State Property (2002)

Tiedättehän ne sylkevät löysähousut Rähinä records-paidoissaan jotka kansoittavat ostareiden oviaukot ja joiden sanavarasto koostuu horatsuvittuhomoista ja jotka vannovat NWA:n nimeen, mutta myös lol:n, lmao:n, pwndin, noobin ja muiden fiksuuksien.
State Property on heidän elokuvansa.
Ja vaikka onkin hiukan typerää mennä yleistämään tuolla tavoin, niin hitto kun teitä on niin pirun monta, että se on helppoa kuin potkisi maassa makaavaa kuollutta.

Beans (Beanie Sigel) on kyllästynyt strippareiden katseluun (hullu mies, sehän on tämän elokuvan ainoa edes hivenen viihdyttävä asia), joten kerätään huivipäiset, lippa vinossa olevat isoshortsiset kaverit joiden kaikkien nimi tuntuu olevan joku bitch-ass dog messiin ja wazzap-repliikkien ohella elehditään ahkerasti käsillä, pidetään aseita vinottain ja ammutaan liian isoja paitoja ja verkkareita joista toinen lahje on kääritty polveen pitäviä identtisiä ääliöitä hengiltä, sillä Beans on Scarfacensa katsonut ja se tehdään myös katsojalle tuskallisen selväksi.
Beansista tulee salamaseeprana kulman menestynein huumekauppias ja tosi real, joten lopussa voidaan esikuvan mukaisesti kokea romahdus.
Tottakai välissä muistetaan imitoida myös Mafiaveljien i'm funny how-kohtausta. Eikä naisilla ole elokuvassa muuta virkaa kuin näyttää bootyaan, lesboilla ja näyttää bootyaan.

Tämä sontaläjä on niitä elokuvahirviöitä joista wannabegangstat saavat eniten irti ja heillehän tämä onkin suunnattu. Mutta edes he eivät voi olla täysin sokeita sille, että State Property on helvetin huono elokuva. Se on ruma kuin petolinnun peräaukko, pirun huonosti näytelty (Beanie Sigeliä pitäisi kieltää esiintymistä kotinsa ulkopuolella ja sielläkin) ja sen lisäksi että se on tyhmä ripoff, niin se saa myös katsojan tuntemaan olonsa tyhmäksi, sillä sellainenhan sitä täytyy olla kun tähän tuhlaa aikaansa.
Ja jos joku todella kuvittelee elokuvan edustavan jotain jatkuvasti jankkaamaansa katu-uskottavuutta, niin Roc-a-Fellan tuottama elokuva näyttää ostoskanavan ohjelmistolta kaikkien Rocawear-vaatteidensa ansiosta, joten katu-uskottavuus loistaa poissaolollaan samalla tavalla kuin sen Adidas-vaatteisen Petterin omakuva on harhautunut.

Vain heille joiden unelmissa siintää bitchien dissaaminen ja madafakan toistaminen.

Uskomatonta, että tämä yrjöläjä on saanut jatko-osankin.

Tähdet: ei helvetissä!
State Property

Superstar (1999)

Aina välillä sketsiohjelmien hahmoista tehdään elokuvia.
Aina välillä ei pitäisi.

Mary Katherine Gallagher (Molly Shannon) on pienestä asti haaveillut Hollywoodsupertähteydestä, tai pikemminkin saavansa suudelman Hollywoodsupertähdeltä, mutta koulun coolein kollikin Sky Corrigan (Will Ferrell) kelpaa. Öö, okei. Sitten päälle tunnin verran vitsejä joissa Molly Shannon muun muassa harjoittelee suutelemista puun kanssa ja nunna yllättää hänet. Joo, ei se naurattanut minuakaan.
Kouluun saapuu nahkatakkinen prätkäkovis Slater (Harland Williams) jonka kapinallista ulkopuolisuutta vain korostaa se, ettei hän puhu, mutta koska näimme elokuvan alussa viittauksen Onnen Päiviin ja Maryn ihastuksesta Fonziehen, niin tiedämme jo siitä että Slater on se Maryn oikea rakkaus ja kuten Fonzie, on hän nahkansa alla silkkaa pehmopupu-Arthuria. Ja siellä välissä koetaan teinitraumoja kun kilpaillaan koulun bitchiä Eviania (Elaine Hendrix) vastaan, mutta täytyy sanoa, että Tervetuloa Nukketaloon on hauskempi elokuva kuin Superstar.
Coneheadskin oli hauskempi leffa! Ihan oikeasti, Coneheads.

Molly Shannon kuuluu niihin koomikoihin kuten Chris Kattan, että aika varmasti moni kyseisen näyttelijän kasvot nähdessään muistaa hänet jostakin. Mutta mistä, voikin olla hankalampi asia tarkennettavaksi. Toki minäkin Shannonin filmografiaa tarkkailemalla huomaan, että olen nähnyt hänet tuossa ja tuossa ja tuossa, mutta jos rehellisiä ollaan, niin ainoa rooli josta oikeasti muistan hänet on siinä Seinfeldin jaksossa jossa hän esitti naista joka ei kävellessään liikuttanut käsiään. No hei, hän on näköjään mukana tulevassa Scary Movie vitosessa ja se jos mikä viimeistään syöksee hänet megatähteyteen, sillä sellainen tähdentekijä se elokuvasarja on, kysykää vaikka Simon Rexilta. Hahaha!

Superstar on siis Molly Shannonin SNL-sketsejä varten luoma nörttimäinen ylivilkkaalla mielikuvituksella varustettu päiväunelmoiva tyttö, mutta näkemättäkin noita sketsejä on helppo todeta, että Superstarin täytyy olla hauskempi SNL-sketsinä kuin täyspitkänä elokuvana. Tämä ei nimittäin ole hauska elokuva.
Toki siellä on pari ihan kelvollista vitsiä ja ehkäpä jokin oikeasti hauskakin sellainen, niin silti kokonaisuutena se on vain venytetty pitkästyttävä lapsellinen vitsi jonka huipennuksen odottaminen käy voimille.
Jos Shannon ja komiikkansa eivät ole entuudestaan tuttuja, niin Will Ferrell huumoreineen varmastikin on ja se riittää kuvaamaan tätäkin elokuvaa, sillä Ferrellmaista huumoria on pitkälti tarjolla. En silti uskalla oikein suositella Superstaria Ferrell-faneille, sillä vaikka elokuvassa on tarjolla tutunoloista Ferrelismia (musiikkivalinnoissa muun muassa oldiesrokkia, ysäridancea ja danceen liittyen tanssiliikkeitä), niin suurin terävyys puuttuu ja kyseessä onkin enemmän kuin harjoitelma tulevaa varten kuin jo hiottu timantti tai jokin sen kaltainen mineraali. Mukana on kuitenkin sen verran paljon tavanomaisia aikuiset näyttelevät teinejä-vitsejä ja kelleille potkimisia, että jos kokee aivotärähdyksen ennen kuin pistää Superstarin koneeseen ja pusertaa elokuvan pikakelauksella viiteen, kuuteen minuuttiin, niin kyseessä voi olla melkein hauskakin elokuva.

Elokuvan hauskin tilanne koetaan kun Will Ferrell on Jeesus joka saapuu näkynä Maryn luokse ja hän vaikuttaa joltain pilviveikolta. Jesus Christ superstoned.

Tom Greenilla on pieni sivuosa ja hän on jälleen kuin Vince Vaughn. Ei hauska.

Tähdet: *
Superstar

Movie monday: Gay Stu

"Gay Stu - täydellinen mies."

No sehän on Remo Williams.
Remo väistelee luoteja. Remo juoksee vetten päällä. Remo sytyttää tulen hieromalla sormiaan yhteen. Remo pokaa kapteeni Janewayn.
Ja Remolla on viisas mentori, Chiun, joka lausuu äärimmäisen herkkiä opetuksia kuten: "Women should stay home and make babies. Preferably, manchild."

Pirun Pikku Apuri (Satan's Little Helper, 2004)

Pirun Pikku Apurin on ohjannut Jeff Lieberman, mies jonka käsialaa on muun muassa Blue Sunshine ja jos se ei riitä houkuttimeksi, niin katsokaapa tätä

Eikö muka tee mieli katsoa tämä elokuva jo tuon kuvan perusteella?

On Halloween ja 10 vuotias Dougie (Alexander Brickel) ei saa äitiään ymmärtämään mikä Saatana-aiheisessa pelissä (hemmerin huonosti animoitu peli) on niin jänskää. Ja kuten pelissäkin on tarkoitus, myös tosielämässä Dougie haluaa olla Saatanan apulainen, mutta kuten ninjoiksi pukeutuneet kakarat sanovat: "Satan's little helper? That is so gay!"
Kun kotona isosisko uuden pikaystävänsä kera saa kaiken huomion kohdistumaan itseensä, päättää Dougie lähteä yksinään etsimään Saatanaa ja erään talon edustalla hän näkeekin "Saatanan" (Joshua Annex) raahaavan pihalle verisen ruumiin, joten hänen seuraan on lyöttäydyttävä, mutta haluaako Saatana apulaisen?
Dougie seuraa Saatanaa ja ihailee hänen kädenjälkiään ymmärtämättä eroa pelin ja todellisuuden välillä, ja koska tapahtuma-aika on Halloween, niin kukaan muukaan ei huomaa mitään erikoista tapahtuvan.
Dougie tarjoaa apuaan Saatanalle ja tokihan apu on aina tervetullutta. Katsojalle on heti alusta asti selvää, ettei elokuvan Saatana ole oikea yliluonnollinen paholainen, vaan sellaiseksi pukeutunut sarjamurhaaja ja tätä ei mitenkään peitellä. Dougiekin tietää ettei paholaisnaamio ole hänen oikeat kasvonsa, mutta samoin kuin Pahassa Pukissa, ei hän silti huomaa eroa oikean ja väärän välillä. Siispä Dougie seuraa Saatanaa ja katselee kuinka hän tappaa ihmisiä välillä vatsaakin vääntävän tehokkaasti (se kissantappo sai hieman vihaiseksi, vaikka korostikin hyvin Saatanan pahuutta). Lopussa ei edes Jeesus pelasta.

Tämä on elokuva joka on niin selkeästi suunnattu rajatulle yleisölle, ettei sitä todellakaan kannata ottaa esille isosedän 90-vuotisjuhlissa jossa Maija-täti esittelee pitsivirkkauksiaan ja Tarmo-serkku puhuu äänestämisen merkityksestä, sillä "sä oot kipee"-kommentteja olisi odotettavissa. Täysin moraaliton Pirun Pikku Apuri ei ole, mutta esimerkiksi sensuuria elokuvissa kannattavat ja pelien pahuudesta saarnaavat voisivat käyttää tätä elokuvaa lyömäaseenaan aika helposti. Ongelma - jos sen sellaisena haluaa nähdä - on, ettei Dougien ja Saatanan ystävyyttä kuvata varsinaisesti huumorina, vaikka koomisia tilanteita onkin tarjolla ja ajoittain elokuvasta saattaa tullakin mieleen kauhukomedia, niin mikään Santa's Slay tämä ei ole ja pojan puolelta suhdetta kuvataan vain ihailuna. Dougie on pikkupoika joka ei vain yksinkertaisesti tajua, että Saatana on murhaaja joka tappaa oikeasti ja joka kerta kun Dougie huutaa "that's so cool!" tai vastaavaa, niin tekee vain mieli käydä nappaamassa poika suojaan. Samalla tavalla tosin sitä ymmärtää, ettei Dougie ymmärrä kuten ei tuollaista olisi itsekään tiettyyn pisteeseen saakka tajunnut saman ikäisenä. Kuitenkin idea Saatanaa ihailevasta pikkupojasta ja röykkiöstä ruumiita ei varmastikaan saisi suurtakaan osaa ihmisistä näkemään sitä viihteenä. Elokuva tosin heikkenee heti tavanomaisemmaksi Friday the 13thmäiseksi leikkuurainaksi kun elokuvan hahmoille selviää mikä Saatana on oikeasti miehiään.

Vähempiverisempi elokuva kuin miltä se vaikuttaa, joten suurin shokkiarvo tulee tuosta lapsi-Saatana-suhteesta.

Samapa tuo, sillä c'mon, tämä on loistava idea. Harvassa ovat pikkupojat (kenties tytötkin) jotka eivät ihailisi Freddy Kruegereita, Jasoneita, Pinheadeja, ja vaikka se pelottaisikin, niin ajatus heidän kanssaan hengailemisesta on mainio, sillä pelit, sarjakuvat, elokuvat ja ylipäätään ns. pahoista hahmoista puhuminen lieventää heidän oikeaa pelottavuuttaan (kuten kuuluukin) ja heistä tulee kavereita.  Siispä annetaan Saatanaa ihailevan pikkupojan pitää hauskaa, vaikka se tarkoittaisikin närkästymistä, sillä joskus epäkorrektius on vain kivaa. Itse asiassa jos Pirun Pikku Apulaisen kaltaisia elokuvia ei olisi, niin me kaikki katsoisimme vain jotain Kaunaa jatko-osineen ja se jos mikä on pelottavaa.

Suurin osa näyttelemisestä on sitä kauhuleffojen peruskamaa joka ei yllätä suuntaan taikka toieen, mutta Dougieta esittävä Alexander Brickel on ajoittaisesta ärsyttävyydestään huolimatta vallan mainio Saatanan fani ja itse pahista ääneti ja kasvoitta esittävä Joshua Annex liikuu ja elehtii sekä sopivan vähäeleisesti, että tarpeen vaatiessa onnistuneen kumimaisesti.

Pirun Pikku Apuri on hieman kuin mustalla huumorilla varustettu Halloween, jossa Michael Myersilla on apulainen joka ei tiedä olevansa avuksi (kun kamera lopussa poistuu talolta, kohtauksessa soiva musiikkikin tuo mieleen Halloweenin). Ja jos Saatanan apulaisena toimiminen olisi pidetty päällä loppuun saakka, ilman turvautumista perinteisempää slasherismiin, olisi elokuva ansainnut yhden tähden lisää. Varsinainen lopetuksen onnistuminen meinaa saada minut nostamaan sen pistemäärän takaisin neljään. Mutta muuten kuitenkin ehdottomasti suositeltava elokuva. Hieman "erilainen" sarjamurhaajaelokuva joka toki shokeeraa oikeasti vain ihmisiä jotka tarkoituksella etsivät kiukuttelun aiheita.

Tähdet: ***
Pirun Pikku Apuri

Mission of Justice (1992)

Kurt (Jeff Wincott) on poliisi joka varmistaa pidätykset hakkaamalla pahikset pulveriksi. Ja mikäs siinä on potkiessa, kun kaikki tuntuvat osaavan nostaa jalkaansa linja-auton askelmaa korkeammalle ja tohtori Larkin (Brigitte Nielsen) pitää huolen, että se jalka nousee. Larkin kun pitää yllä eräänlaista naapurivahtijärjestöä, Rauhantekijöitä, joita American Ninja-tyyliin koulutetaan salaperäisessä kartanossa vastustamaan kaikkea pahaa maailmassa, mutta tottakai Larkinilla on omat rikolliset suunnitelmansa. Ennen niiden selviämistä on kuitenkin nähtävä kuinka Kurt kyllästyneenä oikeusjärjestelmän toimimattomuuteen eroaa ammatistaan ja koska se pitää tehdä näyttävästi, niin mitä jos vedettäisiin ohimennen poliisipäällikköä turpaan.
Larkin haluaa pormestariksi ja käyttää Rauhantekijöitään muksimaan kaikki ajatusta vastustavat, että siinä se sitten on. Kun Larkin veljensä Titusin (Matthias Hues) kanssa kopauttelee ja viiltelee Kurtin oppi-isän, nyrkkeilyvalmentaja Cedricin (Tony Burton) hengiltä, niin luonnollisesti Kurt soluttautuu Rauhantekijöihin paljastaakseen Larkinin pahat teot. Tai oikeastaan kuten näissä tarinoissa aina, hyviksen tehtävä on vain kostaa ja lopussa hän voi kävellä pois ruhje tai nokitahra kasvoissaan.

Kaiken kruunaa kansiteksti, jonka suunnitteluun on käytetty varmasti yhtä paljon työtunteja ja ajatuksia kuin Kiinan muuriin, sillä sen verran syvällinen se sitä og-sanaa myöten on.
"Out og uniform - out of control."

Mission of Justicessa on muutama hyvä, tai pikemminkin jotenkuten mielenkiintoa herättävä ainakin lähes positiivinen seikka:
- Brigitte Nielsenin alati vaihtuvien hiusmallien ja vaatetuksen seuraaminen on oikeastaan aika hauskaa, sillä ne muuttuvat lähes joka kohtauksessa. Ei siis jatkuvuusvirheinä, vaan selvästi tarkoituksellisesti.
- Matthias Hues, joka suht' mittavasta näyttelijäurastaan huolimatta on varmasti monille, itseni mukaanlukien tuttu vain Mustan Enkelin i come in peacea jankkaavana avaruuden huumediilerinä ja siinä hän oli sen verran mieleenpainuva, että sen turvin tämäkin toimi paremmin kuin ehkä pitäisi.
- Rauhantekijöitä kuvataan hauskasti välillä eräänlaisena vigilanteryhmänä, uskonnollisena ryhmittymänä ja ajoittain silkkana Bondpahisjärjestönä.
- Wincott on varsin sukkelaliikkeinen initiaatiokohtauksessaan heiluttaessaan keppejä kuin Rambo kolmosessaan, etteivät ääniefektien whoosh whoositkaan pysy perässä.
- Sivuosassa on heppu joka näyttää kokoonpainetulta David Hasselhoffilta.

Muutoin elokuva onkin rutiinihalpistoimintaa jossa näytteleminen on jäykkää, juoni on harmonikkamestareiden harjoitusta, dialogi tyypillistä bädäässismiä ja pelätty kung fu ei kivistä aitaa riko, joten ajantapoksi elokuva kelpaa kunhan on tarpeeksi väsynyt ja välinpitämätön, mutta ajatuksia sille ei juuri kannata uhrata. Etenkään kun Mission of Justice antaa lupauksia mehevästä roskasta, mutta tekee lopulta sen mitä etenkään toiminnallinen elokuva ei saisi koskaan tehdä. Se on tylsä.

Ainakin ohilyöntejä on sievoisesti ja tyhjien pahvilaatikoiden päälle lennetetään kerran tai pari.

Tähdet: *
Mission of Justice

The truth is usually just an excuse for a lack of imagination

Uni jonka näin, nukkuessani 26.9.2011

Uneni alussa olin Stanley Kubrickin miespalvelija. Tiedettehän, niin kuin Jeeves, mutta en yhtä fiksu.
Oli yö ja olimme herra Kubrickin ranta-asunnolla, kun kuollut ohjaajanero sanoi poistuvansa hetkiseksi jotta voin rauhassa vaihtaa ja pestä hänen lakanansa, koska hän oli tapojensa mukaisesti jälleen ulostanut sänkyynsä. Kubrickin lähdettyä otin kakkaisen lakanan pois ja laitoin tilalle laudan. Koetin hakata vasaralla lakanaa puhtaaksi, mutta jouduin kysymään että "miten tää ei taaskaan toimi?" ja vein lakanan pihalla olevaan varastorakennukseen, jossa sijaitsi myös Kubrickin sahakokoelma. Oli pimeää, joten jouduin käyttämään kovaäänistä taskulamppua joka herätti varastossa nukkuvat kolme erikokoista sutta, jotka ymmärrettävästi hyökkäsivät kimppuuni. Otin Kubrickin uskollisen terrierin ja hakkasin sillä susia, kunnes hukat olivat niin pyörryksissä että saatoin sitoa ne valjakkoon terrierin kera. Säikäytin sudet juoksemaan ojaa pitkin, mutta itse en ehtinyt mukaan.
Kävelin pimeässä kunnes tapasin kolme pientä lasta jotka uhkailivat minua kivillä, mutta sanoin heille "jou mään" ja he rauhoittuivat. Pian olimme kaikki jossain kirjastossa ja olin aikeissa lainata jonkin Aku Ankka-kirjan, kunnes yllättäen sudet hakivat ne lapset. Kohautin olkapäitäni ja astuin ovesta ulos, vain huomatakseni olevan kirkkaan päivän ja olevani osa nuorisohuligaaneista koostuvaa työryhmää jotka olivat rakentamassa omakotitaloa tylylle miljonäärille. Miljonääri haukkui tauotta työnjohtajaamme ja kun myöhemmin olimme ruokatunnilla ostamassa irtokarkkeja, työnjohtajamme sanoi keksineensä mainion koston ilkeälle miljonäärille. Ajatus oli, että nyt kun miljonääri olisi lähdössä lomamatkalle ja meidän tulisi saada talo valmiiksi sinä aikana, niin tekisimmekin niin että rakentaisimme aluksi sen talon valmiiksi. Sisustaisimme ja kaikkea. Eli että talo olisi täysin valmis asutettavaksi. MUTTA! Rakentaisimme identtisen talon, identtisellä sisustuksella ihan sen alkuperäisen talon eteen, niin ettei miljonääri pääsisi sisälle oikeaan taloonsa vaan joutuisi asumaan sen täydellisessä kopiossa. Muiden ahertaessa minä ruuvasin irti ruuveja ja koetin tulkita ovesta löytyneitä hieroglyfeja. Kohta ensimmäinen talo olikin valmis ja teimme kierroksen sen sisällä, minun itseni ottaessa kuvia huoneista. Välillä kamerasta loppui filmi ja jouduin laittamaan siihen uuden.
Eräässä huoneessa oli stereoiden luona kaksi kappaletta samaa AC/DC:n levyä ja yksi työmiehistä sanoi, että kun se toinen oli soitettu läpi niin voisimme kuunnella sitä toista. Tästä päättelen uneni olleen painajainen.
Toisessa huoneessa oli pieni nukkekoti jonka sisällä oli musta kissa ja tämä kissa ei suostunut tulemaan ulos nukkekodista. Sanoin työnjohtajalle ettei me voitaisi sinetöidä tätä taloa niin, että sisälle jäisi tuo kissakin ja työnjohtaja sanoi "ei huolta, siellä identtisessä talossa on myös identtinen kissa."

Tappava Ase 1 - 4 (Lethal Weapon 1 - 4, 1987 - 1998)

Heti alkajaiseksi on kiitettävä siitä, että tämä elokuvasarja pysyi numeraalisissa nimissään, eikä sortunut lisänimiin kuten jokin Tappava Ase Begins, The Dark Ase ja 2 Fast 2 Tappava Ase. 

TAPPAVA ASE (1987)

Eläkepäiviään odotteleva veteraanikyttä Roger Murtaugh (Danny Glover) saa parikseen huisin villin, itsemurhahaluisen hiusmallin, Martin Riggsin (Mel Gibson). Kun Murtaughilla on rakastava vaimo, Onnen Päivät-muksuja, nätti talo ja vene odottamassa pihalla. Niin Riggs nukkuu rööki suussa, dokaa ja asuu asuntovaunualueella. Eli tiedättehän, toinen on se Alex P. Keatonin isä joka halajaa maailman paras isä-kahvikuppia ja toinen on Rapa-Ripa joka ei välitä omasta ja aika vähän muiden turvallisuudesta. Yhdessä tämän epäsuhdan parin tulee selvittää edellisen vanhan tutun tyttären mahdollinen itsemurha, joka johtaa tosi pahan huumekauppiaan kenraali McAllisterin (Mitch Ryan) jäljille. Tottakai mukana on seikkoja kuten Vietnam-traumat jotka yhdistävät kenraalin Riggsiin (joka luonnollisesti on jokin ex-supersotilas) ja pääpahiksella on apunaan se James Bondeista tuttu oikea käsi joka tarjoaa poltettavaksi vasemman kätensä.

TAPPAVA ASE 2 (1989)

Murtaugh ja Riggs ovat jo kuin vanha pariskunta, joten oletus on ettei tämän elokuvan tarina tapahtu ihan heti ensimmäisen osan perään.
Jahdatessaan pahiksia poliisiduomme törmää Etelä-Afrikkalaisiin kultarahoihin, joiden kautta päästään sitten rikollisten rasistidiplomaattien (Joss Ackland ja Derrick O'Connor) jäljille ja he haluavat toiminnallaan pitää apartheid voimissaan. Samalla tavataan rahanpesijä Leo Getz (Joe Pesci), jonka edellä mainitut diplomaattipahikset haluavat saada hengiltä. Toki Leo on jo tässä vaiheessa aika ärsyttävä ja kasvaa jatko-osien myötä vain ärsyttävämmäksi, mutta sitähän Murtaugh ja Riggs eivät vielä tiedä, mutta silti he käyttäytyvät jo ensitapaamisella täysin mulkeromaisesti Leota kohtaan. Ja tottakai nämä tämän elokuvan pahikset ovat syypäitä Riggsin vaimon kuolemaan ja täten ensimmäisen elokuvan itsemurhahaaveisiin.
Siinä sivussa Riggs iskee silmänsä sööttiin Rikaan (Patsy Kensit) ja kunhan tuhoontuomittu suhde kohtaa loppunsa, voidaan ampua pahista päähän.

Tämän osan tarina on mielestäni mielenkiintoisin, vaikka onkin myönnettävä että nyt katsottuna elokuvan rasismi- ja diplomaatttiaihe käsitellään aika pinnallisesti, kun onhan se aika heikko tekosyy hyödyntää diplomaattista koskemattomuutta kun pahikset ovat lopulta vain tavanomaisia huumeroistoja.

Penskana erehdyin luulemaan Derrick O'Connoria David Warneriksi.

TAPPAVA ASE 3 (1992)

Nyt koomisuutta on aiempaa enemmän mukana ja näin ollen ei liene ihme, että elokuva aloitetaankin hassulla räjähdyksellä joka aiheuttaa Murtaughille ja Riggsille hetkeksi arvonalennuksen. Mutta alennustilaa kestää vain hetkonen, kun pian päästään tappelemaan asekauppoja ja talonrakennusta harrastavan rikollisen poliisin Jack Travisin (Stuart Wilson) kanssa. Välillä sivutaan hiukan Murtaughin pelkoa siitä, että poikansa liittyy jengiin.
Leo on nyt osa perhettä ja siirtynyt lipeväksi asuntokauppiaaksi, ja uutena hahmona mukaan tulee poliisi Lorna Cole (Rene Russo) jonka kanssa Riggsilla rupeaa synkkaamaan vallan lämpimästi.
Ammutaan niin, että lehmät jäävät toiseksi ja siinäpä se.

TAPPAVA ASE 4 (1998)

Riggs on leikannut hiuksensa, tai todennäköisemmin parturi on leikannnut hänen hiukset, mutta yhtäkaikki takatukka on poissa ja ensimmäiseksi kohdataan,,, öö, Exterminatorin kansikuva?

No kuitenkin, kaikki vanhat tutut ovat mukana ja Murtaugh murehtii onko hän tarpeeksi hyvä roolimalli kun tytär on pian puksauttamassa mukulan ulos uunista ja samalla Riggs miettii sopiiko hän itse isäksi ja aviomieheksi kun Lornakin on sopivasti syömässä kahden edestä. Jonkinlaista sukupolvenvaihdosta ollaan ilmeisesti vinkkaamassa sillä, että Chris Rock on vikisemässä nuorena poliisina, joka myös pisti Murtaughin tyttären paksuksi.
Kalanmurhaamisreissulla Murtaugh, Riggs ja Leo sattumalta törmäävät Kiinalaiseen laivaan löytäen joukon laittomia siirtolaisia. Murtaugh tuntee kosketuksen sydämessään ja päättää auttaa näitä siirtolaisia, mikä ei hirveästi ihmiskauppaa harrastavaa Benny-setää (Kim Chan) ilostuta, ja vielä vähemmän superkungfuilevaa Wah Sing Kuta (Jet Li) joka tarvitsee juuri Murtaughin suojiinsa ottamaa perhettä, sillä Kulla on vankinaan perheeseen kuuluva rahanväärentäjämestarisetä ja pitääkseen hänet kuuliaisena tarvitaan loppuosakin perheestä.

Jostain syystä tässä leffassa on suunnilleen viiden minuutin välein kohtaus jossa jokin ajoneuvo osuu muka yllättäen toisen ajoneuvon kylkeen.

Gibsonin kärsimysnäytelmä:
- Ensimmäisessä osassa Gibson ripustetaan roikkumaan ja häntä kidutetaan sähköshokeilla, 
- Toisessa osassa pahis potkii ja puukottaa Gibsonia ja sitten häntä vielä ammutaan.
- Kolmannessa osassa hiukan laimeasti ei ole edellisten kaltaista pidempää kidutusta, mutta ainakin Gibsonia lyödään käteen ja kuristetaan, ja myöhemmin hän lentää sillalta alas ja huutaa tuskasta olkapään mennessä sijoiltaan.
- Neljännessä osassa Gibsonia sentään hakataan vähän väliä ja suurimmista osasta kurmootusta vastaa Jet Li.

Mitä toimintaelokuviin tulee niin Tappava Ase-sarja on yhtä timanttia. Etenkin kolmen ensimmäisen elokuvan kohdalla olin aikoinaan täysin pähkinöinä ja pidän niistä edelleenkin suuresti. Neljättä kohtaan en tunne suurempia tunnesidoksia ja se onkin kuin Die Hardin neljäs osa, unohdettava. Mutta kokonaisuutena katsottuna Tappava Aseet ovat osuvilla hahmoilla ja sopivan kiintoisilla tarinoilla ryyditettyjä elokuvia joissa on runsaasti näyttävää toimintaa, mutta mikä parasta, ne eivät päästä sitä räiskintää peittämään mutta sisältöään. Eli käytännössä Tappavat Aseet ovat aivan kuin edellä mainittu Die Hard-sarja.

Ensimmäinen on lajityyppinsä valio, älykäs toimintaelokuva josta saa hiukan väkisin kaivaa negatiivisia puolia, sillä sellaisia ei meinaa huomata elokuvaa katsellessa. Kun pinnallisuudetkin kääntyvät voitoiksi.
Ensimmäisen Die Hardin tavoin molemmissa tapahtuma-aika on joulu, molemmissa päähenkilöllä (tarkoitan tällä kertaa siis vain Martin Riggsia) on vaimohuolia ja molempien dialogi on yllättävän samanlaista puolittaista sarjatulta jossa heitellään kyynisiä nasevuuksia.
Ja se Die Hardin suklaapatukan syövä aasialaispahis on sama mies joka kiduttaa Riggsiä tässä elokuvassa.

Toinen on erittäin hyvä toisinto ensimmäisestä. Se tuo hieman lisää tavaraa hyllyille ja lisää esimerkiksi komiikkaa (mm. pakkopaitapako ja vessanpönttöpommi), mutta muistaa mitkä asiat tekivät ensimmäisestä onnistuneen.

Kolmas on edelleen onnistunut toimintaelokuva ja tuo mukaan yhden sopivan suht' merkittävän henkilön, mutta jää hieman edellisten jälkeen vain koska on jo kolmas osa joka voisi yhtä hyvin olla toinen osa.

Neljäs puolestaan toi mukaan jo aivan liian paljon hahmoja joilla ei enää tuntunut olevan varsinaista merkitystä, lisäsi huumoria huomattavasti ja näin ollen alkoi jo pintamaalilla ja glitterillä peittämään ajan patinoimaa puuntuoksuista rakastettavaa sisältöä. Siis mikään Die Hard nelosen kaltainen sontapommi ei Tappava Ase 4 ole, mutta hienoinen värivirhe kuitenkin ja kuten Die Hardin kohdalla, sarjan muistaa parhaiten trilogiana.

Siispä ilman heikkoa neljättä osaa voisin hyvällä omallatunnolla luokitella Tappavat Aseet viiden tähden toimintasarjaksi, mutta juuri tuon neljännen osan muistiin jättämä ai oliko niitä tehty neljäskin?-fiilis himmentää kokonaisloistoa. Ja vaikka se ei juuri tämän neljännen osan syy varsinaisesti olekaan, sillä olisi se elokuva tehty millä tavoin tahansa, niin tässä vaiheessa Murtaugh ja Riggs eivät enää niin kovin kiinnostavia henkilöitä ole.
Murtaughin "i'm too old for this shit" alkoi jo kakkososan aikana kuulostamaan kuluneelta vitsiltä ja kolmannessa osassa tuota vitsiä alettiin laajentamaan Riggsin suuntaan, niin neljäs osa olisi voinut olla vaikka Eraserhead-moodissa, kun suurinpiirtein joka hemmetin killisilmä tuntui jankkaavan samaa vitsiä on se nyt yhtä hauska kuin Vince Vaugh, eli ei laisinkaan. Ja vaikka neljän elokuvan aikana olikin hienoa nähdä miten etenkin Riggsin hahmo muuttuu itsemurhaa yrittävästä onnelliseksi parisuhteen ja kahden koiran haltijaksi, niin henkilökohtaisesti olisin toivonut muutosten jäävän kolmannen osan liekkien heräämiseen, kuin näkeväni vielä neljännen osan Riggsin oman tappavan aseen muuttuneen paijaavaksi aseeksi. Eikö Riggs kuitenkin ole kiinnostavampi hahmo ollessaan arvaamattoman vaarallinen? Joskin on hienoa, että tässä sarjassa oikeasti näkee hahmon kehittymisen ja muuttumisen, vaikka se vain olisi se Riggsin tupakoinnin lopettaminen, sillä lopulta aika harvoin useammankaan osan saaneet elokuvat uskaltautuvat kasvattamaan hahmojaan.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, Riggs ei tunnu neljännessä osassa olevan oma itsensä jo siksikin, että se takatukka puuttuu.

Glover ja Gibson sopivat erinomaisesti yhteen ja kolmannessa osassa mukaan tullut Russo on sopiva lisä, vaikka Russo sitten jääkin neljännessä osassa sivuun, mutta niinhän siinä jäävät kaikki pääosaduoa myöten. Erityisen mainiota Lorna Colessa on se, ettei hänestä tehty mitenkään silmiinpistävän erikoista. Että hän olisi joko pelkkä tumputusfantasia, taikka tosi kovaa mimmiä josta täytyy koko ajan mainita hänen olevan tosi kova, vaan hän on tasavertainen. Sitä siitäkin huolimatta, että kolmannen elokuvan edelleenkin helposti mieltää Gloverin ja Gibsonin tuotokseksi. Joskin ehkä tämä olisi ollut se kaikkein kovin versio kolmannesta Tappavasta Aseesta.

Ensimmäisen kolmen elokuvan pahikset ovat sopivia vastuksia ja etenkin ensimmäisen osan kylmä Joshua (osaansa täydellisesti sopiva Gary Busey) ja kolmannen osan hirnuva paha kyttä Jack Travis ovat jääneet parhaiten mieleeni. Kun taas Jet Li on jäänyt neljännessä osassa jotenkin tarpeettomaksi. Hieman tuntuu kuin Lin kohdalla oltaisiin vain haluttu ns. eksoottinen lisä mukaan ja ohjaus olisi jäänyt sarjaan "potkaise vaikka tuohon suuntaan".

Sivuhahmoista puheen ollen, Joe Pesci olisi kannattanut nimetä Joe Pestilenceksi, sillä hänen hahmonsa ja änkyttävä komiikkansa kyllästyttää poimunopeudella. Kakkosessa sen vielä kesti, kolmannen osan aikana käsi hamusi hevosrauhoittavien suuntaan ja neljännen osan aikana toivoi että ne hevosrauhoittavat olisivat toimineet.
Ja vaikka ymmärrettävästi Murtaughin kohdalla halutaan perheen avulla korostaa hänen erilaisuuttaan verrattuna yksinäiseen Riggsiin, niin aika helposti sitä rupeaa tätä perhettä katsoessa toivomaan, että Murtaugh menettäisi heidät jossain kaivosonnettomuudessa.

Nyttemmin katsottuna etenkin ne ensimmäisen osan Vietnam-yhteydet ja Riggsin vaarallisuuden korostaminen kaikkine tappamiskykyineen ovat sanoisimme hiukan kliseisiä, niin kuitenkin asennoitumalla 80-luvun ihmiseksi eivät ne niin täysillä vaivaa, joskaan tuolloin asiaa ei saa ajatella post modernina ironiana.
Yhtenä elokuva ajateltuna Tappavat Aseet ovat siis loistavaa toimintaa ja vaikka suurin teho laantuukin loppua kohden, on viihtyvyys taattu eikä edes neljännen osan kohdalla pääse täysin masentumaan.

Ja mitä tulee Tappava Ase-sarjan tulevaisuuteen ja välillä puheeksi nousevaan viidenteen osaan, niin itse toivon sen jäävän toteutumatta. Remake vaikuttaisi turhalta jo siksikin, että kyllähän näitä kyttäkaksikkoelokuvia voi tehdä ilman nimiä Murtaugh ja Riggs, ja niiden nimien käyttö kuulostaisi vain exploitaatiolta. Kun taas varsinainen jatko-osa tutuilla näyttleijöillä tuntuisi aivan yhtä tarpeettomalta, etenkin kun neljännessä osassa kulutettin viikko elokuvan pituudesta jättämällä jäähyväisiä katsojille.

Tähdet: ****
Tappava Ase
Tappava Ase 2
Tappava Ase 3
Tappava Ase 4

T-Force: Created to Obey (1994)

"T-Force - maailman ensimmäinen täysin kehittynyt kyberneettinen vahvistus."
Ai kuinka, ettäkö oikein kyberneettinen vahvistus? No, sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan loistokkuutta ja siksi elokuvan menuvalikossa onkin T-Forcen sijaan Corey Feldmanin A Dangerous Place-leffan kuva.

Neljä muovisiin rintapanssareihin pukeutunutta kivikasvoa seisoo pyssyt käsissään ja taustalla räjähtää. He ovat T-Force (eli Terminal Force), joka on eräänlainen Universal Soldier-tyyppinen valtion rahoittama erikoissotilasjoukkio, mutta tiedättehän,,, kyborgeja.

Mutta ennen T-Forcen varsinaista esittäytymistä näemme kuinka joukko terroristeja, johtajanaan parrakas ns. ulkomaalaiselta kuulostava mies valtaavat Nakatomi Plazan,,, ei kun siis vastaavankaltaisen rakennuksen joka toimii jenkkien suurlähetystönä. Poliisipäällikkö päättää lähettää T-Forcen pelastuspuuhiin ja heti kun hän on maininnut sen, astuu ovesta joku kynäniska vastustamaan asiaa. No, onneksi se ei estä Cyborg Copeja ampumasta kaikkia riekaleiksi. Samalla paikalle saapuu kaupungin kovin en-napita-paitaani-ylös-asti-kyttä, jonka kello viiden sänki on terhakkaasti muotoiltu. Hän on Jack Floyd (Jack Scalia), joka ei todellakaan usko robottien vetovoimaan ja sanoo miehekkäästi "i'm going in" osoittaakseen kuinka hän on kovempaa materiaali kuin jokin tinamies, vaikka ei ole mitään merkkejä siitä etteivätkö mekanoihmiset pärjäisi ilman apuakin. Mutta ovat ne T-Forcen tyypitkin aika kovia tyyppejä kun purkavat pommit räjäyttämällä niillä puoli taloa huis hemmettiin ja kävelevät ilmeisesi märästä pahvista tehtyjen seinien läpi. Öö, okei. T-Force pelastaa suurlähettilään räjäyttämällä hänetkin, joten ei liene ihme että kyborgiprojekti päätetään lopettaa ja T-Forcelaiset,, anteeksi, siis Cybernautit aiotaan sammuttaa. Kun tämä suunnitelma tulee T-Forcen tietoisuuteen, päättävät he murhata kyttiä estääkseen oman tuhonsa ja vain Jack Floyd voi estää heidät, mutta tottakai hän joutuu ottamaan avukseen sen ainoan hyvän kyborgin, Cainin (Bobby Johnston) ja tästä saamme mukaan hieman buddykomediaa.
T-Forcelaiset matkustavat slummialueelle tappamaan mumisevia post apo-pahiksia, rupeavat opettelemaan naimista pornolehden avulla ja limainen saksofonimusiikki soi. Jep jep.
Jack juo Jackia ja opettaa Cainia pelaamaan biljardia, sillä täytyyhän sitä työn ohessa vähän rentoutua. Sitten voidaankin mennä ränsistyneelle tehdasalueelle vetämään Mad Max-rallia ja näyttämään kuinka ei-yhtään-elokuvan-näyttelijöiltä-näyttävät stuntmiehet väistelevät räjähdyksiä. On muuten hienoa kuinka takaa-ajavasta autosta ammutaan takaa-ajettavaa autoa niin, että se räjähtää palasiksi, mutta silti sama auto hyppää liekkien läpi ehjänä. Ja miksi oikealle puolelle otsaa osuneen luodin jälki siirtyy vasemmalle? Entä minne se välillä katosi kokonaan? Ihmeellisiä nuo kyberneettiset organismit.
Onneksi hyvä voittaa ja Jack oppii, että jotkut robotit voivat olla ystäviä.

Hahaha! Voi luoja mitä uskomatonta sontaa ja niin järjettömän hauskaa sellaista, etten ihan heti saakaan mieleeni yhtä hyvää kyborgitoimintaroskaa sitten Albert Pyunin kulta-ajan.
T-Forcen tyypit näyttävät siltä kuin joku olisi pukenut hopeaksi maaalatut lätkäsuojukset mustien trikoiden päälle. Jack Scalia on silkkaa saippuaoopperaa Ridge Forrester kohtaa Sonny Crockettin-lookkiaan myöten ja yksikään elokuvan näyttelijöistä ei osaisi näytellä edes kuollutta tultuaan ammutuksi. Ja kun siihen päälle läväistään hemmetisti räjähdyksiä, ammuskelua niin moneen suuntaan että siinä tarvitaan jo uusia ulottuvuuksia ja Pink Floydin musiikkia, repliikkejä joiden rinnalla Eraserin "you're luggage" kuulostaa Shakespearelta, hologrammitissejä, yllättävän hyvä mahtipontinen synamusiikki ja Commandon Bennett, niin sitä ei voi muuta kuin ylistää roskan Jumalia kun ovat antaneet tälläisen ilmestyksen päätyä nähtäväkseni.

Heart surgery on sitten tämän leffan suomentajan mukaan aivoleikkaus, mikä vain oletettavasti tarkoittaa sitä että hän on sen kokenut.
Ja "you smart ass" on tietenkin sitten "niin?"
Muutenkin jo hölmöä dialogia vain parantaa (erittäin paljon mainioita kirjoitusvirheitä sisältävä) suomennos, sillä muutoin emme saisi kokea repliikkejä kuten: "olen cybergeneettisesti rakennettu noudattamaan lakia, en lukemaan ajatuksia."
Tosin valitettavasti varmaan kolmannes elokuvan dialogista on jostain syystä jätetty kokonaan suomentamatta, joten ajoittain on tyydyttävä vain alkuperäiskieliseen idiotismiin.

Tähdet: ~ tai *****
T-Force

Liebster blog

Vallan mainion Mutaa vai tähtiä?-blogin Corum81 lahjoitti minulle tälläisen

Olen hyvin otettu kunniasta ja lisäinformaatiohan kulkee näitä polkuja:

Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös tarkoittaa suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi blogia, (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.

Jaa-a, vähän vaikuttaa siltä, että kaikki joille mieluusti saman kunnian soisin, ovat jo saaneet sen muuta kautta. Siispä tällä kertaa haasteen varsinaiseksi kohteeksi päätyvät varsin mainiot blogit.

Movie mania
Paskaa lapsille

Mutta koska emme halua unohtaa muitakaan, niin todettakoon että tähtäimessä ovat ainakin

Double feature
Sivustakatsoja
It's just a movie
Elokuvahullun päiväkirja
Domino

ja jo edellä mainittu Mutaa vai tähtiä?

Heistä osalla varmasti on yli 200 lukijaa ja pohjaankin päinvastaisen oletukseni etusivulla esiintyvään lukijamäärään.

Samalla tahdon mainita, että jokainen sivupalkissa mainittu blogi on mielestäni enemmän kuin katsastamisen arvoinen kokemus. Eivätkä ne hyvät niihin rajoitu, joten se etten ole saanut aikaiseksi laittaa linkkiä esille, tai sattunut mainitsemaan nimeltä ei todellakaan tarkoita etteivätkö he olisi parempiakin kuin minä ja tekonokkelalla sanailulla varustettu blogini.

Teille muille ja eritoten Horrendousille, joka High Fidelity-kirjoituksessa kaipaili mixtapen perään, tässä yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista biiseistä ja omistettuna juuri Teille, kuten sen yön tummassa pimeydessä savuinen tiskijukka voisi asian esittää.

Parker Kane - Taipumaton (Parker Kane, 1990)

Renttumainen (nahkatakki ja bootsit, VAU!), mutta puhtoinen rauhaa rakastava asetta kantava yksityisetsivä Parker Kane (Jeff Fahey) ajelee moottoripyörällä. Silmien edessä roikkuvat ne pari aseteltua hiussuortuvaa ja toimistona on kahvilan nurkkapöytä. Jep, tässä meillä on se Fonziemainen dekkari joka suorittaa tehävänsä paremmin kuin kytät ja siksi poliisit eivät oikein pidä hänestä, mutta eivät osaa olla oikeasti vihaisiakaan, kun Parker on niin symppis. Naiset rakastavat Parkeria ja haluavat kantaa hänen lastaan, mutta mies ei osaa asettautua aloilleen, joskaan ei koskaan myöskään kohtele naisia kurjasti.
"I'm not a violent guy" Parker sanoo ja hakkaa pitkätukan jauhelihaksi koska tämä erehtyi istumaan Parkerin pöydän ääreen. No mutta, lukeehan pöydän alla Parkerin nimi, joten syyttäköön pitkätukka itseään.
Parkerin vanha, hämärähommia harrastava ystävä Joey (David Caruso) saapuu pelaamaan biljardia ja tulee ammutuksi, joten Parker haluaa selvittää mihin ystävänsä oli sotkeentunut. Siispä soitetaan pianoa asunnossa jonka alternativesisustukseen kuuluvat kaikki sellainen joka ei olohuoneeseen sovellu. Parker löytää Joeyn jälkeensä jättämän rahasalkun ja tottakai Parkerilla on ex-vaimo joka edelleen rakastaa häntä.
Salkun avulla Parker päätyy tapaamaan Joeyn työnantajan, mitä lie ydinjätettä valmistavan Nathan Van Adamsin (erittäin Ruotsalaiselta kuulostava Stellan Skarsgård) jonka asenne on täyttä Tappava Ase kakkosta, eli heti huomaa hänen olevan pahis. Siispä Van Adams koettaa saada Parkerin hengiltä peitelläkseen maan myrkytyksensä, mutta c'mon miehellä on takki jossa on tiikereiden kuvia.
Ai niin, Parker on sitten kanssa ex-kyttä, ex-baseballpelaaja, ex-jazzmuusikko ja ex-nyrkkeilymestari.

Jostain olen saanut sen käsityksen, että Parker Kane olisi tarkoitettu samannimisen toteutumattoman tv-sarjan pilotiksi, mutta en nyt tähän hätään löytänyt varsinaista vahvistusta luulolleni. Tosin Kanen Bill Cosbymainen ja Kullannupulta kuulostava alkutekstiosuus on fonttivalintoja myöten aivan tv-kamaa ja itse elokuvan ulkoasu kuvasävyistä leikkauksiin ja puvustukseen on silkkaa Magnum P.I:tä. Kun mukaan olisi vielä saatu Mike Post säveltäjäksi, tai Rick Springfield pääosaan, niin todisteet olisivat siinä.

Miami Vice-tyylistä poseerausta (siihen liittyen mukana on jopa se yöajelu jossa soi yllättävän paljon In the Air Tonightista muistuttava musiikkipätkä), synthesizer greatest-sarjan musiikki ja ajoittain jatsia joka saa Kenny G:n vaikuttamaan Satyriconilta, tarkkaan muotoiltuja hiuksia, halpoja vitsejä (kuten se että pyydetään kaljua ihmistä kumartumaan jotta päästä näkee peilikuvan), ammuskelua jossa pahikset eivät millään osu edes siihen suuntaan jossa Parker on, mutta hän itse osuu pahikseen ampumattakin ja sivuosissa näyttelijöitä joista on sittemmin tullut aika tunnettujakin (mm. David Caruso, Marisa Tomei ja Stellan Skarsgård).
Kyseessä on pinnallista elokuvaa sekä juonensa, ääniensä, että ulkonäkönsä puolesta, pinnallista sisältä ja ulkoa, mutta kuten jokin John Ritterin Hooperman (muistatteko sen?) Parker Kane on helppoa ja etenkin väsyneenä hyvin miellyttävää katseltavaa. Se että miksei Parker Kane tv-sarjaksi saakka yltänyt johtunee vain siitä, että tarjolla oli jo tuhat ja yksi vastaavaa sarjaa.

Ja tiedättehän kuinka Fonziella oli se "heyyy!", Aikahypyn Sam Beckettillä "oh boy", Kirkillä "fuck you Sulu!" ja kuinka aina kun MacGyver löi jotakuta niin hän heilutti kättään ja ilmeili lyönnin sattuvan. Samaan tapaan Parker Kanella on se tietty juttu, jota olisi taatusti saatu nähdä kerran tai tuhannesti per jakso, jos tv-sarja olisi ilmaantunut. Se "i'm not a violent guy" ja heti perään naamaan hakkaamista on niin moneen kertaan toistettu vitsi tässä elokuvassa, että se olisi taatusti ollut se "heyyy!" jota olisi sitten käytetty joka jaksossa.

Tähdet: **
Parker Kane - Taipumaton

Movie monday: Muisti pätkii

"Minkä elokuvan haluaisit muistaa jota et muista?"

Koska en nyt muista olenko unohtanut, niinpä kerron mielummin elokuvasta jonka olin pariinkin otteeseen unohtanut ja toivonut että en vastaisuudessakaan muistaisi.

H.P. Lovecraftin tarinaan pohjautuva ja Stuart Gordonin ohjaama Dagon (2001) on sellaista kuonaa, että koetin valitettavan onnistuneesti unohtaa sen näkemisen ja todellakin unohdin sen, ja otin uudelleen katseluun. Siinä sitten katsellessani mietin, että onpas huono ja tutun oloinen leffa ja sitten jossain vaiheessa se valkeni täydellisesti, että minähän olin jo kiduttanut itseäni tällä moskalla. Ei siinä vielä mitään, mutta toistin tapahtuman työntämällä toisenkin katselukerran tarkoituksella pois mielestäni ja kuten Bill Murraylla ikään, helvetti seurasi perässäni.
Dagon on siis elokuva jonka pidän nyt tarkoituksella mielessäni, etten koskaan ikinä vahingossakaan sortuisi uudelleen sen uhriksi, mutta haluaisin unohtaa sen.

Family Guy: Tähtien Sota-trilogia (2007 - 2010)

Family Guy-animaatiosarja lienee suurimmalle osalle tuttu, joten ei liene hirveästi tarvetta puhua siitä. Mutta mainittakoon pohjustukseksi muutama seikka.

Kyseessähän on vuonna 1999 alkanut sarja joka etenkin alkupuolellaan keräsi runsaastikin mainintoja sen olevan Simpsoneiden siivellä kulkeva ja tokihan se ajatus vilahteli omassakin mielessäni. Isä, äiti, kaksi eri sukupuolta keskenään olevaa lasta, koira ja tarinoissa keskityttiin usein isän, Peterin hölmöyksiin. Joten kyllähän siinä Homer ja kollegansa tulivat esille. Mutta toisaalta Simpsonit puolestaan on saanut virikkeitä Kivisistä ja Sorasista, ja kuinkahan monta komediasarjaa ylipäätään on jossa keskiössä on perhe. Siispä vaikka Family Guysta tuli alunperin hieman Simpsonit mieleen, ei se kuitenkaan estänyt sarjasta nauttimista ja aika nopeasti Griffinit erottuivat tuosta toisesta animaatioperheestä edukseen.
Family Guy eroaa Simpsoneista siten, että vaikka sarjan pisteenä on Simpsoneiden tapaan perhe, niin kukaan joukossa ei ole tarpeeksi älykäs oppiakseen mitään. Jopa perheen fiksuimmat hahmot, koira Brian ja äiti Lois ovat pikkumaisia itsekeskeisiä ääliöitä, mutta vain pienemmässä mittakaavassa kuin muut sarjan hahmot. Kyseessä on edelleen perhe, mutta pelkillä Homereilla.

Family Guy suosion voidaan sanoa kasvaneen kärsivällisyydellä, sillä alkuperäisen Star Trekin tavoin se ei järisyttävän suurta menestystä saanut heti nautittavakseen, vaan koki kolmen ensimmäisen kauden aikana kaksikin peruutusta ja vasta tuon jälkeen etenkin dvd-myynnillään alkoi saamaan suurempaa huomiota, palauttaen sarjan televisioon, synnyttäen sivusarjoja (American Dad, The Cleveland Show) ja tehden sarjan luojasta Seth McFarlanesta eräänlaisen ilkeämmän julkisuusversion Matt Groeningista. Tai ehkäpä pitäisi sanoa vähemmän saarnaavan version Trey Parkerista, sillä samoin McFarlane on sarjansa kasvot ja on laajentanut huumoriaan pitkiin elokuviin ja suht' tuore Ted onkin komiikaltaan hyvinkin tuttua Family Guymaista hauskuuttamista.

Trey Parkerin kautta saan mukaan South Parkin ja sen kanssa Family Guylla yhteistä ja eroavaisuutta on molempien sarjojen jonkinlainen rajojen kokeilu. Etenkin kuolleista nousemisensa jälkeen Family Guy uskaltautui neljännestä kaudesta eteenpäin olemaan vapautuneempi ja ei enää varonut avoimien haavojen tökkimistä, joka kieltämättä olikin aiemmin rajoittanut sarjan huumoria ja vasta sen jälkeen alkoi oikeasti erottautumaan Simpsoneista. Siispä ilkeämieliseltäkin vaikuttava komiikka jossa kommenttilaatikot täyttyvät vihapuheista ovat Family Guylle tuttua. Kuitenkin toisin kuin South Parkissa, Family Guyssa ei tarjoilla opetuksia ja jos näin tehdään, osoitetaan etteivät tekijät itsekään tiedä yhtään sen paremmin kuin muutkaan. Kun taas South Parkissa on hyvinkin tavanomaista se, että aluksi kuvataan kuinka väärin jokin yleisesti suosittu, taikka arvostettu juttu on ja lopussa sitten esimerkiksi Stan kertoo yleisölle kuinka asioiden kuuluisi oikeasti olla. Ihan oikeasti, katsokaapa kuinka moni South Parkin jakso kulkee siten, että tosiaan näytetään kuinka kaupunkilaiset alkavat käyttäytymään kollektiivisessa hysteriassa innostuessaan vaikkapa uskonnosta ja sitten lopussa pidetään hyvinkin saarnaava puhe jossa Trey Parker kertoo oman totuutensa. South Parkin jaksojen lopussa oleva puhe on yleensä aivan yhtä vääristynyt kuin asiat joita siinä kritisoidaan, mutta sitä ei ehkä huomaa koska aina kun se puhe on pidetty tapahtuu jokin kakkavitsi jonka hajulla piilotellaan sitä Parkerin alitajuntaan vaikuttavaa viestiä. Kun Masters of the Universessa on lopussa opetus, niin se on aina sarjasta "katso molempiin suuntiin kun ylität tien" ja tässä vaiheessa se kuulostaa älykkäämmältä kuin South Parkin saarna. Siis toki South Park on parhaimmillaan todella nokkela ja usein aika hauskakin sarja, sillä on vain paha tapa koettaa olla katsojaansa fiksumpi.

Family Guy on siis hieman kuin välimuoto Simpsoneista ja South Parkista, sen ollessa perhekeskeinen mutta tuhma.
Sarjan huumori vetoaa minuun kovin ja etenkin Family Guyn tapa tehdä jatkuvia popkulttuuriviittauksia on lähellä omaa huumorintajuani. Vielä kun viittaukset sijoittuvat useammin kuin usein aikakaudelle joka on omassakin mielessäni, eli kasvuaikoihini, on minun helppo samaistua sarjan huumoriin.
Jatkuvat musiikki ja tv-sarja-viittaukset tekevät Family Guysta eräänlaisen parodiasarjan jolla on ehkä enemmän yhteistä Hot Shotsien kaltaisten elokuvien kanssa, kuin edellä mainittujen tv-animaatioiden. Sarjan parodioinnin kohteet saivatkin minut aikoinaan tuumimaan, että McFarlanen kannattaisi tehdä kokonainen elokuva tällä tavalla ja kas kummaa, sieltä pääsemmekin illan päälähetykseen, kun samaa olivat Family Guyn tekijätkin miettineet.

Jokainen Family Guyta seurannut oli varmasti pistänyt merkille lukuisat Tähtien Sota-viittaukset, joten kun aivoriihessään olivat saaneet päähänsä tehdä erikoisjakson joka kertoisi Tähtien Sodan tarinan Family Guy-muodossa, oli se hyvin odotettavaa ja toivottavaa. Siispä puolittaisesta vitsistä alkunsa saanut episodi neljän versiointi Blue Harvest (Jedin Paluun työnimi ja joka on viittaus myös Akira Kurosawan Yojimboon) sai alkunsa ja sen ehkei niin odottamattoman menestyksen ansiosta päätettiin tehdä kaksi seuraavaakin osaa, luoden näin alkuperäisen Tähtien Sota-trilogian kokonaisuudessaan Family Guy-muodossa.

Koska Family Guyn Tähtien Sodat toistavat tutun kaukaisen galaksin kertomuksen, niin ne ovat arvatenkin nämä erikoisjaksot katsoville jo tuttuja ja täten voin tiivistää kaikki kolme yhteen postaukseen.

BLUE HARVEST (2007)

Sähkökatkon iskiessä Peter Griffin tappaa aikaa kertomalla perheelleen klassisen tarinan Tähtien Sodasta.
Luke Skywalker (Chris Griffin) on kyllästynyt maajussina oloon ja kaipaa seikkailuja elämältään, mitä onkin tarjolla kun hän saa haltuunsa kaksi droidia C3PO:n (Glenn Quagmire) ja R2D2:n (Cleveland Brown), joista jälkimmäinen kuljettaa mukanaan prinsessa Leian (Lois Griffin) apupyyntöä tunnetulle, eläköityneelle jedimestari Obi-Wan Kenobille (Herbert). Joukkoon liittyvät vielä salakuljettaja Han Solo (Peter Griffin) ja hänen karvainen sidekickinsä Chewbacca (Brian Griffin) ja yhdessä lähdetään pelastamaan Leiaa ilkeältä universumia valloittavalta imperiumilta. Samalla kohdataan tuhma Darth Vader (Stewie Griffin) ja imperiumin planeettoja tuhoava avaruusasema Kuolemantähti.
Lopussa paukahtaa.

SOMETHING, SOMETHING, SOMETHING, DARK SIDE (2010)

Imperiumin Vastaiskun parodiassa Kuolemantähden tuhouduttua imperiumi keräilee voimiaan, kun toisaalla Luke opiskelee jediksi ja muualla Han Solo kohtaa menneisyytensä ongelmat päätyen rikollispomo Jabba the Huttin (Joe Swanson) vangiksi.
Lukelle selviää, että Darth Vader on hänen isänsä.

IT'S A TRAP (2010)

Ja lopulta Jedin Paluussa Han Solo käydään pelastamassa.
Nyt on aika tuhota uudemman kerran imperiumin Kuolemantähti, kun Darth Vader ja Keisari Palpatine (Carter Pewterschmidt) koettavat käännyttää Lukea voiman pimeälle puolelle.
Hyvä voittaa.

Tarinat ovat siis käytännössä samoja kuin alkuperäisissä Tähtien Sodissa ja vaikka pääosat koostuvat Griffinien perheestä, niin kuten ymmärsittekin eivät ne näissä tarinoissa noudata introja ja outroja lukuunottamatta oikeita sarjan sukulaisuussuhteita, vaan Tähtien Sodan. Joten Stewie ei ole Chrisin veli, vaan isä ja ainoat insestiset huomiot ovat veli ja sisko-Skywalkerien väliset kohtaukset kuten oikeissa Tähtien Sodissa.

Huumori on tuttua Family Guyta, joten hahmojen omien luonteenpiirteiden mukana tulevan komiikan ohella mukana on runsaasti asiaan liittymättömiä popkulttuuriviittauksia. Eli kesken kohtauksen saatamme siirtyä jonnekin aivan muualle tekemään silloisesta kohtauksesta irrallisen vitsin, mutta juuri nämä hypyt johonkin kasaribiisiin, taikka jonkin tv-sarjan kohtaukseen ovat juuri Family Guyn tavaramerkkejä. Tarjolla on siis hyvin paljon todella hauskoja, mutta merkityksiltään mahdollisesti hämmentäviä irtovitsejä joiden hauskuus piilee aika pitkälti siinä onko yllättävän siirron kohde tuttu katsojalle. Toisaalta samalla näiden Family Guy-elokuvien Tähtien Sota-tarinatkin edellyttävät katsojalta tietämystä itse elokuvista ja joissakin kohtauksissa jopa pinnan alle pureutuvaa tietämystä, jotta kulloisenkin vitsin merkitys avautuu täysillä (esim. "great kid! Don't get penis-y". Tai It's a Trapin sukkanukke.)
Pidän erityisen paljon vitseistä joissa hahmot kyseenalaistavat Tähtien Sodan tapahtumia, kuten ensimmäisessä osassa tehty huomio Kuolemantähden heikkoudesta ja muistutus siitä kolmannessa osassa. Mutta kuten tähän sarjaan oleellisesti kuuluu, niin kukaan ei opi virheistään. Parhaimmillaan nämä vitsit kuitenkin yltävät Clerksin keskusteluun Kuolemantähden raksaduunareista ja se on hyvä asia se.

Yksittäisistä vitseistä minua erityisesti naurattivat Blue Harvestin Danny Elfman sävelmässä Tähtien Sotaa ja Doctor Who-hyperavaruus, Somethingin Cookie Monster-osuus, Rocky-treeni, Paluu Tulevaisuuteen-lopetus ja It's a Trapissa Hanin halu tehdä joukkoitsemurha kun vanha koodi ei näytä kelpaavan, Endorin polkupyörätakaa-ajo ja Luke tappaa vahingossa isänsä.

Somethingin Tom Selleck-vitsi on muuten milestäni koko trilogian hauskin.

Mutta kolmen elokuvan aikana muitakin onnistuneita vitsejä tulee tarpeeksi monta, jotta yhteenkatsottunakaan ne eivät pääse pitkästyttämään. Tosin jokaisessa osassa olevat prologit ja epilogit tuntuvat pötköön katsottuna turhalta toistolta, mutta se ongelma esiintyy siis vain yhtenä elokuvana katsoessa. Jokainen jakso hieman alle tunnin pituisena on kuitenkin kestoltaan sopiva, eikä jää täten jankkaamaan paikoilleen. Hauskaa on, että tiivistettynäkin mukaan on saatu muitakin kuin vain pelkästään tunnetuimpia ja kuluneimpia kohtauksia, joten ne eivät esittäydy vain sketsikokoelmina.
Vastaavasti hyvien vitsien ohessa mukana on runsaasti pieruvitsejä, jotka eivät itse tv-sarjassakaan ole hauskoja ja niihin keskittyessä on helppo jättää huomioimatta nokkelammat sukkeluudet. Eli käytännössä nämä elokuvat ovat Tähtien Sota-tarinoistaan huolimatta niin vahvasti Family Guyta, että ne asiat joista pitää itse sarjassa ovat tälläkin kertaa hauskoja ja ne joista ei pidä, eivät naurata vieläkään.

Piirros on sujuvaa ja Tähtien Sotan visuaalisuus on siirretty onnistuneesti Family Guyn maailmaan. Musiikki on hienoa ja ääninäyttely pääosin hyvää. Vaikka vastaavasti juuri ääninäyttelyyn liittyy omasta mielestäni näiden elokuvien suurin miinus ja se vaivaa koko emosarjaakin. Seth Greenin vinkuva ääni Chris Griffininä on aina kuulostanut pakotetulta ja koska hänen hahmonsa on näissä elokuvissa hyvin vahvasti etualalla, niin nyt etenkin se vikinä ajaa hermoraunioksi. Samoin Mila Kunisin (sarjassa Meg Griffin) ääni on persoonattomuudessa niin pirun valjua, että hänen soisi esittävän korkeintaan mykkähahmoa. Onneksi Meg on siirretty täysin taustalle näissä elokuvissa.

Kaksi seikkaa näissä Family Guyn Tähtien Sodissa tuo vahvasti elokuvan Spaceballs mieleen. Se että Brian joka on koira on Chewbacca on vain looginen valinta, mutta se tuo vahvasti ajatuksiin John Candyn Barfin Spaceballsissa, joka nyt sattuu olemaan koiraversio Chewbaccasta. Mutta vielä enemmän tuo elokuva tulee mieleen Stewien Darth Vadersta joka on kuin ilmetty Rick Moraniksen Dark Helmet. Ei pelkästään kokonsa, vaan asenteensakin vuoksi.

Family Guy-versiot Tähtien Sodista ovat mainioita ja lähdeteoksiaan kunnioittavia parodioita ja yltävät parhaimpien Simpsoneiden Halloweenjaksojen tasolle. Jos ei entuudestaan ole Family Guyn ja/tai Tähtien Sodan ystävä, niin nämä tuskin heilauttavat tunteita positiiviseen suuntaan. Etenkin kun monessa tapauksessa jonkinlainen pohjatieto on tarpeen jotta ymmärtää miksi juuri tuo hahmo esittää juuri tuota hahmoa ja miksi juuri tuo kohtaus on valittu mukaan, etc.

Minä nauroin.

Tähdet: ****
Blue Harvest
Something, Something, Something, Dark Side
It's a Trap

Mr. & Mrs. Smith (2005)

Toistensa oikeista ammateistaan tietämättömät ammattitappajat John (Brad Pitt) ja Jane (Angelina Jolie) tapasivat, ihastuivat, avioituivat, ajautuivat aviokriisiin ja kertovat nyt tarinaansa avioliittoneuvojalle. Kertomuksen aikana selviää kuinka he saivat selville toistensa ammatit, koettivat tappaa toisensa, sitten muut ja ovat nyt onnellisempia kuin koskaan.

Scott Baculan tähdittämän lyhytikäisen tv-sarjan jatkoksi ja itse pilottijakson verran omaa tv-sarjamuotoa peräänsä saanut ja näemmä vielä jonkinlaista jatkoa elokuvan Mr. & Mrs. Jones muodossa ensi vuonna mahdollisesti saava Mr. & Mrs. Smith taitaa olla tunnetuin syystä, että se paritti yhteen Angelina Jolien ja Brad Pittin, mutta ei se itse elokuvakaan täysin unohdettava ole. En nyt tietenkään väitä, ettäkö tämä olisi mitenkään erityisen muistettavakaan elokuva, mutta väitän että sitä katsoessa viihtyy vallan mainosti.

Pitt ja Jolie ovat kaunis pari ja heidän kemiansa toimivat yhteen niin hyvin, että voisi luulla heidän olleen jo vanha pari elokuvan alkaessa. Hyvin hauskaa tuntuu näyttelijöillä olleen ja enkä voi valittaa nähdessäni Jolien keimailevan fetissiasussaan. 

Toiminta on vauhdikasta, näyttävästi toteutettua ja loppupuolen ostariammuskelu on helppo asetella parhaimpien toimintakohtausten listalle.

