Tuhma Omar (Gordon Mitchell) vikittelee tärkeissä asemissa olevia naisia saadakseen itselleen valtaa ja kunhan hän on päässyt kaiken valtiaaksi voidaankin viskata välikappaleet mäkeen ja tyrannisoida mielensä mukaisesti. Samaan aikaan seitsemän meren tai jotain sankari Ali Baba (Bruno Piergentili) on palaamassa kotiinsa ja kuullessaan tämän haluaa Omar vanhan vastustajansa omiin kynsiinsä jotta voi leikkiä torquemadamaisia leikkejä hänellä. Ali Baba joutuu siis pakosalle, kohtaa matkalla asemansa salaavan kuuman prinsessa Fatiman (Bella Cortez) ja rakkauden ohella voitetaan pahiksetkin.
Televisiolle tuotettu elokuva on ajoittain kiusallisen keinotekoisen oloinen, sillä ahtaissa kuvauspaikoissa näkee turhankin usein taustakankaiden aaltoilut ja se ei saa uskomaan horisontin kaukaisuuteen. Mutta poislukien halvan näköiset pahviseinät sun muut ei tämä ole muutoinkaan järin innostavaa katseltavaa.
Huvittavaa on se, että kyseessä on aika tiiliskiven jäykästi esitetty (etenkin pääpahista esittävä Gordon Mitchell lähentelee useammankin kerran naurettavuutta kireissä ilmeissään) ja sitten elokuvasta on olemassa sopivan harhaanjohtava kansi:
Tahattoman hauska on kohtaus jossa Ali Baba ja Fatima rakastuvat, sillä se menee näin: Fatima tuo hoitamalleen loukkaantunelle Ali Baballe aseita koska pitää miestä vihollisenaan ja kun kun neiti sanoo uskovansa Ali Baban olevan juurikin vihollinen niin Allu heittää naisen väkivalloin ulos luolasta ja siispä nainen heittäytyy samantien miehen kaulaan todeten ettei aiemmin tiennyt mitä oikea rakkaus on.
Samaa sarjaa edustaa eräs joukkotaisto jonka aikana kuullaan tuskanhuutojen, ähkimisten ja miekkojen kalskeen ohessa kaksi kertaa huuto "save my baby!", eikä siellä saati muussakaan osassa elokuvaa ole ketään lähellekään alle täysi-ikäistä. Ehkä kyseessä on babyn sijaan beibi.
THE GIANT OF MARATHON (La battaglia di Maratona, 1959)
Ah, urheiluhenki ja reilu peli. Kiventyöntöä, keihästämistä ja miespainia. Kuvaajana Mario Bava.
Olympialaisten suursankari Phillipides (Steve Reeves) kertoo ettei haluaisi sotia, mutta koska elämme demokratiassa on kaikkien velvollisuus liittyä sotaan.
Nyt ei edes kysytä "is it safe?" kun poliittinen pyrkyri Teocrito (Sergio Fantoni) haluaa vallata Ateenan tai jotain ja käyttää valtaan pääsynsä apuna Phillipidesin suosiota kansan parissa. Urheiluheeros ei kuitenkaan ole kiinnostunut pelinappulana toimimisesta ja siksi hylkää niin pakkoavioliitot ilkeän kaunottaren Karisin (Daniela Rocca) kanssa kuin myös muunlaiset keinot nostaa Teocrito isoimmaksi herraksi, vaikka en oikein ymmärräkään miten avioon meno tunnetun mustan lesken kanssa auttaisi siinä, mutta ei kai minun pidäkään. Phillipides haluaa vain rehtiä sporttisuutta ja söötin Andromedan (Mylène Demongeot) omakseen, mutta kun rakkauden kohde paljastuu Teocriton tyttäreksi ja tulevaksi vaimoksi, niin saadakseen hänet olisi Phillipidesin luovuttava kaikesta rehdistä sporttisuudesta. Tosin myöhemmin Andromeda kutsuu erästä toista miestä isäkseen ja samaa herraa myös Teocrite kutsuu neidin papaksi, joten who's your daddy. Ja näin syntyi maraton.
Aika mainio juonittelutarina jossa suoraselkäistä kansansankaria manipuloidaan vallanjanon välikappaleena ja niinpä reiluun peliin uskova sankari rupeaa menettämään uskoaan selkärankaisten olentojen olemassaoloon. Lopussa tietenkin soditaan tarmokkaasti.
Näkemistäni Steve Reevesin elokuvista tämä taitaa sisältää hänen osaltaan eniten näyttelemistä muultakin kuin lihastensa osalta ja kenties jopa yllättävänkin hyvin mieheltä luistaa sisäisen tunteenpalon esittäminen pintakiillon ohella.
