Lähempänä 1800-luvun alku- kuin loppupuolta syntyneet veljekset James (Hugh Jackman) ja Victor (Liev Schreiber) kasvavat hidastetusti ja kulkevat yhdessä sodasta toiseen muokaten miehisyyttään sillä tavoin. Taistelujen tuoksinassa James alkaa vieraantumaan Victorin halusta tappaa vain tyydyttääkseen väkivaltaisia himojaan ja siksi iskeytyy kuilu veljeksien väliin. Niin ja hehän ovat mutantteja joilla on siksi hidas ikääntyminen, kyky parantua kuolettavimmistakin vaurioista ja siinä missä Victorilla on terävät hampaat kasvaa Jamesin rystysistä pitkät luukynnet. Tulevan Wolverinen kynnet muuten tuovat luumuodoissaan oletettavasti juuri Wolverinen innoittamana tehdyt Full Eclipsen kyttäihmissusien kynnet:
Veljekset värvätään kykyjensä vuoksi armeijan salaiseen tapporyhmään joka koostuu muista samankaltaisista evoluutiofriikeistä, mutta James ei kestä enää ja päättää erota toimesta, kadoten metsuriksi Kanadan kalliovuorille. Tietenkään tästä tiimistä ei noin vain lähdetä ja siitä osoituksena muiden ryhmän jättäneiden vääjäämättömät kuolemat, jollainen on porukan koonneen eversti Strykerin (Danny Huston) mukaan odottamassa myös Jamesia, joten palaapas nyt henkeäsi suojellaksesi takaisin riviin ja auta selvittämään kuka ryhmää harventaa. Katsoja kuin katsoja tajuaa alta aikayksikön syypään olevan juurikin Stryker ja homman nimen olevan vain keino saada James jatkamaan tappobisneksiä. Apunaan Strykerilla on mahdollisesti täysin voiman pimeälle puolelle siirtynyt Victor, eli Sapelihammas ja kunhan Jamesloganwolverinen sydämen valittu Kayla (Lynn Collins) valheellisesti pistetään lihoiksi on aika asettaa veli veljeä vastaan. Keino jota Stryker käyttääkin hyväkseen saadakseen Jamesin myöskin pahuuden palvelukseen. Sitä varten tehdään Jamesista Ase-X, eli nyttemmin virallisesti Wolverine ja silloin pitää toisin sanoen vetää miehen luut pihalle ja vaihtaa ne särkymättömän adamantiumrunkoon. Odotellaan hetki että myöskin Wolverine ymmärtää Strykerin olevan perimmäinen paha ja sitten riks, raks ja poks.
Toki ymmärrän, että varsinkin miellyttääkseen suurinta mahdollista yleisöä ei näissä Marvelin supersankarileffoissa uskalleta esittää mitään erityisen väkivaltaista toimintaa, sillä jos ultaväkivalta pysyttelee rajoissa jopa Tuomarin kaltaisen hahmon elokuvissa niin mitäpä sitä muiltakaan odottamaan suurta sadismia. Wolverine on kuitenkin hahmo jonka pelkkä nimi kertoo jo jotain hahmon sisällöstä ja tieto kyseessä olevan ajoittain alkukantaiseen raivoon puhkeava eläinihminen jonka käsistä paukahtaa ulos "veitset" joilla on tarkoitus viiltää, leikata ja new york rippeillä niin sitä myös uskaltaa hieman odottaa ja vaatia hahmon omalta elokuvalta edes jonkinlaista rohkeutta ottaa riskiä agressiossa sekä siten yleisön vieraannuttamisessa. X-Men Origins: Wolverine on tehty sen verran pehmoillen ja yrityksellä olla suututtamatta ketään, että nimihenkilöllä voisi yhtä hyvin olla vaahtokarkit kynsiensä päässä ja taustalla tuutulaulut soimassa sillä lähtökohtiinsa nähden niin puputohvelielokuvasta on kyse, joka huvittavaa kyllä riskeeraa enemmän miellyttämisen halullaan kuin askelilla tuntemattomaan. Tämä siis kommentoiden näiden elokuvien pääasiallista katsojakuntaa, ei heitä jotka katsovat mitä tahansa toiminnallista elokuvaa ja nauttivat pelkistä kovista äänistä sekä värivaloista, eikä myöskään heitä jotka katsovat Wolverinen vain koska fanittavat Hugh Jackmanin taikka Ryan Reynoldsin rintalihaksia, koska se on varmistettu kursivoiden ja lihavoiden. Btw. helvettiäkö Ryan Reynolds tungetaan jokaiseen sarjakuvaleffaan mukaan. No kuitenkin, onhan tässä tulta, tulikiveä, tappuraa ja kuolemaa, mutta sellaisella ei näytetä mitään jotta kenenkään ei tarvitse pistää käsiään silmiensä suojaksi taikka vetäytyä peiton alle-tavalla, jolloin jos ja kun kuolema korjaa niin tuolloin se kriittisin hetki väistetään kuin vastuu eduskunnassa. Onhan tässä kuitenkin kauttaaltaan öinen tunnelma ja paljon murisemista, että kyllä voisi ainakin uskoa tarkoituksena olleen tehdä ns. aikuiselokuvaa teiniunelmien sijaa, mutta vaikka vauhtia on ja hassuja liike-efektejä on niin lopputulos muistuttaa enemmän elokuvana Catwomania sekä Green Lanternia ja X-Meneistä The Last Standia, että ei huolta, synkkyyskin on vain pintaa. Siispä sarjakuvana tuttu Weapon X-tarina ei saa ansaitsemaansa raivoa elokuvatoteutuksessaan, mutta actionviihteenä kyseessä on kelvollinen tekele jonka tasoa nostaa sopivasti osuvat roolitukset sekä se, että ei nyt sentään kuitenkaan sen jonkinlaisen pehmoilun vuoksi sorruta samanlaiseen silkkaan typeryyteen ja halvan näköisyyteen kuin mitä edellä mainitut Catwoman ja Green Lantern esimerkiksi ovat, joten tällöin huomautettakoon kritiikkini saavan ehkä liikaakin painoarvoa Wolverine-hahmon ja siitä saadun lopputuloksen eroista. Joskaan en tosin ole suurikaan Wolverinen taikka Ryhmä-X:n fani, että mitäs minä niistä. Niinpä heti kun vähänkin rupean empimään antamaani pistetystä iskeytyy mieleeni kohtaus jossa Wolverine hämmentyneesti ihailee uusia kynsiään ja se tietokone-efekti on yksinkertaisesti halvalta tuntuvan ruma sekä kömpelö ja saa kynnet näyttämään kuvan päälle liimatuilta.
Itse asiassa kynsiefektit ovat valitettavan usein todella kehnoja ja ne ovatkin aivan jotain Asylum- ja A Sound of Thunder-tasoa.
Onneksi sentään hyppyefektit ovat yhtä kehnoja kuin Catwomanissa.
Pisteinä umlautin päälle ekstroissa oleva tavanomainen itsekehuhaastatteluosuus jossa muun muassa Jackman kertoo kuinka hän vaati, että nyt pistetään kaikin puolin paremmaksi kuin aiemmissa X-Meneissä ja siksi pitää olla enemmän syvyyttä, näyttävyyttä ja kaikea muutakin. Jep, ainakin se näyttävyys onnistui. Joskin sekin edellä mainitusti väärällä tavoin.
Niin ja geekvalittamisen vuoksi on sanottava, että vaikka ymmärrettävästi Ase X-projektissa käytettiin muitakin kuin vain Wolverinea niin tämän leffan perusteella siellä taisivat olla kaikki muut paitsi DC:n hahmot ja se on vain hölmöä, väkinäistä keinoa yhdistää kaikki erilaiset palat yhdeksi mössöksi.
Se leffakriitikko joka aikoinaan sai painostuksen alla kenkää töistään koska oli arvostellut Wolverinen etukäteen verkkoon vuotaneen kopion perusteella ja tahtoi elokuva-arvionsa ohella kertoa kuinka surullisen helppoa on saada nähtäväksi elokuvia jotka eivät ole virallisesti edes ilmestyneet teki mielestäni vain yhden virheen teossaan ja se ei ollut niinkään piraatin imuttaminen vaan se, että tekosensa vuoksi Wolverine sai liiaksi mediahuomiota, koska tämä kuuluu enemmänkin parempi siirtyä seuraavaan-kategoriaan kuin ansaitsisi edes tuolla tavoin valokeilassa paistattelua.
Tähdet: **
X-Men Origins: Wolverine
Tästä on jo hyvä tovi aikaa kun uusiokeskuksen vhs-muureja läpikäydessäni löysin paljon mukavaa ja mielenkiintoista, kuten muun muassa tämän West Wingin pilottijakson. Tässä tapauksessa huomioni herätti itse sisällön sijaan pakkaus joka ei aivan tavanomaiselta markettihyllykamaa muistuttanut ja kun huomasin kasettien joukossa muitakin vastaavia ilmentymiä (kuten Älä kerro äidille-pilotti) niin päätin nimenomaan suojakotelon erilaisuuden vuoksi ottaa West Wingin mukaani. Kyseessä ei selvästikään ole laajempaan/kaupalliseen levitykseen tarkoitettu painos, mistä kielii jo kannessa olevat vajavaiset tiedot, mutta samalla kasetit ovat ns. virallisen oloisia ja useampi vastaavanlainen neloskanavan kasetti viittaa ettei kyseessä ole siis myöskään mikään piraattijulkaisu. Uskonkin tämän West Wingin ja muiden näkemieni kasettien olevan jonkinlaisia promootiokappaleita, tms. ja koetinkin udella varmistusta neloskanavalta, mutta vastausta en ole saanut. Luulivat kenties kyseessä olevan minun puoleltani vitsi taikka eivät sitten vain välittäneet asiasta. Samapa tuo, mutta olisi kiva tietää mihin tarkoituksiin nämä kasetit oli tehty ja mihin niitä oli luovutettu, kun eipä noita pahemmin mistään kirppareilta ja vastaavista tuppaa löytämään.
Kuten pilottijaksot yleensäkin niin myös West Wingin ensimmäinen osa vaikuttaa suurelta osin hahmoesittelyiltä ja peruskaavan osoittelulta sen sijaan, että se oikeasti ottaisi mitään varsinaista myöhäisempään vaikuttavaa juoni-ideaa käsittelyynsä. Näin ollen varsinkin televisiosarjojen ajan myötä tulevan luonnollisen kehityksen puute johtaa vielä tässä vaiheessa hieman karrikoituihin hahmoihin ja vaikka mukana ei nyt olekaan mitään minulla on sisko jota ei enää seuraavassa jaksolla olekaan ja häntä ei enää koskaan mainita-juttuja taikka pilotin jälkeen tehtyjä näyttelijävaihdoksia ei näekään niin henkilöiden luonteet ja visuaalinen merkillepantavuus ovat myöhempiä aikoja odotellessa hieman yksinkertaistetumpaa.
On leppoisan rauhallinen, mutta tarvittaessa jämäkkä demokraattipresidentti Jed Bartlet (Martin Sheen) ja hänen johtamansa hallinto joka koostuu hiukan kyynisistä veteraaneista (mm. John Spencer), takakireistä pilkunviilaajista (mm. Allison Janney), mutta ennen kaikkea nuorekkaista idealisteista (mm. Rob Lowe, Bradley Whitford, Janel Moloney) ja kaikkia yhdistää "kaikkien aikojen suosituimman demokraattipresidentin" idolisointi, joten vaikka ajoittain joku saattaakin poiketa ruodusta kyseenalaistamalla johtajansa päätöksiä niin Bartletin hypnoottinen isällinen puhe lähes poikkeuksetta muuttaa mielen. Demokraatit kuvataan sanavalmiina verbaaliakrobaatteina joilla on aina sopivan humoristinen pilke silmäkulmassa kun taas peruskliseiden mukaisesti republikaanit ovat lähes aina väärälle jalalle heränneitä ja valmiita kaikkin mahdollisiin juonitteluihin aina Rosemaryn vauvasta huoneeseen 237. Toki siellä republikaaneissakin esiintyy aina hetkittäin muutakin, eli ns. hyvyyttä, mutta eihän vastakkainasettelusta tulisi mitään jos ei kuitenkin sopivan tarkoituksella korostettaisi eroja. Niinpä heti tässä ensimmäisessäkin jaksossa osoitetaan republikaanien olevan uskonnosta puhuvia kiukkupusseja jotka vastustavat pornoa. Ja kuten aina yhdysvaltalaisesta poliitikasta puhuttaessa muitakin puolueita otetaan sivulauseissa esille, mutta todellisuudessa vaihtoehtoja ei niinkään ole kuin kaksi ja muu poliittinen merkityksellisyys tulee esille esimerkiksi teollisuusalojen muodossa.
Sarjan edetessä koetaan tuttuja politiikkaan liittyviä aiheita kuten sodan uhkaa jossakin päin maailmaa, joku jää kiinni avioliiton ulkopuolisesta suhteesta ja joutuu siksi median silmätikuksi pilaten siten uskottavuutensa, pitää neuvotella kilpailijoiden kanssa ja tietenkin jotkin vaalit ovat koko ajan lähestymässä. Samoin draamasarjoille tyypilliset työtovereiden suhteet ovat esillä platonisina ja vähemmän sellaisina, erot sun muut pukkaavat päälle ja jollakulla on aina jokin sairaus alkoholismista syöpään, joten sinänsä oli kyseessä tämä ensimmäinen osa taikka jokin jälkimmäisistä niin jos jenkkipolitiikka ei sytytä on aina tarjolla pääaihepiiristä riippumatonta rutiinidraamaa. Tosin lienee sarjan nimestä ja henkilöiden ammatista huolimatta liioittelua kutsua West Wingia niinkään varsinaiseksi politiikkasarjaksi, sillä ajoittaisesta oletetusti tekijöiden omasta poliittinen suuntaus-propagandasta huolimatta kyseessä on samalla aivan "tavallinen" draamasarja jossa henkilöt voisivat olla töissä yhtä hyvin palolaitoksella kuin pitseriassakin ja juuri ihmissuhdekoukeroiden ansiosta poliittisuus ei ole niin painostavana lastina etteikö sarjaa voisi katsoa täysin tietämättä amerikkalaisesta puoluetoimminsta, tms. Joskin todettakoon, että kyllä se presidentin virkakoneistossa työskenteleminen värittää aiheet, eikä mikään saippusarjamainen minä olen isäsi ja äitisi ja sheikki pelastaa-juttu ole turvonnutta päällekäymistä.
Tämä poliittisuuden keventäminen muilla seikoilla olikin varmasti osasyy sarjan pitkäkestoisuuteen sillä kyseessä ei ole mitään eduskunnan kyselytuntia, vaan sarjaa on helppo katsoa myös sellaisen henkilön joka on tietoinen poliitikoista ja heidän toiminnastaan vain keltaisen lehdistön lööppien kautta. Erittäin suurena apuna ja varsin vahvasti sarjan energistä tyyliä nostattavana seikkana on kirjoitus joka hyödyntää vahvasti altmaniaanista tyyliä jossa puhutaan sanamääräisesti runsaasti sekä usein aiheen vierestä ja kiitos erittäin hyvin rooleihinsa sopien henkilöiden puhe kuulostaa luonnolliselta jolloin esimerkiksi vuoropuhelu onnistuu olemaan samanaikaista päällekkäin puhumista, kuten se monesti on oikeastikin vähänkin pulputtavammassa keskustelussa. Kevyehkö humoristinen suuri small talk tekee raskaistakin poliittisista pulmista sopivan kokoisia helposti nieltäviä suupaloja, mutta ajoittain vakavampaa otetta kaipaava saattaa jopa tuskastua siihen kuinka asioita ei välillä tunnuta otettavan tarpeeksi tiukasti, varsinkin jos itsellä on jokin vahva aatemieltymys. West Wing onkin hieman kuin Spin Cityn ja Bossin välimuoto ja siten pinnallisesta aihepiiristään huolimatta kaikille sopivaa draamaa.
Tästä huolimatta ja juuri siitä syystä huomasin itse sarjan pyöriessä televisiossa, että vaikka nautinkin aihepiiristä, hyvien näyttelijöiden yhteensopivista kemioista ja sarjatulipuheesta, niin samalla se ilmavuus aiheutti sen etten koskaan oikein tuntenut menettäneeni mitään jos osa tai useampi jäi näkemättä ja siten se jonkinlainen koukuttavuus jäi ainakin omalta kohdaltani uupumaan. Jokainen katsomani jakso tuntui kuitenkin miellyttävältä kokemukselta, mutta kertaakaan ei mieleeni jäänyt takomaan ajatus, että haluan nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu. Näin ollen ensikokemukseni tästä pilottijaksostakaan ei hahmoesittelyineen saanut minua palaamaan itsensä vuoksi seuraavan jakson pariin, vaan sen teki pikemmin kanavapujottelusattuma ja nyt uusintakatselun kokiessani en edellenkään ajattele, että tätä olisi ns. pakko katsoa vaan jos sen näkee niin sen näkee. Joten parhaimmillaan tämäkin sarja on nähdessä muutama jakso putkeen ja antaa jonkinlaisen tottumuksen sekä ehdollistamisen tehdä tehtävänsä, sillä kuten jo totesin niin onhan tämä hyvin näyteltyä ja kirjoitettua draamaa, jolloin jaksoja katsoo kyllä ilokseen jos sellainen sattuu ruudulla pyörimään.
Mutta palataanpa tämän pilottijakson pariin jossa siis esitellään sarjan päähahmot ja se tehdään mahdollisimman posiitivisesti, jolloin jokainen on kellon ympäri ahkerasti työskentevä maailman paras sanavalmis ihminen, joten positiivinen kiva fiilis liennyttää poliiisen suhmuroinnin minimiin ja tällöin myöskin kun jakson punaisena lankana oleva suuri onnettomuus kutsuu kaikki sankarit yhteen on kyseessä hellyyttävä presidentin kompurointi polkupyörällä jonka vuoksi tuli söötti pipi. Sivussa puhutaan niitä näitä laittomista siirtolaisista, tms., mutta mustelma on se pehmeä lasku poliitikan maailmaan.
"I'm going to make a suggestion which might help you out, but I don't want this gesture to be mistaken for an indication that I like you."
Hauskaa muuten on se, että silloin kun sarja alkoi niin muistelen siitä puhuttaneen aika vahvasti Rob Lowen paluuna parrasvaloihin ja tokihan sarja toi Lowelle runsaasti huomiota, mutta vaikka sen vuoksi aluksi saattoikin katsoa West Wingia Lowen sarjana niin jo ensimmäisestä osasta saakka on selvää, että kaikille hahmoille kirjoitettiin yhtä merkityksellistä sanottavaa ja tehtävää. Siitäkin huolimatta, että pilotissa Lowen esittämä lehdistösihteeri saa änkyttää sänkyseikkailustaan prostituoidun kanssa ja on siten aiheena raflaavampi kuin jokin maahanmuuttopolitiikka.
Ensimmäistä osaa ajatellen mielenkiintoisempaa lienee silti se, että tämä "kaikkien aikojen suosituin demokraattipresidentti" ja näyttelijänimenä suurin suorittaa sisääntulonsa vasta 34 minuutin kohdalla (jakson pituus n. 40 minuuttia) ja keskeyttäen demokraattien sekä republikaanien uskonväittelyn todeten "olen Herra, sinun Jumalasi..." kuin kyseessä olisi suurikin paljastus Snake Eyesin kasvojen tapaan.
No, ehkä joku sarjaa katsomaan aloittanut ei todellakaan tiennyt Martin Sheenin olevan mukana ja tuo riitti aiheuttamaan OMG!:t.
Tähdet: ***
West Wing, osa. 1
Entinen naamaanpotkimisurheilun suurnimi Nick (Lorenzo Lamas) on hävittyään mestaruustittelinsä pudonnut kovaa, korkealta ja aina kaikkein syvimpään hautavajoamaan saakka. Nick on entinen, menneisyyttä, häviäjä, pohjasakkaa, yhteiskunnan häpeäpilkku ja asiat ovat vieläpä huonosti. Ainoa valokeila jossa hän enää paistattelee on alkoholin aiheuttama näkövääristymä ja rasvatun rintakehänsä aiheuttama kiilto. Nick omistaa kaupungin suosituimman yökerhon, on kellon ympäri kauniiden himokkaiden naisten ympäröimänä, oma kaiken anteeksi antava mielitietty Maggie (Kathleen Kinmont) on hänkin ilo silmille, rahaa on kuin roskaa, alaiset palvovat reilua pomoaan ja kansa muistaa edelleen kunnioituksella urheilusankaria. Öö, sori unohdin mikä se Nickin ongelma nyt olikaan? Rahaa on, valtaa on, arvostusta tulee, kuntokin on kohdallaan ja naiset ottavat vuoronumeroita jo pelkästään päästäkseen unelmoimaan tästä epäonnistujasta.
No kuitenkin, kohta paikalle saapuu nuori potkutaitoinen viattomuuden huippu Danny (Michael Worth) from lande ja hän näkee millaiseen ahdinkoon idolinsa onkaan itsensä ajanut. Kunhan ollaan aluksi ihmetelty suurkaupungin ihmeitä sekä villiä menoa aina kortinpeluusta limuautomaatteihin saakka pääsee Danny Nickin suojatiksi, sillä has been näkee wanna be:ssä mahdollisuuden päästä takaisin huipulle vaikka sitten vain vampyyrimäisesti imemällä toisen menestyspotentiaalia. Mikä tärkeintä, valmentaessaan Dannya potkunyrkkeilykisoissa voisi Nick päästä sijaiskärsijän avustuksella kostamaan hänet syöksykierteeseen ajaneelle nykyiselle mestarille Jakelle (Jeff Langton). Onkin aivan ymmärrettävää, että Nick janoaa kostoa sillä voittihan Jake tittelinsä... öö... reilulla pelillä ja normaalien tapahtumien myötä? Nick, miksi teet niin vaikeaksi tuntea sympatiaa sinua kohtaan ja olemaan puolellasi?
