Jostain 90-luvun puolivälin paikkeilta 2000-luvun ensimetreille hollywoodkoneisto innostui puskemaan esille useampikin isohkoja philipkdickmäisiä ajatuksia herätteleviä vaihtoehtotodellisuuselokuvia ja vaikka lajityypit selvästikin vaihtelivat elokuvien kesken, kuten myös taso, niin yhteistä näille elokuville tuntui olevan kysymys mitä jos? Erilaisuuksistaan huolimatta toisiinsa yhdistettäviä ovat The Truman Show (1998), Dark City (1998), The Matrix (1999) 13. kerros (1999) ja vaikkapa eXistenZ (1999), mutta eipä kaukana ole myöskään 12 apinaa (1995) ja jos Gwynethille isketään futuristiset lasit päähän, niin joukkoon voidaan heittää jopa Sliding Doors (1998). Niin no, miksei sitten vaikka myöskin komedian kirkkain tähti, eli Bio-dome (1996). Hei c'mon, siinä sentään pohditaan millaista olisi elää vaihtoehtoisessa maailmassa. Tai no, ei pohdita, mutta jotain sen suuntaista taisi William Atherton sanoa ennen kuin painoi päänsä häpeästä. Mutta kuitenkin, kaikki nuo esimerkit sisältävät juuri niitä ideoita joita Dick viljeli kirjoissaan ja vaikka osasta sitä ei heti huomaakaan niin kussakin on ajatuksena juuri se mitä jos? ja onko se totta laisinkaan. Yhteistä on myös se, että vaikka mainituilla elokuvilla onkin kokoeroja, niin kaikilla, jopa Bio-domella oli jonkinlaista mainstreammarkkinoille suuntautuvaa voimaa. Suomen kannalta kovana juttuna 13. kerroksen kohdalla oli tietenkin se, että sen mainostettiin sisältävän HIMin Join Me-hitin. Mikä toki piti paikkaansa koska kasetin suomijulkaisussa kyseinen biisi soi lopputeksteissä, vaikka siellä mainittiinkin edelleen soivan kappaleen olevan Cardigansin Erase/Rewind joka sitten näköjään jokaisessa muussa versiossa soi.
Tähän vaihtoehtotodellisuuselokuvien joukkoon lukeutuu myös Pleasantville, joka päällisin puolin tuo edellä mainituista mieleen The Truman Shown niiden yhteisen idyllisen fiftarifiiliksen vuoksi, mutta ehkäpä sittenkin mieleen pitäisi tulla eniten suurinpiirtein minkä tahansa amerikkalaisen tv-sarja. Millä en tietenkään tarkoita ettäkö Pleasantville muistuttaisi esimerkiksi Breaking Badia taikka True Bloodia, mutta se käyttää sellaista jippoa hyväkseen joka on tuttu lukemattomista jenkkisarjoista, että niiden kaikkien luetteleminen saisi Metusaleminkin kuolemaan vanhuuteen. Kyseessä on siis tuo siirtymä nykyajan värimaailmasta ihanaan viattomaan 50-luvun mustavalkoisuuteen. Harvassa tuntuvat olevan ne tv-sarjat joissa ei jotain Matclockin isää tai vastaavaa tuossa ajassa elävä esitettäisi nimenomaan mustavalkoisena erottaakseen sillä aikakaudet toisistaan ja mikäpä siinä, se on yksinkertainen keino viedä ajatukset salamana eri aikaan ja sitä hyödynnetään Pleasantvillessa mainiosti, sillä sehän ei ole tässä vain värit pois-temppu. Toki tämä elokuva muutoinkin hyödyntää ideaa jostain lucyshowmaisesta menneestä ajasta ja Dick Van Dykesta, että kyseessä ei ole tavallaan käytetystä ajatuksesta huolimatta mikään huono sellainen. Sen suhteen ainoa hiukan miinusmerkkinen seikka jota se ainakin itseni kohdalla aiheuttaa on se, että se tosiaan tuntuu hieman liian helpolta ratkaisulta ja vie liiaksi ajatuksia pois elokuvamaailmasta ja kohti vain yhtä tv-sarjan (hyvää) jaksoa muiden seassa. Mikä toisaalta on hyväkin seikka Pleasantvillen kuitenkin leikitellessä nimenomaan televisiomaisuudella ja kiitos sen kyseessä on sopivasti muista yhteen niputtamistani elokuvista eroava tuotos ja se erilaisuus oli tuon kauden mitä jos?-elokuvien suuri plussa. Ja käytetäänhän tätä värin ja värittömyyden yhdistelmää herkullisesti, etenkin värien vallatessa Pleasantvillen sitä häpeillään kuin tautia ja ongelmaa koetetaan peitellä esimerkiksi harmaalla meikillä. Joten onhan se varsin nokkelasti hyödynnetty idea.
