"....mikä on sinun suosikkianimaatiosarjasi?"
He jotka minut tuntevat ja oletettavasti hekin jotka ovat enemmänkin tätä blogia lukeneet, tietävät minun pitävän suuresti animaatioista ja varsinkin vanhemmista Disney- sekä Warner Bros-piirretyistä, kuten myöskin 80-luvun ns. toiminta-animaatioista. Niin ja muuten, mielestäni sana piirretty ei ole laisinkaan alentava/lapsellinen kuvaus animaatioista (siis ei nukke, tms. -tapauksista), mutta koska on heitäkin joiden mielestä esimerkiksi sarjakuvalla ja graafisella novellilla on suunnaton ero, niin hei c'mon ihan oikeasti, ei niillä ole sellaista eroa jotta kannattaisi tuohtua.
Mutta kuitenkin, koska minulla oli muksuna onnekkaasti pääsy Sky ja Super channeleiden ihmeelliseen maailmaan, altistuin kenties normaaliakin enemmän etenkin kaikenlaisilla G.I. Joen ja Transformersien kaltaisille tapauksille, jolloin etenkin lauantaiaamut olivat oikeasti ilon ja onnen täyttymystä.
Kasvaminen tv:n kalvoanimaatioiden parissa on varmasti osasyyllinen siihen, etten ole koskaan ollut aivan samalla tavalla innostunut elokuvamuotoisista piirretyistä, taikka varsinkaan nykyään niin kovassa suosiossa olevista tietokoneanimaatioista. Mikä ei tietenkään tarkoita etteivätkö pitkät piirroselokuvat ja kompuutterivisiot pystyisi tarjoamaan jopa täydellisyyttä, mutta jos kättä väännetään selän taakse ja vähemmälläkin käsketään valita, niin kyllä minä aina He-man and the Masters of the Universen valitsen muiden sijasta. Pelkästään sen herättävät muistot lapsuudesta riittävät tulkinnanvaraiseen ykkössijaan.
Tämän toinen nimivaihtoehto on A Friday Night Date.
Öö, okei.
Opiskelijatyttö Sonia (Danielle Brett) seurustelee koulun jalkapallotähti Bon (Joseph Griffin) kanssa ja mitä hittoa, nämä tyypitkö muka opiskelijoita?
Okei, voihan sitä opiskella vaikka kuinka iäkkäänä, mutta hei ihan oikeasti. Nämäkin elokuvan tyypit ovat ilmeisesti olevinaan ainakin alle 20-vuotiaita, sillä tuskinpa 37-vuotias, jonka ikäinen Joseph Griffin oli elokuvan tekovuonna olisi enää koulun jalkapallostara. Korkeintaan Al Bundyn kaltainen entinen lupaus. En äkkiseltään saanut selville Danielle Brettin ikää, mutta elokuvan ns. iso nimi, eli Casper van Dien oli vuonna 2000 32-vuotias, joten ehkä tämä on jokin aikuiskoulutuskeskus.
Mutta kuitenkin, Sonia ja Bo riitelevät ja eroavat koska jalkapallostarba oli unohtanut munasuojuksensa hyppiessään vieraissa. Paikalle sattuu koulun älykköopiskelija Jim (Casper van Dien), joka tarjoaa... HETKINEN! Casper van Dien esittää muka niin älykästä hahmoa, että hänen ja vain ainoastaan hänen superkorkea koenumeronsa aiheutti muille oppilaille hallaa vaikuttamalla tilastokäyrään. Jos Casper van Dien todellakin olisi niin fiksu, ei hän olisi tehnyt Skeleton Mania.
Siispä Jim tarjoaa Sonialle kyydin kotio ja sitten moottoritiellä vahingossa kiilataan toisen auton eteen, jolloin tietenkin ohitettu henkilö kiukustuu (se on se ex-poikaystävä), päättäen aloittaa jonkun kuolemaan johtavan takaa-ajon.
Sitten pidetään tauko.
Ajetaan taas.
Sitten pidetään tauko.
Ajetaan taas.
Road Rage on todellista aivot narikkaan-elokuvaa jossa keksitään vain jokin vasemmalla kädellä puolihuolimattomasti pimeässä silmät kiinni hutaistu tekosyy aloittaa toiminta ja sitten venytetään se yksi toimintakohtaus puolitoistatuntiseksi. Siispä auto menee toisen eteen ja siitä hyvästä ajetaan kilpaa elokuvan pituuden verran, jonka ansiosta voidaan sitten sivussa räjäytellä autoja, lennättää autoja, soittaa tykkiä rokkia ja jopa ihan oikeasti heittää hetkellisesti peliin puolinasevaa dialogia jossa puhutaan ei-mistään-järkevästä. Siispä koko varsinainen elokuva on käyty läpi jo ensimmäisen vartin aikana ja sen jälkeen vain toistetaan sama muutamaan otteeseen, ja jos ei ajattele yhtikäs mitään, niin roskatoimintana tämä on vähintäänkin yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin Casper van Dienin roskatoimintaelokuva. Tai Fast & the Furiousit laskettuna yhteen.
Erityisen mainio on elokuvan lopetus jossa tietenkin pahis kohtaa kuoleman kun autot törmäävät ja putoavat jyrkänteeltä, vieden siis pahiksen räjähtävään kohtaloonsa. Parasta tässä tietenkin on se, että kuten kuvat paljastavat, niin aivan liian selkeästi osoitetaan autojen olevan sekä tyhjiä
että ylimääräisten renkaiden ja kiinnikkeiden kertovan miten helppoa se toisen auton työntäminen reunan yli olikaan.
Oh joy!
Olisivat nyt voineet laittaa vaikka jonkun nuken tuon auton rattiin, jos eivät kerran vaivautuneet ketään oikeasti hengiltä saattamaan.
Tähdet: *
Road Rage
Meksikon rajalla olevasta pikkukaupungista on Texas ranger Jack Benteenin (Nick Nolte) parhaista yrityksistä huolimatta tullut huumekaupan suosituimipia kauppasatamia ja pääsyyllinen tähän kukoistukseen tuntuu olevan Jackin lapsuuden ajan paras ystävä Cash Bailey (Powers Boothe). Koska Cash on asettanut majapaikkansa Meksikon puolelle, ei Jack voi valtuuksiensa rajoissa pidättää entistä ystäväänsä ja lisäksi se yhteinen menneisyys on osaltaan vaikeuttamassa miesten välisiä suhteita, jossa ei todellakaan auta asiaa nainen Sarita (Maria Conchita Alonso), jolla on menneisyys Cashin ja nykyhetki Jackin kanssa. Samaan aikaan kaupunkiin saapuu kuolleeksi lavastetuista sotilaista koostuva erikoisjoukko (mm. Michael Ironside, Clancy Brown ja William Forsythe), joilla omat metodinsa huumekaupan sekä Cashin pysäyttämiseksi ja Jack voi olla heille avuksi taikka esteeksi.
Kun näyttelijäjoukko koostuu henkilöistä kuten Nick Nolte, Powers Boothe sekä Clancy Brown, tarinan takaa löytyy John Milius ja ohjaajana on Walter Hill, niin testosteronin määrä ylittää sallitut arvot ja rintakarvatkin alkavat pilkkomaan puita ja grillaamaan makkaraa. Pölyä, tuimia katseita, tiukkoja repliikkejä, vahvaa Sam Peckinpahin kunnioitusta (lopussa on erittäin suoran oloinen lainaus Hurjasta joukosta) ja hapantunutta veljesrakkautta joka voi johtaa vain kuolettavaan kaksintaisteluun. Elokuvana Oikeuden puolesta ei tee ihmeitä vaan pysyttelee aikalailla perusasioiden äärellä, mutta se tekee kaiken sellaisella varmuudella ettei yllätyksettömyys vaivaa laisinkaan. Tämä kun on niitä elokuvia joiden kohdalla tuntuu kuin pitäisi rutistaa oluttölkkejä otsaa vasten ja puhua kovalla äänellä, SILLÄ TÄMÄ ON AIKA PIRUN TIUKAKSI KIERRETTYÄ KAMAA! Selvää, suoraviivaista ja siksi se toimii.
Erityisen tehokasta on Boothen esiintyminen lopun kaksitaisteluun valmistautumisessa, jossa hän tiedostaa kohtalonsa, mutta ei jaksa enää oikeasti välittää siitä, vaan ottaa asian hyvin rennosti.
"Aw, shit! Look, honey, if you're gonna cry it just fucks it all up, lowers the whole tone. I mean, this ain't just dog shit we're doing, here. These are the two men you love laying in on the line!"
Muutenkin Boothen väsynyt, mutta silti hymynaamaa ja rehvakasta muille esittävä rooli on esitetty hemmetin tehokkaasti. Herkullisinta elokuvassa lieneekin Boothen ja Nolten yhteiset kohtaukset.
Jos aikoo etsiä tämän elokuvan katsottavakseen, niin suosittelen kiertämään kasettijulkaisun kaukaa. Elokuvaa on nimittäin leikattu aika kovalla kädellä ja oudon vaihtelevasti, sillä sensuuri on luonnollisesti kohdistunut elokuvan veritehosteisiin, mutta vain osa roiskeista on poistettu ja osa jätetty täysin ennalleen vaikka tilanteet ovat keskenään aivan samankaltaisia. Se kuinka paljon verta on kuvasta poistettu ei ole kuitenkaan se syy miksei tätä kasettijulkaisua kannata ostaa jos muita vaihtoehtoja on tarjolla, vaan se miten ne leikkaukset on tehty. Tätä on nimittäin leikattu siten, että välillä dialogi saattaa katketa kesken ja ylimääräistä kuvaa on viety pois niin paljon, että joidenkin käänteiden ratkaisut ja hahmojen kohtalot jäävät kokonaan unohduksiin vaikka väkivallan jälkeen olisikin osoitus siitä mitä lopulta tapahtui. Todella huolimatonta työtä.
Huolimattomuudesta puheen ollen, oli huvittavaa huomata kuinka pariin otteeseen kuvaan putoavan mikrofonin ohella Boothen sänki muuttuu kesken kaiken täydeksi parraksi ja palaa sitten takaisin sänkiseen olotilaansa.
Ja tämä voi olla aika kaukaa haettua, enkä mitenkään negatiivisesti kommentoi elokuvan musiikkia, sillä pidän siitä kovasti, mutta tuleeko muillekin tästä lopputekstien kappaleesta mieleen Terminatorissa soiva Burnin' in third degree?
Ihan oikeasti se aloitus on kuin tosi hidastetusti se "you got me burnin', you got me burnin'..."
Tähdet: ***
Oikeuden puolesta
Kaikki ovat ihan saatanallisessa paniikissa, koska syntymän ihme on tapahtumassa ja kuningas Odysseuksen (Armand Assante) sekä kuningatar Penelopen (Greta Scacchi) muksu on putkahtamassa maailmaan. Kaikki ovat tapahtumasta niin iloisia, että ovat valmiita vetämään itsensä jojoon. C'mon, vauvan nimi on Telemachos ja hän osoittautuu myöhemmin olevansa jonkinlainen esikuva nykyajan emoille, joten siitä pitäisi vain iloita hymyillen ja nauraen, etenkin nauraen.
Kauhea sota riivaa ja Odysseus lähtee kreikan viisuedustajana kurmoottamaan troijalaisia ja kaikkihan tietävät miten tässä sitten kävi. Puuhevosselkkauksen jälkimainingeissa Odysseus
intoutuu ylpistymään hetkiseksi, mikä pillastuttaa Poseidenin joka vannoo ettei kreikan sankari pääsisi enää milloinkaan kotiinsa Ithakaan. Näin ollen kuuluisat harharetket alkavat ja boat tripillä kohdataan muun muassa Mel Smithilta näyttävä kannibalistinen kyklooppi, noita Kirke (Bernadette Peters) taikoo miehet sioiksi (siis fyysisesti), Kalypson (Vanessa Williams) saarella naiset pesevät mattoja (mikä on ihan järkevää, sillä he säilyttävät niitä paljaalla maalla) ja Hermes on näköjään Sin With Sebastian ja lentää... öö... kultaisten pierujen avustamana?
Tokhan kaikki tietävät, että Odysseuksen tarina on omiaan seikkailulliseksi tv-minisarjaksi, sillä hahmoja ja vaihtelevia tapahtumia on runsaasti jotta mielenkiinto pysyy yllä pidemmänkin ajan. Tämä pitää paikkaansa myös tämän The Odysseyn kohdalla, sillä matkalla kotiin sattuu ja tapahtuu ihan tarpeeksi, ettei esimerkiksi se alkupuolen Troijan hevonen-osuuden puuttuminen olisi haitannut laisinkaan. Taivaan ja meren jumalat, tuhmat noidat ja kykloopit, kotona odottavien epäusko ja ajatus elämän jatkumisen vaikeudesta, limaiset kilpakosijat ja bakkanaalit, matkaajien veljeys, homoeroottinen paini ja unelmat kodista. Siispä kamaa on kuin Tony Montanalla, joten kolmisen tuntia vaikuttaa ihan sopivalta pituudelta tälläiselle monien episodien kokoelmalle. Hitto siis kun suurin osa elokuvasta vaikuttaa puistokemistien kokoontumisajoilta, sillä lähes kaikki hahmot tuntuvat olevan öriseviä seisovasilmäisiä puliukkoja jotka kompuroivat omiin jalkoihinsa minkä ehtivät. Oikeasti rupesi välillä nolottamaan kun katseli kuinka näyttelijät vaikuttivat sillanalusporukalta joiden luontainen olotila on nojata seinään ja virtsata, kuin olla ammattinäyttelijöitä kertomassa uskottavasti tarujen sankareista. Assante on roolissaan tavanomaisen jäykkäilmeinen, joka vain korostuu katsellessa kuinka siinä vieressä vinkuvat ja narisevat todella väärän oloisissa rooleissa olevat Bernadette Peters ja Michael J. Pollard. Vain Fran Drescher puuttui. Eric Roberts on niitä elokuvan harvoja esiintyjiä jotka eivät ota rooliaan liian kireästi, mutta ei myöskään vedä läskiksi. Hämmentävintä on kenties se, että näistä elokuvan ns. lahjakkaammista näyttelijöistä se on juuri Greta Scacchi joka vetää pahimmat face palmit aiheuttavan suorituksen ja senkin vain yhdellä kohtauksellaan jossa vetää naamanvääntely-yliesiintymisen huipun koettaessaan kehnosti estää Odysseuksen mammaa tekemästä itsemurhaa. Joten miksikään esiintymistaitojen laadukkaimmaksi tapaukseksi ei voi The Odysseyta kutsua ja hieman lieneekin syytä ihmetellä, että miten tämä voitti Emmyn parhaasta ohjauksesta. Niin no jos opastus oli tarkoituksella "olkaa noloja", niin silloinhan ainakin henkilöohjaus osui nappiin ja ansaitsikin palkinnon.
Ollakseen kuulemma noin 50 miljoonaa euroa maksanut minisarja The Odyssey harvoin vaikuttaa miltään vanhaa miekka ja sandaali-halpista tyyriimmältä tekeleeltä. Pahvimaiset lavasteet ja styroksikivet eivät ainakaan näytä mitään Tiimarihintoja arvokkaammilta ja kun elokuvan pieninä pidetyt massiiviset taistelukohtaukset ja muut vastaavat jäävät lähikuvien ja kaikenlaisten sumujen peittoon, niin vaikka elokuvaa kuvattiinkin oikein Maltalla saakka ei se kuitenkaan tunnu enimmältä osin muulta kuin studiolavastukselta. Toki ajoittain maisemakuvat ovat kauniita, mutta eivät juuri eroa stillkuvista joiden vuoksi ei tarvitse matkustaa postikorttihyllyä pidemmälle. Oletan kuitenkin, että valtaosa budjetista kuluikin kuvausmatkoihin ja aika runsaisiin tietokone-efektien käyttöön, joiden kohdalla on todettava etteivät nämä kompuutterivisiot ole kovinkaan arvokkaasti vanhentuneita, mutta ovat ainakin tekoajalleen tyyllilleen ilmavan läpikuultavia.
Matkaa tehdään kompuroiden, mutta perille päästään ja siitä suurin kiitos pohjatarinan kiinnostavuudelle.
Mukana oleva merihirviö on ältsin makee ja lopun joukkoteurastus on silkkaa Absurdistanissa oleskelua.
Tähdet: **
The Odyssey
Tarpeeksi kaukana tulevaisuudessa maapallo on niin saastunut ettei siellä voi enää elää, joten ihmiset ovat siirtyneen palloa kiertäville avaruusasemille, jotka ovat luonnollisesti täyttyneet äärimmilleen ja elo siellä on yhtä kärsimystä. Suuryritykset mainostavat pelastuksena planeettaa nimeltä Rhea, mutta vain jos matkaan sinne on varaa ja kenelläkään ei tunnu olevan.
Muiden tavoin myös Laura (Anna Katharina Schwabroh) haaveilee asumisesta Rhealla, jonne hänen sisarensa oli jo onnekkaasti aiemmin päässyt. Tietenkään Lauralla ei ole rahaa maksaa avaruusmatkasta, mutta hän koettaa korjata ongelmaa värväytymällä lääkäriksi rahtialukselle jonka tie vie kaukaiselle avaruusasemalle. Matka kestää neljä vuotta yhteen suuntaan ja työ on enimmäkseen tylsää valvomista, mutta hyväpalkkaista ja se sitten toimii avaimena Rhealle.
Toimintahäiriöiden ohella suurin huoli aluksille on kasvanut aktivismi teknologiaa vastaan, joka on johtanut terrorismiin ja näin ollen tavallisten duunareiden ohella rahtialuksilla on nykyään matkassa vähintääkin yksi turvallisuusjärjestön, toisin sanoen armeijan jäsen. Muiden duusereiden viettäesssä aikaansa kryounessa on Lauran yksin valvottava ja pidettävä huoli kaiken toimivuudesta, mutta pitkästyttävä yksinolo katkeaa kolmen vuoden jälkeen ennen perille pääsyä kun ilmenee, että joku on avannut erään rahtisäiliön sinetöidyn oven ja sen aiheuttama hälytys herättää kapteeni Lacroixin (Pierre Semmler) ja tuota edellä mainittua turvallisuutta vaalivan Deckerin (Martin Rapold). Ei kestä kauakaan kun kapteeni putoaa kuolemaansa ja muut miehistön jäsenet on herätettävä. Ilmenee, että aluksen kuormana on jotain aivan muuta kuin rahtikirjan ilmoittamat rakennusmateriaalit, mutta miksi salata kuljetuksen sisältö, kuka on matkassa ylimääräisenä ja miksi aluksen määränpäänä onkin avaruusaseman sijaan kaikkien unelmissa paistatteleva utopia nimeltä Rhea.
Cargo on aika hyvä tieteiskauhuleffa (tai pikemminkin tieteisjännitysleffa), jonka kolkko rahtiavaruusalusmiljöö luo samankaltaista kylmästi väreilevää tunnelmaa kuin Alien ja Event Horizon. Avaruusmonsterit ja yliluonnollishenkisyys puuttuvat, mutta samassa veneessä ollaan, eikä suuryrityksiin, poliittiseen johtoon, tms. voi luottaa tälläkään kertaa, sillä tavallinen ihminen on vain tyystin korvattavissa oleva pelinappuna ja tietämättömiä tulee suojella totuudelta.
