keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Platoon (1986)

Paikkaansa maailmassa hakeva nuorimies Chris (Charlie Sheen) lähtee paremman tekemisen puutteessa vapaaehtoisena Vietnamiin sotimaan ja huomaa pian, että kenties tylsistyttävä opiskelijaelo kotona olisi ollut fiksumpi valinta.
Sota poistaa nopeasti rähmät silmistä ja Chris ottaa eräänlaisiksi ohjaajikseen tiukan kersantti Barnesin (Tom Berenger) ja rennon kersantti Eliaksen (Willem Dafoe) ja vielä tietämättä kuka Chris oikeastaan on hän koettaa uusien isähahmojensa avulla löytää itsensä.

Platoon on ratkiriemukas komedia.
Tai ei ehkä sittenkään.

Oliver Stonen omista kokemuksista ammentava sotakuvaus oli kuin aikansa Trainspotting ja siten näytti kuvaamansa aiheen todelliset kauhut, mutta oli samalla sen verran cool, että vaikka sota (Trainspottingissa tietenkin huumekulttuuri) esitettiin jonain jota ei haluaisi koskaan kokea niin hyvin näytellyt vetovoimaiset hahmot, makeat toimintakohtaukset ja ylipäätään kenties liiankin tyylikäs yleistoteutus saivat helposti unohtamaan war is hell-osuuden. Eikä mikään ole muuttunut ajan myötä, sillä tänä päivänäkin katsottuna Platoon aiheuttaa ainakin minussa saman tunteen, että tuonne minä en ikinä haluaisi, mutta hittolainen kuinka viihdyttävältä paukuttelu silti vaikuttaa. Ei siis liene ihmekään, että tälläisistä ns. merkittävistä sotaelokuvista nimenomaan Platoon on tainnut synnyttää eniten eräänlaisia kopioelokuvia, jotka tosin poikkeuksetta ovat tuntuneet unohtaneen kokonaan sen helvettikärsimyksen ja jättäneet tilalle vain sen viihdyttävän räiskeen. Siispä kun otti katsottavakseen kaikenmaailman Platoon Leadereita sai kyllä nähtäväkseen viihdyttäviä vietnamsotaleffoja, mutta samalla saattoi yhdistää sellaisia liikaakin Platooniin varsin ja sen myötä nähdä Stonen elokuvassakin liiaksi kevyempää viihdearvoa kuin dramaattista kuvausta viattomuuden kadottamisesta ja isänmurhasta.
Siltikin juuri Platoon on ollut varmasti helpompi "kopioida" kuin jokin isä-Sheenin matka pimeyteen.

Tunnetustihan Platoonin punainen lanka on Charlie Sheenin esittämä untuvikko itseään etsimässä ja hän saa ympäröivän sodan kivuliaisuuden oppaaksi "hyvän suojelusenkelin" ja "paholaisen", kunnes on valmis tekemään itsenäisiä päätöksiä ja se onkin hyvä pohja sotakuvaukselle, ja tarina on hyvin kuljetettu sieltä tyhjästä paperista täynnä tekstiä olevaan kirjaan. Erityisen hienona tässä Platoonin mentorikuvauksessa pidän sitä kuinka molemmat isähahmot, Elias ja Barnes ovat kummatkin päinvastaisista väitteistä huolimatta oikeastaan samanlaisia ollessaan sekä positiivisia että myösin negatiivisia esimerkkejä. Kovastihan jopa Stonen itsensä sanoin on kerrottu arpeutuneen Barnesin olevan se pimeä puoli kun taas vapaamielisempi Elias se valoisa, mutta itse näen nämä hahmo enemmänkin yhtenä ja samana kuin kahtena eriävänä tienä. Barnes edustaa tiukasti sääntöihin tukeutuvaa pomoa joka uskoo kuriin ja järjestykseen, ja syystäkin sillä useammin kuin kerran näemme elokuvan aikana kuinka suoralta tieltä poikkeaminen johtaa katastrofiin ja sellaiseenhan Barnes itsekin kaatuu. Samalla Barnesin liian tiukka suhtautuminen asioihin vie täydelliseen tunteettomuuteen ja epäinhimillisyyteen, jolloin itsensä hyväksi uskoma asia johtaa sekin äärimmäisyyksiin mennessään väärään lopputulokseen. Vastaavasti taas Elias on iisimmin asioihin suhtautuva hahmo johon on hänen rennomman asenteensa vuoksi helpompi samaistua ja joka on se hyvä kaveri jolle uskoutua kun jokin painaa mieltä. Elias kuitenkin on hetkittäin liiaksikin omaan nautintoon (homoeroottinen pilvenpolttokohtaus Sheenin kanssa osoittaa hänen hakevan nuorikosta itselleen enemmänkin omaa iloa kuin mahdollisuutta toimia opettajana) hakeutuva silloinkin kun kenties tarpeen olisi tiukempi johtaja eikä ystävä. Toinen sanoo kaikkien olevan vapaita ja toinen uskoo diktatuuriseen yksinvaltiuuteen, kun jokainen tiimissä työskentelevä tietää, että tietynlainen vapaus toimia on aina tarpeen, mutta aina jonkun täytyy olla valmis johtamaan. Eivät linnutkaan lennä ilman komentajaa. Sekä Barnesista että Eliaksesta esitetään kohtauksia joissa he selvästikin pohtivat oman toimintatapansa oikeamielisyyttä, mutta miesten edessä täytyy olla valittuna vain yksi näkemys jotta muiden usko ei horjuisi. Näin ollen molemmat ovatkin oikeasti samanlaisia vaikka eivät sitä julkisesti esitäkään ja Sheenin hahmon täytyy kokeilla molempia tapoja löytääkseen omansa. Sheen vetääkin roolinsa hienosti kulkiessaan näiden vaihtoehtojen välillä. Toki kun Barnes on arpinaamainen tyyppi joka teloittaa paikallisen asukkkaan kylmäverisesti ja Elias hippimäinen huivipää kuolemassa kristusposeerauksessa niin se on helppo luokitella toinen mustaksi ja toinen valkoiseksi, mutta harmaatahan se kaikki on.

Koska elokuvan päätarina kietoutuu kolmen hahmon ympärille niin Sheen, Berenger ja Dafoe saavat aina eniten suitustusta osakseen, ja saavat sitä aivan syystäkin sillä näin väkevistä roolisuorituksista kannattaakin olla ylpeä. Muista näytteleijöistä jaksetaan aina ottaa esiin Johnny Depp, joka pienessä osassaan on toki hyvä, mutta lienee tulevan mainituksi eniten siitä syystä, että on sittemmin noussut maailman tunnetuimpien näyttelijöiden joukkoon. Platoon on kuitenkin täynnänsä erinomaisia roolisuorituksia, eikä syytä olisi unohtaa ketään ja hyvin moni sittemmin isompiin rooleihinkin noussut näyttelijä vetää tämän elokuvan sivuosassakin uransa parhaimman esityksen, sillä esimerkiksi myöhemminkin ihan hyviäkin suorituksia aikaansaanut Kevin Dillon on aivan loistavan oksettava tässä elokuvassa. Oksettavuutta lukuunottamatta loistava onkin sana joka soveltuu lähestulkoon jokaiseen Platoonin esiintyvään yhden sanan roolihahmoista suurempiin.

Kyseessä on siis edelleen pirun väkevä sotaelokuva joka ei onneksi enää ainakaan kärsi aikoinaan kuoliaaksi mätkitystä vietnamaiheesta, mutta kun muistissani on edelleen lapsuuden sotaleikit joissa pam olet kuollut johti poikkeuksetta Eliaksen kuolinimitaatioon, niin kaikesta Platoonin tehokkuudesta huolimatta kaipaisin ehkä hieman enemmän tuskaa mukaan, sillä liian tyylillä toteutetut sotimiset tekevät taisteluista hetkittäin liian cooleja niiden traagisuudesta huolimatta.
Tai hei, korjataan tuota äskeistä hieman, sillä se ei ehkä olekaan tuska jota kaipaisin lisää vaan pelokkuus. Kenties mukana olevien hahmojen pitäisi olla enemmälti peloissaan jumiutuneina ja siksi ne juoksemiset tuleen huutaen jotain I fuckin' love it-juttuja ovat liian sanoisimmeko tavallista toimintaa elokuvassa jota ei tule kutsua tavalliseksi.

Tähdet: ****
Platoon

3 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Ollessani pienempi kuin nyt, tykkäsi isäni kovasti kyttyrää, kun ilmoitin eräässä yhteydessä nähneeni Platoonin, vaikka ikää moisen katsomiseen minulla ei tuolloin lähinmainkaan ollut.

"Kaikkea paskaa sinäkin menet katsomaan." Lausahdus, joka edelleenkin soi korvissani :D

...noir kirjoitti...

Naurahdin ääneen isäsi kommentille.

Minä näin Platoonin ensimmäistä kertaa ala-asteella kahden ystäväni kera kun lintsasimme suunnistuksesta ja menimme siis mielummin katsomaan toisen näistä kavereistani luokse Platoonia ja syömään keksejä.
Huvittavasti samalla tavalla tuli katsottua myös Rambo kolmonen ja suunnistuskortteihin kirjasimme jotain itse keksimiämme merkintöjä. Kun opettaja sanoi ettei siellä tälläisiä ollut, niin me vain totesimme, että siellä oli varmaan jotain vanhoja rasteja jäänyt matkalle.

Occo kirjoitti...

^Ihan hirveetä, jätkät menee katsomaan kauhukuvausta sissisodasta samaan aikaan, kun voisi opetella siihen soveltuvia taitoja!