50 Movie pack: Warriors 35

HERCULES AND THE PRINCESS OF TROY (1965)

Tässäpä jotain suht' mielenkiintoista, sillä Hercules and the Princess of Troy on alkutekijöihinsä tyrehtyneen tv-sarjan pilottijakso jonka pääosassa nähdään juurikin italotuotannoissa useastikin Herculesta tai jotain vastaavaa hahmoa esittänyt Gordon Scott ja (hyvin pienessä) sivuosassa samoissa puuhissa nähty Gordon Mitchell. Joten lähtökohtaisesti tässä on ainakin lajityypistä pitäville lupaavia ensimerkkejä ja itse jakso onkin kelvollisen viihdyttävää, joskaan ei mitenkään perusherakleesta poikkeavaa huuhaata. Päälle 40 minuuttisena tämä kyllä on huomattavasti mukavampaa katseltavaa kuin monet muut miekka ja sandaali-elokuvista, sillä tässä ajassa ei liiaksi ajauduta puuduttavuuteen ja pysytellaan pelkässä mukavassa ajantapossa. Kyseessä onkin siis aikalailla samaa huttua kuin mitä 90-luvun Kevin Sorbon Hercules ja Lucy Lawlessin Xena olivat. Eivät rasita päätä, ovat hupsun kömpelöitä, mutta joiden parissa aika kuluu varsin sukkelasti. Eikä tämä Princess of Troy ole aikansa tuotokseksi suhteessa yhtään sen kehnompi tarinallisesti taikka visuaalisesti kuin nuo myöhemmät sukulaisensa, mutta niin vain kävi, että pilottijaksoon tämän Herculeksen seikkailu jumiutui. Kenties syynä oli se, että vaikka peplumit olivat osoittautuneet varsin suosituiksi niin tämä Princess of Troy sijoittuu sen trendin loppupäähän ja ymmärtääkseni tätä tv-pilottia mainostettiin elokuvana, joka sekin osaltaan - niin hölmöltä kuin se kuulostaakin - saattoi rampauttaa menestysmahdollisuuksia, kun se luokiteltiin vain jälleen yhdeksi ja tällä kertaa myöhässä tulleeksi herculoinniksi. En minä ehkä uskokaan, että Hercules and the Princess of Troy olisi jäänytkään elämään minään pitkäikäisenä tv-sarjana, mutta kyllä tällä jonkinlaisia mahdollisuuksia olisi ollut elää edes hetken pidempään ja Sorbon myöhemmät seikkailut sen sitten osoittivatkin todeksi.
Siis okei, tämän on ohjannut Albert Band jonka käsialaa on muun muassa tämä:

joten emme nyt  puhu mistään mestariteoksesta, oman genrensä The Wiresta, mutta emme myöskään mistään Heartmixista.

Hercules and Princess of Troyassa on aika mainio monessa muussakin sarjassa käytetty idea, jossa nimisankarin oheen on tietenkin pitänyt saada mukaan muitakin toistuvia hahmoja, sillä eihän Rambokaan voinut ilman vapausvoimia toimia.
Tässä tapauksessa tietenkin hyödynnetään sitä esimerkiksi Young Indiana Jonesista tuttua tapaa jossa mukana on oikeita tai sellaiseksi luultuja historiallisia hahmoja ja niinpä Herculeksen (Gordon Scott) seurana ovat filosofi Diagones (Paul Stevens) joka on se sarjan näsiviisas älykkö, eli Bones McCoy ja trion täydentää nuori seikkailija Ulysses (Mark Hulswit), joka puolestaan on kuin Robin Batmanille. He siis olisivat kulkeneet jaksosta ja seikkailusta toiseen, jolloin seuraava jakso olisi ollut vaikkapa Hercules and the Temple of Doom, tms. Väillä oltaisin varmasti tavattu muitakin myyttisiä hahmoja aina jostain kolmipäisistä koirista seireeneihin, jolloin konsepti olisi ollut käytännössä sama kuin juurikin mainitsemallani Sorbon sarjalla.

Mutta nyt itse jakson pariin.

Troijalaiset elävät pelossa, sillä pelottava merihirviö uhkaa pahemmin kuin mikään puuhevonen ja siten tyydyttääkseen pedon mielialanvaihtelut sille uhrataan aina sopivin väliajoin yksi onnekas vastentahtoinen naisuhri.
Laivalla paikasta toiseen kulkevat Hercules, Diogenes ja Ulysses pelastavat matkalla orjia ilkeiltä merirosvoilta (joita johtaa Gordon Mitchell ja oletettavasti nämä merirosvot olisivat toimineet jaksoissa samanlaisina koomisina elementteinä kun Asterixin vastaavat. Tai ainakin tahdon uskoa niin) ja kuulevat heiltä mitä Troijassa tapahtuu. Hercules päättää, että hänen on käytävä tuhoamassa merihirviö ja estämässä tulevat uhrimenot. Kaikki valtaapitävät eivät kuitenkaan ole valmiita tälläiseen muutokseen ja niinpä bloodsportin ohessa Hercules koetetaan muun muassa myrkyttää pois hengittämästä samaa ilmaa muiden kanssa, mutta sellainenhan ei Herculesta pysäytä. Kiire kuitenkin tulee, sillä parin päivän päästä olisi tarkoitus uhrata prinsessa Diana (Diana Hylund) ja Hercules päättelee valinnan johtuvan vain siitä, että joku vallanjanoinen hyypiö haluaa päästä despootiksi ja on siksi harrastanut vaalivilppiä. Itse epäilen Camilla Parker-Bowlesia.
Edes kaivoon vangitseminen ei Herculesta estä, sillä on aika syöstä pääpahis tuliseen kuolemaan ja puukottaa pahamaineinen vesipeto.

Hercules and the Princess of Troy ei siis ole kuten jo totesin mikään mestariteos, mutta tosiaan tässä 47 minuutin pituudessaan se on varsin miellyttävää seikkailua ja vaikka se toki onkin hetkittäin huomattavan kömpelö, sisältää typeryyksiä lähes joka nurkan takana, niin se on silti sellaista mainiota tv-viihdettä kuin millaisia esimerkiksi Ihmemies, Ritari ässä ja vaikkapa Katuhaukka ovat. Näin ollen jos tätä Hercules-sarjaa olisi tehty enemmänkin, hankkisin minä nekin nähtäväkseni.
Ja hei, onhan tuo mikä lie vesimuurahainen aika hiton cool.

Tähdet:
Hercules and the Princess of Troy ***