Tunnelma on kevyttä, humoristista (muutamat seksuaalispainotteiset vitsit tehdään murhien ja aseiden kautta) ja John Powellin reipas musiikki vain korostaa hyvää oloa.

Kyseessä on kaiken kaikkiaan sellainen leffa, että se ei varsinaisesti tarjoile mitään sellaista mitä ei olisi aiemmin nähnyt, mutta esimerkiksi James Cameronin True Liesin tavoin se tekee kaiken niin miellyttävästi, että jonkinasteisesta tyhjäpäisyydestään huolimatta Mr. & Mrs. Smith on hauskaa katseltavaa, sellaista pään nollaus-viihdettä joka ei tunnu tyhmältä. Itse asiassa tuo True Lies tulee useinkin tätä elokuvaa katsoessa mieleen, aina tanssikohtauksista musiikkiin ja pariskunnan kyräilyyn saakka.

Ja Vince Vaughn on yhtä hauska kuin aina ennenkin, eli ei laisinkaan.

Tähdet: ***
Mr. & Mrs. Smith

Date Movie (2006) / Epic Movie (2007)

Tiedän ettei minulla ole mitään keinoa puolustella näiden elokuvien omistamista, sillä tämän Lots of Movies ja Mitäs Me Spartalaiset-boksin elokuvat ovat surkeinta komediaa, tai ylipäätään elokuvaa jota maa päällään kantaa. Ne ovat jopa niin huonoja, että ne ovat vain huonoja ja ainoa keinoa saada niistä mitään iloa on niiden haukkuminen, joka näissä tapauksissa onkin kuin kuolleen ankan potkimista.

Mitäs Me Spartalaiset on jo käsitelty tässä blogissa, joten se jää nyt ymmärrettävästi väliin. Kuten myös Sports Movie jonka läsnäolo tässä boksissa on hieman hämmentävää. Sports Movie ei millään muotoa ole komedian helmiä, mutta ainakin minua se nauratti pariinkiin otteeeseen, joten jo siksi sen ei kuuluisi olla näiden muiden elokuvien kanssa samassa paikassa. Mutta tärkeimpänä erona on se, että muut boksin leffat, eli Date Movie, Epic Movie ja Mitäs Me Spartalaiset ovat herrojen Jason Friedberg ja Aaron Seltzer käsialaa, ja kun on yhden heidän elokuvistaan nähnyt on valitettavasti nähnyt ne kaikki ja Sports Movie voi ehkä olla kehno, niin se ei kuitenkaan ole samanlainen rikos ihmiskuntaa vastaa kuin Friedbergin ja Seltzerin leffat, joten Sports Movie lienee päätynyt heidän yhteyteensä nimensä vuoksi (joka sekin on oikeasti The Comebacks).

Date Movie ottaa pääjuonensa elokuvista Bridget Jones ja Kreikkalainen Naimakauppa, ripotellen mukaan abortoituja vitsejä liittyen elokuviin Napoleon Dynamite, Hitch, Meet the Parents, etc.

Tämä elokuva osoittaa, että on huono idea koettaa parodioida elokuvia joiden pitäisi alunperinkin olla komedioita, koska Date Movien kohdalla se tarkoittaa vain alkuperäisen vitsin kopioita jonka päälle on laitettu karvoja ja räkää. Elokuvan tyypillinen vitsi on sellainen jossa hampaanvälistä löytyy mähnää, taikka alushousut ovat isot.

Epic Moviessa joukko orpoja yli-ikäisiä kakaroita saa käsiinsä kultaisen lipun jolla pääsee paskatehtaaseen syömään viemäristä ja sieltä matka jatkuu Narnian,,, oho, sori,,, siis Gnarnian tarinoihin ja joukkoon ripotellaan vitsejä, tai sellaisiksi väitettyä äännähdyksiä joissa sanat ja yhdistelmät "whateva", "as if" ja "ho" ovat kuumaa kamaa. Siinä se sitten olikin ja välit ovat täytetty suolistovitseillä jotka liittyvät elokuviin kuten Pirates of the Caribbean, Superman Returns, Harry Potter, Da Vinci Koodi, etc.

Ja molemmissa elokuvissa MTV:n ohjelmat ovat ahkerassa käytössä.

Molempien elokuvien huumori on ponnetonta ja täysin poissa synkasta, näyttelijät vaikuttavat tiedetyistä kyvyistään ja kyvyttömättömyyksistään huolimatta olevan täysin tietämättömiä siitä miten vitsi tulee kertoa. Jotta emme pahemmin nolaisi heitä, en viitsi hieroa suolaa haavoihin kertomalla heidän nimiään Alyson Hannigan, Kal Penn, Crispin Glover, David Carradine ja muut. Outoa onkin, että Friedbergin ja Seltzerin elokuvissa on toki pääosin näyttelijöitä joiden tulisi työskennellä jollain muulla alalla, mutta siellä on joukossa myös joitakin hyviäkin esiintyjiä jotka ovat nyt aivan yhtä pihalla komedista kuin elokuvien ihmiskuntaa vihaava kirjoittajakaksikko.

Molemmissa elokuvassa rutosti julkkisimitaatiovitsejä ja erittäin huonoja sellaisia. Ne ovat valittu mukaan selvästikin ajatellen sen hetken muka kuuminta julkkisjuorua, tms. ja siksipä esimerkiksi Epic Moviessa reheväpartainen Mel GIbson istuu putkassa ja Date Moviessa toistetaan Paris Hiltonin pikaruokamainosta.

Maskeeraukset ovat rumia ja hätäisesti tehdyn oloisia, mutta mikä ärsyttävintä jokainen imitaatiovitsi tehdään siten, että hahmo kertoo katsojalle kuka on. Siis voi saatana sentään, toki minä ymmärrän että pitää olla jotenkin mieleltään vajavainen katsoessaan näitä elokuvia (mikä selittää oman osallistumiseni), mutta niin v*tun tyhmiä puoliapinoita emme sentään ole, että kulloinkin imitoitavan hahmon nimi pitää erikseen kertoa, etenkin kun muutenkin näissä elokuvissa on tapana vääntää rautalangasta mistä väitetyssä vitsissä on kyse.

Tyypillinen Friedberg/Seltzer-vitsi onkin seuraavanlainen:

Boratiksi maskeerattu ei-Boratin näköinen mies sanoo olevansa Borat ja sitten oksentaa jonkun kasvoille.

Voi ei, nyt kylkeni repeävät naurusta.

Se että vitsi on asiayhteydestä irrallaan ei välttämättä ole huono asia, sillä tätähän esimerkiksi Family Guy harrastaa ahkerasti. Että yht'äkkiä hypätään kesken kohtauksen johonkin aivan muualle joka ei liity tapahtumiin kuin tosi monen Kevin Bacon degreesin kautta, mutta Family Guyssa sentään nämä irtovitsit ja popkulttuuriviittaukset ovat tehdy oikein rytmittäen, pistetty oikeisiin rakoihin ja jonkinlaisella ajatuksella, kun taas Date- ja Epic Movien kohdalla on vain kasattu mukaan aikaansa sidottuja juoruja, joiden ainoa merkitys on siinä etteivät ne naurata varmasti edes käsikirjoittajiaan.

Yleensä jopa näistä Friedberg/Seltzer-elokuvista löytyy se yksi vitsi joka jostain kumman syystä nostattaa hymyn huulille edes nanosekunniksi, mutta Epic Movien kohdalla näin ei tapahtunut edes sitä yhtä kertaa ja vielä harvemmin nauroin Date Movien kohdalla, joka kuitenkin on näistä kahdesta se parempi elokuva. Alyson Hanniganin suloinen hymy on Date Movien pelastus.

Todella halvan näköisiä, alapäähuumorintajuttomia ja näiden elokuvien huonouden voi valitettavasti ymmärtää vain katsomalla ne. Mutta jos todellakin pitää Scary Movieta kaikkien aikojen hauskimpana elokuva, niin silloin Date- ja Epic Movie ovat edelleenkin huonoja, mutta ainakin niiden kusessa kierimis-vitsit osuvat edes lähelle ladonseinää. Minkäänlainen suosittelu Friedberg/Seltzer-elokuvien kohdalla on yksinkertaisesti väärin, sillä jopa Ulli Lommelin elokuvat naurattavat heidän tuotoksiaan enemmän, mutta jos edes kuvittelee saavansa jotain iloa jostain Epic Moviesta, tulee se mieluusti katsoa porukassa jolloin vierustovereiden kanssa voi sentään herättää naurua yhteisestä ei saatana mitä paskaa-kommenteista.

Mutta jotain plussaakin.

Date Moviessa on toki hienoa, että vaikka se muiden lajitovereidensa kanssa keskittyy vain sitomaan itseään aikaansa, niin siellä on joukossa pari irtiottoakin kun vitsit Pretty Womanista ja Say Anythingista ovat mukana. Toki ne ovat ne helpoimmat valinnat, mutta ainakin osoittavat että edes hivenen ajattelua on pistetty mukaan elokuvantekoon.

Ja Epic Moviessa on häivähdys omaa ajatustaan siinä, että elokuvassa on viittauksia Superman Returnsiin ja molemmissa tuotoksissa esiintyy Kal Penn. Joskaan Epic Moviessa oleviin Superman Returns-osioihin ei Penn liity millään lailla ja mukana ne ovat vain koska tuo Supisleffa oli tuolloin uusi, joten Penn-yhteys on selvää sattumaa.

Minä haluan tietää, että miksei näissä elokuvissa ole koskaan stuntteja jotka edes hieman näyttäisivät esittämältään näyttelijältä, tai miksei heitä voida edes kuvata niin ettei sitä silmiinpistävää eroa huomaisi?

Ja kuten Mörri niin elegantisti kysyi: "miks niissä on AINA joku vammanen tanssikohtaus kesken elokuvan."

Tähdet: ~

Date Movie

Epic Movie