Pidän elokuvan ideasta jossa nykyajan nuoret vievät oman aikansa tavat ja muka vapauden rajoittuneeseen Pleasantvilleen, ja etenkin siitä miten se Davidin ja Jenniferin vaikutus näkyy eräänlaisena leviävänä väritautina, joka puolestaan on vertauskuva siitä sukupolvien välisestä kuilusta. Aikuiset eivät ymmärrä nuoria ja koettavat ymmärryksen sijaan pakottaa heidät samaan muottiin jossa itse kasvoivat. Elvis, hipit, Beatles, pitkät hiukset, korvarenkaat, penisrenkaat, Paavo Pesusieni, Puuha-Pete, sivari, etc.
Se mikä minua hieman vaivaa on se, että kun Pleasantville on kuitenkin ulkopuolisten läsnäolosta huolimatta fiktiivinen maailma ja sen merkitys Davidille ja Jenniferille on opettaa heidän oman elämänsä olevan ihan hyvää, eikä ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella, niin vaikka heidän ollessaan tv-fantasiassa on sen muutokset ymmärrettäviä olisi sen kuitenkin palattava takaisin fiktioksi heidän poistuessaan sieltä. Nyt David ja Jennifer kuitenkin menevät muuttamaan Pleasantvillen omaksi maailmakseen samalla tavalla kuin jenkit vapauttavat maita, eivätkä oikeastaan itse muutu vaan tavallaan pakottavat muut itsensä kaltaisiksi. Sisi tokihan se opetus on hyväksyä itsensä sellaisena kuin ovat, ettei se tarkoitus olekaan muuttaa luonnetta täysin, mutta edes pleasantvillelaisten rajoitukset huomioon ottaen keitä David ja Jennifer ovat päättämään mikä heille on hyvästä? Heti elokuvan alussa kuitenkin korostetaan oikean maailman ja Pleasantvillen eroja sillä, että jälkimmäisessä kaikki on onnellista koko ajan, mutta edellisessä tapahtuu pahoja asioita kuten kuolemaa, joten todellisuuspakoisen Pleasantvillen olisi tavallaan hyvä pysyä sellaisena kuin on kirjoitettu, sillä se on sen tehtävä maailmassa ja joskus kalseasta maailmasta pitää päästä pois, eikä aina vain todeta että tämä sateinen maailma on ihan jees. Se ei ole ihan jees! Kyseessä on toki mainio vertauskuva maailman muuttumisesta ja jopa pitkäkestoisen televisiosarjan kokemasta kehityksestä, mutta Davidin osoitetaan olevan Pleasantville-ekspertti, joten jos tuo tv-sarja olisi muuttunut mustavalkoisesta värilliseksi ja hahmot vapautuneemmiksi niin hän tietäisi sen jo päätyessään ohjelman sisään, eikä edes koettaisi estää muutoksia.
Pidän siitä miten nämä tv-sarjan hahmot muuttuvat, mutta en oikein siitä miten he ovat tavallaan jo tietoisia että elävät vankeina eräänlaisessa loopissa ja siksi esimerkiksi kun Jeff Danielsin esittämä kahvilanpitäjä pyyhkii tiskiä maalipinnan irtoamiseen saakka ja epätoivoisella äänellään osoittaa tietävänsä sen olevan väärin, niin tv-utopiassahan hän ei tietäisi sitä eikä maali irtoaisi. En myöskään pidä siitä, että Pleasantvillen nuoret eivät ymmärrä kysymystä siitä mitä on kaupungin ulkopuolella koska he tietävät vain kotikaupunkinsa olemassaolon, mutta silti silti he ovat tietoisia siitä etteivät kirjat sisällä muuta kuin tyhjiä papereita. Joten ajoittain elokuva ei mielestäni pysty pitämään todellisuutta ja fiktiota erillään, ja niissä hetkissä se vieraan maailman muutos ei oikein toimi jos sitä odotetaan ja kaivataan. Mutta kokonaisuutena Pleasantville on erinomainen elokuva joka herättää paljon ajatuksia tapojen ja aikojen muutoksesta, ihmisten käsityksestä minuudestaan, rasismista, uuden ja erilaisen pelosta, sekä tietenkin television kehityksestä. Ja mitä jos?-elokuvaksi tämä on mainio lisä jo mainittujen joukkoon, ollen sopivasti erilainen ja silti pysyttäytyen teemassa. Eikä tämä olisi oikeastaan kaivannut kuin pari muutosta, niin se olisi mielestäni ns. täydellinen elokuva. Joko osoitetaan, että Pleasantville oli oikeastikin ajan myötä muutoksia kokenut tv-sarja, tai sitten poistuessa ohjelman sisältä se olisi palautettu takaisin ideaalifantasiaksi. Kuten myös oltaisiin poistettu tv-hahmojen tietoisuus siitä, että kaikki ei ole hyvin heidän tuntemassaan maailmassa jo ennen kuin he joutuvat muutoksien kanssa tekemisiin. Heidän kuitenkin tulisi olla niin rajoittuneita kuin miten heidät oli alunperin televisioon kirjoitettu. Olisi siis riittänyt jos olisi osoitettu Pleasantvillen kehittyneen tv-ohjelmana ilman Davidia ja Jenniferiakin (se ei olisi toiminut spoilerina, koska sen olisi voinut jättää ohjelmamaratonin perään).
Niin ja nyt kun olen nipottamisen tiellä, on hyvä jatkaa siellä. Okei, lopussa David on oppinut, että oma oikea todellisuus on ihan tarpeeksi hyvä, eikä täten ole syytä paeta Pleasantvillen kaltaiseen maailmaan ja siksi hän palaa kotiinsa. Jennifer puolestaan on oppinut olemaan vähemmän bitch ja että tervehenkisemmässä Pleasantvillessa on hyvä olla, joten hän jää sinne. Tuo Jenniferin jääminen televisio-ohjelmaan vaivaa minua, sillä aiemmin osoitettiin kuinka juuri Davidin ja Jenniferin "kosketus" muutti Pleasantvillen todellisuutta ja vaikka osalla ohjelman hahmoilla olikin jonkinlainen tietoisuus itsestään, niin edes siinä vaiheessa kun he alkoivat hahmottamaan maailmaa kirjoitetun ulkopuolella, oli se kuitenkin David joka esimerkiksi sai tekstin ilmaantumaan kirjoihin, sillä vaikka pleasantvillelaiselle annettaisiin Huckleberry Finn käteen, ei hän voisi luoda sen sisältöä koska ei tunne tarinaa. David tuntee ja siksi se teksti ilmaantui kirjaan. Koska pleasantvillelaiset ovat itse ulkopuolisen tiedon varassa niin he kenties voivat Rufus Sewellin tavoin luoda uutta todellisuutta, mutta eivät suoraan meidän tuntemaamme. Eli he voivat saada ilmaantumaan Harry Potter-kirjoja, mutta ne eivät olisi Harry Pottereita vaan jotain maagisesta taksikuskista kertovia August Pottereita. Joten kun opetuksen saanut David poistui ohjelmasta, jätti hän tavallaan sen henkilöt oman onnensa nojaan ja tämä on minusta hieno seikka, koska se jättää pleasantvillelaisten tulevaisuuden avoimeksi ja he voisivat luoda uuden uljaan maailman. Mutta miksi Jennifer jäi sinne? Vaikka hän nyt ohjelmassa ollessaan lukikin ensimmäisen kirjansa koskaan, niin hänen tietämttömyydellään ei voisi luoda uutta todellisuutta, vaan hän olisi kaupunkilaisten tavoin tyhjä taulu. Jennifer toi Pleasantvilleen tunteita himon puolelta, David sivistystä ja rakenteellista kehitystä. Silti Jenniferin kuitenkin näytettiin matkaavan Pleasantvillen ulkopuolelle yliopistoon, jota taas ei voinut olla olemassa ennen sen kuvittelua ja kaikella kunnioituksella, Jennifer ei sellaiseen kykenisi. Muutenkin pidän hölmönä sitä, että hän jäi ohjelman sisälle, sillä hänen kokema opetuksensahan oli se kuinka ei tarvitse olla pinnallinen ja jotta sen teho toimisi parhaiten, ei hänen olisi pitänyt jäädä todellisuuspako-ohjelmaan edes sen opittua kasvamaan käsikijoituksen ulkopuolelle. Kuten sille kakaralle Last Action Herossa, opetus on, että oma koti kullan kallis.
Siltikin... jos edes pissiksen kliseinen muutos kirjatoukaksi ei tunnu elokuvaa katsoessa oikeasti väärältä vaan vasta sen jälkeen, niin silloin ollaan aika hyvän elokuvan parissa ja jos nuo edellä mainitut seikat eivät kiusaisi minua niin pahasti olisin heti antamassa yhden tähden lisää. Ja olen oikeasti hyvin tyytyväinen siitä, että Pleasantvillea katsoessa ei rupea kitisemään jostain puisevasta roolisuorituksesta taikka klaffivirheistä, vaan siitä miten itsetietoisuuden saavuttanut fiktiohahmo voi Molekyylimiehen tavoin muokata todellisuutta ilman rajoittamatonta ymmärrystä siitä.
Ai kukako on Molekyylimies?
No tietenkin tämä heppu tässä vasemmalla:
Tähdet: ***
Pleasantville - onnellisten kaupunki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti