torstai 23. lokakuuta 2014

Päätalo (2008)

Elokuva kertoo kylän suurimmasta rakennuksesta, eli siis päätalosta.
Ai mitä. Kirjailija?
Asuuko se edes isossa talossa?
Teinistä saakka kirjailijan urasta haaveillut Kalle Päätalo (Kai Lehtinen) on jättänyt ne ajatukset haaveisiin, sillä pitäähän sitä vastuunsa ottavan miehen tehdä aikuisen ihmisen töitä, kuten nyt vaikkapa rakennusmestarin joka ei saa suunnitelmiaan paperista pidemmälle. No, onhan sentään raksahommat rautamiesten töitä, joten siksi kiroilustaan huolimatta Päätalo kirjoittaa suopursuista. Sedät ja vieraat vähättelevät kirjailijana oloa, vaimokin dissaa miehensä pyrkimyksiä, mutta onneksi äiti sentään jaksaa vielä uskoa poikansa menestysmahdollisuuksiin. Kunnanhallitus potkii potkii päähän, tulee häätö ja kaikkea muuta kivaa. Tulee aviokriisiä, ero ja äpärälapsi. Uusi hoito valaa uskoa Päätaloon ja siinä se ensimmäinen kirja nyt sitten on. Tyhmät kustantajat eivät ymmärrä, kunnes sitten ymmärtävät ja loppu on historiaa mitä edeltäväkin oli.

Saunotaan, uidaan järvessä, kiroillaan kuin turkkilainen merimies, oleskellaan munasillaan.
Hyvä, ehdin jo aluksi pelätäkin etteivät kotimaisen elokuvan tunnusmerkit pääse täyttymään. Ei mutta hetkinen, ketään ei puukotettu? Huijausta!
Päätalo on ihan siedettävä henkilökuvaus, vaikkakin tässä hieman tuntuu siltä kuin luotettaisiin liiaksi siihen, että nimihenkilö olisi etukäteen kaikille tuttu. Kyllähän siellä käsitellään Wikipediasta tuttuja Päätaloon ja historiaansa liittyviä tapahtumia, mutta aika pinnallisiksi nämä seikat jäävät. Etenkin se itse kirjoittamisen kuvaaminen on esitetty valitettavan harmittomana harrastuksena, joka ei siis todellakaan vastaa sitä vakaumuksellisuutta johon toistuva ulkopuolisilta tuleva kirjoittamisen vähättelyn tulisi johtaa. En nyt varsinaisesti uskokaan luovuuden vaativan osakseen tuskaa, niin vaikka Päätaloa nyt vaivaakin esikoisteoksen sanojen saaminen paperille, niin eipä ne yölampun valossa istuskelut tunnu kovinkaan vaikeilta hetkiltä, etenkään kun mies kuitenkin saa suolettua sielustaan kaikenlaisia filosofisia kirjailijaoppeja kuin liukuhihnalta (vai ovatko ne Mika Waltarin sanoja? No ne kuitenkin piirtyvät esiin Päätalona).
Samoin syrjähypyt, viinankirot, asennevammat ja muut dramaattisuutta huokuvat tilanteet ovat kuin ihan sama, mennään kahville. Ei haittaa, ei vaivaa.
Kelvollinen tämä on henkilökuvauksena ja elokuvana ylipäätään siten, että varsinkin ihmisille joille Päätalo on tutuin vain jokavuotisena tiiliskivijoululahjana isoisälle se kertoo kaiken takakanteen sopien ja elokuvan duunariluonne kohtaa maalaisromantiikan on aika hyvin yhteydessä Päätalon kirjalliseen ilmaisuun sillä Iijoki-sarja for dummies tyylisenä tiivistelmänä ja isoilla helppolukuisilla kirjaimilla. Joten mainio elämäkerrallinen elokuva heille jotka eivät välitä.
Olisin siis kaivannut hieman enemmän rohkeutta astua mahdolliseen pimeään ja siten osoitusta siitä kuinka elokuvan sankaria ja hänen maailmaansa voidaan edelleen kohdella kunnioituksella, mutta tyytymättä pelkkään idolisointiin. Ehkä pelkkä maininta Päätalon itsensä puolelta siitä, että onhan se nyt aika ikävä temppu bylsiä vieraita naisia kun on vielä aviossa olisi auttanut. En siis odottanut mitään sellaista, että Päätalo vetäisi tribaalimaskeeraukset naamalleen ja polttaisi sikiöitä roviolla, mutta jotain enemmän ainakin, jota olisivat kaivanneet myös kaikki sivuhahmot joista oikeastaan kaikki jäivät vain joiksikin ihmisiksi lähellä Päätaloa.
Silloin kun tehdään elokuvaa henkilöstä joka on enemmänkin kuin vain yhden hitin ihme (Gazebo - I Like Chopin) niin pidän yleensä siitä, että keskitytään koko elämän kuvaamisen sijasta vain johonkin tiettyyn hetkeen, eli yhteen hittiin, kun esimerkiksi Päätalon kaltaisten tapausten kohdalla yksi leffa ei kuitenkaan pystyisi kattamaan koko elämää/uraa. Täten kannattaakin panostaa yhden tunnetun elämänosan kuvaamiseen, joka tässä on tietenkin se esikoiskirjan synty ja siksi ne hypyt Päätalon lapsuuteen, edes sellaisina onnellisen hetken muistona ovat mielestäni tarpeettomia, koska kohteeksi on kuitenkin otettu jotain joka ei tarvitse sivuraiteita muusta osasta elämää. Koska elokuva ei tunnu kunnolla tarttuvan hetkeen niin vaikuttaakin siltä, että ollaan ajauduttu klassiseen kouluesitelmämokaan jossa 15 minuutin esitykseen on varattu aineistoa viiden minuutin edestä, kun sen tietenkin tulisi olla toisinpäin.
Ehkä siellä olisi sittenkin pitänyt olla puukotus tai kaksi.

On muuten aika vaikea keksiä mitään tolkullista sanottavaa ihan kivasta, kun sanamäärästä huolimatta se kaikki kiteytyy siltikin toteamukseen ihan kiva.

Vaikka elokuva onkin helposti sulateltavaa mukavuutta niin näyttelijäsuoritusten kuin tarinansakin puolesta, niin se on kuitenkin sen verran harmitonta kevytdraamaa, että ihmettelen suuresti kannessa esiteltyä tähtisadetta.
Tai no, ottaen huomioon esitellyt arvostelulähteet niin ehken ihmettekään.
En siis tarkoittanut tuota kommenttia kritiikkinä, vaan osoituksena harkitun valikoiduista lähteistä, joita katsomalla voi välillä päätellä soveltuuko elokuva itselle nähtäväksi.

Pidän erityisen paljon elokuvassa olevasta arkistomateriaalin käytöstä jolla esitellään tapahtuma-ajan Suomea.

Tähdet: **
Päätalo

3 kommenttia:

corum81 kirjoitti...

Tämä P-putki on kyllä parhautta. Ja arvostlusi ensimmäiset rivit, hah!

Tuoppi kirjoitti...

Kalle Päätalo - Miljoona sivua hyvää luettavaa.

Occo kirjoitti...

Väitän tämän yleisen latteuden perustuvan siihen, että sen ensisijaisen kohderyhmän (keski-ikäiset ja sitä vanhemmat maalaisliittolaismaaseuturomantikot) tykkää katsoa semmoisia. Ja makuasioidenhan äärellä tässä ollaan.