Toki myöhemmin osoitetaan, että Jake on täysi sika jota yleisö vihaa ja kuinka Nick ymmärtää ettei kannata kantaa kaunaa, eikä Dannyn tarvitsekaan suorittaa Nickin tahtoa vaan voi halutessaan vaikkapa iskeä hanskat tiskiin ja olla silti ylpeä saavutuksistaan. Luonnollisesti Nickin katumus tapahtuu yhdessä maailman tahattomasti huvittavimmassa kuolinkohtauksessa kun hän aluksi haastaa Jaken ns. laittomaan katutappeluun, päätyy sen seurauksena lihahyytelöksi, mutta ehtii sopivasti kuolinvuoteellaan kertoa Dannylle olevansa ylpeä hänestä ja juuri sen ei ole häpeä luovuttaa-jutun, kuten myös saa ensimmäistä kertaa eläissään sanotuksi "rakastan sinua" Maggielle ennen kuin kuolee pois. Sinänsä tämä kohtaus ei ole kaikesta koomisesta hengenhaukkomisesta ja rykimisestään huolimatta mikään onneton suoritus Lamasilta, mutta juuri se kaikkien anteeksipyyntö- ja elämänopetuskliseiden tunkeminen tähän kohtaan pariin minuuttin survottuna hänen kontolleen on aivan liikaa ja kun mies vielä pilaa sen viimeiset sanansa "rakastan sinua" sanomalla perään "kuulitko mitä sanoin?", niin siinä tavoitellaan jollekin vadelmapystiä. Hienoa tässä on vielä se, että kun kuoleva ns. viisas vanha mestari viimeisillä henkäyksillään kertoo mikä on tärkeää elämässä, eikä se todellakaan ole turpaan mättäminen taikka kosto, niin koska hänen kuolemansa on seurausta koston kohteena olleen ihmisen toimesta (joskin Nick itse haastoi hänet ei sääntöjä-tappeluun) on tietenkin tälläisessä elokuvassa luonnollista, että juurikin koston kuolleen mestarinsa puolesta Danny pistää tapahtumaan, sillä onhan tässä vielä viimeinen ottelu edessä. Joka sekin vedetään myöhempien aikojen Rocky-meiningillä jossa Jake (vrt. Ivan Dgago) ensin pulverisoi Dannyn ja kun nuori heeroksemme on siinä kunnossa, että pelkkä silmien sulkeminen vaatii vuosien fysioterapian saa hän voimaa kuin Kippari-Kalle pinaatista ja yhdellä monistetulla iskulla voittaa pelin. Tottahan se on, että aina kun minutkin hakataan Barbapapaksi niin juuri silloin siskonmakkaralihakseni ovat vahvimmillaan.
Jos oikein tihrustaa silmillään ja kaivautuu syvällä pinnan alle voi olla aistivinaan Viimeisen iskun pyrkivän Rockyn ja Karate Kidin viitoittamalle tielle jossa jonkinlainen altavastaaja saa mentorikseen entisen suuruuden taikka vaikkapa epäsovinnaisia oppeja hyödyntävän henkisyyteen pyrkivän gurun. Lorenzo Lamasista ei vain ole minkäänlaiseksi herra Miyagiksi, eikä Michael Worth osoita tarvittavaa kolmijalkaisen katukoiran kärsimystä jonka vuoksi häntä kannustaisi minkäänlaiseen voittoon. Tässä on pelkästään lihapää opastamassa lihapäätä. Siten noita edellisiä esimerkkejä käyttäen se on Rocky nelonen kostoteemoineen ja suuren pahan voittamisineen joka on kuitenkin suht' osuva vertailukohta ja samaan tapaan Viimeinen isku onkin parhaimmillaan ollessaan täydellistä paukapäisyyttä, lähennellen non stoppina niin huonoa että se on jo hyvää. Mukana on amatsoninaisia vähissä vaatteissa, isoja öljyttyjä lihaksia ja treenauskohtauksia joissa jokaisessa Dannya vatkataan kuin vispipuuroa, eikä Lamasista ole minkäälaiseksi zenmestariksi vaan ainoa opetus jonka hän pystyy antamaan on kyky pukeutua aina niin, että öljytty rintakehä on paljaana.
Kyseessä on siis riemastuttavaa roskaa ja tosiaan kun jokainen Dannyn treenausosuus taikka varsinainen ottelu johtaa siihen, että hänestä tehdään lihapataa niin tottakai hän nousee vailla ruhjeita voittajaksi, mikä onkin aivan loistavaa.
Pidän erityisesti siitä kuinka lopussa Danny kohtaa Jaken siinä viimeisessä ottelussa ja Jaken valmentaja antaa suojatilleen neuvon pitää Danny kaukana sillä hän on aivan liian nopea lähitaistelussa niin kamera siirtyy Dannyn puolelle jossa hänen valmentajansa sanoo, että pysy kaukana Jakesta. Hyvä neuvo.
Tähdet: ~ (tai hyvällä tuulella ollessa *****)
Viimeinen isku
Sen ohella, että Uuno on ilmeisesti numero yksi on hän myös varmasti kaikille suomalaisille sen verran tuttu hahmo ettei hänestä ja elokuvistaan tarvinne oikeasti enempää kertoa kuin, että se on Uuno ja kaikki jokaista nurkkaa myöten on jo tiedossa. Valtaosa Uuno-elokuvista on toteukseltaan kömpelöitä jämäpalakokoelmia ja valitettavan harvoin niissä mä oon lespo!-sarjan vitseissä on suurta ideaa saatikka huumoria mukana. Kunhan on vain keksitty muka hassu tilanne johon voittajaluuseri Uuno voidaan laittaa ja se riittää täyspitkäksi elokuvaksi. Uuno menee armeijaan, matkustaa ulkomaille, käy kotiseudulla, osallistuu haastatteluohjelmaan jonka myötä voidaan tehdä koko illan klippikokoelma ja Uuno menettää sekä palauttaa muistinsa. Siinä on ainekset kolmen minuutin sketsiin, mutta kunhan joukkoon heitetään asiaan liittymättömiä sivuhahmotilanteita selvänä olevasta alkoholistista taikka tuoreimmasta spedekeksinnöstä niin kyllähän se nyt riittää täyttämään arviolta 90 minuuttia ja taas on uusi elokuva edessämme. Mutta koska Uuno on hyvä helposti käytettävä erottuvan tunnistettava persoona, rakastettava laiska paskiainen niin en pidä laisinkaan ihmeellisenä, että hänen varaansa on tehty suuri määrä elokuvia ja miksi hän hahmona on vedonnut suomalaiseen mentalitettiin niin pitkän ajan. Kaikkihan haluaisivat ottaa rennosti kuten hän ja rypeä jossain omassa mäskissä, saaden silti arvostusta elinikäisiltä ystäviltä sekä kaikesta puolison urputuksesta huolimatta tuntea olonsa rakastetuksi ja saada kaikki virheet anteeksi. Elokuvansakin ovat ymmärretävästi pysyneet suurehkon yleisön suosiossa, sillä niitä on äärimmäisen helppo katsella. Mitään ei menetä vaikka simmahtaisi kesken elokuvan, niiden aikana voi tuntea olonsa älykkääksi ja jos ei niin voi ainakin samaistua hölmöyteen, mutta mikä parasta, ne ovat ystävällismielisiä kaikkia katsojia kohti. Tämä ei siis tarkoita ettäkö Uunoja katsellessa kokisi mitään todellista elokuvaelämystä, sillä teknisesti ne ovat hutaistuja, venytettyjä yhden idean aivopieruja ja koska ne tosiaan tuntuvat toistuvasti tähteistä koostetuilta niin sisällön tietää nähneensä jo monta kertaa aiemminkin, mikä korostuu etenkin Uuno-leffojen korkean lukumäärän vuoksi. Silti olivat ne miten tyhmiä tahansa, niin kaipa me olemme itsekin kun niitä voi edelleen vaivatta katsella tiedostaessaan näkevänsä kehnosti tehtyä kierrätyselokuvaa. Sitä se sympaattisten hahmojen luonti teettää.
Mutta mainostelevision tapa esittää toistuvasti vain jotain Uuno armeijassa-elokuvaa on kyllä käsittämätön ratkaisu ja oli se sitten ilmestyessään kuinka suosittu tahansa niin saatana, siellä on muutakin Turhapuroa olemassa.
Tämä vuorossa oleva Uuno Turhapuro on tietenkin se irtosketsin innoittamana tehty elokuvadebyytti ja näin se menee:
Kunhan suoraselkäistä ahkeruuden perikuvaa esittänyt Uuno Turhapuro (Vesa-Matti Loiri) oli päässyt naimisiin johdateltavissa olevan Elisabethin (Marjatta Raita) kanssa voi hän vetää lonkkaa loppuikänsä odotellessaan raharikkaan suvun hedelmiä nautittavakseen. Törkyinen Uuno suoltaa suustaan maailmanpelastufilosofiaa kuin paraskin puistokemisti, minkä vuoksi Elisabeth vetää aina silloin tällöin pultit sohvalla loikoilevalle laiskiaiselle, mutta Uuno, dos, tres ja kaikki on taas saatu anteeksi. Kun kyse on chillailusta parhaiden kavereiden, löysien mekaanikkojen Härski Hartikaisen (Pertti Pasanen) ja Lettusen aka Sörsselssön (Simo Salminen) kanssa on Uunossa puppyloveinnokkuutta ja kun vuorossa on auervaaramaisesta sinisilmien huijaamisesta mahdollisen lihapiirakkapalkkion toivossa on Uunossa arvaamatonta atomienergiaa, joten kotona elävänä kompostoituvana hyytelönä oleminen ei ole kaikki mihin verkkopaitasankarista on.
Tapetaan aikaa satunnaisilla aviokriisisketseillä ja niihin liittymättömillä liittymättömyyksillä kunnes Uunosta tulee menestynyt viulistinero jota pidetään alkoholistina ja joka synnyttää itselleen vatsahaavankin päästäkseen eroon menestyksen rattaista jotta voisi viettää aikaa sohvalla.
"Tekis taas mieli vetää turpaan niin että tuntuu."
Kasa irtosketsejä joiden välillä olevat juotokset ovat enimmäkseen kadoksissa ja kuten aina irrallisissa kohtauskokoelmissa osa toimii paremmin ja osa ei. Parhaiten tähän nimenomaiseen uunoilmiöön istuvat tilanteet joissa Uuno saa puhuttua vaimonsa ympäri ja uskoteltua olevansa parasta mitä luoja on maan päälle luonut, mutta silmänkääntötempun jälkeen vetää ameebaksi. Hyvää Uunossa nimenomaan on se, että hän on kaikesta aidan alta limboamisestaan huolimatta aina rakastettavan kiltti ja siksi etenkin kohtaus jossa hän menee levykauppaan ilkeämielisesti nöyryyttämään myyjää oman edun tavoittelun vuoksi on vain väärin ja tuolloin tekee mieli lopettaa Uunon maaallinen vaellus. Tämä Uunon outo vihamielinen käytöskohtaus johtunee ehkä siitä, että ollaan oltu vielä etsimässä todellista Uunoa, mutta siitä huolimatta kyseessä on elokuvan sisällä oleva luonneristiriitaisuus joka osoittaa, että kaikkea ei pitäisi laittaa mukaan vain koska se on kuvattu.
Osaansa erinomaisesti istuvien Loirin ja Raidan kemia on sopivan räiskyvää vaikka elokuva onkin niin vahvasti tuettu Loirin esityksen varaan, että muut ovat enemmän tai vähemmän merkityksettömiä (myöhemmissä elokuvissa tilaa saavat mekaanikkoystävät ovat tässä vaiheessa vielä ihan sama-sarjan henkilöitä), kunhan ovat tukemassa uunoilua. Koska aviodraamasta luotu komiikka on tämän elokuvan parhaiten toimiva jo pelkästään jatkumonakin, niin kenties olisi ollut parasta jättää pois ne muualle hutiosumia tekevät sketsit jotka tuntuvat kodin seinien sisällä leiskuvan tulen ja tulikiven rinnalla vain tekosyiltä venyttää elokuvan pituutta. Teoksen ikävästä epätasaisuudesta kertoo se, että alkupuoli vaikuttaa kasalta toisiinsa liittymättömiä tilanteita, keskiosa pysyttelee onnistuneen tiukasti rajatulla alueella (aviosuhde ja koti) kun taas loppupuolella palataan takaisin irrallisuuteen ja päätös tulee kuin seinä jalkoihinsa tuijottavalle
Hetkittäin typeriä täytevitsejä sisältävä liian pitkäksi venytetty avioliittokomedia sian ja Viivin välillä, jonka loisteliainta osaa on nimenomaan manipuloivan miehen aiheuttama mielenhallinta tulivuoren tavoin räjähtävän vaimon kanssa. Muu osa elokuvasta toimii erinomaisina vessataukoina ja vierailuina jääkaapilla.
Tähdet: ***
Uuno Turhapuro
En ole Tekken-pelejä pelannut, mutta ymmärtääkseni siinä liikutaan samoissa maisemissa kuin Street Fighter, Mortal Kombat ja vaikkapa Virtua Fighter. Eli joukko hullunkurisia erilaisia hahmoja pistetään vuorotellen kamppailemaan toistensa kanssa ja vaikka peleille sekä joillekin hahmoille aina keksitäänkin jotain taustatarinaa siitä kuinka taas pitää maailma pelastaa mutanttihirviöiltä ja jonkun kaima on loppupomon ansiosta pistettty lihoiksi, niin edelleen ne ovat vain vuoronumerotappeluita. Kas kummaa, Tekken on elokuvana juuri niin yksinkertainen tekosyy jatkuville mätkimiskohtauksille, että sen kohdalla kannattaakin keskittyä eniten vauhdin hurmaan ja tappelukoreografioihin.
Pelisarjan ystävät varmastikin näkevät elokuvan eri tavoin kun minä, mutta oletuksieni mukaisen näkemyksen perusteella Tekken on tarpeeksi lähellä lähdettään.
Oletetussa lähitulevaisuudessa ovat terrorismimittelöt aiheuttaneet sen, että muutama suuryritys on saanut napattua vallan koko maailmasta ja näistä suurin, Tekken on valloittanut jenkkilän, joka on suljettua Tekken Citya lukuunottamatta sellainen rääsyläisten asuttama post apo-maailma, että rottien ja romun seassa kiiltää korkeintaan vain epätoivo sekä halu lopettaa oma tulevaisuus siihen paikkaan. Tekkenin kaupunkia ja ilmeisesti samannimistä yritystäkin johtaa hassuhiuksinen Heihachi (Cary-Hiroyuki Tagawa) ja hän järjestää kansan iloksi mätkimiskisaa nimeltä Rautanyrkki, joka siis on päähänpotkimista areenalla ja sinne haluavat kaikki joko yleisöksi taikka osallistujiksi. Jälkimmäisillä on mahdollisuus isoihin rahoihin jollaisista varsinkin suljetun alueen ulkopuoliset voivat vain haaveilla jos sellaiseen kykenisivät. Luonnollisesti Tekkeniä vastustaa kapinallisliike jonka pois pyyhkimisen ansiosta nuoren notkean kurjalan asukin Jinin (Jon Foo) äiti menehtyy ja se saa pojan täyteen kostonhimoa. Kuinkas ollakaan Jin on superhyvä lähitaistelija ja päättää hakeutua rautanyrkkikisoihin päästäkseen sen avustuksella Heihachin lähelle ja kertomaan ettei oikein pitänyt siitä mitä äidille tapahtui.
Oikea paha onkin todellisuudessa Heihichin poika Kazuya (Ian Anthony Dale), joka on tottakai myös Jinin isä. Seuraa siis sukupolvien välistä kamppailua ja löytäähän se Jin kisoista itselleen mielitietynkin kauniista Christiesta (Kelly Overton), jolla muuten on housut jollaiset olen itsekin aikoinaan suunnitellut:
Ja minulle sanottiin ettei kukaan pukeutuisi sellaisiin.
Värimaailmaltaan turhan usein aivan saatanan rumaa suttua ja hetkittäin hieman turhan läheltä kuvattuja kamppailuja, mutta kelvollisen yksinkertaista mätkimistä jotta murjomiseleffoihin mieltyneet jaksanevat kulkea lopputeksteihin saakka. Elokuva jossa karnevaalihahmot eivät tarvitse mitään oikeita taustatarinoita kun tärkeintä kuitenkin on hakkaavan musiikin tahdissa suoritetut hakkaamiset. Ei yhtikäs mitään uutta, erilaista taikka minkäälaista edustamansa lajityypin massasta erottaumista ja yllättäen hyvin huumorintajuton elokuva, mitä ei todellakaan uskoisi nähdessään Tagawan Clint Howard-lookin:
Jää siis tappelupelifilmatisoinneissa Mortal Kombatin, Street Fighterin ja Dead or Aliven taakse varsinkin kevyessä viihdyttävyydessään, mutta pelkkänä tyhjäpäisyytenä Tekken kyllä on edellä mainittujen kanssa aikalailla samalla tasolla, joten kyllä sen osalta tämä oman aikansa jaksaa jotenkuten kantaa, mutta sen pitkälti toimintakohtausten lukumäärän kuin todellisen laadukkuuden vuoksi. Olisin kyllä kovasti toivonut vähemmän ryppyotsaisuutta kun kerran mukana on parikin selvästi humoristiseksi tarkoitettua seikkaa kun ottelut kuvataan Iron Chefin kaltaisina tapahtumina ja naishahmoissa on samanlaista (fetissi)seksikkyyttä kuin vaikkapa pelien naishahmoissa. Niistä huolimatta tämä ei onnistuu laisinkaan hyödyntämään komiikaksi tarkoitettuja elementtejä vaan on väkisin väännetyn vakavaa kuin yksinäinen tukehtumiskuolema ja esimerkiksi DOA onnistui hyödyntämään sen naiskamppailijoiden pornograafisuuden sopivan ironisesti kun taas Tekkenissä sama tuntuu pelkältä ammusten luovuttamiselta äärifeministeille.
Mainittakoon vielä tuohon naisasiaan se, että tämä ns. ammusten luovuttaminen ei ole niinkään vaatetuksen syytä sillä samanlaista pintakoreutta näissä tämän lajityypin elokuvissa näkee yleensä enemmän paljasrintaisissa öljytyissä miehissä, vaan kyse on siitä että Tekken on tunnelmaltaan aivan liiaksi turhan murjottava, jäykkä ja kireä eikä täten laisinkaan ymmärrä hyödyntää noissa muissa mainituissa elokuvissa olevaa kielen pitämistä poskessa. Koska kuitenkin kyseessä on tarinaltaan yksinkertaista ja suorastaan tyhmääkin turpaan mättämistä, niin se kaipaisi avukseen jonkinlaista keveyttä eikä tarkoituksellista painon lisäämistä ja sen vuoksi Tekken ei oikeasti innosta kuin korkeintaan niiden luunmurtamiskohtausten ajan, ja silloinkin sitä saattaa antaa kehut vain niiden lukumäärälle kuin joustavalle harkitulle akrobatialle.
Siispä vain pahimpaan potkimiselokuvanälkään.
Katsotaan uudestaan sitä Tagawa/Howard-kuvaa.
Tähdet: *
Tekken
Lee (Martin Kove) on tosi paha ammutappeluottelija jolle ei riitä pelkkä tyrmäys taikka pistevoitto vaan kurkku on revittävä irti ja vastustajasta tehtävä ex-elävä. Lee uskoo, että todellinen voittaja selviää vain ja ainoastaan jos häviäjä on kuollut ja Lee haluaa reilun pelin mestarin, Shingon (Bolo Yeung) olevan seuraavana päätähtenä hautajaisissa. Eihän tälläinen kuitenkaan Shingolle sovi ja kun Lee ymmärrettävästi vieläpä lentää tekostensa vuoksi pois virallisista kilpailupiireistä ei ottelu näytä mahdolliselta. Lee päätyykin siis masinoimaan laittomia alamaailman tappeluita joissa hassunkuriset taistelijat saavat mättää toisiaan hengiltä ja Shingo vetäytyy kilpauralta toimiakseen filosofisena lähitaistelukouluttajana. Onneksi on parhaimmat kaverukset, Ruben (William Zabka) ja Nick (Michael Bernardo) joista ensimmäinen onkin Shingon potkukoulussa oppilaana sekä opettajana ja nämä kaksi kaveria sitten houkutellaan rahan ja maineen varjolla osallistumaan Leen tappeluklubin esityksiin. Nick huomaa nopeasti ettei kaikki olekaan ihanaa ja kivaa, mutta Ruben on päässyt rahan- ja verenmakuun. Todellinen tarkoitusperä on tietenkin saada tällä tavoin Shingo kohtaamaan Lee ja kunhan Ruben on jauhettu sopivaksi pulveriksi astuukin Shingo eräänlaisena jälkiviisautena puolustamaan oppilasystäväänsä ja tuolloin voi heittää sivuun kaikki henkisyydet sillä on aika murtaa luita.
