Muistatteko Tessu-koiran? Minä nimittäin en muistanut ennen kuin törmäsin tähän videojulkaisuun Tessu tuhattaituri.
Kyseessähän oli se hauva joka esiintyi ainakin yhdessä Uuno Turhapuro-elokuvassa ja oli sen ulkopuolellakin jonkinasteinen julkkiseläin. Ei, ei hän tietääkseni harrastanut informaatiovaihdoksia häntäheikkipoliitikon kanssa, saati sitten hässinyt kyläkauppiasta taikka orastavaa jalkapalloilun tähteä, vaan osasi jotain järkevääkin kuten sanomalehden noudon. Itse muistan nytkin oikeasti Tessun vain siitä Uunossa olemisesta jossa hän toteutti laiskimuksen irvokkaita käskyjä ja siitä, että doge oli muutoinkin vähintäänkin puolijulkkis, mutta se että mistä muusta kuin mahdollisista keskusteluohjelmavierailuista on itselleni tuntematonta vyöhykettä. Ilmeinen tähti Tessu kuitenkin oli koska sai osakseen oman kirjan ja myöhemmin lastenlaululevynkin.
Ja tähdittihän Tessu kahta omaa elokuvaansakin, joista toinen on tämä Tessu tuhattaituri ja toinen kieltämättä mainiomman kuuloinen Tessu rikospoliisina. Move over Sherlock Bones ja roll over Beethoven, silllä rikos on tauti ja Tessu hoitokeino. Vuh!
Tessu ui, juoksee, katselee perhosta, vetää verhot sivuun, kirjoittaa kirjeen jossa kertoo haluvansa myydä isäntänsä arvoviulun. Tessu juo vettä, Tessua harjataan ja Tessulta leikataan kynnet. Katsokaa, nyt Tessu istuu.
Välillä näemme kuinka jotkut keitä lienevät lapset polskuttelevat rantavedessä taikka ovat vain kameran edessä. Kuinka vanha pappa kävelee ladon luokse, kuinka taivas on sininen, kukat värikkäitä ja metsää on ympärillä.
Tessu kantaa polttupuita, koria ja uskokaa tai älkää,,, sanomalehteä.
Lopuksi hän kantaa vielä isännälleen salkun jossa on jotain monopolirahaa, tms.
Vaatii aikamoista mielikuvitusta mennä kutsumaan tätä oikeaksi elokuvaksi, edes lyhytsellaiseksi, sillä poislukien se kun alussa Tessu kirjoittaa haluvansa myydä viulun ja lopussa siitä saadaan maksu niin muutoin tämä tuotos on vain satunnaisia kuvia koirasta kulkemassa sinne tänne, tekemässä koirajuttuja kuten kulkemassa sinne tänne ja väliin on heitelty kuvia lapsista tai muuta henkilökohtaiselta tuntuvaa selittämätöntä kotivideomaista tavaraa. Jos tarkoitus oli luoda jonkinlainen tarina niin siinä ei olla ainakaan onnistuttu edes ajattelemalla vain sitä parin pätkän viuluideaa, sillä kyllä tämä tuntuu kauttaaltaan vain pelkältä koiranomistajan kuvaamalta kotivideolta joka on päästetty sukulaisille suunnattuja kotibileitä laajempaan levitykseen. Toki ymmärrän, että varmasti ainakin koiraharrastajille ja lapsille tälläinen video jossa näkee kuinka hauveli kanniskelee milloin mitäkin on ihan tarpeeksi, koska siinä näkee kuitenkin Tessua, mutta kiinnostaneeko heitäkään nähdä satunnaisia mihinkään liittymättömän oloisia ihmisiä tekemässä ei mitään oikeasti elokuvaan kuuluvaa? Ne välikuvat taivaasta ja kasvillisuudesta menevät vielä vaikkapa tapahtuma-ajan selitteenä, mutta kun ensin koiralta leikataan kynsiä ja sitten pikkulapset roiskuttavat rantavettä on se yhdistelmä jonka vuoksi Tessu tuhattaituri vaikuttaa siltä mainitsemaltani kotivideolta ja sen vuoksi tästä tulee eräänläinen tirkistelevä olotila.
Eikä kyse ole siitä ettäkö minä olisin odottanut jotain tarinaa Tessu tuhattaiturilta, sillä se parin kohtauksen viulujuttu tuli aikalailla puun takaa ja on kokonaisuutta miettien aivan tarpeeton, jolloin sen olisikin voinut hyvin jättää pois koska pelkkä sen häivähdyksellinen mainitseminenkin antaa siitä aivan liian suuren kuvan. Oletukseni oli, että tämä olisi juoneton klippikokoelma Tessusta tekemässä niitä temppujaan ja sellaisen oheen ei tarvita mitään muuta. Ei ainakaan kesälomalla kuvattua perhekuvaa.
Mutta mitä tulee siihen tuhattaituruuteen niin jos Tessulla oli useampikin taito kuin vain kantaa tavaroita ei se ainakaan tästä elokuvasta paljastunut. Toki hän yhdessä vaiheessa tassuttelee kirjoituskoneen näppäimillä, mutta jos siitä olisi haluttu saada jonkinlainen oikea taito esille olisi kenties kannattanut osoittaa paperille tulevankin jotain merkintöjä. En siis tarkoita mitään Ressun kaltaista kirjallista lahjakkuutta, vaan että Tessu olisi tehnyt enemmän kuin vain painanut tassunsa oikeaan paikkaan. Kissa joka kävelee näppäimistön poikki osoittaa vähintään yhtä suurta lahjakkuutta. Tessu ei siis kirjoittanut sitä viulumyyntivaatimusta, mistä kielii väärä fontti, väärä koko ja selvä jälkikäteen kuvaan lisääminen.
Minä kuitenkin uskon Tessusta olleen muuhunkin kuin vain kantojuhdaksi, mutta tässä videossa tuon hauvan lahjat menevät samalla tavalla hukkaan kuin James Woodsin Scary Movie kakkosessa.
Kivan oloinen koira tuo Tessu, mutta miksi kivaa hauvelifiilistä pitää latistaa vaikeroivalla viulumusiikilla. Se saa luulemaan koiralla olevan leukemia tai jotain.
Tähdet: *
Muistatteko kun jokunen vuosi sitten jokin televisiokanava näytti yöaikaan akvaariokuvaa? Samoilla linjoilla ollaan tässäkin ilmestyksessä
Jep, kyseessä on video jossa näkyy kuinka tuli hiljalleen polttaa puita.
Kesto noin yksi tunti.
Samalla tavalla rentouttavaa kuin valaiden ääniä taikka sateen ropinaa sisältävät levyt (kyllä, on minulla niitäkin), mutta mitään todellista aitoa takkatulifiilistä tästä ei saa yhtään sen enempää kuin Xtran vadelmakiisselistä vadelmaa. Ihan oikeasti, jos syö mansikoita niin niissäkin on enemmän vadelmaa kuin Xtran kiisselissä. Ja silti, kyllä se aika hyvää on. Eli aivan kuten tämä Aito takkatulikin, joka tosin lämmön puutteen vuoksi toimii paremmin audiona, jolloin se palamisen aiheuttama ritinä ja rätinä toimii meditatiivisena mielenrauhan synnyttäjänä. Hieman niin kuin Micah Sadighin ambientlevyt joissa varoitetaan ettei sellaista saa kuunnella kun ajaa autolla sillä hänen levytyksensä kun kuulemma "supports deep meditative and sleep states." Siispä on kovin rauhoittavaa ja rentouttavaa katsella kuinka koivuhalot hiljalleen muuntuvat tuhkaksi, mutta siltikin tuotteena Aito takkatuli-vhs on aika tarpeettoman oloinen, ts. turhake samaan tapaan kuin ne feikkikynttilät joissa on oikeasti tavallinen lamppu muodostamassa mielikuvaa liekistä. Tarpeeton sillä tavoin, että sitä kuitenkin tiedostaa kaikin tavoin loimutuksen lämmön puutteen ja televisioruudulta katsottuna tuli tuntuu yhtä keinotekoisen oloiselta kuin mikä tahansa elokuvatehoste, oli se sitten totta tai ei. Joten en usko laisinkaan siihen, että tällä videolla saisi todellisuudessa aikaiseksi oikean tunnelman oli sitten rakastettunsa taikka vieraitten seurassa, mutta raskaan työpäivän jälkeen tälläisen katsominen omassa rauhassa on kieltämättä sopivan väsyttävää.
Niin ja kyllä minua hieman jännitti lopputulos, että palavatko ne kokonaan vai eivät.
Se oli kieltämättä hieman hämmentävää, että kun video loppui niin kamera zoomaa ja sumentaa kuvan, mikä viittaisi jonkun olleen oikeasti paikalla, eikä vain antanut kameran rullata rauhassa.
Ja uskomatonta kyllä, kasetissa on Macrovisionin kopiosuojaus. Jota piti ihan uteliaisuudesta testata ja kyllähän se aiheutti sitä tuttua värien välkkymistä. Jonka muuten sai ohitettua yhdellä johdon paikan vaihdolla.
Tähdet: ****
HEROD THE GREAT (Erode il grande, 1959)
Juudean kuningas Herodin/Eroden/Herodeksen (Edmund Purdom) mielialat vaihtelevat. Välillä hän pelkää roomalaisia, välillä kannattaa heitä, välillä pelkää omia alamaisiaan, välillä pelottelee heitä, välillä pelkää perhettään ja ihan syystäkin kun kerran on ryöstellyt vaimoja ja teettänyt lapsia joista osa haaveilee isänsä kuolemasta. Siispä on aika suorittaa matka Roomaan voitelemaan suhteita ja avuksi tarvitaan uskollinen apulainen Aaron (Alberto Lupo) joka ei näe kuninkaassaan mitään muuta kuin hyvää, vaikka oma mielitiettykin vakuuttelee Herodin olevan kuolemaksi.
Matkalla Herod päättää jatkaa tietänsä yksin ja passittaa Aaronin takaisin kotiin, vannottaen miehen suojelemaan kuningatar Miriamia (Sylvia Lopez), mutta jos Herod ei palaisi Roomasta olisi Aaronin surmattava rouva jotta Herod ei joutuisi viettämään yksin iäisyyttä kadotuksessa. Käykin niin, että Herod vangitaan ja tieto kiirii nopeasti kotiin, mutta Herodin aiempi hoito vallanjanoinen Alexandra (Elena Zareschi) vääristää tietoa vangitsemisesta kuolemaksi, jolloin Aaron on pakotettu toteuttamaan saamansa käskyn. Tottakai samalla Aaron itsekin on päätymässä manan maille, sillä ex-kuningatar haluaa raivata tieltään kaikki Herodille uskolliset, jotta voisi esteettä nostaa hänen ja kuninkaan nynneröpoika Daniel (Andrea Giordana) valtaistuimelle.
Aaron ei kuitenkaan ole säälimätön tappaja ja säästää Miriamin hengen, päätyen siksi itse pakosalle. Toisaalla Herod on kuitenkin onnekas aikeissaan ja saa Rooman pään kääntymään, antaen Juudean kuninkaan pysyä vähintään marionettimaisena johtajana. Herodin paluu romuttaakin vallanjanoisten suunnitelmat ja mikä pahinta Miriamin tunteet ovat kuolleet vaikka keho ei, sillä miten joku joka rakastaa saattaa antaa sellaisen käskyn kuin Herod teki.
Nyt Herodin on puhdistettava petollinen hallintonsa ja korjattava aiheuttamansa erheet, mutta kun kuninkaana on pöpi niin tehtävä ei ole helppo. Ei etenkään kun Herodin toinen poika Antipas (Corrado Pani) haluaa itse valtaan ja täten isänsä kuolevan, ja niinpä edistääkseen aikeitaan hän muun muassa sepittelee tarinoita sen olevankin Aaron, uskollinen Aaron joka haluaa kuninkaaksi kuninkaan paikalle. Kenties Herodin on vain teloitettava kaikki vaimosta ystäviin, mutta se ei ainakaan korjaisi kuninkaan aivotoiminnan reikiä.
On valheita, petollisuutta, näennäistä valtaa, vainoharhoja, rakkautta, lavastettuja itsemurhia, perhemurhia, perinteisiä murhia, veli on poika, vaimo taitaa olla tytär, etc. Kunnon Borgioita siis.
Mainiosti näytelty, tarinallisesti kiinnostava ja kokonaisuutena varsin hyvin kasassa pysyvä eeppinen draama, joka ei nyt ehkä kuitenkaan mitään vau-elämyksiä tarjoile, mutta jonka katsoo erittäin sujuvasti läpi ilman eksymistä muihin ajatuksiin.
Yksi Herod the Greatin julistevaihtoehdoista tuo mieleen Disneyn.
Pieni masis iski kun huomasin Sylvia Lopezin kuolleen leukemiaan vain 26-vuotiaana samaisena vuonna 1959 kun tämäkin elokuva ilmestyi. Hänellä olisi ollut aika varmasti menestyksekäs ura elokuvissa edessään, jos ei olisi käynyt kuten kävi. Sen verran vahva kamerapersoona hän tuntui parin näkemäni elokuvan perusteella olevan. Niin ja nättikin kuin mikä.
Tähdet:
Herod the Great ***
Siinä sitten oli se Warriors-boksi ja vaikka joukossa oli joitakin melkein huippukohtia niin hyvässä kuin hyvässä huonoudessakin ja vaikka säästyin osalta elokuvista nähtyäni ne jo aikaisemmin sekä kirjoitettuani niistä jo muissa yhteyksissä, niin kokonaisuutena tämä paketti tuntui yhdeltä ylettömän pitkältä korkeintaan keskitasoiselta elokuvalta.
THE GIANTS OF ROME (I giganti di Roma, 1964)
Arvatkaa vaan olinko pettynyt huomatessani ettei tässä elokuvassa ole yhtäkään kooltaan jättiläistä, vaan he ovatkin sellaisia muka vain persooniltaan.
Julius Caesar (Alessandro Sperli) koettaa valloittaa sitä sun tätä, mutta jotkut penteleet kuten druidit (arvasinhan ettei druideista ole kuin harmia) eivät sitten millään suostu alistumaan Rooman tahtoon, joten Jullen on todistaakseen senaatille kyvykkyytensä keksittävä jotain radikaalia. Se jotain on tietenkin oman erikoisjoukon kokoaminen. Cowabunga!
Supersotilas Claudius (Richard Harrison) johtaakin omia kunniattomia paskiaisiaan kun he soluttautuvat siviileissään vihollisen maaperälle etsimään ja tuhoamaan druidien omaa salaista Navaronen tykkejä. Kuten tiedetään niin näissä tapauksissa osalla matka tapahtuu ilman paluulippua. Game over man, game over.
Haluaisin kertoa druidien salaisen aseen olevan rakkaus, mutta ei, se onkin jonkinlainen puutankkikatapultti.
No no, ei se nyt niin huono ole.
Oikeastaan ihan kelvollinen miehet missiolla-elokuva joka tosin eroaa 13 tusinassa-sarjasta vain ollessaan peplum eikä mikään modernimpi kuvaelma sotilaista. Onhan se toki hauskaa nähdä miten tässäkin ilmastossa ne erikoisjoukon persoonat on eroteltu tuttuun tapaan toisistaan, kun yksi on kalju, toinen ei, kolmas melkein, yhdellä on akrobaattisia kykyjä kehossaan, toisella se ilmenee verbaalisena ja kun yksi heittää veitsiä kuin Napakymppi niin toinen vain haaveilee sellaisesta.
Tähdet:
The Giants of Rome **
HERCULES AGAINST THE MONGOLS (Maciste contro i Mongoli, 1963)
Aasialaisperhe iloitsee yhtä aikuisen naisen äänellä itkevää arviolta kaksivuotiasta lasta lukuunottamatta kun Maciste (Mark Forest) kaataa puun sillaksi yli laiskan puron. Hei c'mon, siinä on jotain 15 senttiä syvyyttä. Eihän sen yli kävellessä ehdi edes kastua. No kuitenkin, perheen äiti ennustaa Macistelle ja hänen tulevaisuutensa paljastamisen sijaan enne on vain intro elokuvan juoneen: mongolit vetävät kaikkia pataan siellä ja täällä ja kohta myös euroopassa.
