Frankin (Dave Sheridan) isä Madman McKlusky (Randy Quaid) oli tunnettu hurjapäätemppuilija jonka kyvyt alittivat innostuksen ja niinpä mies tiedostaen takuuvarmasti räjähtävänsä lähti moottoripyörähyppyyn ja räjähti. Ilkeät asianajajat Rosengoldin veljekset (Tracy Morgan ja Kevin Pollak) imuttavat itselleen McKluskyjen vakuutusrahat ja niinpä isä jää ilman hoitoa, mikä saa äiti Edithin (Dolly Parton) ylireagoimaan poikansa turvallisuuden suhteen, eikä suihkuunkaan saa mennä ilman kypärää. Ajan saatossa Frank päätyy vakuutusyhtiön tutkijaksi aikeenaan saada petolliset Rosengoldit kiinni väärinkäytöksistä ja pitämään huolen siitä, että he jotka ansaitsevat vakuutuskorvaukset myös saavat sellaiset. Kun esille nousee tapaus jossa alaraajahalvaantunutta Scott Bayouta (Enrico Colantoni) epäillään juurikin Rosengoldien avustuksella suoritetuista vakuutuspetoksista, lähtee Frank toimiston turvasta kentälle suorittamaan tutkimuksia, kohdaten vaarallisen maailman ensimmäistä kertaa ilman äitinsä turvaverkkoa.
Ja Hanson Mmmboppaa (ei nyt sentään. He esittävät toisen biisin).
Frank McKlusky on huonoa huumoria sisältävä ääliökomedia, enkä keksi siitä juuri mitään kunnollista kehuttavaa jonka vuoksi voisin aukottomasti perustella miksi se kannattaisi katsoa. Kuitenkin tämä on jo kolmas kerta kun itse katsoin elokuvan, joten ehkä siinä kuitenkin on jotain mikä erottaa sen tyypillisestä idioottihuumorista. Se jokin on kenties se, että vaikka kyseessä on ihan samankaltaista tyhmyydestä tehtyä vitsintynkää jota löytää etsimättäkin David Spaden, Rob Schneiderin ja vastaavien elokuvista, niin Frank McKluskyn kohdalla se idioottikomiikka kallistuu mielestäni juuri sen tärkeän askeleen verran sinne Nuijan ja tosinuijan suuntaan, jossa sitä ei vain naureskele kuvassa oleville ääliöille, vaan ehkä hieman myös heidän kanssaan. Toisin sanoen hahmot ovat hieman sympaattisempia kuin tämän genren tyypillisessä ilmentymässä. Tosin kun Frank McKlusky kuuluu niihin elokuviin joista valtaosa ei tunnu koskaan kuulleenkaan, niin se maine on löytämistäni positiivisista puolista huolimatta aivan ansaittua. Edes aina todella mukavan oloinen Dolly Parton ei torpedoillaan riitä läpimurtoon, kun vastassa on vitsejä joissa osuma kulkusiin on nerokkuuden huipentuma ja naamanvääntely silkkaa huippua. Okei, Scott Bayou nauratti.
Siinäpä se. Mitään ei menetä vaikka tätä ei katsoisikaan, eikä katsoessaankaan saa elämäänsä uutta sisältöä.
Se vain on.
Mutta kokemus kertoo pelkän olemisenkin olevan joskus ihan tarpeeksi.
Tähdet: **
Frank McKlusky - vakuutusetsivä
Jotain hassua on tapahtumassa. Ihmiset pysähtyvät paikoilleen ja sitten tappavat itsensä, joka aiheuttaakin elokuvan vaikuttavimman kohtauksen kun useat rakennustyöläiset rauhallisesti astuvat katolta kuolemaansa. Asialla oletetaan olevan terroristit jotka ovat ilmateitse levittäneet jotain hermomyrkkyä, mutta kohta ilmeneekin, että kasvikunta on päättänyt hävittää ihmiskunnan pois tieltään ja kuten lähes kaikissa zompparielokuvissa, tms., niin seuraamme alati harvenevaa ihmisjoukkoa matkallaan kohti kadotusta.
Vaikka The Happening on aika yleisesti murskattu teos, niin kuten lähes aina M. Night Shyamalanin elokuvissa on tälläkin teoksella plussanaan useitakin hetkiä jotka saavat tuumimaan, että hitto tuo mielenkiintoista. Luonnon herääminen kostamaan kokemiaan vääryyksiä on sopivan vähäeleisesti rakennettu mysteeri ja sen alkaminen esitetään vähintäänkin mieltä kutkuttavasti kun kaikki vain pysyhtyy hetkeksi paikoilleen kuin Radioheadin videossa ja sitten eräänlaisen hypnoosin vallassa ihmiset päättävät itse päivänsä. Hiljaa hyvää tulee tuntuu kieltämättä sopivalta Shyamalanin elokuviin, mutta voi... hyvä... luoja... kuinka mies tuntuu vetäneen henkilöohjauksen perseelleen, jolloin kaurismäkeläinen eleettömyys muuttuukin pelkäksi teennäiseksi suuhengitykseksi. Jokainen tässä elokuvassa vaikuttaa hölmistyneeltä Kristen Stewartilta ja kun Zooey Deschanel sanoo että "minäkään en halua näyttää tunteitani", niin jos ällistystä ei lasketa tunteen ilmaisuksi, niin tottavie tässä ollaan tunteettomia (jopa sen erakkomummelin raivokohtaus on riehumisesta huolimatta kuin katsoisi kiviseinää). Enkä minä pidä sitä täysin pahanakaan asiana, sillä kun vastassa on meitä ympäröivä, mutta silti näkymätön vihollinen joka vaikuttaa ihmisiin vieden heidän tahtonsa pois, niin tähän mielenhallintaan istuu tunteettomuus ainakin ajatuksen tasolla, mutta kuten monasti muulloinkin Shyamalanin elokuvissa, vaikuttaisi siltä ettei mies osaa antaa muuta ohjausta näyttelijöilleen kuin olkaa hölmistyneitä ja se ei todellakaan ole osoitus hyvästä henkilohjauksesta, koska se pelkästään ei riitä kattamaan koko elokuvaa, varsinkaan sellaisesssa tapauksessa jossa tarinan tulee nostaa pintaa monipuolisia ajatuksia. Toki arvostan sitä, että Shyamalanin elokuvissa poiketaan perusnäyttelemisestä ja varsinkin pacinomaisesta suurieleisyydestä, mutta kun tämä on mieleenpainuvin visio elokuvasta
niin jotain on mennyt pahasti pieleen, sillä enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia.
The Happeningin kohdalla nostetaan mieluusti esille Mark Wahlbergin suoraan sanoen surkea näytteleminen, mutta esimerkiksi mitenkään kritisoimatta Deschanelin esiintyjänlahjoja noin yleisesti, on hän ainakin tässä tapauksessa vain söpö idiootti joka oli taatusti palkattu vain ja ainoastaan esittelemään isoja silmiään. Parhaiten osastaan suoriutuukin John Leguizamo, joka yleensä esiintyy liioitellen ja kun tällä kertaa hän on joutunut vähentämään sitä, niin lopputuloksena on ainoa joka tämän rajoituksen ansiosta on oikeassa kohdassa. Joten kyllä hänen osaltaan se parjaamani henkilöohjaus osui kohdalleen, mutta vain koska hän on normaalisti muita elokuvan näyttelijöitä äänekkäämpi.
Luonnon post apo-elokuvassa on paljon hyvää, mutta vain ikävän väkinäisesti hyödynnettynä ja koska kyseessä on ekologisajatuksinen leffa, niin tottakai mukana on muutama muka nokkelasti piilotettu saarnauskohtaus (esim. se mainoskyltti uudesta lähiöalueesta ja syntymän ihme kuolevaan maailmaan) mutta saarnauskohtaus kuitenkin.
Mukana on joitakin tehokkaita ns. shokkikohtauksia (alun katolta hyppiminen), mutta vastaavasti jotkut sellaisiksi tarkoitetut (lasten ampumiset) väljähtyvät kun niihin ei joko reagoida oikein tai sitten ne tuntuvat vain shokeilta shokkien vuoksi. Tätä jälkimmäistä päätelmä tukee elokuvan lisämateriaaleissa oleva haastatteluosuus jossa Shyamalan oikeastaan kertoo juuri näin olevan.
Lisäksi ajoittain Shyamalanin tapa pyrkiä siihen erikoisuuteen sekä jonkinlaiseen muita nokkelampaan tarinankerrontaan johtaa pakostikin huomaamaan epäloogisuuksia, kuten vaikkapa nyt se ilmiselvimpiin kuuluva seikka siitä, että jos kerran luonto (joka oletettavasti tarkoittaa tässä tapauksessa kaikkea kasvillisuutta) levittää ilmassa ihmisiin itsetuhoisasti vaikuttavaa "hermomyrkkyä", niin mitä hyötyä on sulkea ovi. Ja vaikka ymmärränkin, että loppuun oli varmaan pakko koettaa keksiä jokin selitys, niin koska kaikki lopetetaan kuin seinään, niin ehkä se vastus joka on käytännössä "en mä tiedä" olisi silti voitu jättää pois. Itsensä maalaaminen nurkkaa on aina ikävää ja tälläin ei aina kannata edes koettaa keksiä vastausta, jos tietää sen olevan väärä jo sitä sanoessaan.
Näin ollen esimerkiksi Päivä jolloin maailma sokeutui on suositeltavampi luonto iskee-elokuva ja jos jonkun mielestä sen kävelevät kasvit ovat koomisia, niin Mark Wahlbergin keskustelu viherkasvin kanssa osoittaa naurettavampaakin olevan:
"Hello. My name is Elliot Moore. I'm just going to talk in a very positive manner, giving off good vibes."