Vaikka Shootfighter onkin tyypillinen päähänpotkimiselokuva niin siinä on pari seikkaa jotka miellyttävät minua hieman enemmän kuin vain pelkkänä siedettävänä ajantappona parempaa odotellessa:
1. Rubenin ja Nickin ystävyys on varsin onnistuneesti esitetty ja he vaikuttavatkin pelkän esittämisen sijaan oikeilta ystäviltä. Tässä erityisesti auttaa Nickin osoittama huolestuminen kun duon ns.kiltimpi puoli, eli Ruben alkaa liiaksi nauttimaan paljasnyrkkikamppailujen aiheuttamasta euforiasta.
2. Koska minulle Bolo Yeung on tullut enimmäkseen tutuksi ylipahoista mutrunaamarooleista elokuvissa kuten Bloodsport ja Kaksoisisku (uskon Yeungin olevan suurimmalla osalle hänet tietävistä tuttu samoista kahdesta elokuvasta), niin vaikka mies ei pahemmin kasvonliikkeitä/tunteita tässäkään esitä on hän kuitenkin yllättävänkin luonteva ystävällismielisen opettajamestarin, eli elokuvan varsinaisen hyviksen roolissa. Tämä on erittäin positiviinen yllätys.
Tietenkin tämä on edellä mainituista seikoista huolimatta aivan tavanomainen potkuelokuva jossa gurumestari ei halua tapella, mutta jättää tai chin ankkojen seassa sikseen kun on aika muuttaa rauhanpuheet selkärankaa murskaavaksi murjomiseksi. On harkitsematon pikasankari joka ilomielin juoksee muussattavaksi, on superpaha pahis joka ei välttele likaisia keinoja voittaa, on ns. kapinallinen nuori joka oppii ettei tappelu ole vastaus kaikkeen, on who cares-sarjan ottelijoita joiden kamppailuilla venytetään aikaa, on treenimontaasi ja on mukavasti pulputtava synamusiikki.
Jonkinlaista linjasta erottautumisen yritystä lienee siinä, että pari tappelutulosta päättyy jopa americansamuraikickboxereille normaalia hassummin veriseen tulokseen kun kumisydän ja aiemmin mainittu kurkku revitään mäkeen ja yllättäen motivaattorina toimiva kosto läheisen (ts. Ruben) puolesta ei tarkoita kostettavan halvaantumista taikka kuolemaa, vaan uhri jää nuolemaan paranevia mustelmia.
Zabka, Kove, Karate Kid.
Etenkin Kovea ajatellen on mainiota kuinka herra Miyagi tunnetusti aiheuttaa Karate Kidin päätteeksi kolauksen Koven esittämän ilkimyksen käsille (joka johtaa kolmososassa Daniel-sania tarkoittavaan vaatimukseen "make his knuckles bleed") ja myös tässä elokuvassa Koven esittämä pahis on katkera kun Shingo oli uransa päätteeksi murtanut Leen tassun.
Olisi siis näiden kokemusten perusteella luullut Koven ymmärtävän pysytellä poissa elokuvasta nimeltä Bare Knuckles, vaikka roolinimenä onkin Sonny Cool.
Tähdet: **
Shootfighter: Fight to the Death
Patrick (Samuli Edelmann) ja Tony (Santeri Kinnunen) ovat ammattirikollisia, eikä yhdessä koetun kompuroineen keikan vuoksi edellinen oikein pidä jälkimmäisestä, mutta Tonysta Patrick on ihan jees tyyppi ja vaikka takakansi väittääkin Patrickin suorastaan vihaavan sekopäistä Tonya niin aika nopeasti hänkin elokuvan edetessä pitää inhokistaan. Niin ja se Tonyn sekopäisyys on laatua kiilaan kauppajonossa, joten ei hänestä tarvita varoittelemaan ketään Neil deGrasse Tysonia.
No mutta kuitenkin, hillitty Patrick ei siis muka pidä muka äkkipikaisesta, epäluotettavasta ja muutenkin ikävää seuraa olevasta Tonysta, sillä hänhän on ns. loose cannon ja liehuva liekinvarsi, mutta niin vain käy, että duo joutuu jälleen työskentelemään yhdessä kun rosvoparoni Roivas (Stig Fransman) halajaa itselleen elokuvan tittelissä mainittuja jalokiviä. Tietenkään Roivas ei halua jättää jälkeensä edes palkollisiaan todistamaan tehdystä työstä ja rauhaisaksi tarkoitettu jalokivien noutokeikka muuttuu ansaksi jossa Patrick ja Tony saavat musta pörssin myyjien kanssa suunnata tuliseen hautaan. Patrick nappaakin kahakassa lyijyä vartaloonsa ja on Tonyn aika loistaa pelastavana enkeliä vieden myös halutut kivet mukanaan.
On syytä antaa tomun laskeutua ja kun ulkomailla vietetyn parin vuoden lepoloman jälkeen Patrick palaa takaisin Suomeen on Tony odottamassa, koska hän on epäluotettava sekopää joka varmasti pettäisi kenet tahansa jos saisi sillä pajatsokolikot liipasinherkkiin sormiinsa ja siksi Tony onkin ollut hissukseen ja vain odottanut, että Patrick palaisi takaisin ja he voisivat jakaa saaliin, eli Romanovin kivet. Siispä vihamiehet ovat pikemminkin bestiksiä. Valitettavasti Tonyn valitsema piilopaikka on piilossa ja jalokivet samaten, joten se suunnitelma karahti ironisesti kiville. Sitä jotenkin olettaisi, että poikien paluu olisi enemmänkin kostoa heidät pettäneelle Roivakselle, mutta suuremman luokan verilöylyn sijaan Patrickille ja Tonylle tuntuu riittävän laiskahko kasinohuijaus jossa he saavat sievoisen summan oletettavasti Roivakselle kuuluvia seteleitä, mutta ei mitään Ocean's 11-summia. Tämä siis ennen kuin tarina poikien saapumisesta kantautuu vääriin korviin ja Roivaksen ymmärrettävästi uskoessa entisillä alaisillaan olevan haikailemansa rihkamat on syytä neuvotella luodein sekä nyrkein, mikä saa tietenkin Patrickin ja Tonyn suunnattoman suuttumuksen valtaan. On aika näyttää mistä kana pissii, kuinka läski tummuu ja oh yes, there will be blood. Tai sitten suorittaa tilisiirto jossa Roivaksen rahat ajautuvat poikien haltuun. Kallisarvoiset kivetkin löytyvät samalla kun Tony löytää rauhoittavan rakkauden Roivaksen tyttärestä Juliasta (Minna Sanchez). Mitä, ei lempeä Patrickille? Ei huolta, hänen siemennyksensä kohteena on Roivaksen kaltoin kohtelema femmefatalemainen (ilman todellista kohtalokkuutta) vaimo Kaarina (Katariina Kaitue).
Sinne tänne on sitten ripoteltu actionkliseitä osoittamaan kyseessä olevan toimintaelokuva.
Julkaisuaikanaan Romanovin kivet tuntui ihan ässäjutulta, sillä suomalainen toimintaelokuva varsinkin valtavirtaosastolla (näin saatiin Bugi Fiction ja muut ns. harrastelijaelokuvat työnnettyä pois tieltä) oli ja on edelleenkin aikamoinen harvinaisuus. Suomiaction on aina jäänyt aikalailla sotaelokuvien varaan eikä sotaelokuvia oikein tuppaa luokittelemaan toimintaelokuviksi, varsinkaan kun tämän Romanovin testikkeleiden esikuvat ovat nimenomaan sellaiset rutiini-B-jenkkitoiminnat jossa aina jokin Michael Parén esittämä sankarikyttä värväytyy kouluun estämään ku klux klanin maailmanvalloitus-delta forcet. Eli olemme Michael-saarekkeella ja siellä asuvat Dudikoff, Madsen, edellä mainittu Paré ja tietenkin sitä varten nimensä vaihtanut Miles O'Keeffe. Valitettavasti edes julkaisuaika ei ole kohdellut Romanovin kiviä kovinkaan suopeasti ja jo tuolloin 1993 se herätti enemmänkin vastustamattomia naurunpurkahduksia kuin asiallista arvostusta toimintaelokuvassa onnistumisen johdosta, sillä kyseessä on kuin amatöörien tekemä harrastuvideo ja suurelta osin Romanovin kivien tekijäporukasta koostuvan Vintiöiden Rane-vitsit ovat enemmän oikean tuntuista vakavasti otettavaa elokuvaa. Helkkarin hauska leffa Romanovin kivet kyllä on, mutta aivan vääristä syistä. Ei niin etteikö tästä voi aistia tarkoituksenkin olla hetkittäin humoristinen elokuva, mutta enimmäkseen kyseessä on tahatonta komiikkaa. Juoni on aukkoisempi kuin Turhapuron paita ja toistuvasti sitä miettii, että oliko se nyt niin tärkeää saada mukaan se ja se toimintakohtaus jos niillä kaiken yli hyppimisillä ei ole oikeasti mitään muuta virkaa kuin, että tälläistä pahvilaatikkotörmäilyä nyt vain kuuluu olla B-toiminnassa ja siksi pöydän taakse ei saa kulkea kiertämällä se esteettömästi vaan se on motherfuckin' hypättävä. Mutta juonihan onkin vain pakollinen paha elokuvassa jonka tarkoitus on tosiaankin simuloida muricameininkiä ja kyllähän Romanovin kivet sisältää kaiken oleellisen: on tarkoituksettomia stunthyppyjä korkealta, karatepotkuja, poseerausta pyssyjen kanssa, nopeita autoja ja nopeita naisia, helikopteritakaa-ajo, Osterman Weekend-äänenvaimennusta joka korostaa räjähdysmäisiä laukauksia, rytmikäs ääniraita (joka kuulostaa niin ysärin alulta, että DJ Konnat ja Rapatti valtaavat mielen) sekä tietenkin se sumuinen vaikeroiva saksofoni joka kuvastaa rakkautta väärään naiseen. Kaikki ovat tosiäijiä ja aseeseen tartutaan vailla harkintaa koska on aika ajaa mönkijöillä.
Kunnioitettavan paljon elokuvassa onkin tavanomainen rutiinitoimintaleffan perinteitä vaalittu, mutta valitettavasti vakavasti otettavuuden sijaan nyt ei todellakaan olla missään Renny Harlinin kyvyssä tehdä sopivan asiallista viihdetoimintaa vaan pikemmin Merhi/Pepin-tuotannon Cyber-trackerissä.