Se että Cargo tuntuu lainailevan muista elokuvista aika reippaastikin (edellä mainittujen ohella mieleen marssivat The Matrix ja Star Trek: Generations), niin sen paukut tuntuvat loppuvan liian aikaisin ja sen jälkeen kun leffan olisi suonut jo päättyvän, hengailee se paikalla vielä sellaisen vartin verran.
Elokuvan vähäpuheisuus ja koliseva ambientmusiikki yhdistettynä kosteisiin metallikäytäviin toimii varsin hyvin, joten Cargo on varsin suositeltava elokuva tunnelmakauhun ystäville. Ajoittain vahvastikin Alienista muistuttavat kohtaukset saattavat hieman rikkoa keskittymistä ja ihan tyylikkäät, mutta aivan liian pelimäiset tietokone-efektit aiheuttavat hetkittäin jonkinasteista kiusaantumista. Elokuvan massiiviset tietokoneistetut tehosteet ovat hieman ristiriidassa enimmän ajan kuluttavasta klaustrofobiasta, mutta ovat ihan onnistuneita vertailussa paljon isompiinkin saman lajityypin elokuviin, joskin niissä tosiaan on sellaista pelimäisyyttä (vrt. Iron Sky) jonka vuoksi fyysisen lavasteen ja kompuutterikuvan erottaa heti toisistaan.
Tähdet: ***
Cargo
"Nyt onkin hakusessa paras tv:stä tuttu lapsi."
Lapsihahmot televisio-ohjelmissa ovat lähes poikkeuksetta ärsyttäviä, sillä heistä tehdään joko yliälykkäitä joka johtaa usein liialliseen nenäkkyyteen, taikka sitten he ovat vain tosi söpöjä ja heidän merkityksensä tarinalle jää siihen, että he ovat söpöjä, joka on ihan samanlaista esineellistämistä kuin öljytyt lihakset ja pikkupikkubikinit. Rasittavinta kuitenkin lapsihahmoissa on se, että he tuntuvat olevan enimmäkseen tiellä ja koska heihin hyödynnetään samanlaista varovaisuutta kuten suloisiin eläimiin, niin liian usein tuntuu kuin tarinaa pehmennettäisiin eli sensuroitaisiin heidän vuokseen jotta kukaan ei valittaisi lasten kohtelusta. En minä nyt tarkoita, ettäkö lapsia pitäisi tv-sarjoissa vetää nonstoppina turpaan, mutta miksi ottaa lapsihahmo mukaan jos sen vuoksi joudutaan ohjelman rakennetta muuttamaan siltä osin turvallisempaan suuntaan. Sama kyllä pätee ihan mihin tahansa seikkaan jossa mukaan otetaan jotain vain jotta tyydytetään jokin muka kaikkia miellyttävä vähimmäisvaatimus. Ei pitäisi niin pelätä loukkaamista ja loukkaantujien pitäisi ymmärtää ettei kaikkea tehdä loukkaamaan.
No mutta kuitenkin, niin masentavalta kuin se kuulostaakin niin Miehen puolikkaiden kakara (Angus T. Jones), silloin aikana ennen kasvupyrähdystään oli varmaan suurimmalla rohkeudella käytetty tv:n lapsihahmo, sillä hän oli pieni tietämätön lapsi ja käyttäytyi kuin pieni tietämätön lapsi, ei kuten Mr. T:n asenteella varustettu miniatyyriversio Stephen Hawkingista. Joten tuon ohjelman tekijät eivät pelänneet esittää lapsihahmoa epäsuotuisassa asemassa, eikä siinä ei ainakaan pehmennetty sisältöä lasta suojellakseen. Siispä jos lapsi ei ollut vanhempiaan fiksumpi taikka söpö, niin kumpaakaan ei tuotu väkisin mukaan. Sääli vain ettei se sarja ole järin hyvä eikä Jones näyttelijänä mikään oikeasti positiivinen seikka, vaikka onkin sittemmin saanut peukut pystyyn oikean elämän sekoilullaan jossa Jumalan sanan turvin varoittelee katsomasta omaa ohjelmaansa. Hän on vain vertailussa kilpailijjoihinsa se kenties pienin paha.
Pehmopornolta kuulostavan Isojen poikien leikit-sarjan muksut olivat aika miellyttäviä, joskin ehkä hieman unohdettavia.
Koti kuntoon tarjosi kaikki vaihtoehdot, sillä siinä oli se fiksu lapsi, tyhmä lapsi ja söpö lapsi.
Freaks and geeksin muksut olivat realistisia, mutta se oikea oma suosikkini tv-sarjojen lapsihahmoista taitaa kuitenkin tulla animaation puolelta, sillä kun Ralph Wiggum lähtee aallon mukana kohti avomerta sanoen "i'm going to Africa", niin sitä on aika vaikea kenenkään voittaa.
On tulevaisuus ja taas kaikki on tuhoutunutta. Tällä kertaa mitkä lie insinöörit menivät ja väsäsivät poliisin avuksi robotteja, jotka sitten tietenkin pillastuivat ja kääntyivät luojiaan päin, ajaen ihmiskunnan rääsyihin ja vaikkapa syömään koiria elääkseen. Paitsi ei tietenkään klassista musiikkia kuuntelevaa yksinäistä sotilas Tallisia (Don Wilson), joka mielummin vaikka nälkiintyy kuin mussuttaa dogea. Wow! Such man!
Näemme takaumia siitä kuinka muun muassa Bokeem Woodbine, joka todellakin on woodmainen esiintyjä taistelee roboja vastaan ja kuinka Tallisia on lapsesta asti koulutettu supersotilaaksi samaan tapaan kuin Kurt Russellia. Tottakai Tallis pohtii ihmisyyttään ja juttelee puhuvan konekiväärinsä kanssa, kun pelastetuksi tulee nuori nainen (Katee Sackhoff), jonka mentoriksi Tallis sitten päätyy. Sitten kuljetaan ties missä hylätyissä tehtaissa jotta luodaan sellaista kolkkoa teollisuustunnelmaa ja aina välillä ammuskellaan. Jossain vaiheessa tavataan imperiumin puna-armeijaa. Vai onko tuo keskimmäinen tyyppi pikemminkin Cobran heiniä.
Tässä on elokuva jossa lähes kiinnostavinta on sen kansikuvavaihtoehdot, joissa käytetään näköjään enimmäkseen samaa pohjaa, mutta hieman muunnellen. Oma blurayni on varustettu tuolla seuraavan kuvan vasemmalla olevalla versiolla.
Minusta on huvittavaa kuinka noissa kolmessa kuvassa on pientä, sanotaanko vaikka kehitystä kuljettaessa vasemmalta oikealle. Kakkoskuvassa on Sackhoff saanut vatsaansa taisteluarven ja robottipahikset ovat lisääntyneet. Kolmannessa kuvassa pahoinpitelyn jäljet ovat kiivenneet kasvoille saakka ja robotit ovat lisääntyneet entisestään. Mutta miksi kerron näitä itsestäänselvyyksiä? Koska tahdon, että huomioitte varmasti myös tämän kuvallisen devoluution:
Ehkä tuota kuitenkin mielummin katsoo kuin Don "the dragon" Wilsonia, joka tosin on elokuvan selkeä päähenkilö Sackhoffin ollessa vain joku joka voisi olla muukin, mutta siltikin vain sivuosassa. Eikä mikään saakutin tulevaisuus ole Sackhoffin varassa.
Niin ja itse elokuvahan on kulunutta halpistoimmintaa jossa jäykistellään ja vaikka pyssyillä räiskitäänkin niin maan penteleesti, niin kaikki pidetään aika lähellä jotta katsoja ei esimerkiksi muka huomaisi armeijan koostuvan parista hassusta hepusta ja muutoinkin elokuvan esittävän suurempaa kuin onkaan. Plussana se, että Don Wilsonin leffaksi tämä on kyllä massiivisemman oloinen kuin normaalisti ja mies itse tuntuu ottaneen roolinsa tavanomaista tyyliään vakavammin. Olenkin aika varma, että Wilson on rooliinsa valmistautuessaan katsellut toistuvasti Kurt Russellin Soldieria, sillä niin samasta leffasta karanneelta hän vaikuttaa.
Jotenkin se vaivaa, että robotit (tai kyborgit) pystyy tappamaan villtamällä kurkku auki. Toki siinä saattaa mennä letkuja poikki, mutta siltikin.
Kaikkein parasta elokuvassa on kuitenkin se, että making of-dokkarissa Steven Bauer (joka on itse leffassa minimaalisessa roolissa) soittelee kitaraa ja se, että yhden elokuvan näyttelijän roolihahmo on "angry cop".
Tähdet: *
The Last Sentinel
Heti alkuun on todettava, että pahus vie kun on roskainen kuva, joka muuten on vieläpä silminnähden väärässä kuvasuhteessa. Varmaankin siirretty levylle sellaisenaan jostain vanhasta videokasettijulkaisusta, sillä tälläisiä näki siinä muodossa ennen useinkin. Mutta ei se mitään sillä riemastuttavaa on myös se, että kuva pysähtyy ajoittain samalla tavalla kuin joku olisi painanut videonauhurin pause-näppäintä, eli sillä tavoin jossa pysäytyskuva värisee rakeisena ja reunoilla on sahalaitaa. Soittimen laskuri kyllä jatkaa matkaansa etten usko niinkään levyn jumittavan, vaan sen olevan edellisen formaatin peruja.
Mä en tajua mitään mitä tässä tapahtuu.
Kuka toi on? Entä toi? Miksi kaikki toisiinsa liittymättömän oloiset ihmiset kungfuilevat joko toistensa taikka itsensä kanssa ja jokainen liike aiheuttaa kovaa kaikuvan tynnyrinlyöntiäänen. Onko elokuvan äänisuunnittelijoina Einstürzende Neubautenin jäseniä?
Miksi dubbausta ei voitu tehdä niin, että tietäisi kuka tälläkin kertaa on äänessä.
No okei, Jackie Chanin näköinen heppu on näköjään apteekkari joka nauttii omia lääkkeitään ja saa superkungfutaidot. Syy tähän reaktioon johtuu siitä, että kyseinen lääke on vain naisille tarkoitettu ja miehen nauttiessa sitä se lisää näköjään lähitaistelukykyjä, kun naisilla se tekee... öö... hyvää?
Sitten se lääkejuttu unohdetaan tyystin.
En oikein uskalla väittää kuka näyttelijä esittää ketäkin elokuvassa, sillä hollantilainen takakansi mainitsee nimiä joita ei elokuvassa kuule ja muutenkin nimien yhdistäminen vailla kunnon tietoja vaatisi sen verran ahkeraa googelointia jollaista en nyt halua suorittaa, joten Jackie on Jackie ja niin pois päin, okei?
Siispä Jackie työskentelee apteekissa ja ripuloi (ihan oikeasti), joten oikea elämäntie löytyy harmaahapsisen kung fu-mestarin oppilaana toimimisesta. Harmaahapsi haluaa matsata erään kolkosti nauravan viiksekkään pahiksen kanssa ja kostonnälkä on saanut kasvaa jo monta vuotta. Harmaahapsi ei kuitenkaan yksin pärjää Viiksimiehen ilkimysjoukolle, mutta ehkäpä yhdessä Jackien kanssa tehtävä onnistuisi. Joten unohdetaan se viiksipahis elokuvasta kokonaan.
Opetetaan Jackieta hakkaamalla ja nöyryyttämällä tätä, jotta ihminen murtuu täysin eikä enää tunne olevansa elämisen arvoinen. Sitten paljastetaankin, että Harmaahapsi on tarinan katuva pahis joka aikoinaan kaksintaistelun yhteydessä tappoi Jackien isän ja nyt teki saman sedälle, joten mestari ja oppipoika saavat luvan kohdata toisensa ottelussa jossa näköjään hyväksikäytetään jotain aikapaikkasiirtymiä, sillä sen verran sekavasta matsista on kyse.
On erittäin hienoa, että jokainen liike aiheuttaa sen lyöntiäänen. Siis jokainen liike, vaikka se olisi vain vilkutus, eikä edes sitäkään.
Erittäin huonolaatuinen julkaisu elokuvasta jossa ei tunnu olevan järjen häivääkään, edes silloin vaikka karsisi pois harhauttavan kädettömän dubbauksen, sillä kuvaus on juopuneempaa kuin drunken masterin käytös ja leikkaus saa Godfrey Hon vaikuttamaan Thelma Schoonmakerilta, jolloin tavanomainen kostoteema muuttuukin terästetyn sieniteen nauttimiseksi.
Maskeeraus on Kummelin Esa Nahka/Tero Nuppi-tasoa, iskujen ääniefektit toisesta ulottuvuudesta, mutta kung fu on runsasta, nopeaa ja ketterää, kuten syytä onkin. Todella paljon repliikkejä jotka koostuvat sanan "hah!" toistamisesta, joten tajusi elokuvan tarinasta, tms. mitään, niin tarpeeksi viihdyttävää roskaa tämä kuitenkin on.
Tähdet: **
Seven Commandments of Kung Fu
Tai siis The 41-year-old virgin who knocked up Sarah Marshall and felt super bad about it.
Jep, sontaa.
Sama se miten nämä tämän elokuvan hahmot on nimetty, sillä nopeammin niiden merkityksen tunnistaa muilla kuin annetuilla nimillä. Siispä elokuvan 40-vee (okei, 41) neitsyt saa suosiolla olla Steve Carell.
Siispä Steve Carell (Bryan Callen) on nörtähtävä aikuinen mies joka ei tiedä miten olla naisten seurassa ja Seth Rogen (Stephen Glickman) idioottikavereineen päättää auttaa miestä pääsemään eroon neitsyydestään. Tai jotain sinne päin.
Toisaalla alaikäiset Michael Cera (joku tyyppi) ja Jonah Hill (Steven Sims) haluavat saada viinaa ja seuraa vitsejä kuten McLovinin nimeäminen McAnaloviniksi, 40-v neitsyen karvarinta ulottuu syvemmälle, Yodalla on sairaan kokoiset kutisevat kassit ja syödään jotain jonka päällä onkin ruokakerman sijaan siemennestettä. Rogen polttaa pilveä ja kohdussa oleva vauva tarttuu äitiään bylsivän miehen parrusta kiinni.
Jep, McAnalovin on elokuvan paras vitsi.
Okei, jos pitää Seltzer/Friedberg-elokuvista kuten Epic Movie ja Date Movie, niin kyllä tämä Knocked Up Moviekin varmasti maittaa, sillä vaikka tekijät ovat eri niin tyyli on tismalleen sama. Niinpä tekohetken 15 minuutin julkkikset ja tapahtumat heitetään leffaparodiamyllyyn ja lopputuloksena on pääosin halvoista eritevitseistä heikosti kasattu kakkatorni, jolla on parhaimmat mahdollisuudet saada katsoja nauramaan silloin kun silmäpari on vaipumassa uneen. Tai tosiaan myös tietenkin silloin jos jo muutenkin pitää esimerkkien tarjoamasta komediamuodosta, yksinkertaisuudesta ja itsestäänselvyyksistä. No, ainakin Knocked Up Movie selittää Twilightia paremmin sen miksi vampyyrit ovat kalpeita ja kimmeltävät. Hehän ovat laktoosi-intolerantikoita.
Olin aika suopealla tuulella tätä katsoessani, joten suihinottovitsit ja auton täyttäminen oksennuksella ei täysin pilannut fiiliksiäni, mutta se sikiön suorittama runkkaus kylläkin.
Kuitenkin vaikka elokuva itsessään on mielestäni aika törkeän huono, niin annan ohjaajalle ja käsikirjoittajalle jonkin verran (hyvin vähän) anteeksi, sillä he oikeastaan tietävät itsekin tehneensä alta riman kulkevan elokuvan ja ekstroissa mainitaankin tekijöiden omin sanoin kuinka he kävivät kysymässä neuvoa David Zuckerilta.
"Ero sen välillä mitä hän tekee ja mitä uusi parodia on. Hän ottaa yksinkertaisen tarinan ja tekee siitä pilaa. Kun taas uudemmat elokuvat ovat vain kasa popkulttuurin viittauksia, jotka on poimittu sieltä täältä."
Toki tekijät sanovat toivoneensa saaneensa aikaiseksi esikuvansa esittämän mallin mukaisen elokuvan, mutta tuntuvat ymmärtävän edustavansa uudemman koulukunnan parodiamuotoa. Tietenkään David Zuckerin sanoilla ei ole nykymallissaan pahemmin painoarvoa, sillä entinen parodiaelokuvien mestari suoltaa nykyisin sellaisia pökäleitä joiden nimiä ei kehtaa edes ääneen sanoa (Scary Moviet 3-5).
Ja hakivat Knocked Up Movien tekijät neuvoa sitten vaikka äiti Ammalta, niin ei se silti saa olla selitys kakkapöksyille.
Tähdet: ~
Knocked Up Movie
Ei, ei se halpistuotemerkki, mutta vaikutus on ainakin yhtä tappava.
Pieni poika Tony (Simon Nash) näkee painajaisia siitä kuinka kolme vuotta sitten hänen isänsä Sam (Philip Sayer) tuli äänekkään avaruuden valoilmiön kaappaamaksi, mutta tietenkin muut kuten pojan äiti Rachel (Bernice Stegers) ovat päätelleet herran vain hylänneen perheensä ja Tonyn kieltävän asian kehittelemällä mielessään tarinan jostain mystisemmästä kuin vain vapaaehtoisesta poistumisesta. Rachel on jo hyväksynyt Samin lähdön ja mennyt yhteen ihan mukavan Joen (Danny Brainin) kanssa, joten nyt vain Tonyn pitäisi ymmärtää iloita uusioperheestä. Avaruudesta kuitenkin saapuu jokin ruma mörökölli joka parin murhan jälkeen käy pistämässä ihan-sama-kuka-naisen paksuksi ja pian olennon mädännyttyä pois maleksimasta nainen synnyttääkin aikuisen ihmisen (vähän niin kuin myöhemmin Warlock kakkosessa tehdään) ja aikuinen lapsi on aiemmin kadonnut Sam, joka sitten haluaa palata perheensä pariin. Tony on innoissaan isänsä paluusta, mitä Rachel ei ehkä ole, sillä Sam on muuttunut (no shit Sherlock) ja pian miehen sisällä uinuva ekstraterrestriaalinen elämänmuoto alkaa valtaamaan tilaa levittämällä muniaan. Siis munia niin kuin linnuilla, ei niitä sadetakin alta löytyviä.
Hypnoottisen ailahteleva synamusiikki, limaiset efektit, perinteisen tehokas vieras keskuudessamme-tarina ja kokonaisuutta hyvällä tavalla leimaava kieroutunut tunnelma varmistavat sen, että Xtron kulttisuosio on ansaittua. En tiedä johtuuko se sitten elokuvan brittiläisyydestä, mutta jotenkin tästä tulee mieleen vanhat Quatermass-leffat. Siis vain kasarikauden visvaisilla tehosteilla päivitettynä. Tosin jos ajattelee vaikkapa The Quatermass Xperimentia (1955), niin sekin oli jo hyvin äklön kosteilla efekteillä toteutettu elokuva, joten ehkäpä se varsinainen muutos löytyykin enemmän ajan vaate- ja hiusmuodista.
Lievät tekniset kömpelyydet, jotkut puisevat roolisuoritukset ja muut pystyy antamaan aikalailla anteeksi mielikuvituksen oikeaoppisen käytön edessä ja kun se tunnelma todellakin pysyy creepynä ensihetkestä lopputeksteihin saakka, on ainakin saanut nähtäväkseen kauhuelokuvan joka tuntuu jossakin sillä oikealla tavalla.
Vaikka nyt kehuinkin Xtron mielikuvituksellisuutta, niin joitakin siihen liittyviä seikkoja olisi kyllä voinut karsia poiskin. Pidän elokuvan ällöttävistä munimissefekteistä ja vastaavista, mutta se kuinka elokuvan penska saa yllättäen jotain yliluonnollisia voimia herättää leluja henkiin ja muut sellaiset vastaavat jutut ovat aika turhaa lisäkettä jo muutoin fantasiarikkaassa elokuvassa. Ne vievät vain huomiota tärkeämmiltä seikoilta ja koska näitä ylimääräisiä ulokkeita on aika paljon elokuvassa, niin ne rupeavat hetkittäin ärsyttämäänkin. Lisäksi ne elävät lelut ja klovnit ovat jotenkin sanotaanko vaikka kakaramaisia (nyhverömäisiä?) kaikkien tuhmien torahammassmegmojen seassa.
Kannessa tehdään maininta elokuvista E.T. ja Kolmannen asteen yhteys, jotka molemmat varmasti tulevatkin mieleen Xtroa katsellessa. Varsinkin noista jälkimäinen, sillä sen verran suora viittaus siihen tehdään elokuvan lopussa. Itselläni tuli myös vahvasti mieleeni aiemmin mainitun Quatermassin ohella etenkin Invaders From Mars, joka johtui varsinkin elokuvan isä-poika-ideasta ja parista samanlaista tunnelmaa huokuvasta kuvasta.
Tähdet: ***
Xtro
"Oscar-gaala lähestyy ja lähestyy ja siksi Movie Mondaykin keskittyy Oscareiden maailmaan.
Haaste kuuluukin, että mikä on mielestäs suurin Oscar-vääryys? Kenen/minkä olisi kuulunut voittaa ja ketä/mikä voitti sen sijaan?"
Vaikka saatankin mainita kirjoituksissani ja puheissani kuinka monta ja millaista Oscaria kulloinenkin elokuva on saanut, niin en ikinä valitse elokuvaa katseluun sen saamien pystien vuoksi, saati että koskaan ajattelisin elokuvan olevan palkintonsa ansiosta jotenkin parempi kuin muut. Tottakai minä pysyttelen kärryillä Oscareiden suhteen ja seuraan mielenkiinnolla uutisointia siihen liittyvästä palkintogaalasta, mutta en tosiaankaan valvo pitääkseni mitään kisastudiota. Myöhemmin lähetettävä kooste on minulle ihan tarpeeksi. Oscareiden suhteen sekä palkintojen että itse tapahtuman merkitys ei ole minulle mikään järin suuri. Kiva juttu, mutta ei sen enempää.
Tiedän ainakin itse palkintojen olevan joillekin elokuvankatsojille hyvinkin tärkeää ja videovuokraamoajoiltani muistan useitakin asiakkaita jotka oikeasti suostuivat katsomaan vain elokuvia jotka oli palkittu milloin milläkin kukkaruukulla taikka hattutelineellä. Tai no, se ei aivan pidä paikkaansa. Nämä ihmiset kun hyväksyivät oikeiksi arvostettaviksi pysteiksi vain Oscarit, Kultaisen palmun ja kenties hyvällä säkällä Jussin. Etenkin Oscareihin liittyen sain kuulla useammankin kerran vahvoja pyyntöjä, että liikkeeseen tehtäisiin oma Oscar-hylly, josta "laatua" hakevat näkisivät suoraan mitkä ovat muita parempia elokuvia. Tämä tietenkin sai minut aina ehdottamaan sen sisällöksi muun muassa jotain Jurassic Parkia, joka tietenkin herätti toisessa keskustelijassa jonkinlaisen puolustusreaktion ja kommentin siitä, että ei kun siihen pitäisi laittaa vain hyviä elokuvia. Johon tietenkin totesin, että jos sen hyllyn sisältö koostetaan Oscar-voittajista ja tämä kyseinen palkinto on osoitus elokuvan hyvyydestä, niin tottakai Jurassic Park kuuluu sinne, sillä sehän on voittanut kolme Oscaria. Mutta tässä tuli nyt taas esille se sama logiikka kuin siinä mikä on arvostettava palkinto ja mikä ei (Oscar jees, Saturn nou), koska Oscareissakin ne muka hyväksyttävät vaihtoehdot ovat vain paras elokuva, paras ohjaaja ja parhaat näyttelijät.
Paras leikkaus? Fuck that shit!
Mutta hei, onhan niitäkin ihmisiä jotka eivät suostu katsomaan aasialaisia leffoja koska niissä ei puhuta englantia. Mikä on tietenkin aivan hyvä perustelu ihmiseltä joka äidinkielenään puhuu suomea ja osaa englanniksi kirjoittaa your tarkoittaessaan you're.
Kuitenkin palataanpa niihin Oscareihin ja haasteen aiheeseen siitä kenen olisi pitänyt voittaa kun joku muu sen teki.
Koska totesin jo etteivät nämä palkinnot vaikuta katseluvalintoihini ja totta puhuakseni valtaosa elokuvista joita katselen onkin kaukana poissa palkintosijoilta, niin se kuinka joku taas voittaa pystin vetäessään sen Sademies-roolin, ei se minua yleensä jaksa kiukuttaa. Toki minä välillä nurisen, että kukakohan kädetön siellä on taas ollut ohjaksissa kun tuo tai tuo sai palkinnon sen ja sen sijasta. Esimerkiksi The Departedin saama paras ohjaus-ukkeli aiheutti facepalmin, mutta sitä ehkä enemmänkin siksi, että minusta tuntui Scorsesen saaneen palkintonsa myöhässä. Miehen olisi pitänyt saada pystinsä jo aikoja sitten ja The Departedin vuonna akatemia tuli siihen tulokseen ettei häntä voinut taas sivuuttaa, joten annetaan se nyt sitten vaikka tuosta leffasta. Joten itse elokuvalla ei tuntunut olevan mitään väliä ja se olisi voinut olla vaikkapa American Pie: Beta House, sillä kun nyt viimein piti se palkinto Scorseselle antaa, niin sitten se annetaan. Sama ajatus minulla tuli aikoinaan kun Al Pacino voitti parhaan miespääosan palkinnon Naisen tuoksusta, joka on juuri näitä Oscareita varten tehtyjä elokuvia ja kun katselee millaisia voimannäytöksiä Pacino oli tehnyt ennen sitä, niin oikeasti v*tutti että hän sai palkintonsa tehdessään varmasti itselleen helpon Sademies-roolin.
Ja hei, tahdon huomattaa ettei minulla ole mitään Sademies-leffaa vastaan, mutta se toimii hyvänä mallina niistä elokuvista joissa tehdään suurta yleisöä miellyttävää turvallista draamaelokuvaa jollakin tavalla "poikkeavasta" ihmisestä ja koska kaikki pitävät siitä, niin se palkitaan. Eli se on vähän kuin antaa äänensä suosituimmalle poliitikolle ja rehvastella sitten sillä kuinka juuri minun ääneni hänet sinne vallan kahvaan taas työnsi. Voittajan puolella on hyvä olla. Siispä mainittujen Scorsesen ja Pacinon kohdalla en ehkä niinkään ajattele jonkun toisen ansainneen palkintoa yhtään sen enempää, vaan katson kyseisten tekijöiden ansainneen omat pystinsä jo aiemmista töistä ja se olisi pitänyt huomioida ajoissa. Mutta se kerta kun muistan oikeasti ajatelleeni aika vahvastikin Oscareiden olevan anuksesta ja väärän ihmisen voittaneen oli kun Julia Roberts sai sai naispääosan palkinnon Erin Brockovichista, eli juuri tuollaisesta Sademies-leffasta, kun samana vuonna samasta palkinnosta ehdolla ollut Ellen Burstyn ei sitä siis saanut Unelmien sielunmessusta ja se ystäväiseni oli väärin. Hyvin väärin.
Heti alkuun on todettava, että kannen karhu näyttää kovasti gorillalta, mikä tietenkin on varsin hienoa, mutta ei aivan niin loistavaa kuin toteamus sen olevan "kuusimetrinen ja hirvittävän vihainen."
HIRVITTÄVÄN VIHAINEN!
Suuri petoeläin vaanii pahaa-aavistamattomia lomailevia ihmisiä, mutta tällä kertaa se ei ole hai, mikä olisikin aika erikoista koska tapahtumat sijoittuvat kansallispuistoon keskelle metsää. Tottakai metsässä vaaniva hai on jo ajatuksena parasta koskaan, mutta kelpuutetaan tällä kertaa vaihtoehdoksi tosi kiukkuinen karhu.
Puistovahtien pomo, eräänlainen tämän elokuvan poliisipäällikkö Kelly (Christopher George) huolestuu huomatessaan söpöjen tyttösten päätyneen nallen mahaan ja ajautuu tietenkin riitoihin elokuvan pormestarikorvikkeen, eli puistojohtaja Kittridgen (Joe Dorsey) kanssa. Vastuuta ongelmista koetetaan vierittää Kellyn niskoille, mutta onneksi seuraksi saadaan tämän elokuvan Richard Dreyfuss ja Robert Shaw, joten kaiken nallukoista tietävä Scott (Richard Jaeckel) ja miesten mies Don (Andrew Prine) avustavat pulman selvittämisessä. Robert Shaw kertoo vanhan tarinan tappajakarhuista ja lopulta kaikki ratkeaa räjähdyksellä. Tällä kertaa kylläkin Death Wish kolmosen tyylisellä asenteella, joten todellakin smile you son of a bitch!
Tappajahain kopioksi luokiteltu Grizzly on Tappajahain kopio jopa siinä määrin, että Universal meni ja haastoi elokuvan tekijät oikeuteen. Samapa tuo, sillä jos jokainen elokuva jossa kamera toimii tappajan (eläin tai niinku whateva duuds) silminä ja varoittelijoita ei oteta ajoissa vakavissaan olisi Tappajahain rippaus, niin Universal ei ehtisi oikeusjuttujen lomassa tuottaa elokuvia laisinkaan. Onhan Grizzly silkkaa Jawsia aina hahmoja, käänteitä ja kuvaustapaa myöten, että kyllä Universalin lainlukijoilla oli perusteita toimilleen. Etenkin kun jotkut kohtaukset ovat sen verran yksi yhteen Tappajahain kanssa, ettei niiden kohdalla voi vakavalla naamalla väittää kyseessä olleen sattuman. Prinen pitäessä puhettaan tappajakarhuista, ei voi olla näkemättä mielessään Shawia puhumassa merisotilaita popsivasta hailaumasta ja kun karvaturri kohtaa lopussa räjähdyksen, niin kyllä se tiettyjä mielleyhtymiä herättää. Mutta siltikin kyseessä on tarpeellisella asiallisuudella tehty versio jossa näyttelijät tekevät uskottavaa työtä, jännitys rullaa mallikkaasti kohtauksesta toiseen ja karhu on erinomainen vaihtoehto murhaavaksi eläimeksi. Fozzien toimet kuvataankin tehokkaan näkyvinä, mutta itse eläin pidetään kauan soveliaasti piilossa, niinpä hän pysyy varsin uhkaavana lähes enimmän elokuvan ajan. Oikeastaan vain kun kuvassa näkyy kokonainen (oikea) karhu, muuttuu se michaelmyersmaisesta tunteettomasta tappajasta tavalliseksi eläimeksi jolla masu kurnii ja silloin sitä tekee enemmänkin mieli halia kuin juosta karkuun. Tosin kun nalle lyö hepalta pään irti, niin siitä halaamista saattaa harkita kahdesti.
Ihan sivuhuomautuksena on mainittava jotain erittäin veikeää. Tämän elokuvan tuottaja ajautui 80-luvulla pahoihin rahaongelmiin ja ratkaisi velkapulmansa kavaltamalla tuotantoyhtiönsä rahat ja pakenemalla. Hauskaksi tämän seikan tekee se, että kun Grizzly kakkosta oltiin tekemässä, niin sen elokuvan tuottaja (eri henkilö siis) teki täsmälleen samoin. Vau, siis vau!
Tähdet: ***
Grizzly
Kun aiheeksi nousevat ns. post apokalyptiset (termi jota käytän aika löyhästi), tms. elokuvat niin uskallanpa väittää, että varsinkin vähän vanhempia teoksia ajatellessa on Mad Max se päällimmäisin visio mikä tulee suurimman osan mieleen. Etenkin sen romuista kyhätyt vaatteet ja yleislook ovat hyvinkin mieleenpainuvia. Sen jälkeen tunnetuin on ehkäpä Escape from N.Y. ja etenkin sen ultramakee juliste, joka jo pelkästään Snake Plisskenin vuoksi porautuu pysyviin muistikuviin aina alzheimerin taudin puhkeamiseen saakka.
Tämä tietenkin ajatellen henkilöitä jotka eivät ole laisinkaan vihkiytyneet mainittuun lajityyppiin, ihmisiin jotka katsovat Mad Maxitkin vain koska siinä sattuu olemaan Mel Gibson. Sillä vaikka edellä mainitut teokset eivät varsinaisesti edustakaan valtavirtaelokuvaa, niin ne ovat kuitenkin hyvin tunnistettavissa myös genrefanien ulkopuolella. Sitten kun siirrytään ihmisiin jotka vähintäänkin tietävät nimeltä elokuvia kuten America 3000, Hands of Steel, Aftermath, Texas v. 2000 ja suunnataan katsetta varsinkin saapasmaan suuntaan, niin esille tulee runsaasti elokuvia jotka ovat ajoittain suoranaisia kopioita noista kahdesta alussa mainitusta elokuvasta, mutta jotka ovat fanien keskuudessa aivan yhtä tunnistettavia omillaankin.
Täältä tuleekin mukaan myös teoksia jotka ovat siis visuaalisesti vähintäänkin yhtä tunnistettavia kuin jokin Mad Max, mutta lähes poikkeuksetta jotenkin huonommalla maulla toteutettuna. Vaikka kaikissa esimerkeissä on ollut samanlaiset rahavirrat, tai pikemminkin lätäköt käytössä ja mielikuvitusta mukana runsaastikin (joskin usein muita kopioiden), niin tyylillisesti jokin After the Fall of New York on kaukana siitä silmäkarkista jota Escape from N.Y. on. Mikä ei tietenkään tarkoita elokuvan itsessään olevan huonompi, taikka vähemmän viihdyttävä. Se vain on jonkinlaisen halpakopion, markkinoilla myytävän Lassi ja Leevi-paidan näköinen. Joten silloin kun post apo-leffojen kohdalla mieleen tulevat ajatelmat muoviletkuista ja pölykapseleista vaatteina, niin kuva silmissä ei ole nahkainen Max tai Snake, vaan aika varmasti tämä nyt vuorossa oleva elokuva, The New Barbarians.
Vaikka esimerkiksi erittäin hyvänä elokuvana pitämäni After the Fall of New York on varsin hieno omassa halpaimagossaan, niin se on visuaalisesti Plisskenia, eikä siten ole omana itsenään kuvallisesti se kaikkein mieleenpainuvin, joten jälleen kuljen uskalluksen tietä ja väitän, että The New Barbarians on kuviltaan se lajityyppifanien kenties parhaiten muistama tekele, joka ei siis ole mitenkään massayleisön tuntema. Olen sitten oikeassa taikka en lähelläkään sitä, niin katsokaa nyt tätä:
Väitättekö etteikö tälläinen ole supercoolia. Vhs:n kulta-aikoina se räjäytti tajuntoja kuin suurinkin atomipyssy.
Kuviensa puolesta The New Barbarians on ehdottomasti yksi lajityyppinsä upeimpia elokuvia. Siis sellaisen muovisen halpaestetiikan puolelta.
Tarinansa puolesta taas...
Elätään suuren tuhon jälkeistä aikaa vuotta 2019. Kaikesta on pulaa ja se vähäinen osa mitä ihmiskunnasta tuntuu jääneen jäljelle taistelee kynsin ja hampain oman nahkansa puolesta. Tämä tietenkin on jakanut ihmisiä erinäisiin heimoihin, joista osa on valmis jakamaan omastaan ja haluaa tehdä yhteistyötä, kun taas osa ajattelee vain ja ainoastaan omaa napaansa, jolloin vastaan tulevien kannattaa siirtyä pois edestä, sillä ei väistetä, ei väistetä. Yksinkertaisesti todettuna on hyvät ja on pahat ja pyssyt ampuvat tsui stui tsui-laasereita tai jotain.
Kaikk näyttävät pukeutuvan jonkinlaisiin lätkäsuojuoksiin ja hassut kampaukset osoittavat kuinka funky tyyppi on kyseessä. Luonnollisesti autoihin on pitänyt kiinnittää liekinheitintä ja mitä lie keihästä, sillä miksipä ei.
Pahiksia johtaa 30 Seconds to Marsiin kuuluvan näköinen One (George Eastman), joka ei laisinkaan diggaile kiertelevästä kyynisestä sankarista Scorpionista (Timothy Brent), mutta niin vain kohta matsataan ja raiskataan. Tulevaisuudessa katsokaas kun on olemassa vain miehistä koostuva tuomipäivän kultti joka haluaa tuhota ihmisen siemenen maailmasta ja homostella vastustajat hengiltä. Ei kun ihan oikeasti.
Hienoa on se, että Scorpparilla on eräänlaiset heittoistuinovet siltä varalta, että joku kiinnittää oveen pommin ja se pitää laukaista irti. No, nyt joku kiinnitti oveen pommin. Ei se mitään, sillä George Eastmanilla on parta, mitä hänen stuntillaaan ei ole.
Voi kuinka ironinen loppu kun pora pureutuu pakaraan ja aiemmin tuon kohtalon kokeva pahis panosti peppuun.
Joten ei tarinan puolesta mitään järin erikoista. Ei nyt varsinaisesti huonokaan juonikyhäelmä genreä ajatellen, mutta jo tämän elokuvan ilmestyessä hyvin loppuun kaluttu aihe (paitsi se homoseksuaalinen kuolemankultti). Joten kyllä tässä huomio kiinnittyy halvalla tavalla pirun hienoihin vaatteisiin, ajoneuvoihin, hiuksiin ja muihin ulkokultaisiin seikkoihin. Mutta haitanneeko tuo, sillä se toimii tässä elokuvassa niin kovin hyvin. Samoin suurta iloa tuovat tosi tarttuva synapopitus, lapsekkaan iloluonteiset ääniefektit ja kaikki muu keinotekoisuus aina sinne huonosti synkattuun dubbaukseen saakka.
On hieman sääli, että tälläinen The New Barbariansin edustama elokuvan lajityyppi on pitkälti menneen talven lumia. Toki post apo-leffoja tehdään edelleenkin, mutta jos kyse on tälläisestä kopioelokuvasta, niin ne pyritään nykyään tekemään tarkoituksellisen koomisesti (vrt. Asylum) ja jos ne taas tehdään asiallisesti, niin silloin ne koettavat olla liiankin vakavissaan ja kuran ja pölyn seassa voi vain nähdä nälkiintyneitä ihmisraunioita kuuntelemassa kärsivän viulun valitusta kipeästä selästä. Nykyinen post apo on parhaimillaan The Roadin kaltaista murheellisuutta ja tahattomin komiikan puolella The Book of Eli (tai herra paratkoon, Resident Evilit), joka sekin on hyvin kaukana Hands of Steelin bionisen käden seikkailuista. Lähimmäksi Mad Maxin aloittamaa ja italialaisten vahvasti kopeloimaa lajityyppiä on varmaankin ollut Neil Marshallin Doomsday ja ehkä se on parempikin, että se jää siihen. Mielummin sitä ehkä palaa menneisiin ottamalla hyllystä riemunkirjavan The New Barbariansin, kuin näkisi sen edustaman miellyttävyyden päätyvän johonkin remakebukkakeen.
Ja palatakseni vielä hetkiseksi siihen miten esimerkiksi Mad Max vaikutti suuresti myöhempien post apo-leffojen ulkoasuun etenkin ihmishahmojen osalta, niin musiikin puolelta esimerkiksi Gary Numan ja Duran Duran lainasivat hetkiseksi tuota aussiklassikkoa. On kuitenkin ollut kiva huomata ettei The New Barbarians-lookkikaan jäänyt osattomaksi jälkikasvulta, sillä My Chemical Romancen Na Na Na-videoimago on silkkaa italoapoa. Myös Musen Knights of Cydonia (video ja biisi) lienee saanut vaikutteita The New Barbariansin kaltaisilta elokuvilta.
Tiedän, että aika usein kehun tälläisten elokuvien kohdalla niiden juustoista synamusiikkia, mutta pentele sentään, kuunnelkaa itse kuinka killerikamasta on tällä kertaa kyse.
Tähdet: ****
The New Barbarians
Kuka voisi vastustaa elokuvaa jonka takakannessa kerrotaan, että näiden eläimien päämääränä on "repiä kappaleiksi joka ikinen ihminen, joka niiden tielle osuu!"
En tiedä teistä, mutta se kohtalo on ollut suurin haaveeni sitten Lindberghin lapsen kaappaamisen ja esipaistetun jauhelihan kokemisen.
Pohjois-eurooppalaisessa (ilmeisesti Saksassa) kaupungissa on huumeruiskuja ja tehtaat syöksevät vaahtoa vesistöihin. Tärkeintä kuitenkin on, että sinne veteen ajautu myös pcp:tä, joten tottakai kaupungin eläimet alkavat villiintymään alkaen kiukkuisista rotista ja lopulta sekoittaen eläintarhan asukit.
Onneksi paikalla on aikuisviihdetähti Joey Silveralta näyttävä eläinlääkäri Berner (John Aldrich), jonka lääke kaikkeen taitaa olla sen polttaminen.
No, rationaalisen ajattelun mestariksi ei Berneria voi ainakaan kutsua, sillä eräässä kohtauksessa hän tovereineen päätyy auttamaan kolarin uhreja ja elukkatohtorimme toteaa kaverilleen ettei toisessa palavassa autossa olevaa voi enää auttaa, sillä hän on jo kuollut ja on syytä keskittyä toisen vielä elossa olevan vammojen hoitamiseen. Kunhan se kuollut henkilö on kärventynyt autopalossa hetken, päättää tohtori silti mennä auttamaan häntä todetakseen olevan liian kuuma. Ei siis ihmekään, että "oh, christ" on näemmä suomeksi "jeetina."
Seuraavaksi on ihan saatanan ärsyttävien kakaroiden vuoro seota nesteestä ja loppu.
Yöpedot tarjoaa kyllä sen minkä lupaakin, eli enkelipölyssä olevia eläimiä mankeloimassa ihmisiä, mutta tämä elokuva olisi todellakin kaivannut avukseen suurempaa budjettia kuin mitä sai. Kun kyseessä on elokuva jossa koko eläintarhan eläimistö vetää pultit ja kaupungilla kerrotaan olevan kymmeniä kissaeläimiä sun muita, niin on kieltämättä lievä pettymys nähdä melkeinpä vain yhtä tiikeriä kerrallaan ja kaikki verhotaan niin synkkään yön pimeyteen ettei niitä vähiäkään eläimiä meinaa nähdä ilman yökiikareita.
Eläimistä käytetään enimmälti niitä tuttuja tiggereitä ja italialaisten rakastamia rottia, mutta onneksi myös pellefantti saa talloa ihmisrodun edustajan pannukakuksi. Kovasti olisi kyllä ollut tarpeen nähdä myös strutseja työntämässä lapsien päitä maan sisään, kaskelotteja kostuttamassa kurkkuaan ja gerbiilejä kebaboimassa kanssaeläjiä. Joten vaikka joku jääkarhu käykin löntystelemässä, niin vaihtoehdot ovat liian vähässä, määrä on liian pieni ja muutoinkin tarvittava massiivisuus on liian minimalistinen tehdäkseen sellaista vaikutusta kuin pitäisi. Tietenkin kelvollista mielihyvää koetaan kun nähdään lentokoneen tapaavan liekehtivän kohtalon tiellä olevan norsun vuoksi ja lajityyppiin kuuluvat ajoittaiset epäloogisuudet ovat tietenkin nautinnollisia, että onhan tässä mukana seikkoja joista pitää. Mielestäni hyvä huomio oli se, että eräässä kohdassa osoitetaan saman kraanasta tulevan jet fuel-veden olevan tietenkin myös ihmisten nautittavissa ja tanssikoulun lapsoset alkavatkin kikattamaan sitä juodessaan, mutta valitettavasti eläinten kaltaista karnivoraalista käyttäytymistä ei päästetä tapahtumaan. Lapsista tulee kyllä tappajia, mutta voisiko sanoa sen tapahtuvan väärällä tavalla. Muksut nimittäin kohdistavat murhanhimonsa vain aikuisia kohtaan, kun elokuvan loogisuuden perusteella heidän tulisi käydä seotessaan kaikkien kimppuun. Nyt tämä Maissilapset-osuus on kuin väärästä elokuvasta. Tosin on kieltämättä mainio idea osoittaa ihmisten kärsivän samasta problemaattisuudesta kuin eläimet ja parhaimmassa mahdollisessa ilmentymässä jonkinlainen superkaaos joka toimisi maailmanloppuna olisi voinut olla mahdollinen. Kaikki tai ei mitään. No ainakin elokuva jätetään täysin kesken ja loppu kuitataan tekstillä, että kaikki on nyt okei , mutta huumeet ovat pahasta mmmkay.
Tähdet: **
Yöpedot
Nuori Wyatt Earp (Ian Bohen) kasvaa halussa seikkailla ympäri villiä länttä, kun moraalitietoinen isä Nicholas (Gene Hackman) pitää suitsia tiukalla. Laki ja perhe ovat kaikista tärkeimmät ja se tulee myös Wyattin tiedostaa.
Aikuinen Wyatt (Kevin Costner) etsii paikkaansa maailmassa ja kokeilee siksi erilaisia ammatteja, kuten alkoholistin ja varkaan, kunnes se oikea sitten tuntuu olevan lainvalvojana toimiminen, jollaiseksi mies ajautuu vahingossa. Suhdekoukeroiden ja päähän lyöntien ohessa Wyatt haaveilee rikastumisesta jollaisessa voisi rahapelien hoitaminen auttaa.
Samaan aikaan pinnalla olleista kahdesta Wyatt Earp-elokuvasta tämä nimielokuva on vähemmän mieleeni kuin Kurt Russellin tähdittämä Tombstone. Kyllä Wyatt Earp ihan kelpo leffa on, mutta varsinkaan ilmestymisaikanaan sen lännenromanttisempi tyyli ei omassa mielessäni pärjännyt laisinkaan vertailussa Tombstonen rujolle uskottavuudelle. Toisin sanoen jos Tombstone on Deadwood, niin Wyatt Earp on Pony Express. No ei nyt sentään, mutta Silverado ainakin.
Mutta mitä hittoa me Tombstonesta välitämme, sillä ei näitä kannata vertailla vain siksi, että ne sattuivat ilmestymään samoihin aikoihin. Sattumaa, aivan kuten Asylumin elokuvien kohdalla.
Kaikesta kuitenkin näkee Wyatt Earpin olevan ammattilaisten työtä. Näyttelijät tekevät sujuvaa jälkeä, kuvaus, valaistus, lavastus on kaunista ja sitä ammattilaisotetta voikin epäillä eniten vain leikkauksen kohdalla, joka ei kohtauksia rampauta, mutta on jättänyt elokuvan tarpeettoman pitkäksi, jolloin yli kolmen tunnin pituinen leffa kärsii samasta gigantismista josta muutama muukin Costnerin 90-lukuleffa oireili. Ihan oikeasti, Waterworld 135 minuuttia, Postman 177 minuuttia, Viesti mereltä 131 minuuttia, Rakkaudesta peliin 137 minuuttia, Tin Cup 135 minuuttia. Eiväthän nuo kaikki nyt ehkä niin kovin pitkiltä vaikuta, varsinkaan kun Waterwordia ja Tin Cupia on hyvin vaikea mieltää saman pituisiksi, sillä sen verran pidemmältä vesiseikkailu tuntuu, mutta uskallanpa väittää jokaisen noista mainituista elokuvista olevan korkeintaan 120 minuutin leffoja (jos sitäkään) ja sellaisiksi niiden olisi pitänyt jäädä. Mutta se tuntui olevan 90-luvun ilmiö, että kaikkien leffojen pituutta piti venyttää, vaikka se usein vaikuttikin joltain penispumppausmyllyn tekohengitykseltä. Sääli, että se jäi hieman päälle. No kuitenkin, Wyatt Earp toki kertoo mielenkiintoista tarinaa todellisuudesta, oletettavasti ajoittain hyvinkin väritettynä, mutta mielenkiintoista tarinaa siltikin. Ei kuitenkaan niin kiinnostavan energisesti jotta se ei aiheuttaisi hetkittäistä väsymistä. Wyatt Earp-historiikkinä on tietenkin ymmärrettävää, että se kertoo myös muustakin kuin O.K. Corralin taistelusta, mutta esimerkiksi lapsuusosuudet ovat sitä tavallista joka puolella nähtyä aikuiseksi kasvamista, että kyllä sitä hieman alkaa kärsimättömäksi odotellessaan myöhempiä hetkiä. Niin ja ehkä se leikkaus ansaitsee enemmänkin kritiikkiä kuin vain jo mainitusta syystä. Wyattin lapsuus ja nuoruus kun käydään aikamoisella kiireellä läpi ja hypellen paikasta toiseen, jolloin elokuvaksi joka koettaa kertoa miehestä muutakin kuin vain yhden osan elämästä, se ei silti tunnu jaksavan keskittyä niihin muihin osiin. Pikku-Wyatt haluaa karata kotoa, oho hän ampuu aikuisena biisonin ja on alkkis, nyt puolestaan kasinosheriffi. Mihin se pituus oikein saatiin käytetyksi, kun se ei tainnutkaan kertoa päähenkilöstään muuta kuin sen O.K. Corral-osuuden?
Tämä elokuva olikin kuulemma alunperin suunniteltu minisarjaksi ja erillisinä jaksoina ei se lopputulokseen jäänyt pituuskaan kenties haittaisi, sillä nytkin elokuva voidaan jakaa episodeihin joissa käydään läpi eri aikoja Earpin elämässä ja tv-muodossa olisikin ehkä nähty kattavammin Earpin perheen arkea Wyattin ollessa perheessä lapsena ja myöhemmin ureakippoisena patriarkkana.
Lawrence Kasdanin elokuville tyypillisesti mukana on runsaasti päteviä näyttelijöitä jotka tekevät hyvää työtä. Elokuvassa on sellaista panoraamatunnelmaa, jonka vuoksi kauniisiin kuviin ja elämää suurempiin säveliin on helppo hukkua, joten Kasdan todellakin tietää mistä naruista vetää kun katsojana on westernfani. Jos elokuvassa ei olisi pituutensa vuoksi tarpeetonta tyhjäkäyntiä, niin varmasti tämä nousisi usemmin esille kun puhutaan länkkäreistä.
Costnerin saama Razzie-voitto roolistaan Earpina taitanee johtua ainoastaan siitä hahmon rappio-osuudesta, sillä siinä hän on kieltämättä aika nolostuttavaa katseltavaa, ollen kuitenkin muutoin ihan hyvä. Elokuvan herkullisin rooli on arvaamaton tautipesäke Doc Holliday, jota Dennis Quaid esittää selvästi nauttien osastaan, mutta jotenkin niin hän kuin kaikki muutkin ovat valitettavan syrjään työnnettyjä. Toki tämä on nimensäkin osoittamana nimenomaan Wyatt Earpin tarina, mutta kun tietää hänen elämäänsä kuuluneen monia mielenkiintoisia henkilöitä ja itse elokuvassa jankataan perhekeskeisyyttä, niin sitten sen pitäisi olla muitakin kuin me, myself and i. Nyt on vain Wyatt Earp ja muut ovat sama se keitä ovat. Valitettavaa etenkin sen suhteen, että kun se odotettu taistelu tapahtuu, niin Ike Clanton sun muut jäävät ihan yksi ja sama-rooleiksi.
Se mikä on todella ikävää kuultavaa tämän elokuvan kohdalla on se, että Costner oli alunperin ollut osallisena Tombstonessa, mutta Earp-hahmoon liittyvien kiistojen takia jättäytyi pois ja päätti tehdä tämän kilpailevan tuotoksen. Ikävää ei ole se, että markkinoille tuli samoihin aikoihin kaksi samaa aihetta käsittelevää elokuvaa, vaan tämä Wikipediasta löydetty tieto:
"Costner then used his then-considerable clout to convince most of the major studios to refuse to distribute the competing film, which affected casting on the rival project."
Hitto mikä paskiainen. Olen oikeasti tyytyväinen, että Tombstonen kaupallinen menestys oli suurempi.
Tähdet: ***
Wyatt Earp
On hyvä huomata verorahojen menevän oikeaan osoitteeseen kun pahikset jahtaavat prostituoitua läpi kaupungin ammuskellen haulikolla, eikä poliiseja ei näy lähimaillakaan vaikka ajassa ennen kuin ilotyttö ehditään kaupungin ihmisvilinässä lahdata, olisi tieto siitä kulkenut jo kaukaiseen galaksiinkin saakka. No ehkä syynä on alussa mihinkään elokuvassa liittymätön uutiskatsaus jossa presidentti Bush on puhunut jostain mitä oli taas syytä pilkata. Tästä onkin hyvä siirtyä kouluun jossa opettaja antaa täysi-ikäisille oppilailleen tehtäväkseen haastatella jotakuta ketä vain, jonka pojat tulkitsevat käskyksi mennä huoriin ja tytöt pyynnöksi liittyä johonkin satanistioppilaskuntaan joka haluaa hakijoidensa ryhtyvän huoriksi. Siis mitä? Öö, okei.
Sitten jotain mikä saa palaamaan elokuvan alkuun katsomaan muistiko jotain väärin, sillä huumekauppiassutenööri Lee (Renny Stroud) apulaisineen tappaa sutenöörihuumekauppias Goldin (Michael Ferrare) palveluksessa oleva maksullisen neidin kostoksi siitä, että Gold oli tehnyt samoin Leelle. Tässä ainakin annetaan ymmärtää Leen siis kostavan se elokuvan alussa tapettu prostituoitu, mutta eikös se ollut nimenomaan Lee apulaisineen joka sen alussakin tavatun naisen saattoi hengiltä? Siispä kappaleeseen yksi toteamaan näin juuri olleen. Joten Lee siis kostaa Goldille koska tämä tappoi Leen ilotytön jonka Lee oli itse toimittanut hautaan? Ei ihmekään että se kostona tapettu nainen oli lopettanut työt Leen palveluksessa ja siirtynyt Goldin palkkalistoille, päätyäkseen kuolemaan Leen ansiosta. Jep, taattua Pepin/Merhi-laatua joka saa seuraamaan näkemäänsä kuin naulittuna.
No kuitenkin, edessä siis on sutenöörihuumekaupiaiden reviiritaisto ja ilolinnuiksi oppilaskuntansa vuoksi ryhtyneet Wendy (Cynthia Cheston) ja Catherine (Kelly Galindo) joutuvat keskelle sitä. Onneksi neitokaiset pääsevät pakenemaan molempia sutenöörejä päätyäkseen näköjään sutenöörin urasta haaveilevan jengipomon ja tämän asiakkaiksi haluavien teinipoikien luokse. Huh, onneksi tästäkin selvitään säikähdyksellä ja mennään strippibaariin, päädytään ajamaan kodittoman päälle, paetaan paikalle sattunutta Goldia, törmätään autolla toiseen autoon ja siitä syntyvän räjähdyksen halki lentää kolmas auto, jota ei kyllä edellisen kohtauksen perusteella ollut koko tiellä. Erinomaista on vieläpä se, että tämä tyhjästä ilmaantunut auto liukuu neljättä kumijalka-aparaattia päin, joka sitten mystisesti katoaa kuvasta kun kamerakulma vaihtuu. Sitten kunhan Catherine on pitänyt selvästikin elokuvan lopetukseksi aiotun puheen jossa kerrataan koettelemukset, on syytä palauttaa Gold kuvioihin ja eihän tässä elokuvassa ole vielä edes ollut hekumallisessa valaistuksessa suoritettua hikistä seksikohtausta, joten myös se on aiheellista pyörittää esille.
Uudestaan se elokuvan lopetukseksi tarkoitettu puhe ja bravissimo!
Angels of the City on yksi neljästä Lawrence Hilton-Jacobsin Jon Chance-elokuvasta (muut ovat Chance, L.A. Heat ja L.A. Vice), mutta ei sitä kyllä huomaisi ellei Hilton-Jacobs suurinpiirtein sekunnin kestävän sivuosansa aikana sanoisi Bondmaisen ponnekkaasti roolihahmonsa nimeä. Eipä sillä tosin ole väliä onko tämä rikosetsivä Jon Chanceen liittyvä elokuva vai ei, sillä ei tässä ehdi miettimään kuka on kuka tai mikä, sillä ensin pitäisi tietää kuka hitto on Jon Chance ja elokuvan aikana huomaa enemmänkin pähkäilevänsä, että mitä hittoa nyt tapahtuu kun irrallisista kohtauksista kyhätyn oloinen elokuva ei tunnu tietävän laisinkaan minne mennä tai miksi sinne pitäisi mennäkään, kunhan vain kaikki vuoron perään luulevat elokuvan tyttöjä ilotytöiksi.
Hei, nyt sen ymmärrän!
Tämä elokuva onkin selkeästi mielenilmaus siitä, että vaikka pukeudut millä tavoin tahansa et ole huora. Hyvä niin.
Tähdet: *
Angels of the City