Peukut pystyyn siitä, että The Happeningissa jaksetaan kuitenkin vältellä loppuun saakka puiden ja muiden kasvien animaatioita ja kaikki elo näkyy vain tuulen liikutellessa lehtiä. Se olisi ollut niin helppoa sortua kohtaukseen jossa esimerkiksi puun oksa kääntyy osoittamaan katsojille kuka tai mikä on kaiken takana.
Tähdet: **
The Happening
Sadetta suojaan kirpparille ja kosteiden tunteiden karkoitukseen elokuvia sekä kirja.
Wanted, Harjunpää & pahan pappi ja The Baby's Room (La habitación del niño) olivat niputettuna yhdeksi paketiksi kolmella eurolla ja vaikka Wanted ei aiemman katselukokemuksen perusteella rahansa arvoinen olekaan, niin toivottavasti Harjunpää sekä vauvan huone ovat. Tuon pahan papin olemassaolon olinkin täysin unohtanut, mutta muistan halunneeni nähdä sen. The Baby's Room ei sano mitään tolkullista, mutta jotenkin lievän huvittavaa on se, että kannessa sen mainostetaan kuuluvan julkaisusarjaan "4 films to keep you awake", mutta toiseen suuntaan katsoessa se kuulukin sarjaan "6 films to keep you awake." Ilmeisesti eurooppaan tullessa todettiin, että kaksi niistä eivät sittenkään pitäneet hereillä.
Leluelämää (Toys) oli must have-ostos sen kuuluessa samaan kauhistuttavaan pahuuden ilmentymään kuin Hercules jolla aiemmin pelottelin lapsia. Tässä mahdollisesti koetetaan hyödyntää sellaista pienelle huomiolle aikoinaan jäänyttä animaatioelokuvaa kuin Toy Story, joka jos oikein muistan kertoi neuvostoliittolaisesta karhusta.
Death Proof on tietenkin se autoilla ajo-elokuva jossa ajetaan autoilla ja sitten ajetaan uudestaan autoilla. En oikein pidä autoista.
Ruokala Lokissa ei pahemmin autoilla ajeta, mikä on ymmärrettävää sen sijoittuessa ravintolamiljööseen, mutta erittäin miellyttävä se silti on.
Villin pohjolan (Northern Exposure) ja Sharkin ensimmäiset kaudet olivat kaksi euroa kumpainenkin, joten miksipäs ei. Villi pohjola oli silloin joskus yläasteaikoina aika suosittu ja hyvin sympaattisen rakastavan koominen televisiodraama onkin kysymyksessä ja jos oikeassa olen, niin se taitaa olla tälläkin hetkellä uusintakierroksella, mutta mikään televisiokanavahan ei minua määräile. Fight the power!
Näin ollen en Sharkia katsellut kun se meillä esitettiin, mutta ajattelin jo silloin että saattaisin halutakin. Onhan siinä sentään James Woods ja Seven of Nine.
Eurotrip.
Life on noin 10 tuntia pitkä luontodokkari ja hyvin miellyttävää katseltavaa.
Loppuun vielä H.F Saintin kirja Näkymätön mies (Memoirs of an Invisible Man) ja siitähän John Carpenter teki kevyen humoristisen filmatisoinnin josta Chevy Chase halusi tehdä vakavaa jännitystä ja lopputuloksena oli ehdottomasti elokuva, eikä kukaan voi sitä kieltää.
Joukko nimettömäksi jääviä työnhakijoita on kutsuttu suuryrityksen masentavaan askeettiseen tummanharmaaseen huoneeseen. Osa heistä voisi saada erittäin tavoitellun työn, heidän täytyisi vain seuraavan 80 minuutin kuluessa tietää vastaus edessään olevan kokeen kysymykseen. Vain yksi vastaus sallitaan, korjauksia ei saa tehdä, paperi ei saa vaurioitua, kontaktia tilaisuuden vartijaan ei saa ottaa, paikalta ei saa poistua ja väärä vastaus huomataan ennen kuin se ehditään edes kirjoittaa loppuun.
Paperissa ei ole kysymystä, mutta monen osallistujan vastauksena on toisten mahdollisuuksien sabotointi.
Exam on remake elokuvasta El Método, mutta koska en ole sitä nähnyt niin mainitsen tässä vaiheessa elokuvat Cube ja Devil, sillä juuri niiden kaltaiset pienen tilan elokuvat tulevat tätäkin katsoessa mieleen. Onneksi kuitenkin enemmänkin se mietitymmän oloinen Cube kuin Devil, mutta huomautettakoon ettei kuitenkaan samanlaiseen intensiivisyyteen ylletä, jolloin ajatus siirtyy takaisin sinne löysempää sarjaa edustavaan Deviliin. Mutta kuitenkin yhtäläisyydet on selviä aina ns. pienestä suljetusta tilasta niihin eriluonteisiin ihmisiin (mukana ovat siis mm. riidankylväjä, reilu heppu ja vajakki joka tajuaa jotain mitä muut eivät) ja juonesta jonka tarkoitus on pitää niin katsoja kuin roolihahmotkin epätietoisina. Exam onnistuukin hetkittäin olemaan sellainen elokuva jossa on mieluusti nautinnollisen tiedoton sivustakatsoja ja mukana on paljon seikkoja joista pidän suuresti ajatellen tälläistä mitä tapahtuu?-elokuvaa:
koe jonka kysymys pitää itse keksiä, annetut säännöt joita pitää tulkita oikein ja etenkin suljetulta vaikuttava paikka, jossa on todellisuussa ovi auki koko ajan ja mahdollisuus poistua vaaratta, jolloin lukot ovat vain omassa päässä.
Tälläisessä tarinassa ei haluakaan tietää liikaa ja luottaa siihen, että mystisyys pidetään etenkin näyttelijöiden avulla niin tiukoissa ohjaksissa, että jos siellä on jotain typerää joukossa niin sitä ei huomaa tai ainakaan siitä ei välitä. Suuri osa toimivuudesta on siis oikean roolituksen varassa, jotta ne jo osittain mainitut pakolliset hahmot eivät tuntuisi kliseiltä mitä ne oikeasti ovat. Näyttelijät tekevätkin varsin hyvää työtä, vaikka eivät missään vaiheessa mihinkään ihmeisiin ylläkään. Silti minun on todettava, että koska näissä hahmoissa tosiaankin ovat ne riidankylväjä ja muut tutut tyypit, niin se ihmeisiin yltäminen alkaa olemaan lähes pakkovaatimus, koska ilman sellaista sitä rupeaa painottamaan ehkä liikaakin ajatuksia kuten, että jos kerran huoneesta on koko ajan mahdollisuus poistua ilman muita seuraamuksia kuin työpaikan menetys ja hahmot ovat siitä selvän tietoisia, niin tuolloin pitäisi pystyä aukottomasti vakuuttamaan sen työn todellakin olevan niin tärkeä, että sen vuoksi nämäkin ihmiset ovat valmiita sortumaan vaikka millaisiin hirveyksiin. Eikä se nyt se valitettavasti missään vaiheessa tunnu niin tärkeältä, vaikka siellä ohimennen mainitaankin jostain tappajaviruksesta ja ekonomisesta kriisistä. Mutta työpaikan tärkeyden ei anneta nousta niin suureksi kuin mitä herkullinen ensiasetelma väittää sen olevan.
Lopussa sorrutaan vielä siihen näille elokuville tyypilliseen ratkaisuun jossa kaikki koetetaan selittää muka nokkelin kääntein, mutta jälleen kerran vähempi olisi parempi. Tosin se on myönnettävä, että vaikka kuinka loppuun on tungettu niitä jos huomasitte tämän vihjeen, niin...-paljastuksia, on lopetuksen ärsyttävin seikka se, että siinä palkitaan hahmoista hän jota on ilmeisen tarkoituksellisesti pidetty sivussa päätapahtumista jotta hän pysyisi loppuun saakka neitseellisen puhtaana. Joten kun voittajaksi selviytyy se kiltti söötti suuri vaalea, niin jos ei nyt aivan kurottamalla päättele sen olevan satiirinen huomautus siitä minkälaiset ihmiset (ts. kauniit) muka saavat työn kuin työn , niin Examissa esitettyyn veriseen kilpailuhenkisyyteen olisi istunut paremmin se, että voittaja on elokuvan pahin henkinen kannibaali.
Siltikin Exam on ehdottomasti katsomisen arvoinen jännityselokuva, sillä tämä kuuluu niihin teoksiin jossa on selvästikin yritetty jotain normeista poikkeavaa ja hyvältä osin onnistuttukin siinä.
Tähdet: ***
Exam
Brittiläiset hupparilähiöhuligaanit saavat ovikellojen soiton rinnalle muutakin tekemistä kun menevät tappamaan avaruusolennon ja tämä kiukustuttaa uhrin lajitovereita.
Tästä alkaa biittien tahdittava jengitaisto jossa vastakkain leikkipuistoissa ovat So Solid Crew ja isoksi kasvaneet Crittersit.
Kiitos kuuluu ainakin osittain Sacha Baron Cohenille ettei osaa ottaa vakavissaan brittiläisiä löysähousunuoria, sillä jos suomalaiset jonneposset ovat naurettavia, niin massivea ja blokea jankkaavat lasten polkupyörillä lowridaavat serkut ne vasta hassuja ovatkin. Niinpä kun Attack the Blockin päähahmot ovat kuin nämä:
niin ei se juuri tätä uskottavampi vaihtoehto ole:
Jep, silkkaa gangstameininkiä.
No ei se mitään, sillä eiköhän tässä olekin ollut tarkoitus pitää jonkin verran kieltä poskessa ja näin ollen ei ole mistään brassielokuvan Jumalan lapsista kyse. Välillä saadaankin aikaiseksi aika riemastuttavia juttuja isottelevista kakaroista supersoakereineen, joten vaikka ne nulikat ostamasssa megaforcea ja muumitikkareita käyvätkin ostarissa hermoille, niin kyllä heille pystyy helposti nauramaan.
Mukana on mainiota nuoruuden intoa, rytmikäs ääniraita ja joskus simppeli idea sekä samanlainen mieli tekevät terää.
Kaiken lisäksi mukavasti tuli mieleen ne Arkajalkojen kaltaiset lasten ja nuorten elokuvat joilla vaikutti olevan kunnon kulkuset, kun sellaisia ei tunnuta juuri näinä friendship is magicin aikoina juuri tehtävän.
Tähdet: ***
Attack the Block
Masentavassa betonilähiösssä asuva yksinäinen arka koulukiusattu Owen (Kodi Smit-McPhee) saa uuden naapurin eristäytyneen oloisesta miehestä (Richard Jenkins) ja hänen erikoisesta tyttärestään Abbysta (Chloë Grace Moretz). Synkän kylmän talven pimennossa Owen sekä Abby ystävystyvät ja samaan aikaan lähistöllä alkaa tapahtumaan verisiä murhia, joiden syy alkaa piakkoin yhdistymään Abbyyn. Tyttö kun on vampyyri jonka nälkää "isä" pyrkii tyydyttämään, mutta kun ote alkaa lipsumaan on vain ajan kysymys kunnes Abby tarvitsee uuden huoltajan. Onhan sentään ystävä Owen.
Kirjoittaessani alkuperäisestä Ystävät hämärän jälkeen-elokuvasta mainitsin ohimennen, että jenkit aikovat raiskata sen, tarkoittaen siis ymmärrettävästi silloin tiedossa olevaa eli tätä uusintaversiota. Ilokseni voin todeta, ettei tässä ainakaan raiskattu mitään. Ystävät hämärän jälkeen-remake on erinomainen kauhuelokuva jossa tunnelma ja tyyli ovat kohdallaan, näytteleminen onnistunutta ja se on yksi kaikkien aikojen turhimpiin elokuviin kuuluva teos. Samoin kuin REC:n remake Quarantine on tässäkin tapauksessa uusintaversiointi erittäin taidokkaasti tehty kopio ja lopputulos on varmastikin hyvinkin nautinnollinen etenkin heille jotka eivät ole sitä alkuperäistä versiota nähneet, mutta siltikin vaikka kuinka hyvin ohjaus kulkee ja näyttelijät tekevät laadukasta jälkeä, niin se on enimmäkseen vain kuin uudelleen dubattu versio. Kun jo alkuperäinen elokuva oli lajityypissään parhaimmistoa niin oli oletettavaakin ettei uusintaversiolla kenties saavutettaisi ylempää askelmaa, mutta ainakin olisi mahdollista yltää samaan ja sinänsä olenkin hyvilläni siitä, että taso on pysynyt erinomaisena. Samalla kuitenkin toivon, että olisivat nyt menneet tekemään vaikka edes sukupuolivaihdoksen päähahmoissa, jos eivät sitten jotain oikeasti nokkelampaa (tässä versiossa sitä ystävyyttä kyllä viedään hieman romanttisempaan/seksuaalisempaan suuntaan, mutta se nyt taitaa olla vain jokin jenkkien ja teinimielen käsitys sukupuolien välisestä ystävyydestä), sillä nyt tätä elokuvaa katsoessa tuntuu koko ajan siltä kuin olisi vain vaihtanut elokuvan ääniraidan ruotsista englantiin. Näin ollen pidän tätä englanninkielistä versiota tarpeettomana, sillä jos oikeastaan ainoa ero on kielessä, niin sitä varten ei tarvitsisi kuvata elokuvaa uudestaan. Ja jos jonkun mielestä elokuvassa puhuttu kieli tekee siitä siksi jotenkin paremman, oli se sitten tämä tai se ruotsalainen, niin se on kakkapuhetta. Hyvä leffa on hyvä leffa puhuttiin siinä sitten mitä ja miten päin tahansa. Tai ei laisinkaan. Yhtä hyvin voisi väittää komedian olevan huonoa koska se ei ole draamaa.
Siispä aiemman version nähneille tämä ei tarjoa yhtikäs mitään muuta kuin eri kielen ja sen voi saavuttaa edellisessäkin elokuvassa jo pelkällä napinpainalluksella, mutta jos ei ole nähnyt sitä alkuperäistä elokuvaa, niin en minä nyt osaa sanoa valinnan edessä tämän olevan kuitenkaan yhtään huonompi vaihtoehto. Tässä tapauksessa sen alkuperäisen suurin etu onkin nimenomaan alkuperäisenä oleminen ja siksi minäkin sitä lopulta suosittelisin, sillä hiilipaperikopiona tälle uudemmalle elokuvalle ei ole yksinkertaisesti tarvetta. Se vain ärsyttää hieman, että koska tämä tosiaan on hyvin toteutettu elokuva, niin se saattaa juurikin kielivammaisten kohdalla johtaa siihen, että alkuperäinen versio jää tyystin pimentoon ja aletaan kuvittelemaan tämän elokuvan olevan se aito ja oikea. Vähän samaan tapaan kuin jotkut ovat autuaan tietämättömiä siitä, että High Hopes ei ole alkuperältään Nightwishin. Siksi minusta onkin ikävä virhe laittaa kanteen teksti "vampyyri-elokuvien uusi standardi", kun se on asetettu väärään versioon.
Hyvä elokuva. Tarpeeton.
Oli Ystävät hämärän jälkeen sitten kuinka pilkuntarkasti onnistunut remake tahansa, niin se alikulkutunnelin tietokonetehostettu hyökkäys on niin naurettavan nolo, että se vie väkisinkin pisteen pois.
Sellaisen muutoksen olisivat voineet tehdä, että olisivat laittaneet Hugh Grantin mukaan toimimaan eräänlaisena löysäilevänä rikkaana isähahmona Smit-McPheelle.
Tähdet: ***
Ystävät hämärän jälkeen
Las Vegaslaisella kasinolla järjestetään Elvis-imitaatiokilpailu ja sinne suuntaavat matkansa myös kilahtaneen Murphyn (Kevin Costner) johtama joukko, johon kuuluvat paras kaveri Michael (Kurt Russell) ja kolme paukapäätä Gus (David Arquette), Hanson (Christian Slater) ja Franklin (Bokeem Woodpine). Heillä ei vain ole mielessään laulamiseen liittyvä kykykilpailu, vaan paikan rahavarantojen haltuunotto. Luonnollisesti rikollisten epäluuloiset luonteet, viranomaisten halu sekaantua asioihin ja väärään paikkaan nenänsä työntävät sivulliset saavat homman muuntumaan verilöylyksi, jossa mahdollinen sukulaisuussuhde kuninkaan kanssa antaa luvan ollakin hieman esiintymisvimmainen, mutta silti veljen on käännyttävä veljeä vastaan.
Vaikka Määränpäänä Gracelandia edelsikin varsin hyvä ajatuksellinen Kolmetoista päivää, niin vuonna 2001 Kevin Costner ei todellakaan ollut suosionsa huipulla niin elokuvataiteilijana kuin kaupallisestikaan. Kun vielä Waterworldin ja Postmanin painolasti tuntui niskassa niin uskon, että värikkään, sarjakuvamaisen ja yliväkivaltaisen Määränpäänä Gracelandin ilmestyessä, meni se osittain vääristä syistä monilta ns. yli hilseen ja kasattiin armotta samaan roskapinoon johon nuo kaksi jättimäistä roskaelokuvaakin kuuluivat. Tämä jos mikä todellakin on ison rahan B-elokuvaa, mutta toisin kuin esimerkiksi Waterworld ja Postman, tällä kertaa en usko ainakaan Costnerin mielessä olleet sanoa mitään vähääkään pohdiskelevaa joka jäisi sitten älämölön alle, vaan kyseessä vaikuttaisi olevan hänen kantiltaan katsottuna eräänlainen fuck you-leffa jossa mies vetää kaiken tarkoituksella niin överiksi, että jos joku aiemmin kehtasikin sanoa miehen tehneen roskaelokuvia, mutta pystyvän (kuten Kolmetoista päivää osoittikin) parempaankin, niin Costner vaikutti haluavan nyt sanoa "mähän teen mitä haluan". Joten ei siis kannattaisi odottaa mitään eeppistä kansallisromanttista elokuvaa taikka pienieleistä keskustelua saatikka sitten toisesta ääripäästä megajylhää maailmojensyöjää, vaan katsotaan mitä tuleman pitää ja ei täten kannattaisi luottaa aiempaan.
Tämä ajatukseni siis vain miettiessäni mitä juuri Costner saattoi haluvansa kertoa Määränpäänä Gracelandilla, eikä esimerkiksi mitä uskoakseni marionettina toiminut ohjaaja Demian Lichtenstein halusi omalta elokuvaltaan. Hällä väliä, sillä yleisön reaktio vaikutti olevan aika kielteinen tämän elokuvan ilmestyessä ja ainakin omalta osaltani muistan videovuokraajien jakaantuneen pitkälti joko heihin (yleensä hieman iäkkäämpiin ihmisiin) jotka ottivat elokuvan katsottavakseen luullessaan saavansa jotain vakavamielisempää ja pettyivät siksi, ja heihin (yleensä nuorempiin ihmisiin) jotka odottivatkin silkkaa toimintaelokuvaa ja eivät ehkä niinkään pettyneet, mutta eivät olleet hyvilläänkään elokuvan täysin vinksahtaneeseen toteutustapaan. Molemmat siis kuitenkin ainakin osittain negatiivisin lopputuloksin.
Se ei siis satunnaisia katsojia lukuunottamatta oikein lyönyt itseään läpi. Mikä ei siis tarkoita, etteikö Määränpäänä Gracelandilla ollut jo tuolloin innokkaitakin faneja ja päätyihän se lopulta dvd-julkaisullaan rahallisesti voiton puolelle, mutta olisi voinut olla selvästi enemmänkin positiivisesti arvioitu ja edes jotenkin suosittu muullakin tavalla kuin vain siten, että elokuva sai pinnistelyjen jälkeen voittoa varmastikin tekijänimiensä kuin sisältönsä ansiosta.
