maanantai 13. lokakuuta 2014

Päätön ratsumies (Sleepy Hollow, 1999)

1700-luvun viimeiset hetket ovat käsillä kun moderniin maailmaan uskova konstaapeli Ichabod Crane (Johnny Depp) lähetetään pois jaloista tutkimaan syrjäisessä Sleepy Hollown kylässä sattunutta murhasarjaa. Nykyteknologiaan kuten suurennuslaseihin luottavaa poliisia pidetään vanhoillisessa kylässä pöpinä, mutta paremman puutteessa hän kelpaa tutkimaan tapauksia jossa ihmiset ovat menettäneet päänsä. Mustan metsän kuolleen puun sisuksista esiin nouseva kirottu päätön ratsumies (päisenä Christopher Walken/päättömänä Ray Park) on syypää kansalaisten päättömyyteen, mutta yhden pään puutteessa kysymys kuuluukin: mihin hän tarvitsee muita kalloja?

Ennen Tim Burtonin elokuvat olivat kuin Grimmin sadut. Hieman pelottavia, kiehtovan mielikuvituksekkaita, eivät tyytyneet olemaan vain itsensä suoria kopioita ja niissä tuntui olevan sydän mukana.
Nyttemmin Burtonin elokuvista tulee mieleen tämä:
Valjuja, turvallisia ja kaikkea muuta kuin innovatiivisia seikkailuja joissa pyritään uudistautumaan. Kunhan valehdeltu päälleliimattu mielikuvituksellisuus näkyy kauppojen hyllyillä kun tädit ja sedät tulevat ostamaan joululahjoja Jalmarille ja Kyllikille ja ainoa pelottava asia on se, että miten pirussa tämä voi olla niin suosittua.
Päätön ratsumies tuntuu mielestäni olevan se Burtonin käänteentekevä elokuva jonka jälkeen hän on pitkälti tyytynyt ottamaan vain jostain kaupallisesta näkökulmasta valittuja paloja itsestään ja tuo niitä markkinoille uudestaan ja uudestaan, vain vaihtaen välillä elokuvan nimen. Päätön ratsumies siksi, että vaikka Burtonin nykyiset elokuvat ovatkin goottifantasiassaan lähempänä Beetlejuicen karnevalistista tyylittelyä, niin juurikin Päättömässä ratsumiehessä hän tuntuu vieneen äärimmilleen sen toisen näkemyksen, hammerhorrorgootin jolla on enemmän yhteistä The Sisters of Mercyn, Bauhausin ja Fields of the Nephilimin kuin myös Universalin Frankensteinin ja Draculan kanssa. Ei karkkivärejä ja sateenkaarikissaa, vaan kaikki mustan ja harmaan joita värielokuvaan vain voi sisällyttää. Siispä Päättömässä ratsumiehessä Burton toteutti sen yhden lajin goottifantasian niin voimaakkaasti ettei sitä ollut enää mahdollista toisintaa, mutta kun mukaan sekoitetaan spiraaleja punaisen ja keltaisen väreissä, niin sellaisen pariin voi aina palata, sillä nonparelleilla peitellystä elokuvasta ei kukaan ehkä huomaisi ohjaajan jo tehneen omistamassaan lajityypissä kovimmat vetonsa. Lakaistaan siis maton alle.

Olen todennut jo aikaisemminkin ja toistan nyt itseäni etten mitenkään tahdo uskoa Burtonin oikeasti tehneen vielä kaikkia mestariteoksiaan, mutta pidättäytymisensä omassa rakkaassa burtonismissaan on kyllä aiheuttanut sen, että hänen post ratsumies-elokuviensa kohdalla huomaa niiden tyytyvän vain antamaan almuja mitä tahansa Burtonia kerjääville.
Tahdon kuitenkin olla väärässä ja toivottavasti olenkin.

