Poliisi (Harvey Keitel) kuluttaa päivänsä vetämällä kokkelia, viinaa, naisia ja muita pään sekaisin saavia mahdollisuuksia. Aika joka jää ylitse kuluu varkaita ryöstellessä ja uhkapeleissä, joista edellinen ei kata lähellekään jälkimmäisestä syntyneitä velkoja. Hän on aviomies, isä, auktoriteetti ja katolilainen, mutta vähät välittää muista kuin itsestään ja niin kauan kun itseään voi pettää ei elämä tunnu menneen perseelleen. Sitten kuitenkin eräänä päivänä tapahtuva nunnan (Frankie Thorn) raiskaus ja uhrin kyky antaa anteeksi on kuin peili poliisille ja hän alkaa ymmärtämään olevansa aika p*ska jätkä, sillä miten maailmassa jossa hän edustaa virallista hyvyyttä voi olla myös jotain niin todellisen puhdasta.
Jotkut elokuvat ovat niin onnistuneita, että niitä ei koskaan tulisi katsoa uudemman kerran ja Paha poliisi kuuluu siihen sarjaan.
Edellisen kommentin kohdalla otettakoon toki huomioon se, että jos ensikatselun aikana edes epäileekin katselunautintoon vaikuttaneen ennakkohypen, tms., niin silloin lienee aiheellista antaa ajan kulua ja kun ympäröivät häiriötekijät ovat poissa suorittaa uusi ensikatselu.
Muutoin Paha poliisi kuitenkin on niitä elokuva jotka kaikella voimallaan potkivat katsojasta ilmat pihalle ja sen seurauksena toinen kerta ei enää millään voi aiheuttaa samanlaista kokemusta, vaikka elokuva itsessään pysyisikin omasta mielestään edelleen erinomaisena.
Harvey Keitelista Abel Ferrara oli saanut täydellisen tulkin synnin ja kärsimyksen kielelle, sillä nimenomaan Keitelin kaiken ylitse jyräävä turkkamaisen kuolan, visvan ja siemennesteen tuskainen valitus tekee Pahasta poliisista sen vatsaa kouraisevan elokuvan jota se on. Etenkin kohtaus jossa Keitel pakottaa pari tyttölasta simuloimaan oraaliseksiä jotta hän voi tumputtaa tekee hyvin pahaa ja osoittaa kuinka syvissä syövereissä poliisimme on, jolloin sieltä nouseminen ei ehdi tapahtumaan yhden eliniän aikana.
Keitel joka on tehnyt urallaan useita vakuuttavia roolisuorituksia on pahana poliisina niin kovasssa iskussa, että häntä katsoessa kaikki muu unohtuu ja se on myös yksi elokuvan ongelmista näin uusintakatselun yhteydessä. Aika ei ole himmentänyt Keitelin esiintymistä vähääkään, mutta siinä missä ensimmäisen kokemuksen aikana antautui suosiolla keitelvirran pyörittämäksi, niin nyt sen tehon ollessa jo tiedossa rupesi katselemaan ympärille ja huomasi kuinka merkityksettömiä kaikki muut ovat. Keitelin soolon rinnalla muut ovat vain taustalle asetettuja kasvottomia pahvikuvia ja vaikka elokuva nimenomaan jo nimellään kertoo sen olevan yhden ihmisen tarinaa, niin kyllä siinä väkisinkin tulee mieleen hyvien kykyjen hukkaan heittoa.
Samalla kun katselee sivuille pistää hieman ikävällä tavallakin merkille sen kuinka Ferraran elokuvien tyypilliset uskonnolliset viittaukset ja muu symboliikka on saanut aivan liian alleviivaasti tilaa, ja niinpä krusifikseja, jeesuskuvia sun muita on enemmän kuin ristintiellä. Toki kun kyseessä on elokuva syntisestä poliisista joka kohtaa uskonnollisissa piireissä tapahtuvan rikoksen on aivan ymmärrettävää, että armon kaipuussa otetaan esille pyhiä merkkejä, mutta koska Ferraralla usko on esillä muutenkin vahvasti hänen aiheeseen liittymättömissäkin elokuvissa, niin se normaali määrä olisi ollut aivan tarpeeksi myös/etenkin tässä tapauksessa. Nunna ja anteeksianto on mielestäni jo tarpeeksi toimiakseen Keitelin hahmon herättäjänä, olemalla hyvyyttä pahuuden keskellä, puhdsta lian seassa, valkoista mustalla ja näin pois päin, joten jos tähän hyvyyteen liittyvät vertauskuvat olisivat olleet ainoat olisi siinä ollut jo tarpeeksi, mutta tätä vastakkain asettelua tehdään jatkuvalla syötöllä tuohon yksittäiseen seikkaan liittymättömissäkin tapahtumissa. Tällöin etenkin ne poliisin seuraamat baseball-ottelut rupeavat käymään liioittelevaksi symboliikaksi, sillä nehän eivät ole vain painottamassa poliisin ajautumista suurempiin velkoihin, vaan osoittamassa nunnan tavoin pahan poliisin vastakappaletta. Monesti mainittu palloilija Darryl Strawberry kun on se oikea kansansankari eikä Keitelin poliisi. Samalla Strawberry myös on se "paha poliisi", sillä hän oli suuresti juhlittu sankari joka suunnilleen Pahan poliisin teon aikoihin paljastui kokkelipääksi joka rupesi julkisessa ja henkilökohtaisessa elämässään ajautumaan takamukselleen, teki hetkittäisiä nousuja, mutta oli kuitenkin jo paljastunut puhtoisen sankarin sijasta anteeksiannon tarpeessa olevaksi synnilliseksi ihmiseksi. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Strawberryn oli pelätty silloisen maineensa vuoksi kieltäytyvän osallisuudesta Simpsoneiden Homer at the Bat-jaksoon (1992) jossa esiintyi useampikin baseballpelaaja ja tietäen hänen silloisen julkisuusromahduksensa saavat tuon kyseisen jakson yleisön pilkkahuudot Strawberrya kohtaan syvemmän merkityksen. Ja lisäsivuhuomautuksena mainittakoon, että Seinfeldin The Boyfriend-tuplajakson (1992) JFK-parodiassa Strawberrya kaavailtiin "ampujaksi", mutta henkilö muutettiin maassa makaavan potkimisen pelossa.
Paha poliisi on väkevämpi kuin Fisherman's Friend ja samaan tapaan se ei enää toisella kerralla voi mitenkään tehdä samanlaista vaikutusta, ollen silti edelleen hemmetin hyvää.
Tähdet: ****
Paha poliisi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti