vuoksi. Tiedän varmuudella jopa Sipoosta tulleen ihmisiä ostamaan Porvoon vesiä koska eivät uskaltaneet juoda omaa kraanasta tulevaa, vaikka kyseinen paikka ei ole lähelläkään kieltoaluetta. Kun vedet loppuivat alkoi osa ihmisistä suuttumaan ja haukkumaan myyjiä veden pimittämisestä. Valtaosa toki ymmärsi tilanteen, koska tietenkin ne loppuivat sillä eihän mikään kauppa ylitäytä talvella vesivarastoa siltä varalta, että jos tänään nyt sattuisikin olemaan jokin pöpö vedessä. Se kaikkinainen ylireagointi ja paniikki mikä ihmisissä näkyi oli kieltämättä huolestuttavaa ja kun vieläpä eräs yksityisyrittäjä meni sen myötä ostamaan jonkun vesitehtailijan varastot tyhjiksi myydäkseen itse pullot paikallisille kaupoille ylihintaan oli sekin masentava esimerkki ihmisten itsekkyydestä. Pahat tilanteet tuovat ihmisissä liian usein ikävät puolet esille ja niillä on surullinen tapa peittää hyvät asiat alleen. Suorastaan v*tutti kuunnella kun jotkut kaikkitietävät julistivat, että nyt kaupat rahastavat katastrofilla kun eivät edes tiedä mitä kauppa oli sen veden saadakseen joutunut itse maksamaan. Ensi kerralla kun vingut, että kahvi on liian kallista niin mainittakoon ettei yksikään kauppa myy sitä saatanan juhlamokkaa tekemättä joka paketilla tappiota. Eikä sillä ollut oikeasti väliä paljonko vesi tuolloin maksoi kaupoissa koska kaupunki järjesti vedenjakelupisteitä ympäri ämpäri, joista saattoi sitten halutessaan hakea sitä vaikka selkä vääränä pönttöön kaadettavaksi. Muistinko muuten mainita sen, että kraanaveden keittäminenkin olisi riittänyt, jolloin paniikki oli ihan turhaa. No mutta kuitenkin, se vesiongelma ei ollut mikään oikea hätä vaan melkein verrattavissa siihen kuinka joidenkin ahtaajien lakon vuoksi ei saatu tiettyjä ruisleipiä hyllyyn ja se suututti ihmisiä (ihan oikeasti, silloinkin jotkut olivat kirjaimellisesti itku silmässä kun eivät saaneet suosikkimakuaan), vaikka ei hätää, sinä selviät ja selvisit. Minäkin asun alueelle jolla veden käyttö oli kielletty ja silti kävin normaalisti suihkussa, pesin normaalisti hampaani ja otin normaalisti vesilasille yöpöydälle josta normaalisti hörppäsin kun suu kuivui. En ripuloinut tai mitään muutakaan. Olihan sitä samaa bakteerivettä käytetty jo noin kuukausi. Ainoa kerta kun vedessä oli jotain epämiellyttävää oli kun se kloorattiin puhdistamiseksi jolloin se tietenkin maistui pahalta. En luonnollisestikaan väitä ettäkö ainakaan kaikki heistä yhdestä taikka kahdesta ihmisestä jotka tunsivat kolibakteerin vaikutuksen olisivat valehdelleet, mutta tarkoitan että tapahtuma kasvoi ihmisten päässä suuremmaksi hädäksi kuin se todellisuudessa olikaan, eikä siihen ollut tarvetta. Mutta se kenties oli hyvästäkin siinä mielessä, että sellainen toimii peilinä näyttääkseen kuinka omahyväisiä monet meistä voivat ollakaan ja kuinka kermaperseitä me nykyään olemme kun jos kaikki ei ole paremmin kuin tip top on se silloin täysin suolesta. Onneksi joukossa on hyviäkin ihmisiä, mutta tätä Tuhonaaltoa ajatellen sen väkevin osuus on nimenomaan alussa jossa näytetään se negatiivinen osuus itseensä katsomisesta.

