Yksinkertaisimmin sanottuna outous ei ole harvinaista Peter Greenawayn elokuvissa ja siten hänen aikaansaannoksiaan voi harvoin katsoa ilman ajoittaisia mitä hittoa?-ajatuksia. Äkkiseltään en muista yhtäkään Greenawayn elokuvaa jota en pitäisi ns. laatutyönä niin musiikilta, tarinalta, ohjaukselta, kuvastolta kuin näyttelijöiden suorituksilta, mutta helpommillaankaan hänen elokuvansa eivät sovellu pelkäksi ajantapoksi, viihteeksi ilman ajatuksia ja siten kaikista kehuistani huolimatta ne vaativat sen verran täydellisen hetken katseluun, että yksikin karva keitoksessa voi pilata kaiken nautinnon.
Prosperon kirjoissa John Gielgud vetää pääosaroolin sellaisella vakuuttavuudella, että hän voisi ostaa Manhattanin parilla lasihelmellä, tarina on varmalla pohjalla ollessaan Shakespearen klassikkokertomus Myrsky ja elokuva todellakin on visuaalisesti uskomaton trippi kaikessa hyvässä, joten kyseessä on ehdottomasti kokemisen arvoinen elokuva, mutta vaikka pohjatarinan voisi kiteyttää siihen, että vääryyttä kokenut henkilö (vrt. Monte Criston kreivi) saa tilaisuuden kohdata väärintekijänsä, niin kun elokuva on jokaiselta hetkeltään aistien yliannostus, niin se voi käydä kaikesta kiehtovuudestaan nopeasti väsyttäväksi ja jos ei ole siinä täydellisen oikeassa mielentilassa, nonstopeuforiapommitus ei ehkä tunnukaan kovin miellyttävältä ja sitä saattaa kääntää mielikuvituksen suuruutta negatiiviseksi voimaksi.
Jos kuitenkin sivuutamme hetkiseksi kaikki happohyökkäykset ja vastaavat, niin elokuvan pääasillisena runkona on Gielgudin suorittama monologi jonka aikana ihmispaljoudesta huolimatta kaikki muut ovat hiljaa. Joten kaikki kerrotaan vain yhden näkökulman kautta, joka helposti johtaa kahteen asiaan: mustavalkoiseen puolueellisuuteen ja vain yhden äänen ollessa pinnalla mahdolliseen rajoittuneisuuteen. Joka pilkahtaakin mielessä ongelmallisena varsinkin siinä vaiheessa kun huomaa ettei edes tytär Mirandalla ole sanavaltaa, sillä Prospero on koettanut kasvattaa häntä yksinpuhelunsa varjossa ja kun tytär löytää rakkauden ulkopuolelta tulee esille se Prosperon vastahakoisuus antaa vapautta. Kun tarinassa aika vahvasti esitetään Prospero vain minä olen oikeassa-ihmisenä ja muut ovat pakotetustikin hiljaa, niin sen omien virheiden korjaamisen tulee tulla Prosperosta itsestään ja näin tapahtuukin, mutta ottaen huomioon 12 vuoden aikana kasvaneen vihan se takinkääntö ja peiliin katsominen tapahtuu kenties hieman liian nopeasti. Onhan se tietenkin hienoa kun kyetään pitkänkin ajan jälkeen muuttumaan, mutta kun vuosien ajan muulta maailmalta tytärtään suojeleva isä kohtaa muukalaisen ja sanoo suunnilleen saman tien, että right on dude, nai tyttäreni, niin ehkä sitä epäluuloisuutta olisi voinut pitkittää enemmänkin. Sama pätee kohtaamiseen pettäneiden kanssa. Menneitä siis kuitataan pois liian helposti ottaen huomioon menneen vaalimiseen käytetyn ajan. Mikä ei nyt ehkä tule helposti huomatuksi kaiken sen sälän alta mitä Prosperon kirjat tarjoilee.
Vaikka sitä ei ehkä blogini elokuvatarjonnan perusteella uskoisikaan, niin minä rakastan Greenawayn elokuvia ja haluaisin antaa niille kaikille täydet pisteet, sillä vaikka kaikki hänen elokuvansa eivät nyt suosikkejani olekaan, niin jokainen häneltä näkemäni teos on ollut todellinen elämys joka ravistelee lähes lihat irti luista. Siksi en myöskään kovin mielelläni kirjoita hänen elokuvistaan, koska tunnen vain päätyväni silkkaan hehkutukseen ja kyvyttömyyteen oikeasti kertomaan mikä niissä todellisuudessa on hyvää, sillä pelkkä toteamus siitä kuinka ne vain pitää itse katsoa ymmärtääkseen on yhtä surkean oloinen perustelu kuin sanominen jonkin olevan kakkaa sitä näkemättä. Siitäkin huolimatta kirjoitan, että jos satutte olemaan hetkessä joka vaatii osakseen jotain niin sanotusti tajunnanräjäyttävää on tuolloin Prosperon kirjat elokuva paikoillaan. Itse en tällä hetkellä ollut aivan siinä oikeassa tilassa, mutta silti useammankin katselukerran jälkeen totean elokuvan edelleenkin osoittavan olevansa kuin kirjat joita Prospero lukee ja kirjoittaa: siellä on kaikki mahdollinen.
Tähdet: ****
Prosperon kirjat
1 kommentti:
Aivan mainio, mitä nyt aika raskas taidepläsäytys.
Lähetä kommentti