On siis Macisten tehtävänä estää tyrannian leviäminen ympäri maailmaa ja hei, yksi mongolijohtajista näyttää karanneen Masters of the Universesta. Vai onko sittenkin kyseessä paha heppu elokuvasta Kersantti W - nykyajan Mad Max.
Tšingis-kaanin kuoltua ovat hänen kolme poikaansa, Sayan (Ken Clark), Susdal (Howard Ross) ja Kin (Nadir Moretti) päättäneet viedä loppuun isänsä valloitussuunnitelmat ja heidät on Macisten pysäytettävä. Kuten myös tapahtuu.
Varsin ärhäkkää toimintaa, mainion sarjakuvamaiset pahikset ja eläimille kiltti Maciste. Kun Maciste vielä kurmoottaa pahiksia kokonaisella puulla, mukana on taas wheel of pain (iso pippurimylly?) ja "i'm Spartacus"-kohtaus toisinnetaan feminiinisessä muodossa, niin hyvä hyvä.
KINDAR THE INVULNERABLE (Kindar, l'invulnerabile, 1965)
On synkkä ja myrskyinen yö kun salama iskee tappaen synnyttävän naisen ja ulos puksahtaa kuningas Emanin (Giulio Tomasini) vauva Kindar (joku vauva, vanhempana Mark Forest). Salamanisku on tehnyt vauvasta tuhoutumattoman ja vaikka kuinka hoviherrat testaavat vauvan sietokykyä puukottamalla niin mitään ei tapahdu. Koska tämä on tietenkin merkki siitä, että vauva tulee aikuisena olemaan maailmojen pelastaja niin vauva täytyy dumpata mäkeen ja hänet kaappaa itselleen nomadisulttaani Seymuth (Mimmo Palmara) joka kasvattaa Kindarin omanaan, aikeenaan sitten käyttää aikuista Kindaria kammetakseen kuningas Eman pois vallasta. Vau, juoni kaveri tuo Seymuth. Tietämättä totuutta isästään Kindar oppiikin halveksumaan Emania ja hänen hallintoaan, joten tottakai hän on valmis toteuttamaan valheisänsä Seymuthin tahdon. Luonnollisesti Kindarin tuhoutumattomuus pidetään salassa jopa häneltä itseltään, joten kohta tässä tarvitaan Samuel L. Jacksonia kertomaan särkymättömälle sankarille hänen ominaisuuksistaan ja kohtalostaan.
Seymuthin aavikkoheimon hyökkäykset ymmärrettävästi aiheuttavat haittaa Emanille ja kuninkaan Kindaria myöhemmin syntynyt veli Siro (Howard Ross) haluaa ottaa vastatoimet omiin käsiinsä ja oletettavasti Siro syntyi eri äidistä, sillä kuollut nainen voi kenties synnyttää kerran, mutta kaksi kertaa kuulostaa epäuskottavalta. Siro on tietenkin siinä uskossa, että kuolematon veljensä kuoli vauvana ja Kindar puolestaan ei ole tietenkään edes kuullut Sirosta, saati verisukulaisuudestaan häneen. Joten se tulee olemaan veli veljeään vastaan, jonka liekkejä vain lietsoo se, että Kindar oli aiemmin saanut sotasaaliina naisen, Kiran (Rosalba Neri) joka oli puolestaan alunperin järjestetty avioliittoon....
arvaatte oikein...
Siron kanssa.
Mukaan vielä Kindarista pahasti mustasukkainen tanssijaneito Nefer (Dea Flowers) ja siinähän sitä sitten riittääkin kuokeroa toisensa perään. Luonnollisesti syvällä sisimmässään Kindar on aina tiennyt ettei kaikki ole mallillaan, vaan hieman vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun.
Ei laisinkaan niin monimutkaisen oloinen elokuva kuin miltä se saattaa kuulostaa ja vaikka parissa kohtaa minun piti kelailla repliikkejä uudestaan ymmärtääkseni mistä hitosta hahmot puhuvat (siellä on pari kohtaa jossa koetetaan täytesanojen avustuksella kertoa kaikki mahdollinen taivan ja maan väliltä yhdellä hengenvedolla), niin silti aika simppelin sujuvasti ovat onnistuneet toteuttamaan tämän saippusarjamaisen juonivyyhdin avaamisen ja vaikka mukana ovatkin ne perinteisen pullisteluhuvittavuudet, tms., niin tarinallisesti tämä on yksi tämän boksin kiinnostavimpia.
Tähdet:
Hercules Against the Mongols ***
Kindar the Invulnerable ***
THE WHITE WARRIOR (Agi Murad il diavolo bianco, 1959)
Pohjautuu Leo Tolstoin mahdollisesti omaelämäkerrallisia aineksia sisältävään teokseen Hadži Murat.
Pieni kaukasialainen kylä vastustaa Venäjän valloitusaikeita ja sota on jatkunut aivan liian pitkään, verottaen molempien voimia. Suuri ja mahtava Venäjä oletti taistelun jäävän lyhykäiseksi, mutta ei ottanut huomioon vastapuolella olevaa nokkelaa kansanjohtajaa Hadji Muradia (Steve Reeves), eli niin kutsuttua valkoista soturia ja siinä syy siihen miksi ylivoimaiseksi itsensä uskonut valtio on nyt valmis rauhanneuvotteluihin, joskin pitäen sopimuksessa petollisuuden lihavoituna.
Siinä sivussa Hadjilla on aikaa paljastaa sydämensä saloja viattomalla Sultanetille (Giorgia Moll), jota myös ilkeä heimopäällikkö Ahmed Khan (Renato Baldini) halajaa omakseen ja kun jälkimmäisellä ei ole saumaa keskimmäiseen niin ensimmäiselle tulee muitakin huolia eteensä kuin vain Venäjän vastustaminen. Ahmed alkaakin lietsomaan taistelevassa kansassa epäluuloa Hadjia kohtaan, uskotellen miehen arvostelukyvyn heikentyneen ja hänen muuttuneen venäjämieliseksi, joka sitten ymmärrettävästi käy Hadjin kunnian päälle. Ahmedin juonittelu rappeuttaa myös orastavia neuvotteluita Venäjän kanssa ja Hadji päätyykin vihollisen vangiksi, jolloin edellinen uskottelee Hadjin oikeasti loikanneen vihollisen puolelle. Eli poliittista juonittelua ja sydämen asioita.
Tämä elokuva olisi mukava nähdä tasokkaammalla dubbauksella, paremmalla kuvanlaadulla tai ainakin vähintään oikeassa kuvasuhteessa, sillä kyseessä on elokuva Arabian Lawrencen, Tohtori Živagon, Tuulen viemään ja vastaavien massiivisten epookkien henkeen ja ei täten laisinkaan istu muiden paketissa olevien pullisteluelokuvien joukkoon. Peplumiksi tätä ei voi Steve Reevesistä huolimatta kutsua hyvällä tahdollakaan. Ei ainakaan jos vertailukohtina käyttää niitä tutuimpia macisteluita, jotka toki nekin voivat olla budjedin suuruudesta tai pienuudesta huolimatta tarkoitettu isoiksi elokuviksi, mutta The White Warrior on tarkoitettu isoksi elokuvaksi myös tunteiden ja teemojensa osalta, ei vain rintalihasten.
Toki tässä on hieman jäykkää esiintymistä mukana ja ajoittain suurellisuus kääntyy hieman koomiseksi oli sitten kyseessä dramaattinen tunnekuohu taikka miljöölavastus, mutta vähintään Steve Reevesin kohdalla on pakko todeta, että niin viihdyttäviä kuin hänen miekka ja sandaali-elokuvansa ovatkin olisi miehessä ollut ainesta myös paita päällä esiintyväksi draamanäyttelijäksi.
Hyvä elokuva. Tuntuu tosin jäävän 85 minuuttisena pahasti kesken.
Ei siis kertaakaan tälläistä:
Mutta paljon tälläistä:
TRIUMPH OF THE SON OF HERCULES (Il trionfo di Maciste, 1961)
Jälleen yksi Herculeksen poika ja tällä kertaa kyseessä on taas Maciste, mutta toisin kuin Mole Men Against the Son of Herculeksessa jossa roolissa oli Mark Forest ja Fire Monsters Against the Son of Herculeksessa Maciste/Maxus/Germanicus oli puolestaan Reg Lewis, niin nyt Macisten nimeä kantaa Kirk Morris.
Tässä vaiheessa lienee syytä mainita se, että ilmeisesti tämä Herculeksen pojat oli jonkinlainen tv-sarja tai ainakin tv-elokuvien sarja, jonka eri jaksoissa aina eri Herculeksen poika vetää lättyyn pannukakkuja. Jos näin on ja sellaista jokaisen Herculeksen pojista kertovan elokuvan intro väittääkin, niin sitä suuremmalla syyllä olisi kannattanut vaihdella niitä nimiä, varsinkin kun mukana on eri näyttelijöitä. Ajatelkaa nyt jos katsoisitte Columboa ja yhdessä jaksossa Columbo on Peter Falk, mutta heti seuraavassa Columbos Short ja kolmannessa Chris Columbus, kunnes taas sykli alkaisi alusta.
Hyvä asiahan näissä Herculeksen pojissa on se, että jokainen on kyllä samalla tavalla hassu ja jokainen tuntuu keikkuvan juuri sillä rajalla ovatko ne hyviä huonoja elokuvia vaiko valitettavasti vain huonoja, mutta ainakin kallistuvat hyvin tarmokkaasti sinne edellisen puolelle.
No kuitenkin, nyt taas joku ilkeä kuningatar Tenifi (Liuba Bodina) kiusaa ihmisiä ja Maciste työntää ison kiven alas. Kuningatar makaa futonilla kyyhkysen kanssa, Maciste harrastaa köydenvetoa ja päätyy mielenhallinnan uhriksi, kunnes kaikki on taas hyvin valtakunnassa
Kirk Morrisilla on eri dubbaaja kuin Colossus and the Headhuntersissa, mutta yhtä kiukkuiselta mies tässäkin elokuvassa näyttää. Ihan oikeasti, minä en ottanut ämpäriäsi, joten älä käy päälle.
Dubbauksesta puheen ollen on jotenkin mielenkiintoista, että kun näissä italoleffoissa usein muutettiin nimiä ns. amerikkalaisemmaksi ja niitä jälkiäänitettiin kuulostamaan enemmän englanninkielisiltä, niin kuka nyt onkaan kuningatar Tenifin päällepuhunut ei kyllä onnistuisi kuulostamaan äidinkieleltään englantilaiselta edes ollessaan ääneti ja mumina-aksentti peittää hieman liikaa sanoja, mutta muutoin vahva eurosävy äänessä tuo mukavaa vaihtelua.
Diggaan tästä julisteesta joka saa tämän elokuvan vaikuttamaan naisvankilaleffalta.
"Women's prison U.S.A. - Rape Riot and Revenge! White Hot Desires melting cold prison steel!"
GOLIATH AND THE SINS OF BABYLON (Maciste, l'eroe più grande del mondo, 1963)
Muistatteko vielä Babylon Zoon?
Ei sitten liity mitenkään tähän elokuvaan.
Babylonialaiset valtaavat maita ja mantuja, mutta sehän ei Maciste-Goliath-Marcellukselle (Mark Forest) kelpaa. Ei varsinkaan kun olikos se nyt 100 neitsyttä pitäisi aina säännöllisin väliajoin uhrata jollekin jumalalle ja se ei ole kivaa se.
Maukasta rutiinipuppua. Pari vaikuttavaa isoa taistelukohtausta, hassu kidutuslaite ja musiikki kuulostaa hetkittäin Philip Glassin Are Years Whatilta, mikä on kieltämättä minimalistisessa toistuvuudessa aika erikoisen kuuloista elokuvassa jonka edustama lajityyppi pyrkii yleensä musiikissaan enemmänkin johonkin perinteisempään klassiseen sinfoniaan.
James Bond: Do you expect me to talk?
Auric Goldfinger: No, Mr. Bond, I expect you to die!
THE AVENGER (La leggenda di Enea, 1962)
Tämän pitäisi väitetysti olla värielokuva ja niin se onkin jos hyväksyy mukisematta väreiksi mustan, valkoisen ja harmaan. Jep, valkoista sen olla pitää:
Väriversiota etsivän kannattaa siis suunnata etsintänsä tämän boksin ulkopuolelle.
Troijassa myllertäneen sodan jälkimainingeissa arvostettu soturi Enea (Steve Reeves) koettaa johtaa sodan arpeuttamia viattomia rauhaisaan elämään uudessa uljaassa maailmassa, olikos se nyt italiassa ja vastaanotto maahanmuuttajille on pääosin ihan suotuisa, mitä nyt karjalauma meinaa talloa alleen. Valitettavasti sotaa paenneet troijalaiset ovat joutumassa pahaan paikkaan kun eläköityvän kuninkaan paikalle on nousemassa sotaisa nuorimies joka pitää troijalaisia uhkana itselleen. Siispä sotimiset taakseen jättänyt Enea joutuu vielä kerran vetämään Orinoco flowta jotta rauha saataisiin aikaiseksi. Suu kiinni, on ne ihan tarpeeksi lähellä.
Suht' tehokas kertomus sotaa paenneista jotka joutuvat vielä kerran tarttumaan miekkaan. Sotaa kuvataankin vähemmän viihteellisenä kuin olisi ensialkuun olettanut lajityyppinsä perusteella ja satunnaisesti sivulliset uhrit naisista lapsiin, poltetut kylät ja kyynelkanavien aukeamiset aiheuttavatkin oikeanlaista melankoliaa.
Tähdet:
The White Warrior ***
Triumph of the Son of Hercules *
Goliath and the Sins of Babylon **
The Avenger ***
VULCAN, SON OF JUPITER (Vulcano, figlio di Giove, 1962)
Olymposvuoren itserakkaat jumalat kiukuttelevat ja osa kiukusta juontuu Venuksen (Annie Gorassini) tavasta lähteä maan päälle tavallisten pulliaisten seuraan hengailemaan ja hankkimaan vierasta lekaa. Pienempien jumalien vaatimuksesta Jupiter (Furio Meniconi) puuttuu asiaan ja määrää, että Venuksen on tyydyttävä monogamiaan joko agressiivisen vallankaappaussuunnitelmallisen Marsin (Roger Browne) taikka vasaralla rautaa kilkuttelevan lempeämmän kiukkuperseen Vulcanin (Iloosh Khoshabe) kanssa. Heidän olisi siis kamppailta naisen omistuksesta, mutta Vulcan ei ole niin halukas sellaiseen toimintaan vaikka onkin ja niinpä Mars kasvattaa mahdollisuuksiaan kaappaamalla Venuksen ja lähtemällä pakosalle värväämään armeijaa avukseen.
Vulcanin on siis lähdettävä perään ja tapeltava muun muassa hassujen liskoihmisten kanssa vain saadakseen naisen joka muuten vähät välittää kummastakaan miehestä, kunhan neiti vain nautiskelee saamastaan huomisota ja kiusoittelee Marsia entistä vihaisempaan käytökseen.
Sitten ei tehdä oikeastaan mitään. Tai siltä se ainakin tuntuu, kun kaikki vaikuttavat olevan paikoillaan kun linja-autoa odottamassa. Onneksi sentään Vulcan tajuaa rakastavansa ihan toista naista, nymfi Aetnaa (Bella Cortez).
Tässä jumalseikkailussa on halvan oloisia kömpelöitä lavastuksia sekä maskeerauksia, mutta onneksi niissä on jotain sympaattisen kotikutoista jonka vuoksi ne aiheuttavat samankaltaista mielihyvää kuin atomiajan tieteiselokuvien ufoilut.
Näytteleminen on jäykkää ja Vulcania esittävä Iloosh Khoshabe on jopa tälläiseksi peplumien lihakset ennen aivoja-macisteksi pökkelömäinen, mutta mukana sentään on vikkelä torvea soittava kääpiö joka kuulostaa Michael J. Pollardilta.
IMDb:n antama informaatio Gordon Mitchellin roolista on hieman harhaanjohtava, sillä "Gordon Mitchell does a guest appearance as Pluto, God of Darkness, in a short sequence that is unrelated to the plot", sillä maininnan jälkimmäinen osa saattaa antaa käsityksen siitä ettäkö kyseessä olisi vain yksi kohtaus, mutta kyllä herra pilkahtelee kuvissa pitkin elokuvaa. Mitään järkeä niissä kohtauksissa ei tosin ole, että ne korkeintaan saavat vain miettimään miksi tuo mies nauraa ja pitelee keihästä, mutta ei sitten liity mitenkään elokuvan juoneen, joten se siitä sitten.
Ilmeisesti Vulcan, Son of Jupiter jäi aikoinaan hieman sensuurin kynsiin liiallisen seksuaalisuutensa vuoksi ja vaikka peplumeissa ei ole muulloinkaan vältelty lihallisen hekuman viestittelyssä, niin tavanomaisten öljyttyjen miesten ja muodokkaiden naisten ohella tässä kyllä onkin ehkä normaalia painokkaampi tapa esitellä seksuaalisia vihjailuja. Mukana olevan kurvikkaan Bella Cortezin vähäpukeinen tanssi onkin kieltämättä jotain jonka vuoksi terävöittää katsettaan vaikka loppujen lopuksi siinäkään ei nähdä mitään syntistä, mutta jossa kuitenkin vinkataan siihen suuntaan.
Cortezin tanssikohtaus muistuttaa hieman Salma Hayekin keimailua elokuvassa Hämärästä aamunkoittoon.
Onkin hiukan sääli, että elokuva jossa on halvan näköisiä lavasteita, hassuja lisko- ja heinäjalkaihmisiä, ylimielisesti nauravia jumalia, seksivihjailuja, tuttua epäsynkkadubbausta ja kuvan oikessa reunassa on koko ajan punainen raita, niin silti tätä ei uskalla mennä suosittelemaan huonojen elokuvien ystäville, sillä kyseessä on valitettavan tylsä teos ja siksi se ei ansaitse niin hyvä että huono-kruunua. Liian hidas ja päämäärätön, eikä liskoihmisiä ynnä muita muotopuolia esitellä tarpeeksi.
Kovasti tekisi kyllä mieli antaa plussaa siitä, että Iloosh Khoshabe esiintyy alkuteksteissä nimellä Rod Flash Ilush, sillä vaikka jo Rod Flash on loistonimi, niin mikä hiton juttu tuo Iloosh/Ilush oikein on? Jos herra kerran on (tai siis oli) oikeastikin nimeltään Ilush, niin miksi se on ylipäätään pitänyt muuttaa Ilooshiksi, kun siinä ei ole edes mitään oikeaa onomatopoeettista muutosta.
Tähdet: *
Vulcan, Son of Jupiter
FIRE MONSTERS AGAINST THE SON OF HERCULES (Maciste contro i mostri, 1962)
Taas on vuorossa yksi Herculeksen pojista ja kun Mole Men Against the Son of Herculeksessa kyseessä oli Maciste ja Ulysses Against the Son of Herculeksessa puolestaan Hercules (ilmeisesti junior), niin nyt tällä kertaa sankarina on toinen Maciste (Reg Lewis). Ihan tosi hei Hercules, kalenterista vaikka voit luntata ensi kerralla muitakin nimivaihtoehtoja. Mutta nyt kun avattiin tämä nimiasia, niin katsokaapa tätä:
Vau, siis niin kuin vau.
Itse elokuvassa Macistea kyllä kutsutaan Maxukseksi, mutta kannessa puhutaan vain Macistesta ja siihen minäkin tyydyn. Vaikka Germanicus olisi kyllä ollut aika loistava vaihtoehto.
Mutta niin, luolamiehet kulkevat kantamassa tulta ja ovat pakenemassa lunta. Ai mitä? Miten niin syrjivää? Anteeksi. Luolahenkilöt tarkoitan.
Luolapersoonat löytävät uuden idyllisen karun joutomaan jossa asua ja siellä sitten... kaivetaan Tauntaunin suolet ulos? "I thought they smelled bad...on the outside."
Luolamiehillä on luolasenteet ja se ei kaikille naisille kelpaa, jolloin luolanainen Rhia (Andrea Aureli) ei oikein diggaa siitä kun luolamies Aydar (Luciano Marin) sanoo edellisen olevan hänen naisensa ja tappaa kalan. Sitten merijärvihirviö hyökkää ja Maciste keihästää sen silmän.
Jep, siinä se hirviö nyt sitten on.
Eikä Aydar sitten ole Rygar, mutta tällä tavoin saan vedettyä mukaan taas yhden popkulttuuriviittauksen.
Hyvä peli.
Maciste jatkaa pelastustöiden jälkeen matkaansa ja Aydar voi mennä naimisiin Rhian kanssa ja hääseremoniassa luvataan, että jos aviomies kyllästyy saa hän teloittaa vaimonsa. Reilu peli.
Voi kauheeta, nyt pahat luolamiehet tulevat ja ryöstävät itselleen naisia, jolloin myös Rhia päätyy jonkun karvaturvan saaliiksi. Sammuttavat penteleet vielä tulenkin.
Ero näillä luolaheimoilla on tietenkin siinä, että hyökkäyksen kohteena oleva luolajengi asustelee luolien ulkopuolella ja palvoo auringonjumalaa (sovitaan, että hänen nimensä on vaikkapa Hanna), kun taas hyökkäyksen toteuttanut luolaposse asuu luolassa ja palvoo kuujumalaa (kutsutaan häntä vaikkapa Rasmukseksi). Nyt vangit ovat päätymässä ihmisuhreiksi Rasmuksen kunniaksi. Minulla on jostain syystä nyt keskittyminen hieman hukassa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että Macisten pitää lykätä hortoiluaan ja auttaa luolaimmeisiä. Ensiksi yksi hieraisu kivillä ja tuli on palautettu, sitten luolaihmiset messiin ja etsimään luolaihmisiä.
Toinen erilainen vesihirviö, nuijasotaa, nostellaan isoa kiveä, nostellaan isoa puuta, tulivuorenpurkaus tietenkin pelastaa Macisten varmalta kaulaanhautauskuolemalta, lähikuva pikkuliskosta jotta se näyttää isolta liskolta ja pahat luolamiehet pyytävät apua vieläkin pahemmilta luolamiehiltä jotta Maciste ja aiemmat sovinistiluolamiehet saisivat kokea kauheuksia. En muuden enää päivää elokuvan katsomisen jälkeen muista nähdäänkö niitä pahempia luolamiehiä laisinkaan, mutta se on ainakin varmaa, että kaksi päivää sitten ostamani satsumat olivat jo tänään homeessa.
Uusi hirviö, joka näyttää tässä kuvassa hienolta
ja on toki sitä kokovartalokuvassakin, mutta on silloin enemmänkin lohikäärme Leopold kuin ilmestyskirjan peto.
Mainio mainio roskaelokuva jossa on hurjia hassuja hirviöitä, ääliödialogia ääliöhahmojen esittäminä, tanssikohtauksia, runsaasti nuijatappeluita ja surkea dubbaus, joka etenkin Macisten kohdalla on niin päin mäntyä, että meinaa pullaan tukehtua. Hepun ääneksi kun on annettu ylireipas huutaja, joka ei kovin istu paikoilleen silloin kun hahmo selkeästi on sanomassa jotain muutakin kuin HEMMETTI JA SAMMAEL! Mutta kyllä ne ovat ne elokuvan hirviöt ja Orgiat hautausmaalla-henkiset tanssikohtaukset jotka tämän nostavat laskemalla sen hyvään huonouteen.
