Poliisiauto 6-Z-4 ei vastaa (The Onion Field, 1979)

Itseään fiksuna pitävä psykoottinen pikkurosvo Greg (James Woods) ahdistaa vasta vankilasta vapautuneen luuserinilkki Jimmyn (Franklyn Seales) apulaisekseen kun on aika ryöstää alkoholiravitsemusliike pikkurahojen toivossa ja nyt Jimmy on osa Gregin perhettä halusi hän sitä tai ei. Hiukan myöhemmin rutiinikierroksella olevat poliisit Campbell (Ted Danson) ja Hettinger (John Savage) pysäyttävät Gregin ja Jimmyn pimeiden takavalojen vuoksi, täysin tietämättä mitä he ovat aiemmin tehneet tai arvaisivat mitä pysäytyksestä seuraa. Ylireagoiva Greg kun pakottaa poliisit kyytiinsä ja vie heidät syrjäiselle sipulipellolle aikomuksenaan ampua heidät. Campbell kuoleekin tilanteessa, mutta Hettinger pääsee pakoon, eikä kauaa kestäkään ennen kuin molemmat rikolliset ovat matkalla oikeuden eteen. Alkaa keskinäinen syyttely, oravanpyörään ajautuminen, eikä lopullista tuomiota saada toteutetuksi sitten millään. Ajan saatossa odotus ja itsesyytökset heikentävät Hettingerin mielenterveyttä sekä uskoa oikeuteen. Kollegoiltakaan ei pahemmin tukea tule kun esille nousevat epäilykset siitä kuinka Hettinger olisi pelkurimaisesti hylännyt parinsa.

Kun tekee mieli katsoa draamajännäriä jossa pienien liikkeiden kautta hajotetaan tavallista ihmistä, osoitetaan kuinka mitättömiä me kaikki voimme koneistossa olla ja kuinka ilmiselvät väärintekijät voivat ilman älliäkin pyörittää systeemiä tahtonsa mukaan, niin Poliisiauto 6-Z-4 ei vastaa on erinomainen valinta siihen tilanteeseen. Tässä on samaa pienen ihmisen umpikujamaista kärsimystä kuin Hikisessä iltapäivässä ja samoin yhdestä kohtauksia ryöstävästä eläväisestä näyttelijästä huolimatta todellinen pääosa kuuluu kollektiiviselle käsitykselle epätoivosta ja murheesta. Odotus luo pahinta tunnetilaa ja sitä vain toivoo jonkinlaista päätöstä vaikkakin kuinka negativiista, joka sitten johtaakin John Savagen esittämän hahmon kohdalla sellaiseen itsetuhoiseen hetkeen jonka katsominen tekee oikeasti pahaa. Kyseessä onkin pitkälti näyttelijöiden elokuva, mitenkään siis tosipohjaista tarinaa vähättelemättä ja kun esimerkkinä käytetyssä Hikisessä iltapäivässä Al Pacino oli äänessä niin tässä se on erinomaisen arvaamattoman oloinen James Woods, jonka esiintyminen onkin vaarassa peittää muita erinomaisia näyttelijöitä (Ronny Cox, Christopher LLoyd, etc.) alleen, mutta onneksi Woodsin kohdallakin se elämöinti jää enimmäkseen elokuvan etuosaan ja siten muutkin pääsevät myöhemmin paremmin ääneen. Joskin kun muut esiintyvät tarkoituksellisen hiljaisina, niin kyllä se alkupuolen woodselämöinti hieman saattaa elokuvaa tasapainottomuuteen.

PIdän erityisesti siitä kuinka tässä elokuvassa käsitellään sen henkilöitä, sillä kenestäkään emme saa tietää juuri paria yksityiskohtaa enempää, mutta silti hahmoihin keskitytään tunnetasolla niin vahvasti, että tuntuu kuin heidät tuntisi pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Positiivista on myös se, että vaikka päällisin puolin elokuvan jatkuvien venyvien oikeudenkäyntien vuoksi se vaikuttaa oikeussali- ja mediasirkustarinalta, niin niille elokuville tyypilliseen tapaan tässä eivät moottoriturpaiset asianajajat pääse heittelemään verbaaliakrobatiaa eivätkä valovoimaiset syylliset hypi pöydille, vaan arkisen ja nukkavierut heput tekevät parhaansa ja se kuulkaas on hyvin paljon se.

Sivuosassa John de Lancie ja se on minulle kova juttu.

Ja tämä on hiukan typerä asia, etenkin kun mielestäni elokuvan suomenkielinen nimi on varsin hyvä, niin kuitenkin kuka sitä poliisiautoa muka koetti tavoitella? Minun nähdäkseni ei kukaan.

Tähdet: ****
Poliisiauto 6-Z-4 ei vastaa