Päätön ratsumies on taattua Burtonia niin ääni- kuin kuvamaailmankin puolesta, mutta koska kyseessä on myös muualle suunnattu tribuutti samaan tapaan kuin mitä Mars Attacks oli atomiaikaleffoille ja Ed Wood Ed Woodille, niin tällä kertaa se on Hammer joka tulee erittäin vahvasti esille, mistä kielivät Danny Elfmanin normaalia repivämmän kohtalokkaampi musiikki, harmahtavan sumuinen värikartta, sivuosien hammerkuninkaallisin kuuluvat Christopher Lee ja Michael Gough, kuten myös hammerhorroriin olennaisesti kuuluva eksploitatiivinen pään irroitus-kauhu. Ja Hammer olikin se joka kovasti oli esillä kun Päätön ratsumies ilmestyi ja liekö se mikään ihme, sillä katsokaa vaikkapa näitä:
Ylempi rivi Päätön ratsumies.
Alempi rivi Hammeria (vasemmalta kaksi kertaa Dracula A.D. 1972,  Dracula: Prince of Darkness ja The Plague of the Zombies)
Joten Hammer on kohdallaan. Hitto, jopa Päättömän ratsumiehen intro jossa sinettivaha tiputtelee kuorelle on kuin Horror of Draculan alun verenvalu.
Mainitsin kuitenkin tuolla joukossa Universalin kauhistelut ja vaikka Hammer nyt tulikin elokuvan ilmestyessä eniten puheissa esille ja tulee tulevaisuudessakin olemaan näkyvin vertailukohta, niin myöskään Universalia ja etenkään Frankensteinin morsianta ei tule unohtaa. Nimittäin Päättömän ratsumiehen mustassa kuolleessa metsässä on paljon samaa kuin Frankensteinin vastaavassa. Toki ne pikaisesti ajateltuna vaikuttavat erilaisilta koska toisessa huomio keskittyy oksattomiin rankoihin ja toisessa isoon notkoselkään, mutta molemmissa ne ovat samanlaisia lohduttomia synkkiä paikkoja joiden kaikki tiet vievät aina jonnekin parempaan.

Visuaalisuudestaan Päätön ratsumies onkin ansaitusti palkittu, sillä onhan se nätti kuin sika pienenä ja muutoinkin uskaltaisin varauksella väittää tämän olevan mahdollisesti Burtonin kuvallisesti kaunein elokuva. Ohjaajan filmografia osoittaa hänen olevan ennenkaikkea visualisti ja parhaimmillaan aivan uskomattoman hyvä sellainen. Huonoimmillaan eli itseääntoistavimmillaan ainakin äkkisilmäyksellä mielenkiintoisempi kuin Michael Bayn kaltaiset kuvarunkkarit. Vaikkakin Bay tuntuu olevan rehellisempi omalla osa-alueellaan, eikä täten edes koeta väittää olevansa muuta kuin mitä on. Lisäksi eniten ns. oikealta (mitä se nyt sitten onkaan) Burtonilta näyttävä ja tuntuva elokuva sitten Päättömän ratsumiehen ei ole edes Burtonin ohjaama.
Se miksi rohkenen nostaa Päättömän ratsumiehen niin korkealle johtuu siitä, että pistäessään rajoitteita elokuvalleen (ts. Hammer) Burton on onnistunut olemaan edelleen tapojensa mukaisesti mielikuvituksekas, mutta niiden raja-aitojen vuoksi hän ei sorru kurkottamaan liian moneen suuntaan, joka valitettavan usein johtaa sekavuuteen. Jonkinlaiseen muutokseen muutoksen vuoksi, ei tarpeen. Mikä on tietenkin koominen kommentti kritisoidessani eniten Burtonin muuttumattomuutta.
Tässä tapauksessa en kuitenkaan mene väittämään Burtonin kuvien peittävä tarinaa, sillä kyllä tästä aivan moitteetta alkuperäisen kertomuksen ja soveliaan mukaelman tunnistaa. Jos jokin tässä elokuvassa on jäänyt selvästikin unohduksiin visuaalisuuteen keskittyessä, niin hahmojen rakenteet. Johnny Deppin moderni etsivä on unohdettavista lapsuustraumoistaan huolimatta aika pinnallinen luomus, Christina Ricci ja muut kyläläiset ovat enimmäkseen vain joitakin henkilöitä jotka sattuvat asumaan kaupungissa (ironista onkin, että ns. mustasukkaista poikaystävää esittävä Casper Van Dien tekeekin hyvän roolisuorituksen, joka todennäköisesti johtuu juurikin onttouttaan kaikuvasta hahmosta [vrt. Starship Troopers]) ja jopa se kylän vanhimpien salaliittomeininki jää lähes merkityksettömäksi, kuten myös siitä syystä heidän esittäjänsäkin. Ainoastaan Miranda Richardsonin esittämä tarinan todellinen antagonisti on hiukan syvempi hahmo, koska hänellä sentään tuntuu olevan jonkinlainen merkityksellinen motiivi teoilleen, mutta silti se on puheetta esitetty ratsastaja joka tuntuu sisällyttävän sisäänsä eniten tarinaa (peto jolla on lämmin sydän lapsia kohtaan, ellei tapa heitä. Peto joka tottelee, mutta on arvaamaton hallittava. Peto joka rakastaa julmaa kaunotarta.) Joten elokuvan hahmojen kohdalla voikin melkein sanoa heidänkin olevan vain Burtonin kuvia samalla lailla kuin puut ja myllyt.

NIin ja nyt kun toistaen puhun Burtonin kuvista, en todellakaan tarkoita vähätellä elokuvan todellisia lavastemaakareita, kuvaajia, etc. Tässä yhteydessä ja Burtonin kohdalla muutoinkin tarkoitan enimmäkseen sitä, että samoin kuin Jerry Bruckheimerin tuotannot näyttävän keskenään aina samoilta, myös Burtonin elokuvissa muista tekijöistä riippumatta kuvissa on aina Burtonin kosketus. Siksi Henry Selickin Painajainen ennen joulua on ja aina tulee olemaan Tim Burtonin Painajainen ennen joulua.

Päätön ratsumies näyttää ja kuulostaa upealta, minkä vuoksi tarina ja etenkin henkilöt jäävät hieman jalkoihin, mutta kokonaisuus on niin tiukasti aisoissa pidetty teos, että tästä on vaikea parantaa. Eikä ainakaan Burton ole toistaiseksi niin tehnytkään.

Koska vuonna 1999 Johnny Depp oli vielä syystäkin maineeltaan uskalias kameleonttimainen näyttelijä, joka valitsi rooleja niiden kiinnostavuuden ja kokeilunhalun perusteella, tuntui Icahabod Cranen esi-jacksparrowmainen kännikalaesiintyminen (huojuva, kömpelö, soperteleva, hassu) jälleen yhdeltä osoitukselta miehen lahjakkuudesta. Samoin myös jo nyttemmin loppuunkaluttu yhteistyö Burtonin kanssa tuntui tässä heidän kolmannessa yhteistyössään vain positiiviselta, mutta nyt kun tätä päivää ajatellen tietää kuinka urautuneita molemmat tekijänimet ovat, sitä saattaa sen valossa myös hieman alentaa Päättömän ratsumiehen arvoa. On kuitenkin muistettava, että vaihtoehtoisessa maailmassa tämän elokuvan olisi ohjannut Kevin Yagher, eikä kukaan halua kokea Hellraiser: Bloodlinea uudestaan.

Tähdet: ****
Päätön ratsumies

2 kommenttia:

Jessus kirjoitti...

Tämän elokuvan VHS- kopion menin joskus lainaamaan jollekin puolitutulle, enkä ole sitä sen koommin takaisin saanut... Jostain syystä en ole myöskään tehnyt aiheeseen liittyvää päivitystä DVD tai Bluray- formaattiin. Kovasti kyllä ainakin tuolloin aikanaan tykkäsin tästä pätkästä. Ehkäpä se ansaitsee tulla jälleen ostetuksi, kunhan tulee jossain alelaarissa tai kirpparilla vastaan.

Anonyymi kirjoitti...

"...ainoa pelottava asia on se, että miten pirussa tämä voi olla niin suosittua."

Minä olen viime vuosina miettinyt tätä aivan helkkarin monesta asiasta