Tähdet: ~ (tai *****)
Fire Monsters Against the Son of Hercules
VENGEANCE OF URSUS (La vendetta di Ursus, 1961)
Joko muinaisessa italiassa olivat ihmiset ja lehmät todella pitkiä, tai sitten kuvaa on venytetty väärin. Samapa tuo sillä kuka hitto tässä on ollut leikkaajana kun jo parin minuutin sisällä ääni katkeilee ja kuva hyppii siihen malliin ettei edes Marty McFly matkusta ajassa niin ahkerasti. No kuitenkin, Ursus (Samson Burke) on ihan tavallinen maanviljelijä. Ihan tavallinen. Möyrii mullassa ja kaikkea. Älkää uskoko mitään muuta ja sitten heti kun Ursus on tuon sanonut lähtee hän legendojen suurena sankari puolustamaan menneitä urotöitään auttaessaan prinsessa Siraa (Wandisa Guida), sillä taas kerran on meneillään sota tai jotain ja paha petollinen kuningas Zargo (Livio Lorenzon) haluaa Siran vaimokseen vaikka väkisin ja siten lopullisen vallan siis niin kuin kaikkialla. Kunhan tämä paljastuu Ursukselle niin lätty lätisee.
Huonosti näytelty, ruma kuin synti ja juoni tavanomaista kakkaa, mutta tällä kertaa lisäapuna juuri sellainen epälooginen leikkaus jollaisen perään huutelin Planet Terrorista kirjoittaessani. Eli kun ääni ja kuva katkaistaan ilman järjellistä toimintaa niin se ei onneksi myöskään jatku tolkullisena, vaan jo pelkkää stabiilia keskustelukohtausta seuratessa tulee mieleen ajatuksia kuten minne se nyt katosi, vaikka se mikä onkin on edelleen paikoillaan kameran edessä. Eivät ne kömpelyydet kyllä jaksa lähellekään koko elokuvaa kantaa, sillä kuten oikeassa roskassa kuuluukin olla niin virheet tulevat esiin arvaamatta ja välillä niitä ei olekaan tarpeeksi jotta lopputuloksesta jäisi oikeasti hyvä maku suuhun.
Tälläiseltä roskan tuleekin näyttää:
Miksi aina kidutetaan kantamalla jotain myllynkiviä taikka veivaamalla wheel of painia?
Niin ja tällä kertaa Ursus on sitten Roger Daltrey.
ATLAS IN THE LAND OF THE CYCLOPS (Maciste nella terra dei ciclopi, 1961)
Arvatkaa vaan ovatko taas kerran kansakunnat sodassa ja vain Maciste (Gordon Mitchell) voi auttaa.
On hyvää kuningatarta ja on pahaa kuningatarta ja pahiksilla on apunaan kyklooppi (Aldo Padinotti) joka on ihan riivatun vihainen siitä, että Ulysses aikoinaan sokaisi hänet.
Maciste pelastaa ennustusten avainvauvan leijonalta ja toteaa ettei ole syytä itkeä ja hyvä niin, sillä ei tuo vauva jokeltelultaan sellaiseen ehtinytkään. Voi voi Maciste-parkaa kun aina pitää todistella voimia nostamalla jotain piikkipöytää taikka harrastamalla köydenvetoa.
Kohta mäiskitään pataan näkevää sokeaa yksisilmäistä jättiä. Tai siis kohta ja kohta, kun kaikki tuntuu kestävän viikon kerrallaan. Eikä siinä vielä kaikki, sillä kyllähän se hiukan kismittää kun elokuva juonikuvauksellaan ja aloituksellaan hehkuttaa kyklooppitoimintaa ja sitten tuhoa kylvävä kyklis vain chillailee jossain luolassa ja vaivautuu tekemään yhtikäs mitään joka ei ole paljoa vasta lopussa kun kaikki toivo on jo menetetty.
Olipas hassu elokuva. Tässä on kyklooppi joka näyttää paenneen Dingo Picturesin animaatiosta:
Okei, minä en juo alkoholia, mutta jos olisin tuo kyklooppi niin dokaisin kellon ympäri.
Ja niin muuten, jos kerran Ulysses puhkaisi kykloopin silmän, niin mikä tuo sitten on?
Tämä elokuva kuulostaa samalta kuin pari vinyylilevyäni. Rahisee pahemmin kuin Tom Waits ja Joe Cocker yhteensä.
Kuvakin on taas kerran enimmäkseen punainen kuin helvetti jossa näitä pakanaäpäräelokuvia synnytetään.
Tähdet:
Vengeance of Ursus *
Atlas in the Land of the Cyclops *
COLOSSUS AND THE HEADHUNTERS (Maciste contro i cacciatori di teste, 1963)
Välihuomautus ennen itse elokuvaa: olen katsonut Colossus and the Headhuntersia nyt 1:38 min ja nauranut enemmän kuin aiemmissa elokuvissa yhteensä. Näin sitä pitää.
Taivas, maa ja ihmiset hehkuvat punaisena kun näemmä luolamiehet, varmaankin roomalaiset sotilaat ja vaikkapa luolanaiset säntäilevät ympäri ämpäri pakoon miniatyyritulivuoren syytäessä ilmoille tulta ja tulikiveä. Hienosti sytkäriliekki lepatttaa ja styroksikivet lentävät. Hysterian keskelle sattuu Colossus, jota tosin ei elokuvan nimestä ja jatkuvista maininnoista kannen juonikuvauksessa huolimatta kutsuta Colossukseksi, mikä on mielenkiintoista sillä nimivaihdos on kuitenkin taatusti tehty vain tähän jenkkidubbaukseen. Vaikka toisaalta tämä Colossus on näemmä myös Tarzan:
Kuitenkin, tämän kaaoksen keskelle sattuu siis Maciste (Kirk Morris) joka kuukausien merellä ajelehtimisen jälkeen oli viimeinkin löytänyt maata, joka on siis tämä tulivuorisaari joka uppoaa nyt tällä hetkellä meren syvyyksiin. Maciste ei anna jonkin maailmanlopunmeiningin sekoittaa ajatuksiaan, vaan heittää ilmoille sellaisen come with me if you want to live-kommentin ja saa pelokkaat pakenijat seuraamaan itseään kontikille, jolla sitten sellainen arviolta 20 hengen seurue jatkaa seilailua seitsemällä merellä.
Veteen uppoava saari räjähtää, sillä ilmeisesti meri on bensiiniä ja saarellahan oli se tulivuori.
Tarpeeksi hortoiltuaan matkalaiset saapuvat ystävällismieliselle saarelle ja Maciste lähtee varmistamaan saaren idyllisyyden päätyen saamaan samantien nuolen rintaansa, jonka vuoksi kuollessaan teeskentelee kuollutta, mutta hengittää niin raskaasti että rintakehänsä voisi toimia auton tunkkina. Onneksi kuoletusta yrittänyt metsästäjäduo seisoessaan uhrinsa vieressä ei huomaa kehon liikkeitä tai kuule puuskutusta, vaan he toteavat miehen olevan ns. killed by death ("he's dead, who cares") ja niinpä voidaan jatkaa matkaa jonnekin muualle. Nämä kaksi metsästäjää kuuluvat heimoon joka menee ottamaan vastaan myös muut rannalla odottavat tuholta selvinneet henkilöt, vangitsevat heidät ja vievät kyläänsä mestattaviksi. Hetken jo luulin katsovani post apokalyptista retrofutuelokuvaa, sillä tämä heimohan on The New Barbarians.
Niin ja mainittakoon ettei se aiempi punasävyisyys ilmeisesti ollutkaan tulivuorenpurkauksen ansiota, sillä iso osa elokuvasta on punainen kuin Scorpion veri.
No kuitenkin, Maciste siis vain hiukan ravistelee ja niin on kuolettava haava parantunut. Aika kovaa ravistelikin kun kerran haavakin vaihtoi paikkaa. Hetken päästä Maciste onkin uusien barbaarien kylässä ja tapaa siellä kuningatar Amohan (Laura Brown) joka toteaa, että tässähän meillä on legendojen ennustama sankarimies mereltä joka voi auttaa uusia barbaareja heidän omassa hädässään. Maciste on siis juhlittava heeros, mutta silti kuulemma myös täysin vihattava pelkuri saastakasa ja siksi Maciste vangittuine ystävineen saa poistua paikalta täydessä rauhassa. Ei siis liene ihmekään, että Maciste sanoo "i'm confused about your behaviour" sillä niin olen minäkin. Heti kun he ovat lähteneet kylästä iskevät pääkallonmetsästäjät ja vangitsevat kuningattaren viedäkseen hänet tuhman vallananastajan Kermesin (Frank Leroy) morsiameksi. Jep, peruspäivä toimistossa. On siis aika häiden ja tribaalirummutuksen ohessa nainen tanssii kanatanssia, kun taas toisaalla Maciste kulkee kadonneessa kultaisessa kauungissa etsimässä sokeaa kuningasta joka voisi palauttaa rauhan. No nyt Maciste nostaa jotain pölkkyä.
Aivan ihastuttuvan kehno elokuva. Tämä on juuri niitä joiden kohdalla kysyy
"mitä tapahtuu?"
ja saa vastaukseksi
"noin sinä sanot kun he ympäröivät sinut vankilan suihkutiloissa."
Koko elokuva tuntuu koostuvan satunnaisista toisiinsa liittymättömistä ideoista, jotka joku on sitten väkisin survonut yhteen ja koettaa väittää vakavalla naamalla, että joo, näin se oli tarkoitettukin. Ilmeisesti se tieto ei kuitenkaan ollut mennyt esimerkiksi näyttelijöille saakka, sillä he ovat taatusti olleet yhtä pihalla kuin elokuvan katsojakin. Colossus and the Headhunters kun pistää kaaoksenkin sekaisin. Joka muuten varmaan selittää myös sen miksi pääosan Colossus-Tarzan-Macistea esittävä Kirk Morris on riivatun vihaisen näköinen koko ajan. Koska häntä on alkanut kuvauksissa potuttamaan se, että koettakaa nyt päättää mitä tehdään. Ihan oikeasti, heppu näyttää koko ajan niin kiukkuiselta ettei häntä oikein edes uskalla katsoa koska kohta tulee vihainen kysymys siitä, että mitä sä oikein mulkkaat?
Ja hyvä niin, sillä elokuvan tolkuttomuutta on kiittäminen siitä, että sen parissa jaksaa viihtyä. Tälläisiä elokuvia minä kaipaan enemmänkin Warriors-boksin kaltaisilta julkaisuilta.
Tähdet:
Colossus and the Headhunters ~ (tai *****)
THE TEN GLADIATORS (I dieci gladiatori, 1963)
Tuolla aikaisemmin jo ensimmäisessä Warriors-postauksessa tulikin jo vastaan elokuva nimeltä Spartacus and the Ten Gladiators ja ehdin hetken jos toisenkin olettaa tämän olevan sama elokuva toistamiseen, mutta ei se nyt onneksi niin ollut. Jotain yhteistä näillä kahdella elokuvalla kuitenkin on, sillä ne ovat osat yksi ja kaksi trilogiasta joka huipentui vuoden 1964 aikana elokuvaan Triumph of the Ten Gladiators (Il trionfo dei dieci gladiatori).
Siispä kun ei voida narista saman elokuvan päätymisestä boksiin kahdesti niin kiukutellaanpa nyt siitä, että jos kerran samaan pakettiin saatiin kolmen leffan sarjasta kaksi, niin miksi ei myös sitä kolmatta? Hitto mitä bullshittii.
No huh huh, että on huono äänenlaatu. Kuulostaa aivan siltä kuin joku mutisisi jossain pitkän tunnelin päässä. Onneksi se paranee hieman, mutta vain hieman matkan varrella.
Naamioituneet kapinalliset vapaustaistelijat ovat kyllästyneet JonTronin hirmuhallintoon.
Ei kun se taitaakin olla narsistinen keisari Nero (Gianni Rizzo) joka tällä kertaa tyrannisoi valtakuntaa.
Toisaalla tapaamme ilakoivat ja nujakoivat 10 gladiaattoria, joista voimakkain ja nauravaisin on Roccia (Dan Vadis). He tulevat syytetyiksi edellä mainittujen kapinallisten tekosista ja yksipuolisen oikeuden edessä he ovat syyllisiä jo ennen tuomiota, joten varma kuolema odottaa. Todellisuudessa kapinallisia johtaa Neron lähipiiriin kuuluva Glaucus (Roger Browne), joka on ainoa johon Nero uskoo voivansa luottaa. Tätä asemaansa Glaucus käyttääkin hyväkseen pystyäkseen heikentemään Neron asemaa, mutta kun Roccia sielunveljineen on kohtaamassa lopullisen kohtalonsa on Glaucuksen korjattava omien tekojensa virheet. Ensialkuun mestaus muutetaan yhdelle vangituista mahdollisuudeksi jatkaa eloaan voittamalla areenalla yleisön suosio tappamalla ystävänsä. Luonnollisesti gladiaattorit feikkaavat aivan kuten kuten minä tein tälle elokuvajulisteelle:
Tuo elokuva kuten The Ten Gladiatorskaan ei kerro piirakasta, vaikka molempien pitäisi.
Anyway, samaan aikaan kun Glaucuksen oikeat aikeet alkavat paljastumaan Neron ilkeälle oikealle kädelle Tigelinukselle (Mimmo Palmara) pyytää hän Rocciaa miehineen avukseen vallankaappauksessa ja täten Neron palli alkaa huojumaan, jotta valta voitaisiin siirtää pakanoilta kristityille, joiden korkeinta tahoa edustaa kuka lie Servius (Mirko Ellis).
Ai niin ja tietenkin Roccia kuolee elokuvan lopussa, jotta ei voisi palata jatko-osiin, kuten hän niin tekikin.
Verrattuna jatko-osaan Spartacus and the Ten Gladiators on tämä trion aloitus hieman ja siten juuri sopivan verran viihdyttävämpi kokemus. Rytmitys on hieman ärhäkkäämpi (mikä ei siis tarkoita etteikö elokuva olisi hyötynyt jostain 10 minuutin typistyksestä) ja gladiaattorijoukon leikkisä veljeys tulee paremmin esille. Ei tuo jälkimmäinen seikka nyt mitään murheenkryyniä ollut kakkososassakaan, mutta tässä hahmojen vapaa ja kiusoittelevan iloinen luonne tulee paremmin esille, ja vaikka hahmot vaikuttavatkin jatkuvan naurunkäkätyksen vuoksi sekä juopuneilta että idiooteilta niin samalla myös luonnollisemmin yhteistyössä toimivalta joukolta. Leikkisyyden ulkopuolella oleva vallankaappausmeininki on puolestaan pidetty suht' asiallisen vakavana, jolloin ei sorruta liialliseen tahattomaan koomisuuteen silloin kun naurun olisikin pysyttävä muualla. Siltä on tosin vaikea välttyä kohtauksessa jossa areenalla leijonan uhkaama herra nostaa miekan ristiksi eteensä ja rukoilee kristillistä jumalaa ja enkelikuoro rupeaa soimaan leijonan iskiessä hampaansa lihaan. Elokuvassa muuten onkin pari vaivaannuttavaa kristillistä propagandakohtausta jotka olisi voinut jättää pois.
JonTron on kyllä ärsyttävän mainio mulkero keisariksi. Arvostaa naisiakin niin vähän, että lepuuttaa jalkojaan heidän päällään ja jos ei rahina olo kelpaa niin nirri pois.
ROMULUS AND THE SABINES (Il ratto delle sabine, 1961)
Hän ei ole mukana:
Mutta hän on:
Kyllä, Roger Moore.
Ja on äänestä päätellen päässyt ihan itse dubbaamaan vuorosanansa.
Taas soditaan ja toisella puolella joukkoja johtaa ns. köyhälistöä edustava väitetysti sodanjumala Marsin poika, kuningas tai jotain sellaista Romulus (Roger Moore), jolla on unelmana luoda uusi uljas valtakunta nimeltä Rooma. Siellä ihmiset voisivat elää rauhassa ja kaikki olisivat tasavertaisia. Tasavertaisuus ei kuitenkaan oikein luonnistu jos sukupuoli on yksipuolisesti miesvoittoinen ja tyydyttääkseen miestensä naisenjanon sekä lannistaakseen pakkautuvan veren päättää Romulus tehdä sen mikä on oikein ja kunhan on ensin vietellyt kiukkuisen naissoturi Dusian (Scilla Gabel) on aika viedä miehet naisenryöstömatkalle Sabinaan, joka toisin kuin miehinen Rooma on pääosin naisten asuttamaa aluetta.
Kenties yllättäen naiset eivät suostukaan pullikoimatta alistuamaan miesten tahtoon ja niinpä Romulukselle tulee eteen yllättävä ongelma. Ei se etteivät muut miehet saa naisia vaan se, että hän on iskenut silmänsä uuteen neitoon, Reaan (Mylène Demongeot) ja häneen ei Romuluksen charmi purekaan odotetusti. Wh-wh-what? Onko taivas tulessa, helvetti jäässä ja kokoomus rehellinen? Ei, se ei voi olla totta. No huh, onneksi Rea ymmärtää nopeasti virheensä ja suostuu olemaan Romuluksen oma. Kokoomuskin pysyy negatiivisena ilmentymänä. Normimeininkiä siis.
Hiukan pöllöstä ideastaan huolimatta kyseessä on hiukan pöllö, koominen kuvaus miesten ja naisten suhteista, ja ohessa pöllöillään kansakunnan synnyn kanssa. Tosin näistä jälkimmäinen jää aika sivuseikaksi kun huomio kiinnittyy ääliömiehiin jotka halajavat naisia, naisiin jotka pitävät miehiä nörtteinä, barbaareina taikka barbaarinörtteinä ja tietenkin Roger Mooreen, joka osoittaa tuttua poikamaisen hurmaavaa leikkisyyttään.
Tähdet:
The Ten Gladiators ***
Romulus and the Sabines ***
HERCULES AND THE PRINCESS OF TROY (1965)
Tässäpä jotain suht' mielenkiintoista, sillä Hercules and the Princess of Troy on alkutekijöihinsä tyrehtyneen tv-sarjan pilottijakso jonka pääosassa nähdään juurikin italotuotannoissa useastikin Herculesta tai jotain vastaavaa hahmoa esittänyt Gordon Scott ja (hyvin pienessä) sivuosassa samoissa puuhissa nähty Gordon Mitchell. Joten lähtökohtaisesti tässä on ainakin lajityypistä pitäville lupaavia ensimerkkejä ja itse jakso onkin kelvollisen viihdyttävää, joskaan ei mitenkään perusherakleesta poikkeavaa huuhaata. Päälle 40 minuuttisena tämä kyllä on huomattavasti mukavampaa katseltavaa kuin monet muut miekka ja sandaali-elokuvista, sillä tässä ajassa ei liiaksi ajauduta puuduttavuuteen ja pysytellaan pelkässä mukavassa ajantapossa. Kyseessä onkin siis aikalailla samaa huttua kuin mitä 90-luvun Kevin Sorbon Hercules ja Lucy Lawlessin Xena olivat. Eivät rasita päätä, ovat hupsun kömpelöitä, mutta joiden parissa aika kuluu varsin sukkelasti. Eikä tämä Princess of Troy ole aikansa tuotokseksi suhteessa yhtään sen kehnompi tarinallisesti taikka visuaalisesti kuin nuo myöhemmät sukulaisensa, mutta niin vain kävi, että pilottijaksoon tämän Herculeksen seikkailu jumiutui. Kenties syynä oli se, että vaikka peplumit olivat osoittautuneet varsin suosituiksi niin tämä Princess of Troy sijoittuu sen trendin loppupäähän ja ymmärtääkseni tätä tv-pilottia mainostettiin elokuvana, joka sekin osaltaan - niin hölmöltä kuin se kuulostaakin - saattoi rampauttaa menestysmahdollisuuksia, kun se luokiteltiin vain jälleen yhdeksi ja tällä kertaa myöhässä tulleeksi herculoinniksi. En minä ehkä uskokaan, että Hercules and the Princess of Troy olisi jäänytkään elämään minään pitkäikäisenä tv-sarjana, mutta kyllä tällä jonkinlaisia mahdollisuuksia olisi ollut elää edes hetken pidempään ja Sorbon myöhemmät seikkailut sen sitten osoittivatkin todeksi.
Siis okei, tämän on ohjannut Albert Band jonka käsialaa on muun muassa tämä:
joten emme nyt puhu mistään mestariteoksesta, oman genrensä The Wiresta, mutta emme myöskään mistään Heartmixista.
Hercules and Princess of Troyassa on aika mainio monessa muussakin sarjassa käytetty idea, jossa nimisankarin oheen on tietenkin pitänyt saada mukaan muitakin toistuvia hahmoja, sillä eihän Rambokaan voinut ilman vapausvoimia toimia.
Tässä tapauksessa tietenkin hyödynnetään sitä esimerkiksi Young Indiana Jonesista tuttua tapaa jossa mukana on oikeita tai sellaiseksi luultuja historiallisia hahmoja ja niinpä Herculeksen (Gordon Scott) seurana ovat filosofi Diagones (Paul Stevens) joka on se sarjan näsiviisas älykkö, eli Bones McCoy ja trion täydentää nuori seikkailija Ulysses (Mark Hulswit), joka puolestaan on kuin Robin Batmanille. He siis olisivat kulkeneet jaksosta ja seikkailusta toiseen, jolloin seuraava jakso olisi ollut vaikkapa Hercules and the Temple of Doom, tms. Väillä oltaisin varmasti tavattu muitakin myyttisiä hahmoja aina jostain kolmipäisistä koirista seireeneihin, jolloin konsepti olisi ollut käytännössä sama kuin juurikin mainitsemallani Sorbon sarjalla.
Mutta nyt itse jakson pariin.
Troijalaiset elävät pelossa, sillä pelottava merihirviö uhkaa pahemmin kuin mikään puuhevonen ja siten tyydyttääkseen pedon mielialanvaihtelut sille uhrataan aina sopivin väliajoin yksi onnekas vastentahtoinen naisuhri.
Laivalla paikasta toiseen kulkevat Hercules, Diogenes ja Ulysses pelastavat matkalla orjia ilkeiltä merirosvoilta (joita johtaa Gordon Mitchell ja oletettavasti nämä merirosvot olisivat toimineet jaksoissa samanlaisina koomisina elementteinä kun Asterixin vastaavat. Tai ainakin tahdon uskoa niin) ja kuulevat heiltä mitä Troijassa tapahtuu. Hercules päättää, että hänen on käytävä tuhoamassa merihirviö ja estämässä tulevat uhrimenot. Kaikki valtaapitävät eivät kuitenkaan ole valmiita tälläiseen muutokseen ja niinpä bloodsportin ohessa Hercules koetetaan muun muassa myrkyttää pois hengittämästä samaa ilmaa muiden kanssa, mutta sellainenhan ei Herculesta pysäytä. Kiire kuitenkin tulee, sillä parin päivän päästä olisi tarkoitus uhrata prinsessa Diana (Diana Hylund) ja Hercules päättelee valinnan johtuvan vain siitä, että joku vallanjanoinen hyypiö haluaa päästä despootiksi ja on siksi harrastanut vaalivilppiä. Itse epäilen Camilla Parker-Bowlesia.
Edes kaivoon vangitseminen ei Herculesta estä, sillä on aika syöstä pääpahis tuliseen kuolemaan ja puukottaa pahamaineinen vesipeto.
Hercules and the Princess of Troy ei siis ole kuten jo totesin mikään mestariteos, mutta tosiaan tässä 47 minuutin pituudessaan se on varsin miellyttävää seikkailua ja vaikka se toki onkin hetkittäin huomattavan kömpelö, sisältää typeryyksiä lähes joka nurkan takana, niin se on silti sellaista mainiota tv-viihdettä kuin millaisia esimerkiksi Ihmemies, Ritari ässä ja vaikkapa Katuhaukka ovat. Näin ollen jos tätä Hercules-sarjaa olisi tehty enemmänkin, hankkisin minä nekin nähtäväkseni.
Ja hei, onhan tuo mikä lie vesimuurahainen aika hiton cool.
Tähdet:
Hercules and the Princess of Troy ***