Liian kiero ollakseen suoraviivainen toimintaleffa ja liian Costner ollakseen uskottavasti pelkkää exploitaatiota.
Ehkä kyse oli vain väärästä ajoituksesta, sillä jos tämä olisi ilmestynyt 70-luvulla se olisi ollut vain yksi aikansa B-sarjan peruselokuvista, eikä siksi erikseen kritiikeissä murskattu ja jos se olisi ilmestynyt lähempänä nykyhetkeä se olisi ymmärretty menneiden aikojen tribuuttina samaan tapaan kuin Death Proof, Machete, Hobo With a Shotgun ja etenkin Nicolas Cagen Drive Angry, jonka kanssa Määränpäänä Graceland jakaa mielestäni samankaltaisimmat kieli poskessa-fiilikset. Niin ja esittihän Cage "Elvistä" sekä koomisesti elokuvassa Kuherruskuukausi Vegasissa kuin myös kierosti teoksessa VIlli sydän.
Näin ollen samoin kuin Tango & Cashin (jossa myös oli Kurt Russell, joten miettikäämme sitä) erehdyttiin olevan pelkkä toimintaelokuva, eikä parodia sellaisista, niin Määränpäänä Gracelandin luultiin olevan jotain muuta kuin nykyajan grindhousea, jonka ei siis ole tarkoitus ollakaan hienovarainen tai muunlaisia ajatelmia kuin "olipas vastenmielinen" herättävä. Siispä melkein jokainen hetki on päänsärkyä aiheuttavaa väri- ja tekno-oksennusta, roolihahmot ovat pöpilästä karanneita, väkivaltaa on paljon ja se on hyvin veristä, huumori niin mustaa, että se imee vieressä olevien elokuvien värit ja kun hyväksyy sisällön sekopäisyyden, niin hauskaa on.
Vastaavasti kokonaisuus taiteilee niin vahvasti varpaillaan täydellisen epäonnistumisen ja luullun nerokkuuden välillä, että ymmärrettävästi pienikin epäilys saattaa tehdä Määränpäänä Gracelandista tuskaisen kokemuksen. Sinne on ainakin työntämässä Courteney Coxin nenäkäs yksinhuoltajaäiti todella ärsyttävän kakaransa kanssa, sillä he tuntuvat olevan vain tiellä hidastamassa elokuvan riehakkuutta, varsinkin kun muuten kyllä uskalletaan antaa kaikkien olla mahdollisia luvallisia teurastettavia, mutta heidän kohdakkaan pehmoillaan ja alusta alkaen tietää, että nyt joustetaan säännöistä eikä heille ei voi käydä huonosti missään vaiheessa. Coxin ja muksun poistaminen kuvasta olisi ollut jo hyväksi siksi, että tällöin pituutta olisi voinut vähentää ja tehdä kokonaisuudesta tiukempi, jota etenkin keskiosa olisi kaivannut ollakseen samassa linjassa alun ja lopun energisyyden kanssa.
Scarfacesta lainattu kohtalo kyllä vesittyy hieman kun perään pukataan halipusionnea ja opetusta aseiden olevan pahasta.
Tähdet: ***
Määränpäänä Graceland
Uuteen taloon muuttaneella Lambertin perheellä on pulmia, sillä täällä vaikuttaisi kummittelevan ja tämä henkiolento vieläpä pukkaa yhden perheen pojista koomaan. Muutto muualle ei korjaa asiaa sillä kummitus on pesiytynyt koomapoikaan, mutta spiritismi-istunto valaisevan tehosekoittimen ja kaasunaamarin avustuksella voi olla avuksi. Jos ei, niin ehkä sitten sukellus pumpuliin.
Riivatun osakseen saama menestys saa minut hieman oudoksumaan, että miksi, sillä vaikka tämä ei mielestäni ole mikään oikeasti huono elokuva, niin eipä sen The Amityville Horror kohtaa Patrickin-kombinaatio nyt kovin erikoiselta tunnu, varsinkaan kun toteutuksessa ollaan enemmän siellä Amityvillen turvallisella keskitiellä kuin Patrcikin erikoisuudessa. Ymmärrän toki, että pienellä budjetilla ja suht' tunnetuilla tekijöillä oli varmastikin aika turvallista olettaa elokuvan saavan kaupallista menestystä osakseen, kun elokuva kuitenkin on ihan perushyvää tavaraa kaikilta osin, mutta sitä positiivisen kritiikin määrää hieman hämmästelen siksi, että kyseessä on kuitenkin vain ja pelkästään ihan hyvää kauhistelua. Siis tottakai voin vetää takataskusta (minulla ei muuten ole yhtäkään housumallia jossa olisi takataskut) metrien pituisen listan paljon huonompiakin kauhuelokuvia jo pelkästään vuodelta 2010, mutta jokainen Poltergeistin, Amityvillen, The Changelingin ja niin edelleen ja niin edelleen nähnyt tietää jo mitä Riivattukin sisältää ja koska näiden elokuvien oppeja on noudatettu lähes orjallisesti, niin yllätyksiltä vältytään liiaksikin. Ja jos jotain, niin Riivattu todellakin ainaa muiden elokuvien tutuksi tekemiä ideoita lähes nolostumiseen saakka, enkä täten voi laisinkaan hyväksyä tätä IMDb:stä lainattua informaatiota: "Writer Leigh Whannell stated at the Toronto Film Festival that when he wrote the film he had a list of horror movie clichés posted above him, so he could avoid using them. He said the first one was to make sure the family moved into a new house once the haunting started."
Viimeistään Entitystä tutun Barbara Hersheyn rooli todistaa päinvastaisesta. Jos Whannell tahtoi tuon esimerkkinsä mukaisesti välttää Amityvillen kaltaista rakennetta jossa perhe muuttaa taloon jossa kummittelee ja nokkelasti päätti, että sieltä pois muuttaminen ei muuta asiaa, koska kummitus seuraa perässä, niin joku olisi voinut muistuttaa juurikin Entitysta jossa tapahtuu juuri näin ja täten Hersheyn palkkaaminen mukaan ei ainakaan tee Riivatusta siltä osin kovinkaan uniikkia. Sitten kun mukaan heitetään Poltergeistmaiset hieman hassun erikoiset aavetutkijat, selvästikin Manaajasta lainatut Captain Howdy-välähdykset, se joka samperin nykykauhussa mukana oleva ns. pelottava kakara, Hohdon käytävähallusinaatiot niihin kaksostyttöihin saakka, The Changelingin kylmäävä pianomusiikki ja muutamat muut ajatuksia toisaalle vievät seikat (jopa se Amityvillen perhemurha on samankaltaisena mukana), niin mitä omaa Riivatulla oikeastaan on esitettävänään. Ehkä se on se Riivatun juttu, että se onkin jonkinlainen kummituselokuvien best of ja sen saamat kehut tulevat nimenomaan oman lajityypin tuntemuksesta, aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen tarkoituksellinen tribuuttiteos (joka selittäisi paremmin Hersheynkin ja hänen hahmonsa taustatarinan). Sen minä ymmärtäisin, sillä vaikka ne lainaukset vievätkin minun silmissäni kaiken terän Riivatulta, niin yksittäisinä osina ne lainausten käytöt ovat parhaimmillaan jopa loistavia, mutta silloin ei ehkä pitäisi sanoa halunneensa välttää kliseitä, koska vaikka ne eivät ehkä sanakirjamerkitykseltään oikeita kliseitä olisikaan, niin tälläisessä klippikokoelmassa ne ainakin tuntuvat sellaisilta. Olisin siis ollut tyytyväisempi jos oltaisiin unohdettu se amityvillefiilis ja hypätty sinne The Cell/Dreamscape/Sandman-tyyliin syvemmälle ja unohdettu peruskummitukset.
Jos ei kuitenkaan ole nähnyt noita esimerkkeinä mainittuja elokuvia, tai pystyy täysin sulkemaan ne mielestään, toiminee Riivattu varmasti paremmin.
Tähdet: **
Riivattu
Heti alkuun voi parin minuutin katselukokemuksen perusteella jo todeta, että tämä on sitten niitä numeraalisesti nimettyjä elokuvia jotka tunkevat kyseistä lukuilmentymäänsä esille joka nurkassa. Niinpä on marraskuu vuonna 2011 ja kello on 11:11 kun menestyskirjailija Joe (Timothy Gibbs) herää painajaisiinsa joissa elää perheensä liekehtivää kuolemaa uudestaan ja uudestaan. Uuden kirjan teosta ei tule mitään kun suru valtaa puseroa ja olisi lähdettävä pois tutusta ympäristöstä, jotta Joe voisi muun muassa puntaroida onko sitä korkeampaa olentoa eli Jumalaa olemassa vai ei. Se on nimenomaan oma suku kun oli saanut kirjailijasedän kieltämään tälläisen olevaisuuden ja lähiperheen palava kuoleva vain vakuutti jumalattomuudesta. No ainakin jonkinlainen onnetar on hetken miehen puolella kun hän selviää naarmuitta rajusta auto-onnettomuudesta, mutta pääseepähän ainakin näkemään sairaalahuoneen numerolla 11. Sitten onkin matkattava isän kuolinvuoteelle katsomaan lisää kärsimystä, jota isän kohtalon sijaan tuntuu eniten synnyttävän entisen kodin edustava hurskas uskovaisuus ja tottakai paikalla on myös mahdollisesti kiukkuinen demoni. Siispä Joe rupeaa pistämään merkille toistuvan numeron, joten luonnollisestikin kun päivä on 11.11 vuonna 2011 ja kello lyö 11:11, niin taivaassa on ryysistä ja kuolleet valtaavat maan, tai jotain sellaista. Tottakai ateisti näkee valon, peto on lähipiirissä ja uusi uskonto syntyy.
Aika ajoin aikamoiseen O Fortuna-teatraalisuuteen ja lapsekkaaseen rautalangasta väännettävään vanhoillistestamentilliseen uskon symboliikkaan sortuva 11-11-11 tarjoaa kaikki surusilmät, äkkisäikäytykset, rippikoulutukset, pappissaarnat, Kainit ja Abelit ja kalseat kuvat joita uskaltaa tälläiseltä elokuvalta odottaakin, joten siinä suhteessa ei ainakaan takavasemmalta tulevia pettymyksiä taikka positiivisia yllätyksiä koe. Timothy Gibbs näyttää hieman Jon Hammilta.
Tähdet: **
11-11-11
Eilistä divariostospostausta katsellessani mietin, että kehtaatkin kutsua itseäsi ankkakirjallisuuden ystäväksi. Ethän ostanut edes kassillista räpyläluettavaa. En edes tunne sinua enää.
Koska en kestänyt häpeäpaaluani, päätin korjata virheeni ja poiketa tänään ostamaan lisää vesilintukirjallisuuden helmiä ja näin tein.
Pitänee tehdä hieman tarkastuksia kokoelmiani ajatellen, mutta näyttäisi siltä, että esimerkiksi Roope-sedät ovat yhtä numeroa vaille täysi kokoelma (siis ymmärrettävästi näin edelleen ilmestyvää sarjaa ajatellen tähän asti ilmestyneitä) ja Disney Waltit, Mikin mainiot sekä Aku-palat saattavat olla jo täydellisiä, tai korkeintaan numeroa vajaita nekin. Joskin ainakin joissakin tapauksissa muutaman numeron kunto edellyttää uusintaostosta.
En itse asiassa ole kovin mielelläni käynyt nimenomaan ankkaostoksilla Lukevassa juuri siitä syystä, että siellä on aika runsas valikoima kyseisiä kirjallisuuden mestariteoksia ja näin ollen se keräilyyn olennaisena kuuluva etsinnän ilo vaihtuu arkipäivän rutiineihin. Tuossa se einesankka nyt on, joten mikroon hus. Ei siis niinkään että pukeutuisi ankaksi ja metsästäisi itseään, tehdäkseen jotain maittavampaa ateriaa räpylöistään.
Poikkesin tuossa divarissa heittämässä hetulaa ja tekemässä heräteostoksia, kun kerran kaikki oli ostettavissa puoleen hintaan. Jep, kyseessä on samainen Lukeva jonka sulkeutumista on tämänkin blogin yhteydessä surtu jo noin vuosi takaperin, mutta sille miksi liike ei lopettanutkaan löytyy aivan erinomainen syy: se ei lopettanut.
Tosin nyt voimassa oleviin alennusmyynteihin on kyllä sen verran painava syy, että valitettavasti tästä ilosta saamme tuskin kauaa nauttia. Mutta koska vielä toistaiseksi ovi on avoinna, niin olkaamme iloisia, sillä siinä vaiheessa kun Lukeva pistää lapun luukulle, niin Porvoo menettää tärkeän osan itsestään.
Wall Street on pörssikriisin kourissa ja yhdeksi rahamiesten oman nahan pelastuksen uhreiksi päätyy vartija Jim (Dominic Purcell), jonka vaimon sairaalahoidot vaikeutuvat vakuutusyhtiön pienen präntin luikertelun vuoksi ja kun ilmenee, että herran tekemien sijoitusten arvo lopahti niitä hoitavan yrityksen jouduttua tutkinnan kohteeksi, on Jim käytännössä tyystin rahaton ja pahoissa veloissa. Kenties lukuisten oikeusprosessien ja vastaavien jälkeen Jim voisi saada ainakin osan rahoistaan takaisin, mutta vaimon hiipuva elämä ei voi odottaa siihen saakka. Valtion virkakoneisto ei auta yksittäistä ratasta, yksityinen puoli on liian kallista ja vaimosta tulee yksi risti lisää sori vaan, minä juon nyt kahvia-pankkimekanismin kylkeen, joten tuska ajaa Jim epätoivoiseen ratkaisuun. Hän kostaisi kaikkien puolesta jotka ovat kärsineet selkärangattomien verenimiöiden toimien seurauksena. Sota alkakoon ja auta armias jos kannat attaseasalkkua.
Vau, siis niin kun vau. Eikä edes mitenkään ironisesti vau.
Uwe Bollin elokuvat ovat tunnetusti sieltä kehnoimmasta päästä ja tähän mennessä ainoa Bollin elokuva josta olen oikeasti pitänyt oli Postal ja sekin nimenomaan siksi, että se meni jo niin överiksi, että se oli suurta iloa juuri siksi. En tietenkään menisi sitä miksikään laatuelokuvaksi kutsumaan, mutta roskaelokuvien eliittiin pistäisin sen mukisematta. Mutta tämä Attack on Wall Street miellyttää minua olemalla oikeasti hyvä, ei loistava, mutta ehdottomasti hyvä elokuva. Jo alkutekstien aikana soiva hyvin johncarpentermainen musiikki antaa lupauksia siitä, että nyt Boll on yrittänyt tehdä jotain muutakin kuin vain saada ihan mitä tahansa myytyä keinolla millä hyvänsä. Äkkiä rahat pois ja karkuun. Onhan siellä Bollin tavaramerkit, kuten vaikkapa tutut mutta etenkin nykyasemassaan edulliset näyttelijät (Michael Paré, Keith David, Edward Furlong, Eric Roberts, etc.), joista moni on mukana vain tuttujen kasvojensa vuoksi (Robertsin rooliinkin olisi yhtä hyvin voitu palkata mänty). Bollmaisesti elokuvassa on ajoittain kiireellä tehdyn oloinen halpa visuaalinen yleisilme ja loppupuolen joukkoteurastus lähentelee koomista hyperbolaa, mutta tarinassa on samaistettavaa turhautumista koneistoa kohtaan sekä henkistä romahdusta tyyliin Rankka päivä, mutta myös rambomaista poljetun pienen yksilön agressionousua Goljatia vastaan ja kun vajomisen melankolista tunnelmaa jaksetaan (hieman alleviivatenkin) pitää mahdollisimman arkipäiväisenä yllä ja vieläpä hyvin pitkään, niin lopullinen väkivaltaan sortuminen alkaa vaikuttamaan jotenkin perustellulta. Tai meille ainakin osoitetaan aika vähin aukoin miksi Purcellin hahmo tekee sen ratkaisun minkä tekee. Juonen kärsivällisen rakentamisen vuoksi ja Bollin muita elokuvia ajatellen tämä alkaa herättämään epäilyksiä jonkun toisen mahdollisesti olleen ohjaksissa, mutta koska näin ei varmastikaan ole, niin alan uskomaan jotta Boll voisi enemmällä keskittymisellä tarinalliseen sisältöön päätyä tekemään säännöllisemmin niitä hyviä elokuvia, eikä vain suoltaa alimman aidan ylittäjiä liukuhihnalta. Jätä siis pois ennen muinoin menestyneet pelit ja näyttelijät jotka edelleen ovat niminä ja kuvina tuttuja, mutta eivät enää kovissa hinnoissa, äläkä tee elokuvaa vain lompakkoon liittyvillä pikavippiajatuksilla. Ja me kaikkihan tiedämme, että Uwe lukee tätäkin blogia ja osaa suomea, joten antamani neuvo menee varmasti perille.
Attack on Wall Street on vähintäänkin osoitus siitä, että puheet Bollin olemisesta maailman huonoin elokuvaohjaaja ovat puppua, sillä tämä kenties vain yksittäiseksi jäävä onnistuminen kertoo ettei hän sentään ole Ulli Lommel.
Hyvä tarina, kelvollisesti toteutettu (Bollmittarilla vielä enemmän) ja vaikka se musiikki ei pysykään koko aikaa johncarpentermaisena, niin erinomaista se on siltikin.
Niin ja vaikka takakannessa oleva lajityypitys noudattaakin etukannen kuvaa ollen siis toiminta, ja elokuvassa tosiaan on toimintaa, niin valtaoa ajasta kuluu draaman puolella, keskusteluihin kahvipöydissä ja toimistoissa, jolloin kannen tai ohjaajansa vuoksi pelkkää räiskintää odottavat saavat mahdollisesti kokea pientä pettymystä. Toisaalta kun taas huomaa lopussa ajattelevansa, että tämähän voisi olla Punisher-elokuva, eikä se sellaisena ainakaan joudu häpeämään jo tehtyjen virallisempien Marveleiden rinnalla, niin lopputulos on melkeinpä pelkkää plussaa.