Romanovin kivien ollessa idea ja elokuva jossa tekijäporukalla uskoisi olleen todella hauskaa ovat näyttelijät enimmäkseen aika pahasti vaivaantuneen oloisia ja vapautuneita vasta kun esitteillä on kohtauksia joissa ollaan enemmänkin Spede-tuotannon (joka on tämän takana) tutumpien komediallisten ainesten parissa. Ehkä se jäykkyys ja nimenomaan vaivautuneisuus johtuu vain siitä ettei tälläinen jenkkitoiminta ollut kovinkaan hyvin istuvaa suomalaiseen todellisuuteen ja niinpä ei tiedetty miten päin siitä pitäisi pitää kiinni. Kasinomiljöö ei pelasta kotimaiselta landemaisemalta ja kiiltävä urheiluauto ei piilota traktoria, eikä Heikki Kinnuset sun muut tuo mieleen Charles Bronsoneita (joskin tuon Kinnusen cameokohtaus tuo mieleen Brian De Palman ja Robert De Niron, sillä oletan kohtauksen tarkoituksellisesti muistuttuvan Lahjomattomien pesäpallohetkeä. Tosin ilman fyysistä väkivaltaa). Erityisen hauskan näköistä on elokuvan näyttelijöiden vaatetus joka tuo mieleen isänsä pukuihin pukeutuneet pikkupojat, sillä jos tämän elokuvat pikkutakit ovat räätälöity esittäjilleen niin he ovat sitten kutistuneet ennen kameran eteen astumista. Alussa vahvasti esillä olevat pilottitakitkin ovat niin mennyttä, että kohta varmaan siirrytään niin taakse, että Varustamo aloittaa ensikierroksensa televisiossa.
Niinpä Romanovin kivet muistuttaa kaikessa sympaattisessa kömpelyydessään Life on the Linen (myöskin 1993) kaltaisia elokuvia ja harrastelijatason elokuvista tämän erottaa vain nimekkäiden elokuvan ammattilaisten avulla.
Hienoa tosin on se, että toisin kuin esimerkiksi osa myöhemmistä amerikkalaishenkisistä Aleksi Mäkelän ohjaustöistä on Romanovin kivet kuitenkin nautinnollista katseltavaa ja vaikka elokuvassa onkin sitä vaivaantunutta esiintymistä niin katsojana en tuntenut oloani samalla tavalla vaivaantuneeksi kuin jotain Pahat pojat-pökälettä katsoessani. Tämä johtunee kenties siitä, että vaikka molemmat ovat ns. suomalaisia amerikkalaisia elokuvia niin Romanovin kivien kohteena oli B-elokuvat (vrt. vaikkapa Guardian Angel) ja sellaiseksi se yltikin, kun taas Pahojen poikien pyrkimys oli ilmeisesti olla suurta amerikkalaista (jännitys)draamaa (vrt. vaikkapa Sleepers - katuvarpuset) ja koska Pahat pojat ei ole lähellekään iso amerikkalainen elokuva niin se jäi vain halvan oloiseksi suomalaiseksi B-amerikaksi. Romanovin kivet on silkkaa halpispuupääjenkkitoimintaa ja vääränlaiset maisemat, vääränlaiset ihmiset ja vääränlaiset vaatteet tekevät siitä riemukasta roskaelokuvaa.
Erityinen kiitos pitää antaa äänimaiseman luoneelle Paul Jyrälälle, joka tuo oman osansa elokuvan tahattomaan koomisuuteen. Jyrälä voitti Jussin Romanovin kivien äänisuunnittelusta ja totean sen kyllä olleen aivan ansaittu siinä mielessä, että hän on onnistunut saamaan elokuvaan samanlaiset räjähtävät äänet lyönteihin, ampumisiin ja muuhunkin sellaiseen joka sitä on kaivannut, jolloin ääni on todellakin samalla tavalla mahtipontisen yliampuvaa kuin sen kuuluukin olla muka räjähdysalttiissa toimintaelokuvassa. Kuitenkin kun ne ampumiset sun muut tapahtuvat jossain Lapin röllikylässä jossa isojen poikien vaatteisiin pukeutuneet lapsoset leikkivät pyssyleikkejä niin se vain tukee siitä väärässä paikassa olemisen tunnetta ja tekee kaikesta korostetumman hassua. Siispä kun elokuvan loppupuolella todetaan, että "nyt näyttää siltä ettei hyvältä näytä" on se mainio kuvaus koko elokuvasta ja juuri siksi Romanovin kivet on hauskaa katseltavaa. Lopun bussilla pakoon-osuus ei kaipaa edes Dennis Hopperia avukseen.
Olisin toki toivonut, että olisivat unohtaneet kaikki veijarikomediamaiset jutut ja oikeasti tehneet tästä sellaisen jossa Tony on täysi kakkiainen ja Patrick vihaa häntä syystäkin, ja silti he tulevat yhdessä synnyttämään luotimyrskyn keskelle pääkaupunkia, koska kosto vaatii toteamusta "fuck you! That's my name!"
Mutta kun ollaan jo nyt niin huono että hyvä-sarjassa, ei silloin ole pahemmin syytä kiukutella.
Tähdet: ~ (tai *****)
Romanovin kivet
Afrikassa majaileva renttulentäjä Max (Wayne Crawford) raapii kasaan viinabudjettiaan lennättämällä turisteja ja huijaamalla heiltä pennosia. Ollessaan dokaamassa erään vallanhimoisen pikkudiktaattorin juhlissa Max pyrkii pokamaaan senaattorin vaimoa Karenia (June Chadwick) ja yhdessä he sattuvat näkemään kuinka paha neukkupoliitikko Vasili (Victor Steinbach) järjestää salamurhan tukeakseen toista pikkudiktaattoria vallananastuspyrkimyksissään, jolloin kännilentäjä ja hienostoleidi joutuvat pakenemaan sekä pakkolaskeutumaan savannille. Mukana myös Maxin uskottu apulainen Two Days (Ramalao Makhene).
Ollessaan eräänlaisia haaksirikkotuneita ja kaukana kaikesta sivistyksestä päästään tietenkin näkemään niitä perusjuttuja jossa kermaan kuuluva Karen ei kestä ulkoilmaelämää ja jurrissa oleva Max on pelkkä urputtava moukka, joten pariskunta riitelee muka hupaisasti ja katsojan tulisi uskoa heidän välillään kipunoivan romantiikan kekäleet. Pökäleet on tosin tässä tapauksessa kuvaavampi termi, sillä pariskunnan kemia ja elokuva itsessään on kaikin puolin sellaista kakkia, että haju tunkee läpi televisioruudun.
No kuitenkin, pahat neukut apunaan pikkudiktaattorin sotilaat jahtaavat Maxia seuralaisineen ja aivan tarpeettomasti kolmantena pyöränä mukana oleva Two Days kupsahtaakin luotien voimasta, jättäen pääkaksikon oman onnensa nojaan. Olisipa se ollut minä joka Two Daysin kohtalon koki. Mutta kun ei niin ei.
Oletettavasti Quiet Thunderin tarkoituksena on ollut hyödyntää Vihreän timantin metsästyksen kaltaisista elokuvista nälkäisiksi jääneitä katsojia ja jokunen (minä ja joku toinen) siihen täkyyn tarttuikin, mutta sen verran vähälihaista ja tomuksi kuivunutta kamaa tämä on, että kannattaa ennemmin vaikka hakata päätä seinään. Crawfordin ja Chadwickin liekki on niin olematon, että Jennifer Lopezilla ja Ben Affleckilla oli uskottavampi suhde Giglissä. Ihan oikeasti, Giglissä. Toisaalta pääparin olematon yhteys on kyllä linjassa kokonaisuuden kanssa joka on niin puuduttavaa elokuvaa, että katsojan näköyhteys elokuvan tapahtumiin katoaa ja sumenee helposti vaikka kuinka koettaisi keskittyä tapahtumattomiin. Miten seikkailu erämaasssa, vuolaissa koskissa ja luotisateissa voikaan olla näin tylsää. Ainakin siten, että jokainen kerta kun jokin ns. jännitysosuus alkaa niin se tyrehtyy alkutekijöihinsä aivan kuin ohjaaja olisi päättänyt, että kun seikkailu alkaa ei sillä olekaan väliä, joten mennään vaikka kahville. Sitten joku on sujauttanut kaikille kofeiinitonta ja kun jo tylsistyneet elokuvantekijät ovat palanneet takaisin kuvauspaikalle ei mikään enää kumoa tylsistymistä. Ponnetonta, ilotonta. Ere Kokkonen, sinäkö siellä?
Katsokaa kuinka hieno sorcerermaisen jännittävä kansi tällä voisi olla
(muistaakseni suomikasetti oli julkaistu tuolla kannella. Tai ainakin muistan nähneeni jonkin kasettijulkaisun kyseisellä kuvalla) ja tämä on se mikä minulla on
Voih!
Elokuvassa muuten tosiaan on kohtaus jossa sankariduo pakenee pahiksia siltaa pitkin.
Joo, ei se kovin vaikuttava kohtaus ole. Olisivat mielummin vaikka näyttäneet tuota kansijulistetta. Edes minun dvd-versiossani olevaa.
Kun nyt tuosta Sorcererin maininnasta tuli mieleen Tangerine Dream, niin on toki myönnettävä, että tässä Quiet Thunderissa on muutamaan otteeseen sellainen synkän jylhä syntikkamusiikki soimassa (hieman samanhenkinen kuin TD:n cover Walking in the Airista) joka aiheutti mielihyvää. Ei kylläkään siksi ettäkö se olisi jotenkin erityisen onnistunutta, vaan koska se maata järisyttävä eeppisyys soi usein aivan vääränlaisissa kohtauksissa kuten rennon rauhaisan luontokävelyn aikana.
Tähdet: ~
Quiet Thunder
Kun jossain on suuri hätä niin apuun ei tarvita poliisia taikka palokuntaa, vaan helikopterillaan paikalle saapuu uhkea psykoterapeutti Sara joka sitten korjaa kaiken. Kun collegenuorilla joista koulun rehtori ei piittaa pätkän vertaa on vaikeaa ja yksi opiskelijaneidoista, Yuri on jopa aloittanut seuralaispalvelussa toimimisen on Sara kärppänä paikalla ja himokkaan idioottiapulaisensa Taminen kanssa johtamassa tyttöä siveellisyyden sekä oikeamielisyyden tielle. Tai no, Taminen tehtävä on vain laukoa puujalkavitsejä ja kuolata nähdessään vähäpukeisia rintavia neitoja, jolloin Sara on hän joka oikeat työt tekee. Joka on sitten seksuaalista toimintaa.
Seuratessaan Yuria kauppaamassa ruumistaan Sara puntaroi samalla miksi nuorella naisella on tapana käydä kaupassa silpomassa suuriryntäisille suunnattuja rintaliivejä ja paras tapa selvittää asia on palkata Yuri tyydyttämään psykoterapeuttimme. Tyttörakkauden ohessa ilmenee, että varsin hyvin muodostuneella Yurilla on rintakateutta ja hän koettaakin leikata Saran maitorauhat irti. Se ei ole hyvä juttu se ja niinpä Sara parantaa Yurin hypnoottisesti viuhuvilla rinnoillaan, siirtäen heidät molemmat eräänlaiseen unimaailmaan jossa Yuri paljastaa ettei hänen isällään ollut koskaan aikaa hänelle kun hän oli pieni ja siksi Yuri vihaa isoja rintoja. Öö, okei. Nyt kaikki on hyvin ja Yuri rakastaa kaiken kokoisia rintoja. Koulun rehtorikin kiristetään irtisanoutumaan ja Sara vieläpä ammuskelee rehtorin toimiston palasiksi varmistaakseen sen, että mies ymmärtää pysyä poissa koulun alueelta.
Se oli se homma ja nyt seuraavan tehtävän pariin johon liittyy Saran vanha kollegaystävä Erika, jonka suorittama terapia koostuu aivopesusta ja ehdollistamisesta. Tätä Sara ei voi hyväksyä sillä hoidon tulee aiheuttaa mielihyvää ei aivokuolleisuutta. Erikalla on oma hypnoottinen tapansa auttaa potilaitaan ja siinä avuksi tulevat raiskaavat lonkerot (huh, ehdin jo pelätäkin ettei tässä hentaissa ole lonkeropornoa) ja pahan terapeutin tavat on aiheuttanut neidin itsensä aikoinaan kokema raiskaus, jossa syypäänä oli hänen potilaansa ja koska tuo potilas myöhemmin kuoli itsemurhan kautta, niin tietenkin Erika tuntee uhrina olemisen sijaan syyllisyyttä raiskaajansa kuolemasta. Saran on käytävä Erikaa vastaan ja vakuutettava hänelle ettei väkivaltainen pakottaminen ole oikea tie ja tissihypnoosin avulla hän paljastaakin ettei Erikan raiskaaja tappanut itseään vaan kuoli katujengin ampumana ja siten uhrin ei tule tuntea syyllisyyttä siitä, että raiskaajansa olisi tappanut itsensä. Nyt kaikki on taas hyvin.
Perushyvää piirrosta ja animaatiota jossa tietenkin aikaa tapetaan välillä niillä laiskan oloisilla pysäytyskuvilla, mutta kokonaisuutena varsin kelvollisesti kulkevaa pikkutuhmaa aikuispiirrettyä, joka hentaina tietenkin tukeutuu aika ajoin paljaaseen pintaan ja kevyehköön pehmopornoiluun. Kyseessä ei siis parista lonkerokohtauksesta huolimatta ole niinkään mitään sadismikamaa, vaikka ensimmäisen ja toisen puoliskon välillä onkin aikamoinen siirtymä synkempään ilmapiiriin. Sen verran paljon koomisia (enimmäkseen tahattomia) tilanteita on kuitenkin mukana, että väkivaltapornoanimen sijaan mieleen tulee enemmänkin jenkkien teinitissikomediat piirretyssä muodossa. Ei tämä hauska ole, mutta kuitenkin.
Jos ääniraidaksi valitsee englannin ja tekstitykseksi saman kielen niin saa huomata joitakin erinomaisia käännöseroja kuten "who doesn't want a blowjob from a schoolgirl?" joka muuttuu muotoon "hard to believe she's a prostitute." Välillä ne käännöserot ovat täysin päinvastaisia keskenään, joka aiheuttaakin mukavaa hölmöilyä. Mitä on myös erään ääninäyttelijän taiteilijanimi: Syndi Snackwell.
Keitä lienevätkään kannen hahmot niin ovat sitä jossain muualla kuin tällä julkaisulla.
Tähdet: **
Private Psycho Lesson
Tulevaisuudessa suuryritykset ovat vieneet bisneksiään ulkoavaruuteen ja niinpä Jupiterin kuussakin on meneillään kaivostoimintaa.
Kyseessä on kuin mikä tahansa teollisuuskaupunki jossa ihmiset tekevät töitä, elävät, rakastavat, nauravat ja itkevät. Koti poissa kotoa. Täällä on luonnollisesti myös viranomaisia valvomassa rauhaa ja yksi heistä on vasta pari viikkoa aiemmin paikalle saapunut sheriffi O'Niel (Sean Connery), joka pian saakin eteensä suuria ongelmia. Koska avaruudessa on pimeää, synkkää ja vain hetken kestää elämä, ja ihmiset ovat kuin eräänlaisessa vankilassa koska herkeämättä ovat pukeutuneena rajoittaviin suoja-asuihin taikka viettävät aikaansa ahtaissa sisätiloissa vailla vapaata mahdollisuutta astua ulos, niin osa heistä tarvitsee pakoa todellisuudesta ja sitä tuovat laittomat huumausaineet joita O'Nielin tietämättä itse kaiken omistama suuryritys salakuljettaa ylläpitääkseen alaistensa (työ)moraalia. Tottakai eteen tulee tilanne jossa eräs duunareista kokee kaman vuoksi hallusinaatioita jotka johtavat kuolettavaan työtapaturmaan. Sama toistuu ja tapahtumia selvitellessään O'Niel törmää juuri äsken kertomaani. Kun hän pyrkii pysäyttämään huumausaineongelman saa hän huomata ettei kehenkään ole luottamista ja kaiken omistava suuryritys päättääkin pyyhkiä ongelmana pitämänsä O'Nielin pois olevaisuudesta lähettämällä tappajat kohtaaman miehen. O'Niel joutuu vain odottamaan kaupungissa joka avun puutteen vuoksi voisi yhtä hyvin olla autio ja valmistautumaan hetkeen jolloin henkiä vievä tulitaistelu on pakollinen.
Jos nyt tilaisuuden osuessa kohdalle verrataan tätä Peter Hyamsin ohjaamaa Outlandia hieman tuohon äskettäin kirjoituksen kohteeksi joutuneeseen samaisen miehen Muskettissoturiin, niin nyt ollaan huomattavasti vakuuttavalla pohjalla. Samaan tapaan tässä elokuvassa on mukana jokin tuttu hyvä tarina jota käyttää kivijalkana (nyt High Noon) ja yritys tehdä jotain erilaista, joka tässä tapauksessa on ennen kaikkea tarinan siirtäminen post Tähtien sodan avaruuteen ja tehdä jonkinlaista maanläheistä avaruuslänkkäriä jossa on juuri siksi (varmastikin Alienin innoittama) duunariluokka sekä ruosteinen tehdamiljöö. Toisin kuin Muskettisoturissa jossa Alexandre Dumasin kertomus tuntui pikemminkin kärsivän siitä uudistusyrityksestä, eli vaijeriviivafusta niin Outlandin kohdalla yksinäisen sheriffin kohtalon hetken odotus ei jää liiallisen erilaisen temppuilun alle ja avaruusfantasian taikka tulevaisuuskuvitelmien sijaan tähtitaivaan kaivosmaailma pidetään tarpeeksi arkisena ja sisältöön sopivana jotta Outlandin maailma pysyy uskottavana (myönnettäköön ettei Outland laisinkaan avaruusseikkailusta huolimatta koeta tuoda tarinaan mukaan mitään lähellekään radikaalia muutosta). Tietenkin Muskettisoturi on seikkailukertomus jonka ei pidäkään olla samalla tavalla uskottava jos ajattelemme sillä ihmisiä ja tapahtumia joita voisimme kohdata normaalissa arjessa, mutta vaikka miekkaseikkailun todellisuuteen voisikin sovittaa shaolinmunkit kuminivelineen niin se nimenomainen elokuva ei uskaltanut taikka tiennyt miten sisäistää tarkoittamaansa ja siten siihen yhdistetty stunt-temppuilu jäi ikävän irralliseksi, sivulliseksi, vieraaksi. Joten se toki olisi voinut olla uskottavaa omassa yhteydessään jos mukaan tuotuja ulkopuolisia elementtejä olisi käytetty oikein, mutta kun ei niin ei. Outland puolestaan ei pohjimmiltaan juuri muuta tee kuin siirtää High Noonin avaruuteen ja lainaa ulkoasunsa Alienilta, mutta siinä on vaivauduttu pistämään palikat oikeaan järjestykseen ja siten tämä elokuva on onnistunut, tarpeeksi erilainen päivitys jo tehtyyn. Toki on myönnettävä, että suuri tuki Outlandin uskottavuudelle tulee näyttelijöistä joiden sanaan uskoo toisin kuin Muskettisoturin puunaamoihin. Tämä huomioiden, että Muskettisoturissa olivat mukana myös Stephen Rea, Tim Roth ja Catherine Deneuve, mutta kenties heidän pystyynkuolleisuutensa taustalla oli Hyamsin yritykset/yrittämättömyys saada wuxia istumaan amerikkalaiseen toimintaelokuvaan ja näin ollen näyttelijät jäivät huomion suhteen sivullisiksi. Outlandissa Sean Connery, James Sikking ja muut eivät yritä liikoja vaan tekevät sen mitä elokuva muutoinkin pyrkii toteuttamaan, mikä on ohjaksien pitäminen sopivan kireällä ja se tapa istuu mainiosti fantasimiljöön yksinkertaistamiseen.
Tämän kaiken sanottuani totean, että annan tietenkin pettymyksen Muskettisoturiin vaikuttaa jonkin verran tämänhetkiseen mielipiteeseeni Outlandista, joka kaikista oletuista kehuistani huolimatta ei ole lähellekään virheetöntä elokuvaa. Se vain osoittaa sen, että joskus tuttu tarina voidaan kertoa käytännössä samalla tavalla kuin aiemmin, tekemällä enemmänkin vain visuaalisia muutoksia, mutta sortumalla liialliseen prameiluun ja olemalla silti massiivisen näköinen järkäle. Outland onnistuu olemaan elokuva joka on kuvallisesti täysin eri näköinen kuin esikuvansa, mutta ei silti liian kaukana sen hengestä. Jos tekstissäni on jotain ristiiitaisuuksia niin väliäkö tuolla sillä tärkeintä sanomassani on, että kieltämättä hiukan persoonaton Hyams koetti molemmissa kertomissani elokuvissa tehdä jotain erilaista ja toisessa onnistui. Mutta onko kyse oikeasti siitä, ettäkö Hyams nimenomaan olisi koettanut tehdä jotain erilaista? Kyseessä kuitenkin on ohjaaja josta on valitettavan vaikea keksiä mitään poikkeuksellisen positiivista saatikka negatiivista sanottavaa juuri minkään ohjaustyönsä kohdalla, sillä enimmäkseen hän aikaansaa aika merkityksetöntä elokuvaa. Liekö siis Hyamsista kirjoittamisen ympäripyöreyden syynä se, että hän on hieman kuin valmiiseen pöytään saapuva henkilö jonka varsinaisen innovatiivisuuden puute aiheuttaa sen, että jos jokin toimii niin se toimii hänestä riippumatta ja ainoa mitä hänen tarvitsee tehdä on vain olla paikalla katsomassa, että kukaan ei postu ennen työajan päättymistä.
Kuten jo mainitsin niin en pidä Outlandia virheettömänä elokuvana, vaan pikemmin enemmänkin vain hyvänä kuin loistavana. Outlandin maailma likaisine haalariduunareineen, parakkiasumuksineen ja hitsausliekin valaisimine tehtaineen on hyvin uskottava sekä todellisen tuntuista.
Tarina toimii hyvin ja varsinkin osuus jossa O'Niel vain katselee kelloa odottaen tuomiota saapuvaksi on vähäeleisyydessään mainion jännittävä. Siltikin vaikka elokuva enimmäkseen näyttää ja tuntuu oikealta, ja vaikka Hyams on kelvollinen ohjaaja ja tekee kuitenkin enimmäkseen tasaista elokuvaa, niin hän edustaa sitä Joe Johnstonin, Chris Columbuksen ja vastaavien sarjaa joiden kohdalla toki useinkin nauttii näkemästään, mutta ei löydä niistä sitä jotain todellista omaa ilmettä jonka vuoksi oli se sitten hyvästä taikka pahasta esimerkiksi Steven Spielbergin ja jopa Michael Bayn elokuvat tunnistaa heti tekijöidensä tuotoksiksi ja siksi Outlandista jää uupumaan se todellinen isku palleaan. Outland on siis hyvä avaruusjännäri, mutta ei itseäni toistaen kenties niinkään Hyamsin ansiosta vaan ehkä enemmänkin hänestä huolimatta. Hän ei siis epäonnistu Outlandilla, mutta ei myöskään oikeista aineksista huolimatta tee siitä odotettua hyvää parempaa.
Kun nyt olen kehunut tämän elokuva uskottavuutta niin yksi seikka minua kuitenkin kiusaa aivan suunnattomasti ja se on elokuvan kasvihuone. Toki ymmärrän, että se on paikka johon oleellisesti kuuluvat lasiseinät taikka ainakin sellaiselta vaikuttavat läpikuultavat rakennelmat, mutta kun ollaan avaruudessa jossa ilman pahiksiakin on jonkin verran tuliaseita esillä ja vaikka ei olisikaan niin suunnaton lasiseinä joka näyttää särkyvän jo sitä katsellessa ei tunnu kovinkaan tolkulliselta ratkaisulta. Jos se edes olisi jotain luodinkestävää turvalasia niin hyvä sitten, mutta tässäkin osoitetaan että yksi paukahdus ja siinä meni taas koko roska ja ihmishenki manalaan. Toki siitä saadaan aikaiseksi mainio toimintakohtaus, mutta olisihan myöskin Titanicin törmäys vieläkin vaikuttavampi jos laiva osuisi jättiläishaihin. Ei se silti olisi sopiva edes DiCaprion kohtaloksi.
Tai no...
En ole Outlandista puhuttaessa kuullut kenenkään koskaan mainitsevan Philip K. Dickia, mutta sen sen verran tahdon ottaa kuitenkin hänen nimensä esille, että kirjassaan Palmer Eldritch - kolmesti merkitty mies (joka Outlandin tavoin on tieteistarina. Erilainen, mutta tieteiskertomus kuitenkin) duunarit nauttivat arkea paetaakseen ja työtehoaan ylläpitääkseen palvelemansa suuryrityksen toimittamaa huumausainetta, joka luonnollisesti aiheuttaa helposti matkan täydelliseen hulluuteen taikka kuolemaan.
Tähdet: ***
Operaatio Outland
Vuonna 2027 alkanut ihmisten ja kyborgien välinen sota oli päättynyt jälkimmäisten voittoon, ja nyt oleskelemme vuodessa 2100 näkemässä mitä kaikesta siitä jäi jäljelle. No tietenkin hullut tohtorit olivat vuonna 2077 luoneet supermolekyylimutaatioihmisen Alexin (Sue Price) joka lähetettiin aikakoneella vuoteen 1980 elämään ja kasvamaan Afrikan savanneilla. Hetkinen, jos kerran sota alkoi vuonna 2027 ja siitä on kertojan mukaan 73 vuotta aikaa, mutta elokuvan alussa nykyhetkenä on vuosi 2077 jolloin Alex syntyy ja lähetetään vuoteen 1980, niin missä vaiheessa se vuosi 2100 koettiin? Väliäkö tuolla sillä nyt on siis vuosi 1980, mikä tosin ei pidä paikkaansa koska silloin Alex oli vauva, mutta itse elokuvassa varmaankin noin 30-vuotias nainen (päätellen Sue Pricen syntymävuodesta 1965) ja kohta ruudussa lukeekin, että "20 year later, cyborg America" ja onko se sitten vuosi 2000? Mutta miksi sitten heti seuraavaksi todetaan, että Alex on piilossa 1900-luvun lopulla jos ollaan jo 2000-luvulla ja miten se voi nyt jo olla kyborgamerikka kyborgkyborgien johtamana jos siihen johtavat tapahtumat alkavat vasta vuonna 2027 ja elokuvan nykyhetkessä ei ole mitään kyborgvaltiaita johtamassa kansaa. Niin ja jos Alex on vastasyntynyt vuonna 2077 ja on sitä myös siirtyessään silloin vuoteen 1980, niin miksi hän on takakannen mukaan tuolloin neljän vuoden ikäinen, kun eikö hänen pitäisi olla pikemminkin miinus 97?
Itä-Afrikka, nyt. KOSKA ON NYT!? Saatanan Albert Pyun.
No kuitenkin, oli aika mikä tahansa niin se on askeettista kallioperää ja hiekkaerämaata muutamalla viherkasvilla, joten sinänsä ainakaan miljööllä ei luoda mielikuvaa futuristisuudesta (no on siellä se asiaan kuuluva hylätty tehdaskin. Varmaankin 70-luvulta) ja minä oletan sen kuitenkin olevan se vuosi 2000 ilman kyborgamerikkaa, koska Alexin perässä oleva robotti nimeltä Nebula on ymmärtääkseni lähetetty vuodesta 2077 tapaamaan nyt aikuinen nainen, joka on ilmeisesti juuri täysi-ikäisyyden saavuttanut neiti, eli ehkä se noin 20-vuotias Alex ja hän haluaa käydä läpi kasvattiheimonsa aikuistumisriitin tullakseen siten oikeaksi soturiksi. Tämä tarkoittaa muun muassa juoksemista kilpaa villisian kanssa. Sitten saapuu Nebula joka tallustelee rennosti Alexin perässä ympäri ämpäri maaseutua kunnes on aika saada lasertähtäimellä varustetusta puukosta ja paha robotti voi deaktivoitua. Ei kun ihan oikeasti, suurin osa elokuvasta on sitä kuinka Alex juoksee kalliolla kukkulalla ja Nebula kävelee perässä aiheuttamatta mitään uhkaa saaliille.
Albert Pyunin ohjaama Nemesis on mahdollisesti suosikkini hänen elokuvistaan, vaikka en millään muotoa menisikään sitä miksikään mestariteokseksi kutsumaan. Se kuitenkin on sopivan vakavalla naamalla näyteltyä hölmöyttä, täynnä toimintaa ja halpaelokuvaksi se on varsin rikas ja yritteliäs kuvastoltaan, että vaikka se ei minään post apo-henkisenä kyberpunktieteistoimintana olekaan mitään James Cameronia niin se istuu varsin mainiosti kaikkien After the Fall of New Yorkien kaltaisen roskaestetiikkascifistelyjen rinnalle. Ja jos minun tavoin katsoo Pyunin olevan parhaimmillaan juurikin kömpelöissä kyborgleffoissa, niin nimenomaan Nemesiksessä hän on tuntunut pistäneen kaiken tahtonsa peliin.
Nemesis kakkonen puolestaan...
No, on siinä hyviäkin seikkoja.
Pääosassa oleva Sue Price ei nyt näyttelijänä ole yhtään ensimmäisen osan Olivier Gruneria lahjakkaampi ja siten en laisinkaan ihmettele kuinka hänen uransa elokuvissa jäi vain Nemesiksen jatko-osiin, mutta tämän elokuvan patsasmaiseen amatsonifetisistiseen superdnasoturirooliin hän istuu ihan kelvollisesti.
Elokuvan pahisrobotti, Nebula ei ehkä ole se kaikkein tyylikkäin luomus, mutta ei se nyt niin ruma ole että olisi todellakaan ollut tarvetta käyttää sitä kehnoa predatormaista stealthefektiä piilottelemaan häntä. Varsinkaan kun se ei sulauta häntä taustaan, vaan pikemminkin korostaa läsnäoloa.
Olisivat nyt vain antaneet Guyverin tehdä tehtävänsä.
Ja onhan Predatorista lainatussa ideassa ns. piilossa olevasta ylivoimaisesta saalistajasta jahtaamassa soturia ihan tarpeeksi materiaalia suoraviivaiseen (ei puhuta nyt siitä aikamatkailusta) takaa-ajoelokuvaan, vaikka se nyt jääkin tässä tapauksessa sellaiseksi, että sankari juoksee ja pahis kävelee perässä ilman varsinaisia kohtaamisia. Itse asiassa valtaosan ajasta se tuntuu olevan vieläpä niin toisistaan irrallista seuraamista, että Alex juoksee, mutta mikään ei jahtaa häntä. Silloin harvoin kun Nebulaa näytetään niin tuolloinkin hän on kaukana poissa, aivan kuin kulkisi väärään suuntaan ja vain loittonisi maaliviivasta,
Tämä erossa oleminen onkin elokuvan suurin rasite, sillä vaikka oman elämänsä sankari Jason Voorhees ei mitenkään olisi ilman teleportaatioa pystynyt hänelle ominaisella nopeudellaan pysymään pakenevien aikuisteinien erässä, niin jopa hänen kohdallaan sen läheisyyden pystyi aina aistimaan (missä auttoi se, että Jason ilmestyi aina jonkin pensaan takaa kykkimästä). Nebula puolestaan ei aiheuta mitään jännitystä arkeen ja kun Alex muka pakenee uhkaa niin hän ei tunnu juoksevan karkuun miltään muulta kuin... en edes keksi mitään hyvää vertauskuvaa. Ei miltään ja siksi hän vain hölkkää kuin olisi vapaa-aikaansa viettämässä ja huvikseen rentoutumassa. Tietenkin jos Nemesis kakkosta katselee jonkinlaisena seksuaalisviritteisenä fetissielokuvana ja sellaiseksi epäilen Pyunin hieman elokuvaansa tarkoittaneenkin, niin tokihan sen lihaksiikkaassa vähäpukeisessa amatsonissa juoksemassa on aiheesta kiinnostuneille samanlaista mielihyvän lähdettä kuin Intersportissa lenkkitossuhimokkaille. Toimintaelokuvaksi jossa aikaa kulutetaan takaa-ajoon ei tässä kuitenkaan ole tarvittavaa intoa ja ei varsinkaan elokuvaksi jonka sankari on yli-ihminen ja vastustaja,,, öö,,, ylikone? Eikä Pyun paikkaa puutteita edes millään riemastuttavilla kyberneettisillä ilmentymillä, vaikka mukana onkin kehnosti efektoitu robo ja puukko jossa on lasertähtäin. Hitto, siinä vaiheessa kun se veitsi tulee käyttöön niin sitä tähtäintä ei edes hyödynnetä.
Tähdet: **
Nemesis 2
