Phantom of the Opera (1943)

Kaikista omistamistani elokuvabokseista tämän Phantom of the Operan itseensä sisällyttävä Classic Monster Collection on suosikkini. Kahdeksan erinomaista klassikkokauhistelua ja jokaisessa levyssä mainiot ekstrat aina kattavasta dokkarista mielenkiintoiseen kommenttiraitaan saakka.

Tämän nimenomaisen Phantom of the Operan läsnäolo on kuitenkin aina hieman kiusannut minua. Ei siksi ettäkö kyseessä olisi huono teos taikka jotenkin muutoin elokuvana sopimaton, sillä oikeastaan ajatellen esimerkiksi ns. Universalin hirviöiden kultakautta on Creature from the Black Lagoon niinkin uutena kuin vuoden 1954 elokuvana mahdollisesti väärässä paikassa, kollegoidensa ilmestyttyä aikavälillä 1931 - 1943. Mutta vaikka kidusmies nyt kuuluukin pikemminkin modernin atomiajan hirviöihin muiden ollessa enemmän vanhaa koulukuntaa, niin kyllä laguunimonsteri on klassinen siinä missä muumiokin. Phantom of the Operan kohdalla minusta aina on tuntunut siltä kuin se olisi remake/jatko-osa ja täten mukaan olisi pitänyt pikemminkin laittaa Lon Chaneyn vuoden 1925 versio, vaikka tiedänkin ettei tämä Claude Rainsin elokuva oikeasti olekaan jatko-osa tai edes remake niin miten se nykyään ymmärretään yhtään sen enempää kuin Lugosin Dracula edeltäjilleen. Phantomin kohdalla se vain tuntuu siltä että nyt olisi laitettu elokuvat väärässä järjestyksessä, mikä varmastikin juontunee vain siitä seikasta, että molemmat mainitut oopperan kummitukset ovat Universalin maineikkaita klassikoita. Toki ymmärrän, että Chaneyn elokuva olisi kenties monien mielestä pistänyt enemmän silmään ollessaan ainoa mykkäelokuva äänellisten seassa, varsinkin kun mukana on juuri Draculan kaltainen äänielokuvan merkkiteos ja kenties vanhempi kummitus olisikin soveliaampi johonkin Classic Silent Monster Collectioniin. Silti minusta kuitenkin tuntuu sitä, että vaikka Rainsin elokuvasta pidänkin olisi mielummin nähnyt sen tilalla kotelossa Chaneyn. Ehkä sen olisi sitten pitänyt olla lisämateriaaleissa?

Siirtymä itse elokuvaan.

Ooperan hiljaisuuteen vaipuva riviviulisti Erique (Claude Rains) alkaa kärsimään sormivaivoista ja päätyy sen vuoksi irtisanotuksi ammatistaan joka on hänelle kuin elämä itse. Erityisen ikäväksi asian Eriquelle tekee se, että hän rakkaudesta oopperaan on toiminut salassa valjun lupaavan laulajan Christinen (Susanna Foster) hyväntekijänä, mutta nyt rahahanojen suljettua ei sellainen olisi enää mahdollista. Onneksi Erique uskoo kirjoittamansa oopperan menestysmahdollisuuksiin ja koettaa sen myymisen turvin pitää myös Christine leivässä, mutta erehdyksen julma kohtalo aiheuttaa julkaisijan luona onnettomuuden (tätä tulen myöhemmin kritisoimaan) joka saattaa Eriquen kasvot turmeltuneiksi. Pettyneenä kaikkeen ja irvokkaana murhasta syytettynä ilmestyksenä Erique vetäytyy oopperan alla olevaan viemäriverkostoon ja ilmaantuu sieltä salassa ihailemaan lavaesiintymistä, pyrkien murhien avullakin tekemään kiittämättömästä Christinestä tähden. Sivussa sitten ihmiset törmäilevät ja koettavat pilata kaiken olemalla muka hauskoja.

Tarinanhan tulisi olla ainakin jossain määrin kaikille tuttu, sillä niin moneen kertaan tätä on toistettu esimerkiksi elokuvissa ja sarjakuvissa, ja hyvä kertomushan se onkin. On väärinymmärretty ja kaltoinkohdeltu nero joka kantaa kaunaa ja vääriä motiiveja aina murhaan asti. On kaunotar jota hirviö rakastaa ja sulavat sydämet. sekä ympäristönä technicolorissa (etenkin punainen ja keltainen liekehtivät näyttävästi) räiskyvä ooppera. Joten elokuvassa on sen tarkoittamaa suureellisuutta, unohtamatta kuitenkaan kaiken massiivisuudessa seassa olevia pienen suuria ihmiskohtaloita. Kyseessä on siis ainakin idealtaan oopperaa sen miellyttävimmässä muodossa. Silmäkarkkina, mutta ei pelkkänä krumeluurina, vaan pinnan alle sukeltavana kosketuksena sieluun. Vaikka elokuva nyt ei lopulta uskokaan siihen, vaan sortuu liialliseen typeryyteen pilatakseen tuota arvostustani.

Pidän kovasti siitä kuinka Erique myydessään oopperaansa erehtyy luulemaan julkaisijan varastavan hänen sävellystyönsä ja ymmärrettävästi suuttuu asiasta, riepotellen julkaisijaa kauluksesta, joka sitten johtaa siihen vammautumiseen ja aloittaa oopperan kummituksen sabotääriuran. Hieno idea kaikessa vahingossaan, mutta mikä on todella tökerösti toteutettua on se, että kun Erique pitelee luulemaansa ilkimystä kauluksesta niin miehen apulainen tulee paikalle erottamaan riitekumppanukset heittämällä happoa Eriquen kasvoille, mutta tekee sen niin tyynesti, että olisi yhtä hyvin voinut chillailla riippumatossa kookospähkinädrinkkiä siemaillen.

Ja miksi hitossa hän tulee heittämään happoa joka todennäköisesti myös tuhoaisi pomonsa ihohuokoset? Ei sitten voinut lyödä vaikkapa maljakolla taikka huutaa naapurihuoneessa olevia miehiä apuun. Vaikka toki pitikin esittää jokin keino miten Eriquen kasvot tuhoutuvat, niin tämä otanpa tuosta pöydältä happoastian ja reggaemaisen lungisti tulen heittämään sen miehen päälle on todella kehnosti toteutettu idea ja kaikessa naurettavuudessaan pilaa aika pahasti tilanteen vakavuutta. Lisää hölmöyttä tulee siinä, että tuo julkaisija kuolee Eriquen käsittelyssä, joka osoittaa miehen ilmeisesti tehdyn maailman hauraimmasta sokerilasista jos näin helpolla henki menee. Miksei sitä voinut oikeasti vain käyttää huoneessa ollutta öljylamppua ja kaataa se tappelun yhteydessä, jonka aiheuttama tulipalo olisi sitten tappanut julkaisijan ja tuhonnut Eriquen kasvot? Pitikö sen hapon olla mukana vain jotta saataisiin väriloistoon hieman vihreää mukaan.
Tämän osan olisi siis voinut toteuttaa huomattavasti paremminkin, mutta onneksi kokonaisuutena tarina pysyy aika hyvin kasassa. Tosin hieman mietin sitä, että jos kerran Christinellä itsellään ei ollut varaa laulutunteihinsa, niin mistä hän sai varat niihin Eriquen kadottua maan päältä? Ei siellä viemäreissä varmaan pahemmin seteleitä liiku joilla Erique turvaisi taloutensa.
Christine onkin muuten hahmo joka minua myös edellä olevan happohyökkäyksen ohella vaivaa, sillä vaikka pidänkin suuresti juonikuviosta jossa tämä statistimainen laulaja saa rakastuneen Eriquen sabotointitemppujen avustuksella hetkensä parrasvaloissa, niin sen verran valjusti Susanna Foster roolinsa esittää, että on aika vaikea nähdä miten jopa kolme miestä on rakastunut häneen kuolettavan palavasti. Eriquen kohdalla ymmärrän sen ihastumisen, sillä siinä kyseessä on osittain samastuminen samanlaiseen enemmästä haikailevaan riviesiintyjään ja eräänlainen isällinen suhtautuminen altavastaajaan, mutta kaikenlaisen säkenöivyyden puuttuminen neidistä ei selitä sitä miksi oopperan miestähti ja pölhö komisario myöskin ovat niin rakastuneita häneen, että ovat kuin jatkuvassa hypnoosissa. Eikä Christine edes vaikuta miltään älynjättiläiseltä kun on ties kuinka monta vuotta käynyt laulutunneilla, eikä kertaakaan ole ole ihmetellyt miksi ne ovat ilmaisia maailmassa jossa kaikki maksaa maltaita. Olisi luullut jo sen ensimmäisen kerran saaneen hänet kysymään, että mitä tämä on?
Muutenkin nuo oopperan miestähti ja ääliökyttä ovat rasittavia hahmoja heidän toimiessaan aikalailla elokuvan koomisina elementteinä kinastellessaan milloin mistäkin. Epäloogisiakin ovat. Sillä kun esimerkiksi Erique murhaa naislaulajan tehdäkseen tilaa Christinelle, mikä ymmärrettävästi luo epäilyksen juuri Christineen ja siten poliisi luonnollisesti estää neitiä esiintymästä oopperan pääosassa joka olisi ollut hänen motiivinsa mahdolliseen hirmutekoon. Sitten kuitenkin se miestähti sanoo, että kyllä Christinen pitää esiintyä sillä hänellä on salainen suunnitelma oikean tappajan kiinnisaamiseksi ja kyttä toteaa siihen vain, että knock yourself out. Siis c'mon, et sinä voi antaa jonkun kansalaisen harjoittaa tuollaista oman käden oikeutta aivan silmiesi edessä. Et ainakaan jos hän kertoo tekevänsä niin, mutta ei kerro koko suunnitelmaa joka siis on Christinen käyttäminen syöttinä. Onhan se ihan järkevää pistää rakastamansa nainen mahdollisen murhahullun ateriaksi ja tottakai samoin rakastava poliisi antaa vaarantaa rakkautensa ilman selityksiä.

Onneksi Claude Rains vetää tapojensa mukaisesti roolinsa erinomaisesti ja pelastaa uskottavuudellaan paljon muiden hahmojen ollessa pölhokustaita, mutta kun nyt kerran ollaan kitisemässä, niin olisihan sitä toki voinut pistää Rainsille hieman groteskimman arpikudoksen naamaan, koska nyt sitä pikku nirhamaa on aivan turha piilotella maskin taakse. Siis onhan se kooltaan sovelias, mutta tuohan vaatii vain hieman peitepuikkoa osakseen.
Kun elokuvassa ollaan muuten panostettu täysillä sen näyttävyyteen, niin olisi luullut olevan rohkeutta myös jatkaa sitä kasvoihin saakka. Siis en tarkoita mitään Aaron Eckhartia The Dark Knightissa,

mutta kuitenkin jotain muuta kuin silmälasit ja ponnari tekevät kaunottaresta hirviön. Ei tämä kuitenkaan ole mikään Freddie Prinze Jr.:n elokuva. Vähän vaikkapa mätää joukkoon, tai ainakin muutakin kuin ihonväriä.

Elokuvan ekstrat kyllä kertovat, että nimenomaan pelko liian rujosta ilmestyksestä johtivat päätökseen tehdä Eriquesta niin laimeasti ruhjoutunut. Rains oli vaatinut enemmän oikeita kasvojaan esiin ja tuottajat pelkäsivät arpinaaman muistuttavan liiaksi läheisen sodan kauhuista. Samoin päätös lisätä komiikkaa elokuvaan johtui samanlaisista peloista, mikä sitten saa miettimään, että vaikka elokuva nyt voittikin kaksi Oscaria (kuvistaan) niin ehkäpä se olisi ansainnut enemmän rohkeutta osakseen ollakseen todella vaikuttava ja antaakseen tarinalle sille kuuluvan kunnioituksen.

Enkä todellakaan pidä siitä miten elokuva lopetetaan. Juuri kun Erique saa neitonsa viemäriin, niin yksi pistoolin laukaus vain ja koko helvetin paikka luhistuu tappaen kummituksen pois. Tuliko kiire vai? Ehkä sitä olisi voinut jättää lopusta pois se kytän ja mieslaulajan koominen kinastelu siitä kumpi on Christinen mielitietty, etenkin kun neiti perkele ei välitä kummastkaan kun oven takana on faneja ja antaa tilaisuus Eriquelle saada ansaitsemansa kohtalo pelkän poisheiton sijaan..

Vaikka siis pidänkin Phantom of the Operasta, sen tarinasta, visuaalisuudesta, äänimaailmasta ja Claude Rainsista, niin joukossa on muutama sen luokan ärsytystekijä etten mitenkään voi antaa sille sitä pistemäärää jonka haluaisin.

Tähdet: ***
Phantom of the Opera