Pohjautuu Leo Tolstoin mahdollisesti omaelämäkerrallisia aineksia sisältävään teokseen Hadži Murat.
Pieni kaukasialainen kylä vastustaa Venäjän valloitusaikeita ja sota on jatkunut aivan liian pitkään, verottaen molempien voimia. Suuri ja mahtava Venäjä oletti taistelun jäävän lyhykäiseksi, mutta ei ottanut huomioon vastapuolella olevaa nokkelaa kansanjohtajaa Hadji Muradia (Steve Reeves), eli niin kutsuttua valkoista soturia ja siinä syy siihen miksi ylivoimaiseksi itsensä uskonut valtio on nyt valmis rauhanneuvotteluihin, joskin pitäen sopimuksessa petollisuuden lihavoituna.
Siinä sivussa Hadjilla on aikaa paljastaa sydämensä saloja viattomalla Sultanetille (Giorgia Moll), jota myös ilkeä heimopäällikkö Ahmed Khan (Renato Baldini) halajaa omakseen ja kun jälkimmäisellä ei ole saumaa keskimmäiseen niin ensimmäiselle tulee muitakin huolia eteensä kuin vain Venäjän vastustaminen. Ahmed alkaakin lietsomaan taistelevassa kansassa epäluuloa Hadjia kohtaan, uskotellen miehen arvostelukyvyn heikentyneen ja hänen muuttuneen venäjämieliseksi, joka sitten ymmärrettävästi käy Hadjin kunnian päälle. Ahmedin juonittelu rappeuttaa myös orastavia neuvotteluita Venäjän kanssa ja Hadji päätyykin vihollisen vangiksi, jolloin edellinen uskottelee Hadjin oikeasti loikanneen vihollisen puolelle. Eli poliittista juonittelua ja sydämen asioita.
Tämä elokuva olisi mukava nähdä tasokkaammalla dubbauksella, paremmalla kuvanlaadulla tai ainakin vähintään oikeassa kuvasuhteessa, sillä kyseessä on elokuva Arabian Lawrencen, Tohtori Živagon, Tuulen viemään ja vastaavien massiivisten epookkien henkeen ja ei täten laisinkaan istu muiden paketissa olevien pullisteluelokuvien joukkoon. Peplumiksi tätä ei voi Steve Reevesistä huolimatta kutsua hyvällä tahdollakaan. Ei ainakaan jos vertailukohtina käyttää niitä tutuimpia macisteluita, jotka toki nekin voivat olla budjedin suuruudesta tai pienuudesta huolimatta tarkoitettu isoiksi elokuviksi, mutta The White Warrior on tarkoitettu isoksi elokuvaksi myös tunteiden ja teemojensa osalta, ei vain rintalihasten.
Toki tässä on hieman jäykkää esiintymistä mukana ja ajoittain suurellisuus kääntyy hieman koomiseksi oli sitten kyseessä dramaattinen tunnekuohu taikka miljöölavastus, mutta vähintään Steve Reevesin kohdalla on pakko todeta, että niin viihdyttäviä kuin hänen miekka ja sandaali-elokuvansa ovatkin olisi miehessä ollut ainesta myös paita päällä esiintyväksi draamanäyttelijäksi.
Hyvä elokuva. Tuntuu tosin jäävän 85 minuuttisena pahasti kesken.
Ei siis kertaakaan tälläistä:
TRIUMPH OF THE SON OF HERCULES (Il trionfo di Maciste, 1961)
Jälleen yksi Herculeksen poika ja tällä kertaa kyseessä on taas Maciste, mutta toisin kuin Mole Men Against the Son of Herculeksessa jossa roolissa oli Mark Forest ja Fire Monsters Against the Son of Herculeksessa Maciste/Maxus/Germanicus oli puolestaan Reg Lewis, niin nyt Macisten nimeä kantaa Kirk Morris.
Tässä vaiheessa lienee syytä mainita se, että ilmeisesti tämä Herculeksen pojat oli jonkinlainen tv-sarja tai ainakin tv-elokuvien sarja, jonka eri jaksoissa aina eri Herculeksen poika vetää lättyyn pannukakkuja. Jos näin on ja sellaista jokaisen Herculeksen pojista kertovan elokuvan intro väittääkin, niin sitä suuremmalla syyllä olisi kannattanut vaihdella niitä nimiä, varsinkin kun mukana on eri näyttelijöitä. Ajatelkaa nyt jos katsoisitte Columboa ja yhdessä jaksossa Columbo on Peter Falk, mutta heti seuraavassa Columbos Short ja kolmannessa Chris Columbus, kunnes taas sykli alkaisi alusta.
Hyvä asiahan näissä Herculeksen pojissa on se, että jokainen on kyllä samalla tavalla hassu ja jokainen tuntuu keikkuvan juuri sillä rajalla ovatko ne hyviä huonoja elokuvia vaiko valitettavasti vain huonoja, mutta ainakin kallistuvat hyvin tarmokkaasti sinne edellisen puolelle.
No kuitenkin, nyt taas joku ilkeä kuningatar Tenifi (Liuba Bodina) kiusaa ihmisiä ja Maciste työntää ison kiven alas. Kuningatar makaa futonilla kyyhkysen kanssa, Maciste harrastaa köydenvetoa ja päätyy mielenhallinnan uhriksi, kunnes kaikki on taas hyvin valtakunnassa
Kirk Morrisilla on eri dubbaaja kuin Colossus and the Headhuntersissa, mutta yhtä kiukkuiselta mies tässäkin elokuvassa näyttää. Ihan oikeasti, minä en ottanut ämpäriäsi, joten älä käy päälle.
Dubbauksesta puheen ollen on jotenkin mielenkiintoista, että kun näissä italoleffoissa usein muutettiin nimiä ns. amerikkalaisemmaksi ja niitä jälkiäänitettiin kuulostamaan enemmän englanninkielisiltä, niin kuka nyt onkaan kuningatar Tenifin päällepuhunut ei kyllä onnistuisi kuulostamaan äidinkieleltään englantilaiselta edes ollessaan ääneti ja mumina-aksentti peittää hieman liikaa sanoja, mutta muutoin vahva eurosävy äänessä tuo mukavaa vaihtelua.
Diggaan tästä julisteesta joka saa tämän elokuvan vaikuttamaan naisvankilaleffalta.
GOLIATH AND THE SINS OF BABYLON (Maciste, l'eroe più grande del mondo, 1963)
Muistatteko vielä Babylon Zoon?
Babylonialaiset valtaavat maita ja mantuja, mutta sehän ei Maciste-Goliath-Marcellukselle (Mark Forest) kelpaa. Ei varsinkaan kun olikos se nyt 100 neitsyttä pitäisi aina säännöllisin väliajoin uhrata jollekin jumalalle ja se ei ole kivaa se.
Maukasta rutiinipuppua. Pari vaikuttavaa isoa taistelukohtausta, hassu kidutuslaite ja musiikki kuulostaa hetkittäin Philip Glassin Are Years Whatilta, mikä on kieltämättä minimalistisessa toistuvuudessa aika erikoisen kuuloista elokuvassa jonka edustama lajityyppi pyrkii yleensä musiikissaan enemmänkin johonkin perinteisempään klassiseen sinfoniaan.
Auric Goldfinger: No, Mr. Bond, I expect you to die!
THE AVENGER (La leggenda di Enea, 1962)
Tämän pitäisi väitetysti olla värielokuva ja niin se onkin jos hyväksyy mukisematta väreiksi mustan, valkoisen ja harmaan. Jep, valkoista sen olla pitää:
Troijassa myllertäneen sodan jälkimainingeissa arvostettu soturi Enea (Steve Reeves) koettaa johtaa sodan arpeuttamia viattomia rauhaisaan elämään uudessa uljaassa maailmassa, olikos se nyt italiassa ja vastaanotto maahanmuuttajille on pääosin ihan suotuisa, mitä nyt karjalauma meinaa talloa alleen. Valitettavasti sotaa paenneet troijalaiset ovat joutumassa pahaan paikkaan kun eläköityvän kuninkaan paikalle on nousemassa sotaisa nuorimies joka pitää troijalaisia uhkana itselleen. Siispä sotimiset taakseen jättänyt Enea joutuu vielä kerran vetämään Orinoco flowta jotta rauha saataisiin aikaiseksi. Suu kiinni, on ne ihan tarpeeksi lähellä.
Suht' tehokas kertomus sotaa paenneista jotka joutuvat vielä kerran tarttumaan miekkaan. Sotaa kuvataankin vähemmän viihteellisenä kuin olisi ensialkuun olettanut lajityyppinsä perusteella ja satunnaisesti sivulliset uhrit naisista lapsiin, poltetut kylät ja kyynelkanavien aukeamiset aiheuttavatkin oikeanlaista melankoliaa.
Tähdet:
The White Warrior ***
Triumph of the Son of Hercules *
Goliath and the Sins of Babylon **
The Avenger ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti