Mildred: Hey Pekko, what are you rebelling against?
Pekko: Whadda you got?
Koska Tyräahon kylä on täynnä hirviöitä kuten Jope Ruonansuu esittämässä Jope Ruonansuuta, niin tottakai Pekko on coolein kolli koskaan ja osaahan hän lentää räpyttelemällä käsiään. Pekko tunkee ahneena sokeriherkkuja naamaansa, rikkoo traktorin ja aiheuttaa toistuvia niilopielismäisiä vahinkoja, joten luonnollisesti hän pääsee kaitsemaan poikaa nimeltä Poika (Kalle Wallin). Poika on keskellä vanhempiensa riitaisaa huoltajuustaistoa ja kun kaupunkilaisvaimo haluaa saada poikansa pois landelta ja lähettää oikein sosiaalihuollon tekemään takavarikkoa, niin poikansa tasapainoisesta elämästä tässä kriisin keskellä huolissaan oleva isä häipyy jonnekin rihkamaostoksille ulkomaille ja esimerkiksi sen sijaan, että antaisi oman vahvan vanhan liiton äitinsä pitää pojasta huolta hän siis todellakin syöksee lapsensa Pekon huomaan. Järkevä päätös sillä heti kun sossuherra saapuu paikalle päättää Pekko asiallisen keskustelun sijaan kaapata pojan mukaansa ja kylpeä lehmien keskellä. Poika vain hymyilee.
Pakomatkalla kuljetaan sinne sekä tänne ja toisaalla pojan rakastava äiti toteaa pojastaan, että "omapa on tulevaisuutensa." Aah, äidillistä rakkautta.
Onni on avioerolapsi.
Olen kiitollinen Timo Koivusalolle siitä ettei hän ole enää tehnyt Pekko-elokuvia sitten vuoden 1997 Unissakävelijän, sillä Körmyjen, Uunojen ja Petelius/Kalliala-ohjelmien tavoin nämä Pekot ovat kompuroiden rytmitettyjä (etenkin se pakomatkan jatkuva vaihtuminen liian pitkiin irrallisiin jaaritteluihin on ärsyttävää), kuvaus on laadultaan kotivideotasoa ja muutoinkin visuaalinen kokonaisuus näyttää halvemmalta kuin X-tran juustoraaste, näyttelijöiltä ei ole vaadittu muuta kuin jokin hassu ääni joka kuulostaa itsemurhaa sirkkelillä tekevältä norsulta, vitsit ovat parhaimmillaan jotain Ruonansuun toistelemaa "aattelepa ite" joka oli nolostuttavan huono jo ensimmäisellä kerralla ja jostain hiton syystä kaikki pukeutuvat kuin olisivat kaivaneet vaatteensa UFFin vieroksumasta laatikosta. Onko esimerkiki Pekon vaatetukseen käytetty oikeasti ajatuksia, vaiko vain napattu se mitä ensimmäiseltä kohdatulta kulkurilta saatiin irti revityksi?
Kaiken kaikkiaan tämäkin pekkoilmentymä on samanlainen osoitus lamasuomen mikä tahansa kelpaa-tyylistä jonka vuoksi yhden oton Pulttiboisit saivat suurmenestystä osakseen, mutta jota katsoessaan tuntee pikemmin nolostumista kuin arvostusta. No voi jumalauta, katsokaa nyt!
Elimme pimeitä aikoja ystävät.
Näitä Pulttibois-tason hirvityksiä puolustellaankin usein sillä, että silloin oli köyhät ajat ja tehtiin se mihin pystyttiin ja mihin oli varaa. Roskaa sanon minä, sillä jos sivuutamme ne sysirumat maskeeraukset ja vastaavat, niin mikä selittää tyytymiset vitseihin joiden tärkein osa on ääliö huutamassa "apuva!" ja sitten tehdään putkeen 12 muuta samanlaista vitsiä eri tekoviiksillä ja eri sanalla. Rahanpuute voi vaikuttaa sormien toimivuuteen kun asetellaan peruukkia, mutta hitot se selittää sen miksi pään sisällä luotu teksti on suolesta.
Toki kun ruvetaan katsomaan asiaa edwoodismina alkavat nämä vaikuttamaan hauskemmilta ja se pätee myön Pekko ja pojan kohdalla, joka on komediana huvittavinta silloin kun katselee miten juopuneen kompuroiden se koettaa päästä maaliin virtsaamatta housuinsa. Vaikka Koivusaloa on nykyelokuviensakin valossa helppo kritisoida liiallisesta tyhjäpäisyydestä jota voi hyvällä tuulella kutsua optimismiksi, niin aikakin teknisenä elokuvantekijänä hän on kehittynyt huimasti Pekko ja pojasta. Tämä kun on vain liian suurta huomiota saanut hauska kotivideo, joka aika vahvasti koettaa vakuutella olevansa muuta kuin hauska.