Tähdet: ***
Attack on Wall Street
Se että muistuttaa ulkonäöltään kuuluisaa henkilöä voi parhaimmillaan olla hyvästä ja viedä Kevin Kline presidentiksi, mutta aloittevalle näyttelijälle Dianelle (Nicky Whelan) identtinen ulkonäkö kuuluisan Hollywoodin alkkisbimbon Jamien (Nicky Whelan) kanssa on vain haitaksi, kun koesiintymisissä tuottajat näkevät edessään huonokäytöksisen B-julkkiksen, eivätkä ns. vakavasti otettavaa draamaesiintyjää. Joten toistaiseksi on tyydyttävä tarjoilijan töihin ja samoissa hommissa oleva Dianen pelinörttipoikaystävä Jack (Chris Kattan) alkaa olemaan huolissaan kun ravintolan uusi omistaja, ns. hurmaava ranskis Jean Luc (Jeremy London) sattuu olemaan Dianen entinen "ystävä" ja jotenkin olisi siis osoitettava neidille, että myöskin Jack voisi olla menestynyt. Kiirettä pitää kun neuroottisuuteen taipuvainen Jack kuulee, että Dianen elokuvaura alkaa aukenemaan ja siten neiti nousisi tasoluokassa poikaystävänsä korkeammalle. Siispä yhteys pahamaineiseen gangsteri Genoon (Chazz Palminteri) ja pyydetään lainaa jolla Jack saisi avattua oman ravintolansa, tehden itsestään siten äkkimenestyjän ainakin hetkiseksi. Tottakai rikolliselta lainaaminen johtaa ongelmiin ja samalla ilmenee, että Dianan elokuvanuran aukeneminen tarkoittaa pornotuottaja Sidneyn (Norm McDonald) näyttelijöiden esiintymiskouluttajana toimimista, ei siis edes kameran edessä olemista. Joukkoon heitetään sekoilevia julkkisacameoita, gangsterin ääliöapulaisia, skitsahtanut ravintolapomo, pöpi paras kaveri ja joitakin kieltämättä aika hauskoja irtokohtauksia joissa mukaillaan muun muassa Ilmestykirja Nyt-elokuvaa, mutta arvatkaa vaan palataanko siihen alussa painotetttuun dobbelgängerjuoneen mitenkään tyydyttävästi? Ei.
Hollywood and Winella on kaksi ohjaajaa ja neljä käsikirjoittajaa, eikä se selvästikään ole ollut kovin hyväksi lopputulokselle, sillä tämä on niitä elokuvia joissa tuntuu olevan liian monta tarinan alkiota (ei siis yhtäkään loppuun asti mietittyä) väkisin yhteenpuserrettuina ja aivan kuin jokaisen keksimät ideat olisi ollut pakko saada mukaan, sopivat ne elokuvaan tai eivät. Päätarinaksi muodostuu Kattanin hahmon mustasukkaisuudesta ja arvostelunkyvystä johtuva päätyminen sotkuihin rikollisen kanssa, jolloin se pornoteollisuuteen liittyvä sivujuoni Dianen viattomista töistä siellä sekä sen mahdollisesti aiheuttavat väärinkäsitykset ja se rikollisen pienelle huomiolle jäävä alkutarina ongelmista kaksoisolennon kanssa ovat aika merkityksettömiä ja vaikuttavatkin olevan mukana vain koska ne ainakin hetken naurattivat tekijöitä itsejään, eivät koska niillä olisi jotain tekemistä kokonaisuuden kanssa. Näin ollen elokuvassa on pientä suurta sketsikokoelman tuntua, varsinkin kun monet hahmoista tulevat kuvaan enemmän tai vähemmän tekemään vain yhden vitsosen ja sitten poistuvat paikalta (esim. yhdeksi juonellisesti muka tärkeäksi hahmoksi esitelty Jean Luc on tälläinen). Myönnettäköön toki, että esimerkiksi yksi näistä sketsimäisistä vierailuista on mielestäni hyvinkin hauska, että ei se nyt tässä tapauksessa täysin pahastakaan ole. Mutta ei missään nimessä suositeltava tapa yrittää tehdä eheää elokuvaa.
Lopulta voisinkin arvella monelle suurimman ongelman tämän elokuvan suhteen olevan pääosan Chris Kattan, jossa on jotain samanlaista kuin vaikkapa Rob Schneiderissa, mikä saa katsojat helposti jakaantumaan puolustajiin tai vihaajiin. No, minä en inhonnut edes Corky Romanoa (mikä ei ole hyvä elokuva), joten Kattan ei ainakaan liian pahasti käy hermoille. Tai ei tee sitä ainakaan nonstoppina.
Se mikä minua tosin hämmentää tässä elokuvassa on se, että Pamela Anderson tekee elokuvan alussa noin puolitoistaminuuttisen cameon ja vaikka hänen nimekseen sanotaan ääneen Pamela Anderson, niin miksi IMDb:n näyttelijälistauksessa roolihahmona on ainakin vielä tällä hetkellä Jennifer Mary? Elokuvan lopputeksteissäkin kun lukee vain "guest".
Kuka olet Jennifer Mary ja miksi olet tullut maailmaamme?
Andersonin silmänräpäykselliseen rooliin liittyen tämä onkin suosikkini elokuvan kansivaihtoehdoista. Huomatkaa, että varmastikin ajallisesti eniten ruutuaikaa saavan Kattanin nimeä saati kasvoja ei ole saatu mahdutettua mukaan. Mutta Vivica A. Foxin nimi sentään siellä on ja hänen osuutensa elokuvassa taisikin olla muutaman sekunnin vilahdus.
Tähdet: **
Hollywood and Wine
Tajusitteko? Kukkuloilla. TISSIT!
Koska Jodylla (Leelee Sobieski) on ollut lapsesta saakka ongelmallinen suhde seksin kanssa ja se vaivaa kovastikin nuorta naista, joten päättää hän korjata asian ryhtymällä opiskelemaan elokuvaa. Joo, kuulostaa loogiselta. Minä en osaa uida, joten opiskelen automekaanikoksi.
Huippuarvosanoista huolimatta ei töitä Hollywoodista meinaa löytyä ja koska kukaan ei ymmärrä Jodyn käsikirjoituksen mestarillisuutta, päättää neiti ryhtyä omaksi tuottajakseen. Ensin vain pitäisi saada sitä rahaa jolla tuottaa oma elokuva. Onneksi ura urkenee pornoelokuvien leikkaajana ja tottakai huumoria luodaan siitä kuinka kauhistunut Jody aluksi on, sillä hänhän on uusi Terrence Malick tai jotain, ei Buttman. Jody kuitenkin tuumii, että voisi pornon avulla tehdä myös oman romanttisen "oikean" elokuvansa, käyttäen samoja kameroita, näyttelijöitä, etc. Sitten koetetaan pitää asiaa salassa uskonnollisilta vanhemmilta ja nolostellaan työtä, mutta arvatkaa vaan alkaako Jody arvostamaan pornoalaa ja huomaa siellä työskentelevien olevan aivan tavallisia ihmisiä. David Hesterin sanoin "yuuup!"
Niin ja se vakavasti otettava taiteellista korkeakulttuuria edustava elokuva jonka tekemisestä Jody oli ikänsä haaveillut, mutta joutui nöyrtymään mäskiämpärin pohjalle pornopohjasakan kanssa on sitten ihan tavallinen siirappinen romanttinen komedia jonka pääosassa olisi helppo nähdä joku tv-suuruus kuten Ashton Kutcher.
Tämä on hieman samanlainen elokuva kuin Zack & Miri Puuhaa Pornoo, paitsi vain hieman pienemmillä nimillä ja ilman Kevin Smithin sanailua. Suurin ero tulee kuitenkin siinä, että kun Zackissa ne olivat amatöörit tekemässä pornoa, niin tässä tapaukseesa pornoesiintyjät ovat tekemässä amatööreinä ns. tavallista elokuvaa. Siinäpä se.
Hieman rasittavaa on se pakollinen saarnaus jossa osoitetaan, että pornotähdetkin ovat vain ihmisiä ja kerrotaan heidän haluvan tehdä oikeasti jotain muuta kuin mitä tekevät. Eli yksinkertaisemmin: porno on paha, mutta joku voi pelastaa.
Sääli sinänsä, sillä nyt elokuva jää aiheestaan huolimatta tyypilliseksi tyttö etsii tosirakkautta ja löytää sen-elokuvaksi, kun mahdollisuuksia enempäänkin olisi ollut. Etenkin kun kerran nähtiin sen verran vaivaa, että tekijäjoukkoon haettiin oikeitakin pornotekijöitä joilla osoitettiin olevan enemmän itseironian tajua kuin mitä sitten sisällössä haluttiinkaan kertoa. Mutta kun ei niin ei.
Tämä ja seitsemän muuta itsetuhoajatuksia herättelevää mestariteosta on löydettävissä muun muassa Riemurasia-kokoelmalta.
Tähdet: **
Onnen Kukkuloilla
Herkkä poika haluaa antautua viettiensä vietämäksi toimimalla huoltomiehenä hekumallisten tyttösten huutosakkileirillä, mutta tulee vahingossa uskotelleeksi muille olevansa roihuava homoseksuaali. Koeta siinä nyt saada mirrien pesää kun vain kolli mouruaa.
Onneksi huonoksi avuksi esiin astelee tumputtamisella laihduttava pilvetön stoner.
Mukana myös jokin strippareiden voimistama cheerleaderkilpailu ja lopuksi opitaan elämän sokeroituja realiteetteja, sekä hierotaan suklaata kulkusiin.
Tissejä.
Tähdet: *
Cheerleader Camp
Varoitus, sisältää huonoa ja epäloogista kielenkäyttöä.
Priscillaa (Jenna Dewan) on lapsesta saakka ponnekkaasti varoiteltu seksin olevan saatanasta ja kaikkien miespuolisten haluavan olla saatananpalvojia, joten elämä on siveyslupausta ja muuta ymmärrettävän puhtoista asennoitumista. Siispä tietenkin Priscilla saa yliopistossa kämppiksekseen riettaan, alkoholille person kannabisbilehirmu Natalien (Brianne Davis) ja sehän se vasta hauskuutta synnyttääkin. Tai ei oikeastaan, mutta ainakin kaikki yliopistossa pyrkivät Priscillan pöksyihin. Kaikki paitsi uskollinen neitsyyslupaukseen suostuvainen poikaystävä Brad (Ben Marten), joka tietenkin pökkii muita neitokaisia ollessaan erossa tyttöystävästään. Eräänä irvokkaan kosteana iltana Priscilla erehtyy nauttimaan hyytelödrinkin paheksumissaan opiskelijabileissä ja tottakai paikalla tuolloin on myös eräänlaisia Girls Gone Wild-videoita (eli nyt Chicks Go Crazy) tehtaileva Ed Curtzman (Rob Schneider) ja päissään kuin käki oleva sankarittaremme menee paljastamaan maitorauhasensa kameralle. Seuraavana päivänä asia kaduttaa, vaikka videolta ei pystykään tunnistamaan henkilöä joka ei edes ole hän ja niinpä jenkkiturneella oleva Curtzman on yhytettävä ja Priscillan on taivuteltava herra luovuttamaan nauha sen julkaisemisen sijaan. Matkan aikana Priscilla oppii siis olemaan vähemmän kireä ja tämä on aika helvetin ärsyttävää, että tässäkin elokuvassa taas kuvaillaan neitsyyden olevan jokin hiton paha juttu ja seksuaalinen kanssakäyminen tekee ihmisestä normaalin. Toki näistä panohaluisista bailandoista tehdään sitä tavanomaista oho kun olen kännissä tissi-huumoria, mutta se todellinen pilkan kohde kuitenkin ovat taas siveellisyyttä kannattavat ihmiset, koska he ovat tiukkiksia joiden nutturan kireys kuristaa myös peräaukon timantiksi. Lapset pois nurmikolta! Ja sitten nämä vitun helvetin paskakomediat joissa opetetaan naimisen olevan alfa ja omega tulevat juuri nimenomaan muricasta jossa hysterisoidaan jostain Janet Jacksonin nännistä julkiseen anteeksipyyntönöyryytykseen saakka ja samalla ylistetään aseiden olevan luojan lahja päiväkotilaisille. Jo Zardoz sen tiesi, että ase hyvä penis paha, joten miksi perkeleessä pitää tehdä American Virginin kaltaisia sontakikkareita joissa ei edes ammuskella lentokoneita eläintarhassa ja kerrotaan nyrkkinainnin olevan parasta koskaan, mutta selibaatin tekevän ihmisestä viallisen hirviön. Tottakai myös on niin, että kun elokuvassa kaikki ovat auliita näyttämään avujaan kameralle, paljastavat kaiken vain koska joku niin pyytää, niin silti se helvetin Rob Schneiderin hahmo on muka ainoa todellinen pahis, kun eihän sitä saatana soikoon ole pakko mennä heti jossain vitun BB-talossa bylsimään kaikkein vierainta ihmistä vain koska joku katselee. Viidakon tähtöset! Tavallista elämää! MYYNTIFUCKINGMIES JETHRO!
En minä enää tiedä mitään, mutta nyt minua suututtaa suunnattomasti. Tässä kaivataan kirjarovioiden modernimpaa mallia jonne pitäisi heittää tälläisten elokuvien fyysiset kopiot ja tekijät. Ja joku helvetin valopää meni vielä varastamaan polkupyöräni (kuten myös ainakin kahden muun ihmiset fillarit). No, ainakin Priscilla oppii tissien olevan aika cool juttu ja kampaus on hieman poissa paikoiltaan, joten nyt hän oikea kunnollinen republikaani joka voi viedä maailmamme valoisaan tulevaisuuteen ja seksihullut eivät enää rietastele. Halleluja!
Tähdet: ~
American Virgin
Minusta on jotenkin loistavaa, että tämän elokuvan euromarkkinoilla oleva nimi on Addicted to Love ja alkuperäinen Group Sex. Kyseessä on lähes yhtä mainio juttu kuin se, että God's Army on suomeksi Paholaisarmeija.
Nauttikaa tästä, sillä siinä oli elokuvan hauskin juttu.
Yhden illan suhteisiin kyllästynyt mainosmies Andy (Josh Cooke) päätyy seksiriippuvaisten ryhmään koska on ihastunut herkkään boheemitaiteilijamuusikko Vanessaan (Odette Yustman), joka on ryhmässä koska en tiedä miksi, sillä seksiaddikti hän ei näköjään ainakaan ole. Andyn pussytownista intoileva paras kavery Jerry (Greg Grunberg) taas kaipaa purppurasotilaalleen mahdollisimman usein kastetilaisuuksia ja haluaa siksi hyödyntää Andyn terapiatilaisuuksia opetuksellisessa mielessä. Bromance on koetuksella Andyn tunteiden vuoksi ja samalla heidän uusin mainoskampanjansa on vaarassa romuttua.
Tietenkin Andyn on vaikea lähestyä petoksen turvin Vanessaa, eikä totuudestakaan tunnu olevan apua ja luonnollisesti niiden totuuksien tullessa esiin kaikki loukkaantuvat Andyn teoista, vannovat etteivät ikinä anna anteeksi tai halua olla milloinkaan missään tekemisissä tuollaisen ulosteläjän kanssa. Siispä lopussa kaikki ovat kavereita ja rakkaus voittaa.
Tavanomainen seksisanastolla leikittevä romanttinen komedia jossa sankari etsii ja löytää tosirakkautta ja sivuhahmot saavat viljellä alatyylivitsejä minkä ehtivät. Siispä tissejä näkyy, puhutaan jonkin kurkkusalaattipurkin bylsimisestä ja tottakai pääparin kohdalla ruvetaan hurskahtelemaan, että muut saavat olla kyllä vaikka miten pahasti nöyryytettyjä hikirunkkareita, mutta pääparin pitää olla jotenkin puhtoisen siveellisiä jopa tälläisessä ns. perversioihin liittyvässä tarinassa. Hitto, biljardikansakin osaa rakastaa. "I am not an animal! I am a human being!"
On muuten aina mainiota miten näissä elokuvissa joissa joku on yksipuolisen rakastunut, hän tekee käytännössä kaikkensa pilatakseen mahdollisuutensa. Valehtelee, pettää, tuhoaa, saastuttaa ja lopussa hän vain sitten sanoo olevansa siis niinku tosi pahoillaan ja se stalkeroinnin kohde toteaa rakastaneensa häntä aina.
Tom Arnold yhtenä seksiriippuvaisista tarjoaa ne odotetut härskiydet ja Lisa Lampanelli törkysuisena tarjoilijana on yhtä arvattava, joten näissä ollaan pelattu varman päälle. Toisaalta samalla tavalla Henry Winkler ryhmänvetäjänä joka toistuvasti lausuu kaksimielisyyksiä on aivan yhtä ennakoitava, sillä kyseessä on liian helppo veto laittaa hyvin kiltin miehen maineessa oleva tähti tälläiseen elokuvaan ja parempi yllätys olisikin ollut siinä jos Winkler olisi ollut vain Winkler. Suuremmalta erikoisuudelta tuntuukin Grunberg, joka tyypillisesti saa olla se friendzonen kuningas ja on nyt panokone joka saa Michael Douglasin kateelliseksi. Parempi hän on kuninkaana.
Tälläinen ns. väärään tai vastakkaiseen rooliin asettaminen on kyllä joskus erittäin oivaltavaa, sillä esimerkiksi ensimmäisessä Harold & Kumar-elokuvassa Neil Patrick Harris oli aivan loistava sellaisessa. Hänen kohdallaan se ei enää toimisi, mutta ensimmäisellä kerralla hän oli vielä Doogie Howser vetämässä kamaa ja pataan.
Tähdet: **
Addicted to Love
Tapahtunut tähän mennessä: kuka välittää, sillä tämä Ministryyn liittyvä dokkari on selvästikin tehty ihmisille jotka jo tuntevat yhtyeen ja sen päähenkilön maineen.
Fix on siis se dokumentti josta Ministryn Al Jourgensen ei ollut iloinen ja vaikka tätä enimmäkseen vuoden 1996 Sphinctourin aikana kuvattua videomateriaa katsoessa ymmärtääkin miksi mies meni haastamaan tekijät oikeuteen, niin osittain hän saa kyllä myös syyttää itseään lopputuloksen ollessa vähemmän mairitteleva. Jourgensen vaimoineen kun näki Fixin kuvaavan hänet kuolaavana ääliönarkkarina, niin ymmärrettävästi se ei ollut edes addiktin mielestä miellyttävä näky, mutta toisaalta kun mies itse pariinkiin otteeseen piikittää kameran edessä, niin mitä hän luuli lopulliseen elokuvaan päätyvän. Eikä se grillatun broilerin naiminen ainakaan auta jos haluaa esiintyä selväjärkisenä. Joten kyllä herra itse pitää huolta siitä, että sekoilevan narkkarin maine pysyy voimissaan.
Jourgensenilla kyllä oli myös aihetta olla kiukkuinen, sillä vaikka mukana onkin puhuvia päitä kuten Kornin Jonathan Davis, Toolin Maynard James Keenan ja levy-yhtiön edustajia jotka kehuvat Jourgensenin musiikillisia lahjoja, niin kun kolmatta kertaa näytetään samaa piikitystilannetta ja leikataan biletilanteiden sekoiluja sellaiseen muotoon, että niissä musiikillinen antisankari näyttää olevan vitsikkyyden sijaan tosissaan ollaan Michael Mooren maaperällä, jossa lajityyppiin kuuluen ohjaajan puolueettomuus katoaa opportunismin alle. Erittäin vastenmielistä on se, että Freel muokkaa jopa tilanteet joissa keikalle valmistautuva yksikseen keskittyvä Jourgensen vaikuttaakin olevan sisäisen rauhan etsinnän sijaan vain yksinkertaisesti pihalla. Eli jos Jourgensen itse suonensa etsiikin, niin ohjaaja Douglas Freel pitää huolen siitä, että kaikki tukee sitä yksipuolista käsitystä. Siksipä niiden puhuvien päiden joukossa on myös hahmoja kuten Amenin Casey Chaos, joka ei ole puhumassa MInistrysta taikka Al Jourgensenista, vaan siitä kuinka vetää kamaa ja kittaa viinaa. Jep jep. Luonnollisesti muista Ministryn jäsenistä ei näytetä kertaakaan mitään oluen juomista väkevämpää tavaraa, jolloin vaikka Jourgensenin satunnaisesti mainitaankin olevan lahjakas muusikko ja sillä saralla loistava esikuva, niin kyllä se päällimmäinen ajatus joka tästä jää mieleen on Jourgensen vessassa piikittämässä.
Siispä mitään Ministry-historiikkia on turha odottaa, sillä vaikka esimerkiksi Nine Inch Nailsin Trent Reznor ja tuottaja Adrian Sherwood jotain menneestä mainitsevatkin, niin bändin levytyksiä, ylä- ja alamäkiä taikka mitään muutakaan sellaista ei käsitellä. Tässä aloitetaan suoraan Sphinctour-kiertueelta, mutta siihen kuuluvien keikkojen sijaan keskitytään vahvasti takahuonekeskusteluihin jotka ovat enimmäkseen sitä normaalia vittu kun vituttaa-osastoa. Plussaa asiassa on se, että vaikka aiheet jäävät aika vähäisiksi ja kokonaisuus todella aukkoiseksi ainakin heille joille bändi ei ole ennestään tuttu, niin se kuitenkin siirtää näkökulman kulissien taakse ja vaikka elokuva on leikattu todella leimaavasti, niin mukana oleva raadollisuus on samalla hyvä esimerkki rappeuttavasta elämäntyylistä. Niinpä oikeastaan ne sekaan ujutetut (useita vuosia Sphinctouria myöhemmin kuvatut) puhuvat päät olisi voinut jättää tyystin pois, varsinkin kun valtaosa heistä ei edes varsinaisesti liity Ministryyn millään tavoin. He olisivat ehkä olleet läsnäololtaan perustellumpia, jos tämä olisi perinteisempi bändidokkari. Nyt he tuntuvat vain olevan väärässä paikassa, puhumassa asioista joista eivät tiedä.
Ymmärtääkseni suurin osa Ministryn jäsenistä ei suostunut erillisiin haastatteluihin tietäessään ohjaajan aikeet.
Koska Jourgensen siis suuttui Fixista ja kiukuttelee siitä aika paljon kirjassaan Kolmesti kuollut, niin sitä myös olettaisi näkevänsä dokkarisssa esiintyvän muitakin seikkoja joista mies kirjassaan kertoi erittäin vihamieliseen sävyyn. Tälläisistä kenties merkittävimpänä suuttumus basisti Paul Barkeriin, jonka loukkaamista Jourgensen ei kirjassaan välttele hetkeäkään, vaan pikemminkin roiskii bensaa liekkeihin minkä ehtii. Kirjassa Jougensen mainitsee toistuvasti kuinka inhosi Barkeria ja ei voinut sietää häntä hetkeäkään, vaan siksi pysytteli parhaimpansa mukaan loitolla tuosta rahaa kuppaavasta loisesta. Itse kyseenalaistin tätä jonkin verran jo kirjaa lukiessani, sillä vaikka uskonkin heillä olleen ajoittain riitaisatkin välit, niin kukaan ei tekisi niin pitkään niin läheistä yhteistyötä vihaamansa ihmisen kanssa, jos se ei kerran ollut laisinkaan pakollista. Ei siis liene ihme, ettei Fixissa ole häivähdystäkään siitä, ettäkö Jourgensen olisi sydänvertaan myöten inhonnut Barkeria, vaan he olivat dokkarin kuvamateriaalin mukaan huomattavasti veljellisempiä. Joten uskonkin, että kirjassa Jourgensenia painoi vielä Barkerin eropäätös Ministrysta, joka oli otettu siten kuten erot usein muulloinkin. Henkilökohtaisesti.
Se mikä minusta on todella outoa on se, että eräässä vaiheessa Jourgensen alkaa kertomaan tarinaa Johnny Deppin aiemmin omistamalta Viper Room-klubilta ja kertomus jätetään kesken. Jourgensen ei itse keskeytä tarinaa, vaan se vain leikataan poikki kesken lauseen ja siirrytään muualle. Se ei ehkä häiritse muita kuin Jourgensenin kirjan lukeneita, mutta kyseessä on ilta jona River Phoenix kuoli ja se miten puhe katkaistaan dokkarissa on oudosti tehty, sillä seuraava virke olisi selvästikin maininnut juuri tuon seikan.
Fix on aika loukkaavan puolueellisesti tehty dokkari, joka olisi omiaan poliittisessa valtapelissä jossa vastustaja pyrkii mustamaalaamaan kilpakumppania ja koska dokumentti jättää aivan järjettömän osan historiaa pois, niin se on kuin amputoitu kilpahevonen. Onhan se vieläkin kiehtova, mutta ei siitä juoksemaan ole.
Jos Fix edes keskittyisi vain siihen Sphinctouriin, niin sitten voisi antaa anteeksi alun ja lopun puuttumisen, mutta paljon myöhemmin kuvatut vieraiden ihmisten haastattelupätkät antavat ymmärtää tekeillä olleen jotain laajempaakin, niin sen vuoksi isojen osien poissaoloa ei voi unohtaa. Narkkaridokkariksikin se vain satunnaisesti toimiva, siitä pitää huolen rakenne jossa toimitaan liian propagandamaisesti.
En siis voi sisältönsä vuoksi suositella tätä, sillä muutama naseva letkautus ei vielä elokuvaa tee, edes fiktiivistä. Kuitenkin tähän liittyen paras kohtaus onkin kun eräs levy-yhtöjehu kertoo hetkestä kuin joutui ilmoittamaan kollegoilleen Ministryn levyn viivästymisestä koska Jourgensen oli vieroituksessa ja joku kanssaeläjistä oli säikähtänyt, että työskentelevätkö he huumeriippuvaisen kanssa. Johon levy-yhtiöjehu oli todennut, että tottakai, tämähän on musiikkibisnestä.
Fanina minusta tuntuu siltä, että tämä oli pakko katsoa juuri siitä syystä, mutta samoin kuin jonkin suhisevaäänisen bootlegliven tavoin, käteen jäi jotain jota ei olisi ehkä tarvinnutkaan kokea.
Tähdet: **
Fix
Bestikset niinku 4eva Sue (Melissa Johnston), Cheryl (Jeneta St. Clair) ja Lexi (Lisa Younger) ovat kukin saavuttamassa täysi-ikäisyyden samaan aikaan ja niinpä on syytä järjestää jotain erikoista tilaisuuden kunniaksi. Niin ja tässä vaiheessa on hyvä mainita, että jos ei ystävyksien nimiä muista, niin yksi on herkkä taiteilijasielu, yksi siveellinen uskovainen ja yksi himokas jakorasia, mutta he kaikki ovat silti aivan tyypillisiä nykyajan no daa-pissiksiä. Kuitenkin palataksemme niihin juhliin, niin teemana onkoon vaikkapa se, että juuri tuo uskovainen hahmo, eli Sue haluaa saada parrua ja menettää neitsyytensä. Samalla sitä voidaankin kritisoida sitä, että myös Cheryl aikoo luovuttaa kukkasensa ääliöpoikaystävälleen, mutta se on aivan eri asia kuin Suella, sillä en minä tiedä miksi. Sue ja Cheryl ovat molemmat yksi ja sama hahmo erilaisilla hiuksilla, että jälkimmäiselle osoitettu kritiikki panohaluista on kuin pata kattilaa soimaamassa. Saatanan pata!
Jos elokuvan idea olisi siinä, että kolmesta samaan aikaan syntyneestä neitokaisesta kolme aikoisi luovuttaa neitsyytensä täysi-ikäisyytensä kunniaksi, niin se kuulostaisi edes jotenkin en tahdo sanoa järkevältä, mutta ainakin tätä elokuvaa ajatellen toimivammalta idealta seksikomedialle. Mutta tekemälle yhdestä heistä jatkuvalla syötöllä paneskelevan hahmon menetetään se punaisen langan ja jonkinlainen kokonaisuuden tunne. He ovat kuin kaksi kaveri ja se kolmas. Kun vielä kahdesta neitsyyden luovuttajasta molempien osoitetaan etsivän ns. tosirakkautta, niin mihin sitä yhtä hahmoa edes tarvitaan. Joko toinen kahdesta samanlaisesta hahmosta pois, tai seksihullu kadoksiin taikka kaikista samanlainen/erilainen, sillä nyt huonosta näyttelemisestä, surkeasta huumorista ja tekosyystä esitellä tissejä kaiken muun kustannuksella, toiseksi eniten tässä elokuvassa vaivaa juuri sen epätasapaino hahmojen ja heihin tarkoitettujen merkitysten välillä. Vaikka tuntuuhan se hieman turhalta kritisoida tälläisessä elokuvassa mitään muuta kuin plastiikkakirurgisia onnistumisia, sillä samahan se on kuinka hyvin kirjoitettuja hahmot ovat ja millaisia juonikoukeroita löytyy pinnan alta, kun valtaosa ajasta vellotaan kuitenkin tissimeressä ja runkkausvitseissä. Barely Legalin tyypillinen vitsi onkin sellainen jossa tyttö työntää peliohjaimen vaginaansa ja pelaa siksi hyvin.
Niin ja se elokuvan eniten minua vaivannut juttu?
Jostain syystä etenkin Cherylille on tehty niin ruma silmämeikki, että tehtiin elokuvassa mitä tahansa, niin sen ihmettely meinaa viedä koko ajan kaiken huomion. Sillä kuten Alice Cooper on pienistä ärsykkeistä sanonut:
"You can burn my house, you can cut my hair
you can make me wrestle naked with a grizzly bear.
You can poison my cat, i don't care,
but if you talk in the movies i'll kill you right there."
Huvittavasti osa Cheryliin liittyvistä huumoriksi tarkoitetuista tilanteista liittyykin juuri silmävaivoihin, mutta ei meikin vuoksi.
Barely Legal on muuten Asylumin elokuva ja tottavie heidän kohdallaan kannattaa keskittyä ennemmin johonkin jättikroko syö mustekalarobotin-tuotoksiin.
Tähdet: *
Barely Legal
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