COLOSSUS AND THE AMAZON QUEEN (La regina delle Amazzoni, 1960)
Tämä löytyy myös boksista 50 Sci-fi Classics ja sitä kautta se on tullut jo täälläkin esille.
Harvemmin mielipiteeni muuttuu useamallakaan katselukerralla vaikka niinkin on joskus käynyt ja niin kävi Kolossin kanssa.
Lukiessani tuon aiemman kokemuksen arviota joudun nyt toteamaan, että tuolloin naurattanut elokuva ei tehnyt sitä tällä kertaa. Itse asiassa olen muistiinpanoihini kirjoittanut, että "Colossus and the Amazon Queen on hauska kuin itsemurhayritys". Sanottakoon siis, että kyseessä on seikkailukomedia joka saattaa naurattaa, mutta tekee sen todennäköisesti vain yhden kerran.
Ehkä toisenlainen Kolossi olisi auttanut.
DUEL OF CHAMPIONS (Orazi e Curiazi, 1961)
Tuttuun tapaan Rooma on taas sodassa jonkun kanssa ja kenen sanotaankin, mutta vaikka olinkin saamassa siitä aikaiseksi Juliet Jonesin Sydämeen liittyvän vitsin niin emme nyt välitä keiden kanssa roomalaiset pistävät miekkaa lihatuppeen. Tärkeää on kuitenkin se, että roomalainen sotasankari Horatio (Alan Ladd) jää vihollisen vangiksi ja sen ohella, että kotona oletetaan hänen kuolleen niin hänen uskotaan myös käyttäytyneen pelkurimaisesti sodassa ja siten häpäisseen koko kansakunnan. Joten kun Horatio pääsee pakoon ja palaa kotiinsa ei vastaanotto ole kovinkaan suopea. Velipoika Marcus (Jaqcues Sernas) on noussut arvoasteikossa perimään paikan Rooman keisarina ja on naimassa Horation entisen morsiamen, ja niinpä entinen sankari työnnetään tylysti sivuun muun roskan ohessa. Rooma kuitenkin pääsee vihollisensa kanssa yhteisymmärrykseen keinosta päättää sota ja se on pakanarituaalien määräämä kamppailu molemmilta puolilta valitun veljestrion välillä. Luonnollisesti Marcus, Horatio ja näköjään heitä on vielä yksi veli valitaan edustamaan Roomaa, kun vihollisleiristä otetaan jokin barbaarikolmikko. Ongelmalliseksi asian muodostaa Horation ja Marcuksen välisen epäluottamuksen ohella Horation kokemus vihollisalueella saadusta sympatiasta, joka johti myös rakastumiseen väärään naiseen ja tietenkin se, että vastustajana olevan barbaaritrion ainoa sivistynyt henkilö sattuu olemaan salasuhteessa Horation, Marcuksen ja sen kolmannen veljen sisaren kanssa.
Lopputaisto alkaa ja sitten leffa meneekin hieman käsille kun Marcus ja se who cares-veli tapetaan heti pois jotta Horatio voi ratsastaa metsään ja muuttuu Predatoriksi joka näkymättömissä metsästää barbaarit yksi kerrallaan.
Siskokin tekee seppukun.
Poislukien lopun hätäiseltä vaikuttava ratkaisu pistää toimintaa toiminnan vuoksi peliin, niin kyseesä on muutoin varsin hyvällä tarinalla kulkeva hyvin näytelty draama julkisen imagon tahraantumisesta ja sen vaikutuksista perhesuhteisiin. Se toimii jopa niin hyvin, että kun lopussa sorrutaan siihen actioniin joka nykyisin tarkoittaisi Jason Stathamia iskemässä adrenaliinia sydämeensä kesken Talon jalavan varjossa niin se lopputaisto tuntuu sitäkin ikävämmältä. Etenkin kun 60-vuotiaalta näyttävä Alan Ladd ei todellakaan istu metsätoiminnan Ramboksi ja olin oikeasti yllättynyt huomatessani ettei mies ollut vuosiltaan kuin 48 tätä elokuvaa tehdessään. Hitto, viina joka Laddin hengen kolme vuotta myöhemmin vei oli näemmä tehnyt jo tehtävänsä ulkoiseen habitukseen.
En voi oikein hyvin.
Tähdet:
Ali Baba and the Seven Saracens *
The Giant of Marathon ***
Colossus and the Amazon Queen *
Duel of Champions ***
2 kommenttia:
Tuhma Omar lienee sukua eräälle tekstiviestein naisimmeisiä aikoinaan lähestyneelle poliitikollemme.
Tuhmat ovat laaja suku.
Lähetä kommentti