Positiivista tässä elokuvassa on nykyhetkeä ja Koivusalon kokonaisuraa ajatellen se, että vaikka se mainitsemani optimistinen tyyli vaikuttaakin valitettavan usein pelkältä tekopirteydeltä ja väkisin väännetyltä tässä mollivoittoisessa kotimaassamme, niin uskon Koivusalon oikeasti tahtovan hyvää, sillä hän on pitänyt kaikesta niskaansa saamasta kurasta huolimatta päänsä ja jatkanut omalla linjallaan. Ja kyllä, vaikka Pekko ja poika onkin ruma kuin petolinnun peräaukko raivoisan ripuliattentaatin jälkeen ja hauska kuin syöpä, niin siinä on sellaista sympaattista onnellisuutta johon keskittymällä tulee hetkittäin mukavan lämmin olo. Ehkä se sitten olikin Pekkojen tärkein anti Viinasen Suomessa ja kun sitä ei enää ole, niin ehkei juuri siksi ole Pekollekaan nykyisin tilausta.
Se mistä olen jonkin verran Pekko-elokuvissa pitänyt on Tuija Ernamon ja Joel Hallikaisen esittämä aviopari jossa Hallikainen on lempeä iskelmälaulaja Hallikainen ja Ernamo nonstoppina nalkuttava vaimo.
Ja tässä nimenomaisessa elokuvassa on aika nokkela veto siinä, että elokuvan sankarit osallistuvat Hallikaisen ja Koivusalon Tuttu juttu-ohjelmaan, jonka yhteydessä Koivusalokin on muuten paljon hauskempi ollessaan vain oma itsensä kuin kertaakaan esittäessään Pekkoa.
Tähdet: *
Pekko ja poika
6 kommenttia:
Potemkinista Pekkoon. Melkoinen harppaus. Noh, kummankin leffan nimi sentäs alkaa peellä, että on niissä sentäs se yhtäläisyys. :D
Just meinasin tulla kommentoimaan, että eikö tuossa aivot kuole jonkinlaiseen shokkiin kun siirtyy Potemkinista Pekkoon, mutta Tuoppi ehtikin ensin jo aiheesta huomauttaa, hah!
Tämä leffaputki on varmaan typerin mitä olen tähän mennessä käynyt läpi, mutta onneksi lähitulevaisuudessa siintää suuri miekka ja sandaali-putki
Kun kuukausi alkoi Piraijoilla ja Pahoilla poliiseilla, ja niistä tuli jo kuusi peetä peräkkäin, niin päätin koko kuukauden olevan peestä. Mutta kun karsin joukosta pois kaikki ne peet jotka olin jo käynyt läpi, Plan ninesta Painajaisiin vaikkapa Elm Streetilla, ja rajasin peestä ulos myös sellaiset peet joissa oli jonkinlainen etuliite kuten vaikkapa the, niin se tarkoitti muun muassa, että bye bye The Prestige, niin vaikka edelleen peetä löytyy hyllyistä tarpeeksi, joutuu valitsemaan myös todellista peetä katsottavaksi.
Hitto kun Power Rangersin joutui jättämään pois, kun se onkin Mighty Morphin' Power Rangers.
Pekon kohdalla komppaan, mutta "Pulttibois" on kyllä sellainen komediasarja, joka itselle toimi silloin pikkupoikana ja toimii edelleen. Onhan ne vitsit toki hetkittäin aika typeriä ja kun sketsejä tehdään liukuhihnalta, niin taso varmasti kärsii, mutta kyllä ne legendaarisimmat hölmöilyt jaksavat edelleen herättää huvitusta, ainakin siis itsessäni.
Toki minäkin nauroin kun vuosien jälkeen katsoin Kummelin sketsin jossa he suomensivat Policen Every Breath You Taken, joten luonnollisesti näillä on oma paikkansa, mutta esimerkiksi vaikka Pulttibois voikin edelleen naurattaa (osin ehkä nostalgisista syistä) niin kyllähän sen huomaa kuinka vasemmalla kädellä Petelius on niitä juttuja vetänyt verrattuna vaikkapa Velipuolikuuhun. Jo pelkästään se kuinka monta kertaa Pulttiboisin sketsit näyttävät yhden oton vedoilta (rupeapa tarkkailemaan kuinka usein Peteliuksen ja Kallialan pokka pettää), kuinka huolimattomasti maskeeraus on tehty ja kuinka paljon samoja vitsejä toistetaan jo yhden jakson aikana osoittaa sen, että niitä vain puskettiin ilman oikeaa innostusta. Tämä pätee useampaan ysärilaman komediaan, ettei se ole vain Peteliuksen syytä ja se tuntui olevan ajan henki.
Pulttiboishan on sydämettä synnytetty sketsiviihteen vastine elävälle kuolleelle, siinä missä Kummeli yltää parhaimmillaan nerokkaan monitasoisiin kertomuksiin.
Lähetä kommentti