Joskus kuitenkin mietityttää, että miksi ihmiset käyttävät niin kovin innokkaasti termiä maalaisjärki kun eivät itse noudata sitä.

Jostain syystä en tiedä miksi olen aina näkevinäni tuossa kannen yläosassa lipun sijasta pianon.

Tähdet: **

Tuhonaalto

Threshold - vaaran kynnyksellä (Threshold, 1981)

Tätä elokuvaa on ilmeisesti esitetty myös nimellä Elämän syke.

Lahjakas ja kovasti arvostettu sydänkirurgi Thomas Vrain (Donald Sutherland) tuntee sisäistä tuskaa kun hoidettavana on potilas, Carol (Mare Winningham) jota hän ei usko pystyvän auttamaan. Mestarillakin on rajoituksena. Tavatessaan tohtori Gehringin (Jeff Goldblum) Vrain kiinnostuu kehitteillä olevasta keinosydämestä joka voisi kokonaan korvata ihmisen oman viallisen pumpun ja epäilevien kollegoiden vastustuksesta huolimatta, mutta pitkällisten kokeilujen seurauksena Vrain päätyy asettamaan Caroliin keinotekoisen sydämen ja pelastaa siten neidin hengen. Nyt keskusteluja muodostavatkin uskonnollisten piirien raivo, Carolin suostumuksestaan huolimatta kokema pelko vieraasta ja tieteen edelläkävijöiden asema, jota Vrain haluaa tyynnytellä kun taas Gehring puolestaan kaipaa nimeään paremmin esille ja siten arvostusta. Elämä ja työt jatkuvat.

Ensimmäinen ihmiselle asennettu tekosydän tapahtui vuotta myöhemmin kuin Threshold tehtiin, mutta mitä ilmeisemmin juuri tuohon johtaneet tiedot olivat innokkeena tälle elokuvalle, mutta koska vielä tuolloin kyseessä on vasta tulevaisuudessa tapahtuva leikkaus (elokuva ilmestyi jouluna 1981 ja ja tekosydämen asettaminen tapahtui tasan vuotta ei filmatisointi voinut tietenkään olla täysin tositapahtumiin pohjautuva vaan kyseessä oli vielä teorioihin pohjautuva lähtökohta johon oli siten sävellettävä itse loput. Esimerkiksi tositapauksen keinosydänpotilas eli siirron jälkeen 112 päivää, jota ei tietenkään voitu vielä tietää Tresholdia tehdessä ja siihen saakka saadut esimerkit olivat kokeilut eläimillä, jolloin olisi vain ymmärrettävää jos jotain keksitään itse. Onneksi kyseessä on enemmänkin 2001 Avaruusseikkailun tavoin suureen perusteltuun realismiin tukeutuva elokuva siten kuin se on avaruusmatkailun osalta ja yllättävästi elokuva lopetetaankin pian leikkauksen jälkeen potilaan kotiuttamiseen. Joten vaikka tekijät eivät voineetkaan tietää sen tulevan oikean sydänvaihtopotilaan eläneen vain noin kolmasosan vuodesta ei tässä koetetakaan väittää, että nyt elämä jatkuu 10, 20, 30, 40 vuotta vaan tulevaisuus jää avoimeksi. Nyt lopetus on positiivinen keksimättä mitään ylimääräistä, kun juuri hyvään oloon lopettava elokuva olisi saattanut sortua silloin vielä täysin keksittyyn loppukaneettiin kuinka Vrain jatkoi menestyksekästä uraansa, Gehring siirtyi vaikkapa television tiedeohjelman vetäjäksi ja Carol eli vielä 100 vuotta ja rakensi lentokoneen. Tuntuu jotenkin harvinaiselta nähdä elokuva jossa on positiivinen lopetus olematta sitä kuitenkaan arkipäivää ihmeellisempi.

Kyseessä on vahva lähes dokumentaarimaisen tieteellinen elokuva jossa ei sorruta mihinkään rajakokemuksiin taikka muuhun fantasiointiin, vaan kaikki pidetään perustellun asiallisena alusta loppuun, mikä saakin hieman ihmetyttämään miksi Threshold on lajityypitetty draaman ohella tieteiselokuvaksi. Toki se keinosydämen asentaminen ihmiseen oli vielä kuvausten aikana teoriaa, mutta sitä oltiin jo tehty eläimille eikä se siten ollut oikeastaan teoreettisuudestaan huolimatta kuvitelmaa ja kun se vielä tässäkin esitetään ilman vähäistäkään sortumista keksityn oloisiin ratkaisuihin ei tällä kertaa science tunnu fictiolta vaan factalta.

Elokuvan suomenkielinen nimi muuttuu jotenkin merkitykselliseksi kun huomaa sen asiadraamallisuuden, sillä nimi Vaaran kynnyksellä yhdistettynä tuohon kasetin kansikuvaan tekevät sisällöstä hieman uhkaavan, kenties jännitysgenreen kuuluvan ja se asettuukin mielessä samaan lokeroon kuin Kiefer Sutherlandin vuosia myöhemmin tekemä Flatliners, jossa myöskin tohtorit tekivät lääketieteellisesti jotain normaalista poikkeavaa elämän ja kuoleman rajalla, mutta siinä tapauksessa kauhupainotteisesti, jollaiseksi olisi voinut luulla Thresholdinkin kääntyvän juuri kantensa ja vaaran kynnyksellä-nimensä perusteella.

Saippusarjamaiselta kuulostava Elämän syke puolestaan sopii paremmin siihen draamapainotteisuuteen ja on nimenä sävyltään huomattavasti positiivishenkisempi, mikä taas istuu hyvin elokuvan lopetukseen. Sanoisinkin sen olevan paremmin Thresholdia kuvaava kuin vaaran kynnyksellä, varsinkin kun ostaessani elokuvan pelkän kantensa (ja pääosaesittäjän perusteella) oletin sen olevan jokin ydinvoimakauhuista kertova tarina.

Varmaa kuitenkin on se, että oli kansikuva ja nimi mikä tahansa niin tämä löytämäni dvd-vaihtoehto on ainakin aivan suolesta:

Goldblum ei ole nyt Jurassic Parkissa eikä Sutherland ollut vuonna 1981 yli 80v.

Goldblumista pitää mainita sellainen seikka, että hivenen erikoiselta tuntui nähdä hänen tekevän sisääntulonsa jossain tiedeihmisten pippaloissa ja kertovan siellä jollekin keksinnöstään joka tulisi muuttamaan koko maailman, mutta kukaan ei tunnu uskovan hänen olevan muuta kuin jokin taivaanrannanmaalari. Kyseessä kun on vain hieman hillitympi ja vähähiuksempi tilanne kuin myöhemmin Kärpäsessä. Tällä kertaa Goldblum ei vain tee kokeita itsellän ja oksenna kenenkään kädelle. Sinänsä tämän voisi kyllä nähdä olevan hänen osaltaan sama hahmo molemmissa elokuvissa, joka sitten vain keinosydämen onnistumisen innoittamana rupesi tavoittelemaan liikoja ja päätyi brundleflyksi.

Hemmetin hyvin näytelty ja hyvin todelliselta tuntuva elokuva.

38 minuuttia: mikrofoni.

Tähdet: ****

Threshold - vaaran kynnyksellä

Meidän mutsi rokkaa (Rock 'n' Roll Mom, 1988)

Päälle kolmikymppinen lähiössä asuva kotiäiti Annie (Dyan Cannon) tykkää laulaa radion mukana ja tämä se tietenkin nolottaa etenkin yksinhuoltajan teinitytär Emmaa (Amy Lynne). Annie harrastaa parin ystävänsä kanssa yhteislauluakin, mikä nolottaa myös näiden ystävättärien teinityttäriä. Onhan meneillään Madonnan ja muiden coolien juttujen aika, eikä siihen istu tyllihameiset äidit laulamaan jotain Ronettes-kamaa. Kun kolmikko esittää paikallisella klubilla satavarmasti muiden dubbaamana kasaritinaturneria muistuttavan kappaleen, on rouvien manageriystävä Ronnie (Joe Pantoliano) paikalla äänittämässä toista paikallista bändiä (geneeristä sukkahousurokkia) ja sattumalla nauhoittaa kasetille myös naisten laulua. Nauhan kuuleva levy-yhtiöpomo Jeff (Michael Brandon) ihastuu kovastikin Annien ääneen, tarjoten heti paikkaa auringossa kultalevyjen keskellä. Vaikka Jeff tykkäsikin Annien äänestä olisi aluksi tarkoitus ettei ex-rouva pääsisi laulamaan, vaan hänen kirjoittamansa kappale annettaisiin kuumimmista kuumimmalle laulajatähdelle, Darcy-X:lle (Heather Locklear), mutta kun superstaran jatkuva diivailu suututtaa Jeffin päättää mies äänittää kappaleen Annien itsensä esittämänä ja tottakai siitä sukeutuu suuri hitti.

Sivuomautuksena tähän väliin esitettäköön se, että vuonna 2003 Lisa Kudrow teki elokuvan nimeltä Marci X jossa esitti samannimistä hahmoa keskellä musiikkiteollisuutta. Marci X ei ole kovin hyvä elokuva ja mukanaolosta kieltäynyt Chris Rock on todennut siitä "It's the worst script I've ever gotten... I'd have been happier getting an envelope full of anthrax" ja tämä mieheltä joka teki Bad Companyn. Rockille tarkoitettu rooli meni sitten Damon Wayansille. Se ei luonnollisestikaan auttanut asiaa. En nyt tiedä liittyykö Marci X mitenkään tähän elokuvaan, mutta nimien samankaltaisuus ja musiikkiaihe saivat ajattelemaan jotain kontaktia.

Levy-yhtiön silmissä yli 30-vuotias lapsia saanut kotiäiti ei ole kuitenkaan kovin mediaseksikäs, jolloin Annie stailataan trendien mukaisesti (hotpinkkiä poskiin ja kilon painavat kajalit), nimeksi annetaan Mystere ja iän pudotessa 13 vuodella ovat samalla myös lapset kadonneet kuvioista. Menestys vie mukanaan ja kaikki tuntuu kaikkien mielestä auvoisalta aina siihen saakka kunnes Darcy-X vetää herneen nenään valokeilan siirtymisestä ja pyrkii kampittamaan Ann... siis Mysteren. Joten hän kertoo julkisuuteen kuinka Mystere onkin lapsia saanut lähiöasukki ja kyläläiset ovatkin heti tarttumassa talikoihin sekä soihtuihin. Siispä haaveensa hautaava Annie joutuu palaamaan takaisin tavikseksi ja Darcy-X saa jatkaa korkean tason ylimielisyyttään. Jeff ei kuitenkaan aio luovuttaa. Ei tietenkään, sillä hän on se hyvä levy-yhtiöpomo kun vielä isompi levy-yhtiöpomo (Alex Rocco) on hän joka näkee vain dollarinkuvia silmissään, joita ei ilmeisesti ilmaannu visioon maanlaajuisesta hittilevystä vaan imagosta johon yli 30-vuotias yksinhuoltajakotiäiti Annie ei sovi. Jeff ja Annie ovat rakastuneita toisiinsa. Tottakai! Jeffin kannustamana Annie palaa lavoille ja kuinka ollakaan ensimmäinen keikka on toimia Darcy-X:n lämppärinä, joka tietenkin saattaa pääesiintyjän varjoon. Lapsetkin pitävät äitiä coolina.

Meidän mutsi ei todellakaan rokkaa, ellei sitten ajattele Modern Talkingin rokkaavan.

Väärästä genremäärityksestä huolimatta kyseessä on ihan mukava opettavainen aikuissatu, mutta kaikin puolin niin turvallinen että kaikilla on koko ajan tosi kivaa ja liiankin mukavaa, eikä siten vähäisintäkään pelkoa ole että ketään sattuisi, jolloin myös elokuvan ns. pahikset ovat lopussa tosi mukavia ja onnellisia. Toisin sanoen mitään jännitystä ei ole kun kaikki on niin fantsua.

Kasarin kauheimpia muotiluomuksia, nynnyä musiikkia (Skid Row vaikuttaa tämän rinnalla Slayerilta), lempeää musiikkiteollisuusparodiaa ja hyvän mielen Disneytä joka pyrkii olemaan kaikkien kaveri.

Oli erityisen mainiota se, että Fran Drescherin esittämän stylistin esitellessä itsensä oli suomentaja kuullut nimen olevan Jodyn sijaan John ja vaikka toki kuulon perusteella onkin helppo ymmärtää miksi nimeä ei kirjoitettu oikein, niin miksi se piti kuitenkin kuulla siten väärin jotta sukupuolikin vaihtui?

Tähdet: **

Meidän mutsi rokkaa

Palkkamurhaaja avaruudesta (The Hit Man, 1991)

Köyhistä oloista kotoisin oleva angstiteini Pauly (Dante Basco) koettaa nyysiä menestyselokuvia ohjaavan Rogerin (Dennis Boutsikaris) auton, mutta teko jää vain yritykseksi. Roger on kuitenkin reilu tyyppi eikä halua rankaista Paulya muulla tavoin kuin torumalla ja kuultuaan kuinka ahne pikavippaaja Padway (Nicholas Pryor) on huijannut Paulyn äidin ottamaan lainaa enemmän kuin tarpeeksi ja aikoo nyt myöhästyneiden maksujen vuoksi lunastaa talon alta myydäkseen sen eteenpäin, on Roger enemmän kuin halukas antamaan opetuksen sellaiselle kiskurille. Siispä Roger lykkää seuraavan elokuvansa kuvauksia ja valjastaa tiiminsä Padway-operaatioon jossa uskotellaan ahnurille, että naapuriin on muuttanut avaruusolentoja jotka tietenkin kaappaavat Padwayn alukseensa anaalitutkimuksiin ja samalla ekstraterrestriaalit ovat kuin eräänlainen nykyisyyden/tulevaisuuden henki joka tulee osoittamaan saiturin olevan pahoilla teillä. Näin toimien saavat avaruuden vieraat Padwayn tajuamaan ettei ahneus ole hyvästä. Tai no, Padwaysta tehdään hullu, mutta onhan sekin jonkinlainen opetus.

Olipa muuten aika hauska ja kiva elokuva. Kyseessä on sellainen sanotaanko Flight of the Navigator- ja The Last Starfighter-henkinen nuortenelokuva, mutta toki mukaan voisi vetää muitakin etenkin tuolloin 80-luvulla suosittuja vastaavia ei-lapsille-mutta-ei-oikein-aikuisillekaan-seikkailuelokuvia. Tästä tulikin niin hyvä (ja varsin nostalginen) fiilis, että hämmästelenkin miksen ollut nähnyt tätä silloin 90-luvun alussa aikana kun  se oli vielä uutuus tai jotain sinne päin, sillä olisin ollut jo silloin aivan innoissani tästä. Tai mistä sitä tietää vaikka olisinkin törmännyt tähän, mutta antanut toimintaelokuvaan viittaavan nimen ja sysiruman kannen johtaa valinnat muihin elokuviin.

Video-opas 95 antoi elokuvalle kaksi tähteä ja kertoi kyseessä olevan "alusta loppuun harmittavan heikko irtolaisvedätys" ja vaikka pistemäärän ymmärränkin niin jotenkin luulen arvostelijan ymmärtäneen hieman väärin elokuvan tarkoituksen ja luonnollisesti minä tiedän paremmin. En nimittäin usko tällä haettaneenkaan mitään suurta mestariteosta, vaan eräänlaista Ed Woodin suuntaan kumartavaa versiota Charles Dickensin Joulukertomuksesta. Jolloin vaikka esimerkiksi Roger on ilmeisesti tarkoitettu Steven Spielbergia muistuttavaksi hahmoksi ja siten hänen apunaan ovat suuret budjetit, alansa parhaimmat tekijät ja muutoinkin kyseessä on olevinaan ammattimaista toimintaa jonka vuoksi suunnitelman pitäisi toteutua yhtä aukottomasti ja uskottavasti kuin Michael Douglasin vedätys The Gamessa, niin jatkuvasti elokuvassa kuitenkin vitsaillaan näyttelijöiden kehnosta ylinäyttelemisestä, tehosteet sekä maskeeraukset ovatkin lähempänä Plan 9 From Outer Spacea kuin Kolmannen asteen yhteyttä ja produktio kulkee kuin Steve Martinin Koukkusormen ohjauksessa, jolloin kömpelyys, sekavuus ja silkka ääliömäisyys vaikuttaa enemmänkin suunnitellulta kuin vahingolta. Toki tahatonta kehnoutta osa elokuvasta varmasti onkin koska ei tämän tapauksen käytettävissä ollut rahamäärä nyt varmaan juuri taivaita kurotellut, mutta tarkoitan ettei ns. irtolaisuus tai muu halvahkoon negatiivisuuteen viittaava pahemmin haittaa kun kokonaisuus tuntuu tavoitelleenkin kieli poskessa olevaa B-asemaa. Kyseessä ei ehkä ole The Last Starfighterin kaltainen nuorisoseikkailuklassikko (okei, tämä on tv-elokuva, eikä siten suoraan verrannollinen) niin tyylitajultaan kuin muistettavuudeltaan, mutta erittäin miellyttävä sellainen kuitenkin (miinus klassikko). Hyvälle tuulelle tätä katsoessa tulee, oli se sitten tietoinen edwoodismi tai ei.

Rogeria esittävä Dennis Boutsikaris kuuluu niihin näyttelijöihin jonka ajoittain sekoitan toiseen ja tässä tapauksesssa Ron Silveriin, mutta lieneekö se mikään ihme:

Silver näyttää tuossa valitsemassani kuvassa jonkin verran Alan Rickmanilta, mutta vastaavasti Silver näyttää joissakin kuvissa myös Al Pacinolta. Tuhatkasvo tai jotain.

Näyttelijöistä puheen ollen mukana on myös Eagle-Eye Cherry. Jep, se kaveri joka on Neneh Cherryn ja Titiyon veli, ja laulaa luikautti Save Tonight-hitin. Tätä ennen en edes tiennyt hänen näytelleen ja en ole edes varma kuka hän tässäkään elokuvassa oli, mutta ehkäpä hänen näyttelijäuransa on jäänyt hämärään johtuen rooleista kuten Guy #2, Roadie ja unohtumaton esitys elokuvassa Arthur puilla paljailla, jossa hän oli kukas muu kuin Teenager.

Vastaavasti myös David Spade on mukana tässä elokuvassa ja rooli onkin sen verran suuri (laukunkantaja) ettei sitä ole laitettu mukaan edes hänen IMDb-sivulleen. Tähti! Okei, tykkäsin Ammu vaan-sarjasta ja siihen Spade sopi varsin hyvin. Mutta se Spadesta, tässä kuva säärestäni:

Niin sekä takakansi (81min.), IMDb (96min.) kuin Video-opaskin (70min.) antavat elokuvalle väärän pituuden, joka on 75min.

Tähdet: ***

Palkkamurhaaja avaruudesta