Wheels of Terror - kuolema telaketjuilla (The Misfit Brigade, 1987)

Tunnetaan myös nimellä Rangaistuspartio ja tällä seuraavalla kansikuvalla minä muistan tämän elokuvan aiemmin nähneenikin.

Joskin se on ymmärtääkseni julkaistu myös dvd:llä suominimellä Rangaistuspartio, mutta samalla kansikuvalla kuin omakin painokseni.

Natsien 27. rangaistuspanssarirykmentti koostuu rikollisista sotilaista, joten jos vaikkapa olet musliminatsi, murhaajanatsi, natsinatsi, lapsinatsi tai jotain-muuta-natsi niin sinut varmaankin tuomitaan rikoksesta ja tuomiona on tuohon edellä mainittuun rykmenttiin joutuminen. He sitten saavat viinapalkalla (ei kun ihan oikeasti) käydä tekemässä likaisimpia töitä kuten vaikkapa ampua tykillä vihollisia, joka kuulostaa ihan normihommalta sodassa. No, välillä tapellaan, dokataan, käydään huorissa ja sitten lähdetään räjäyttämään venäläistä junaa.

Wheels of Terrorissa on parikin mielenkiintoista seikkaa joista suurin lienee se, että se pohjautuu Sven Hasselin kirjaan omista väitetyistä kokemuksistaan toisessa maailmansodassa ja jos on näitä kirjoja yhtään lukenut niin kyseessä on aikalailla Korkeajännitys-kamaa, jolloin uskottavuuden voi luokitella samaan sarjaan Wild Bill Hickok-kertomusten kanssa. Plagiointisyytöksiä, ristiriitaisuuksia kertomuksissa, ilmiselvää valehtelua ja tottakai Sven Hassel on yksi Wheels of Terrorin hahmoista, että selvästi elämäkerrallisesta elokuvasta on kyse ja jo alkuaankin ilmeisen väritetystä sellaista.

Huomioitavaa on esimerkiksi se, että tässä Wheels of Terrorissa on pääosassa rikollisista sotilaista koostuva joukkue jotka pistetään tekemään ns. itsemurhatehtäviä palkkiona mahdollinen vapautus rötöksistä ja jos se kuulostaa Likaiselta tusinalta niin tottakai se tekee niin, mutta Wheels of Terrorin alkuperäiskirja ilmestyi jo vuonna 1958 kun taas E. M. Nathansonin Likainen tusina-kirja vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin (1965), että ehkäpä joku muu sai innoitusta häneltä eikä vain päinvastoin. Ei varmaankaan, eiköhän se ole vain sattumaa. Toinen mielenkiintoinen seikka tässä Wheels of Terrorissa on kuitenkin se, että siitä tulee vahvasti mieleen italialaiset eksploitaatioelokuvat ja jos hakee sitä Likainen tusina-viittausta niin kannattaa suunnata katse pikemminkin Enzo G. Castellarin elokuvaan Panssarijunalla helvettiin (1978), joka käytännössä on uusintaversiointi Likaisesta tusinasta ja tuntuu olleen jos ei tarinallisesti niin vähintäänkin tyylillisesti Wheels of Terrorin esikuva. Siispä varsin limaisen oloisia hahmoja, siihen sopivaa dialogia ja paljaspintaista visuaalisuutta, mutta nimenomaan eksploitaation tapaan hyvin halpamaisella puistorunkkarimaisella tavalla, kuin puukotuksella selkään vatsan sijaan. Ruosteisella ja hikisellä veitsellä! Ja kun natseja esittävät jenkkinäyttelijät niin siinä tulee vielä se eräänlainen epäsynkan dubbauksen tunnekin mukaan.

Tuo tekstin alkupuolella esittämäni kotimaisen videokasetin kansikuva vihjailee kovasti elokuvassa olevan huumoria ja toki siinä sitäkin on, mutta ei tämä kuitenkaan mikään sotakomedia ole ja enimmäkseen se humoristisuus tulee joko äijämäisestä pottuilusta taikka tahattomuudesta. Jälkimmäiseen vaikuttaa kovastikin pyrkimys olla jotenkin xtreme! samaan tapaan kuin jos ajatellaan miten nimenomaan italialaiset eksploitaatioelokuvat halusivat olla kovempia kuin vaikkapa jenkkiesikuvansa ja Wheels of Terror sitten puolestaan haluaa olla se jenkkiläinen italoleffa, jossa yhteydessä se tuntuu hiukan koomiselta. Tuleekin mieleen ajatus, että ehkäpä kyseessä onkin elokuva samaan tyyliin kuin vuosia myöhemmin vauhtiin päässeiden Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin silmää iskevät pastissiteokset. Kenties Wheels of Terrorin ei koskaan ollutkaan tarkoitus tehdä täysin omaa vaan olla kunnianosoitus? Jos näin on niin silloin se tahaton huumori ei olekaan täysin tahatonta, mutta siltä se ainakin tuntuu kun katsoo kuinka Bruce Davison, Jay O. Sanders, David Patrick Kelly ja vaikkapa David Carradine ovat olevinaan natseja. Hitto! olisivat edes tehneet sen klassisen sotaleffatempun, että saksalaiset puhuvat brittiaksentilla. Niin no, olihan siellä yksi britti näyttelemässä natsia eli kannessa näkyvästi mainostettu Oliver Reed, joka tuleekin mukaan elokuvaan juuri viime minuuteilla jotta ehtii juuri ja juuri moikkaamaan sankareita. Tosin eipä tuo toinenkaaan kansikuvapoitsu, David Carradine ole mukana kuin pienessä sivuosassa ja siinäkin merkittävintä mitä tekee on pudotella monokkeliaan (ainakin neljästi).

Tähdet: **

Wheels of Terror - kuolema telaketjuilla

Varokaa sheriffiä (Support Your Local Sheriff!, 1969)

Pieni villin lännen kaupunki Calender on kultakuumeen kourissa ja koska siitä haluavat osansa myös he jotka eivät vaivaudu hakkua heiluttamaan taikka sellaisia palkkaamaan on avuksi saatava sheriffi joka ei pelkää maalitauluna olemista. Sopivasti paikalle ratsastaa Jason McCullough (James Garner) joka hänkin mieluusti ottaisi kullasta osansa, mutta ei tekemällä ns. oikeita töitä taikka varastamalla ja hän näkeekin sheriffin virassa olevan mahdollisuuden päästä mahdollisimman vähällä: kunhan vain vain antaisi auktoriteetin tehdä työt. Upouusi toimistokin on käytössä. Ihan kahdella sellillä! Joskaan niissä ei ole kaltereita, mutta eihän sitä voi kaikkea saada. Ja jos pakko on liata käsiään niin onneksi Jason on pyssytaituri vailla vertaa.

Kun Jason pidättää paikallisen häirikköperheen nuorimman pojan Joen (Bruce Dern), koetetaan häntä saada vapautetuksi monin yrityksin ja aina sheriffi voittaa silkalla nokkeluudellaan taikka kyvyllään käyttää revolveria. Tämä alkaa tuntumaan jo työltä eikä se miellytä Jasonia.

Varsin mainio lännenkomedia joka tuo mieleen jonkinlaisen Maverick-televisiosarjan ja Mieletön, mieletön maailma-elokuvan yhdistelmän, jossa mukana on siis jälkimmäisestä tuttua farssia kollektiivisesta käyttäytymisestä sekä samankaltaista ketjureaktiomaista slapstickia (tosin hieman pienemmässä mittakaavassa) ja Maverickin näsäviisastelevaa veijarikomediaa, johon ymmärrettävä syy löytyy lajityypistä ja tietenkin James Garnerista itsestään. Suurin osa löytämistäni julisteista tukeekin elokuvan komediallisuutta, jolloin tämän seuraavan kuvan perusteella sen katsoneet saattoivatkin yllättyä... positiivisesti toivon:

Ihan hieno maalaus, ei siinä mitään. Kuitenkin hyvin kaukana sisällön lempeästä ja leikkisästä maailmasta. Jeff Alexanderin säveltämä musiikki vieläpä korostaa näistä jälkimmäistä, sen ollessa enemmän kuin vähemmän sellaista jota olettaisi kuulevansa vaikkapa Tom & Jerry-animaatioissa (tiedättehän, sellaista tehostemaista kuten pianon pimputus osoittamaan hahmon hiipimistä taikka kipittämistä).

Kyseessä on aika mukava koko perheen katseltavaksi sopiva komedia, mutta sisällöltään sen verran heppoinen ettei se tee kunnollista vaikutusta. Kaikki on tosi kivaa ja se toki on ihan kivaa, mutta ei sen enempää, jonka vuoksi olisi kovasti kaivannut hieman lisää sisältöä pitämään energiaa yllä. Ei niinkään synkempää tunnetta, tms., vaan vitsien ja hauskojen tilanteiden määrää olisi kenties kannattanut kasvattaa, sillä nyt vaikka ne ovatkin parhaimmillaan erittäin veikeitä niin lopulta niitä on aika harvakseltaan ja kun pituuttakin on vain 90 minuuttia on se aika epätoivottavaa pitää näin paljon taukoja hauskojen tilanteiden välillä.

Tähdet: ***

Varokaa sheriffiä

John Wick: Chapter 3 - Parabellum (2019)

Poloinen ex-ammattitappaja John Wick (Keanu Reeves) ei saa vieläkään elää rauhassa, vaan ensin kostettuaan koiransa ja talonsa puolesta ja pistettyään hengiltä hänet pettäneen rikollispomon on miehen päästä pistetty sellainen palkkio, että kaikki mahdolliset tappajat ovat hänen perässään. Koska se petturi tuli tapettua ammattitappajien turvahotellin tiloissa erotetaan John liiton jäsenyydestä ja siten mitään suojapaikkaa ei enää ole tarjolla vaan hän on täysin yksin. Jos siis unohdetaan ne useat henkilöt jotka auttavat häntä. Ja nyt vuorostaan tapetaan Johnin tappajaystävän Sofian (Halle Berry) hauva, joka sitten tietenkin pikaisesti kostetaan.

Kakkososa oli ensimmäisen tavoin mainio toimintaelokuva, joka kuitenkin kärsi persoonattomasta pääpahiksesta ja etenkin tarpeesta kasvattaa elokuvaa tarinan sijaan ns. metelillä jonka vuoksi kaikkea oli kyllä tyypillisen jatko-osan tavoin enemmän, mutta ei mitään oikeastaan paremmin. Siksipä ammattitappajien määrän lisääminen johti joihinkin tarpeettoman hölmöihin hahmoihin ja kun joka toinen elokuvan rooleista tuntui olevan tappaja niin kyllähän se kieltämättä muuttui hieman tahattoman koomiseksi, mutta samalla se määrän kasvattaminen lähes absurdeihin mittoihin oli onnistunut idea tätä kolmatta osaa ajatellen, koska nyt punaisena lankana on pelkkä pakomatka jossa ei tunnu olevan mahdollisuutta taukoihin sillä missään ei ole turvallista olla, kun eihän sitä tiedä vaikka tuokin bussikuski tai kadullekuseksija olisikin sivutoimeltaan ammattitappaja. Näin ollen tällä kolmannella osalla tuntui olevan kakkosta enemmän lupa olla ylivedettyä räimettä, koska nyt vain yksinkertaisesti paahdettaisiin eteenpäin kunnes voimat loppuvat. Elokuvan ohjaaja Chad Stahelski olikin todennut että "Chapter 3 isn't necessarily going to be bigger than Chapter 2, but it is going to be more intense" ja se on mielestäni oikein, näin sen pitäisikin olla. Suurelta osin tämä miellyttääkin juuri siksi, että itsensätoiston sijaan elokuva vaikuttaa enemmän suoremmalta jatkolta ja olisikin ihan hyvin voitu tehdä niin, että olisi leikattu kakkosen lopetus ja pistetty se ykkösen perään jolle tämä Parebellum sitten olisi kakkososa. Toki hyvin yksinkertaistetun suoraviivaista jatkoa, mutta kuitenkin vievän edes johonkin suuntaan kuin vain  pyörivän paikoillaan. Melkein olisin suonut Parabellumin olevan vieläkin minimalistisempi koska alkupuoli joka koostuu käytännössä pelkästään takaa-ajosta vailla dialogia oli sen verran tehokasta menoa, että vertautui jo ulkoilmoihin siirrettyyn The Raidiin ja sitä seuraava osa jossa tuodaan sivuhahmoja sekä sivulauseita mukaan tuntuu jo jonkinlaiselta jarruttamiselta. Ne ammattitappajien salaseuran (joka muuten on näkyvämpi osa maailmanmenoa kuin vaikkapa poliisit ja parkkipirkot yhteensä) ihmeellisyydet melkein kerjäävät elokuvan sijaan televisiosarjaa osakseen.

Olipa mukava nähdä Mark Dacascos taas jossakin muussakin kuin suoraan videolle-roskassa ja hän tuntuikin kovasti nauttivan osastaan.

Erinomainen toimintaleffa ja sarjalla on edelleen varsin vahva tulevaisuus edessään (nelososa kun on jo suunnitteilla), mutta kyllä se John Wickin salaperäisyys jäi sinne ensimmäiseen elokuvaan, joten oletettavasti vastaisuudessa aivot jäävät varmemmin naulakkoon.

Tähdet: ****

John Wick: Chapter 3 - Parabellum

John Wick: Chapter 2 (2017)

Jos en nyt ihan niin rohkea ole että ajattelen ihan koko kuluvaa 2000-lukua, mutta ainakin viimeistä kymmentä vuotta, niin mielestäni tämän ajanjakson kolme parasta toimintaelokuvaa ovat Dredd, The Raid ja John Wick. Henkilökohtainen suosikkini näistä on Dredd, mutta kukin kolmesta ansaitsee peukutuksia siihen malliin että niihin alkaa tulla kramppeja. Siltikään en yhdenkään näistä kohdalla kaivannut jatko-osia, mutta tottakai jos sellainen ilmestyisi en jättäisi sitä katsomatta. En vain nähnyt mitään syytä niille ja se että ensimmäinen elokuva on hyvä ei ole tarpeeksi perusteluksi miksi jatkoa pitäisi tehdä, vaan sellainen olisi joko halu kertoa jotain oikeasti uutta tai tehdä se edes tyystin eri tavoin kuin aiemmin. Parempi jättää nälkä kuin syödä itseään ähkyyn, vaikka sokeririippuvuus vetäisikin puoleensa. Mutta tottakai jatkoa seuraa varsinkin jos kyseessä on ollut kaupallinen menestys ja tästä syystä se suosikkini sitten onkin ainoana jäänyt ilman jatko-osia. Ilmeisesti se välinpitämättömyyteni jatko-osien suhteen oli lykännyt tämän John Wick kakkosen näinkin kauaksi ilmestymisestään, koska hyllyssä se on kerännyt pölyä jo ties kuinka kauan ja ilmeisen pidettykin elokuva on. Toisaalta enpä ole vielä katsonut The Raidinkaan jatko-osaa vaikka se on koristanut valikoimaa vieläkin pidemmän ajan ja sen kohdalla moni on todennut kakkosen olevan ykköstä parempi. Mihin suhtaudun kyllä aika skeptisesti. No, mutta kuitenkin, tulin tuossa muistin virkistämiseksi katsoneeksi ensimmäisen John Wickin uudestaan ja toimiihan se edelleen aika hiton hyvin, että otetaan nyt sitten ne jatko-osatkin käsittelyyn.

Ammattitappajien aatelia ja niistä hommista eläköitynyt John Wick (Keanu Reeves) palasi hetkeksi tappohommiin henkilökohtaisen kostoretken vuoksi ja tapettuaan kaikki ei enää tapettavia ollut ja niin oli varastettu auto sekä murhattu koira kostettu. Kamat voidaan jälleen haudata kellariin, edelleen surra menehtynyttä puolisoa ja elää uuden koiran kanssa. Aina siihen saakka kunnes vanha tuttava Santino (Riccardo Scamarcio) tulee vaatimaan Johnia täyttämään aikoinaan tekemänsä lupauksen, mutta kun tämä ei enää aio palata murhabisnekseen räjäytetään John taloineen. Nyt pitää sitten kostaa talon puolesta ja taas John tappaa ihan sikana porukkaa. No, on siinä vähän muutakin, mutta oletan jo tässä vaiheessa kolmososassa Johnin kostavan siksi, että lehti tuli myöhässä.

Chapter kakkosen noin vartin kestävä intro on sekä pirun vauhdikasta ja lähes slapstickmaista toimintaa, kuin myös jotenkin rasittavan jurnuttavaa jankkausta siitä kuka John Wick on ja mikä ensimmäisen elokuvan juonikuvio oli. Toisin sanoen sen olisi voinut jättää sikseen jo ihan siksikin, että ei ollut erityisen tarpeellista muistuttaa millainen ihminen John Wick on koska edellisen osan nähneet varmasti muistavat sen ja itse kakkososan tarinan lähtiessä liikenteeseen se tulee jo muutenkin helposti selville. Lisäksi verrattuna elokuvan muuhun toimintaan, alun autopoukkoilusta puuttui se "kipu" joka tekee jopa John Wickin kaltaisesta supermiehestä haavoittuvan (vrt. John McClane joka selviää kaikesta, mutta ei ilman osumia). Se varsinaisen juonen aloitus tämän osan kohdalla ei sekään ole erityisen kiinnostava ja tosiaan vaikka se talon räjäytys ei olekaan kaiken keskipiste niin kyllä siitä tulee mieleen, että aika heppoisesti ja koomisesti John vedetään taas mukaan entiseen elämäänsä. Tosin en oikeasti usko tekijöiden edes suuremmin välittäneen miten hänet saadaan takaisin toimintaan vaan huomio oli aivan muussa ja se muu tuntuu olleen ensimmäisessä osassa esitetyn ammattitappajien salaseuran laajempi käsittely, jonka vuoksi siihen liittyvät säännöt, hierarkia, persoonallisuudet ja vastaavat tulevat aiempaa enemmän esille. Siispä kun John päätyy petoksen turvin rikkomaan sääntöjä saadaan ihan hyvä perusta toiminnalle jossa mukaan tuodaan kaikenmaailman kummajaisia ja enemmän aiemaa vertailukelpoisempia vastuksia, mutta samalla siinä selitysten ja panoksien kasvaessa vähennetään itse (anti)sankarin myyttisyyttä. Kyseessä on siis aika odotetunlainen jatko-osa jossa kaikki on aiempaa vauhdikkaampaa, isompaa sekä äänekkäämpää ja ollaan tunnettu pakottavaa tarvetta keksiä kerrottavaa ennen tarkoituksellakin pimentoon jätetyille seikoille. Lisäksi tuttuun tapaan komiikan määrää olla kasvatettu, koska huumori.

Pidän kyllä monestakin Chapter kakkosen hahmosta ja esimerkiksi Commonin esittämä kollegatappaja on hyvä vastus (myös Ruby Rose koetetaan esittää sellaisena, mutta heti kun hän hän yrittää jotain epäonnistuu se samantien). Lisäksi olihan se kiva saada lisäinformaatiota ammattitappajien salaseurasta ja toiminta on edellisen osan tavoin tyylikkäästi toteutettua, mutta jopa niistä huolimatta aika vähän tämä toi mitään uutta mukaan. Taas John menettää jotain omaa, taas hänet petetään ja taas hänen päästään on palkkio ja taas hän pistää porukkaa hengiltä enemmän kuin tarpeeksi ja taas hän sanoo olevansa palannut. Sitten siellä on jokin sumopainijatappaja, viulistitappaja, puliukkotappaja sun muita jotka ovat kyllä ihan huvittavia ja kamppailukohtaukset ovat makeita, mutta alkavat tuntumaan jo hieman liialliselta ja keventävät tunnelmaa suuresti toimintakomedian puolelle. Tämä alkoi itse asiassa jo muistuttamaan enemmän jotain Smokin' Acesia tai Shoot 'em Upia, mutta vain eri päähahmolla. Mikä ei sinänsä ole huono asia koska pidän molemmista elokuvista ja Smokin' Acesin nostan hyvinkin korkealle, mutta kaikki tämä aiheuttaa sen että Chapter 2 on vain tavallinen jatko-osa ja väitänkin, että se on silkkaa bullshittia kuinka John Wick-sarja muka alunperin luotiinkin trilogiaksi. Ehkä siinä suhteessa, että haluttiin tehdä kolme elokuvaa, mutta ei tosiaankaan koska haluttiin kertoa kolmen tarinan kattava yhtenäisyys. Jos näin olisi ei oltaisi tyydytty niin suureen määrään itsensätoistoa vain suuremmassa mittakaavassa. Hitto! ensimmäisessä osassa oli kohtaus jossa näytetään John Wickin paljas selkä ja siellä näkyvät tatuoinnit, joten tottakai sama kohtaus tehdään tässä kaksi kertaa samanlaisena ja kolmannen kerran melkein samanlaisena.

Riccardo Scamarcio on aika mitäänsanomaton pääpahis ja kyllä tällaiset elokuvat vaativat paljon karismaattisempia näyttelijöitä tuollaisiin rooleihin. Toki hänen hahmonsa onkin sellainen harkitsematon nulikka, että siihen ei nyt mitään Max von Sydowia tarvitakaan, mutta ehkä silti enemmän kuin Kevin McAllister.

John Wick: Chapter 2 on hyvin viihdyttävä toimintaelokuva joka on kuin aie remixata ensimmäinen osa.

Tähdet: ***(*)

John Wick: Chapter 2

Jack Reacher: Never Go Back (2016)

Ex-supersotilas ja nykyinen kiertävä freelancersankari Jack Reacher (Tom Cruise) jatkaa samoiluaan ympäri yhdysvaltoja pelastellen milloin ketäkin mistäkin pulasta. Ajoittain hän on puhelinyhteydessä entiseen päämajaansa, flirttaillen seuraajansa majuri Turnerin (Cobie Smulders) kanssa, mutta vieraillessaan ihan fyysisesti paikalla saakin kuulla Turnerin olevan odottamassa sotaoikeudenkäyntiä. Häntä syytetään valtiosalaisuuksien myymisestä ja tottakai se on bullshittia, joten Reacher aikoo pelastaa ystävänsä pulasta. Luonnollisesti jälleen kerran kyseessä ovat isommat tahot jotka koettavat salata omat rötöksensä ja siten joudutaan mukiloimaan entisiä kollegoita, joista osa sen ansaitseekin. Onneksi Reacherin ei tarvitse hakata kaikki yksin vaan Turner saa itsekin harjoittaa leipien leipomista otsanahkoihin.

Ohessa Reacher pelastaa mahdollisen yllätystyttärensä Samanthan (Danika Yarosh) väärälle tielle sortumiselta. Joka muuten on taiteellisesti lahjakas, että enää puuttuu jokin katujengi joka koettaa painostaa hänet mukaansa ja Denzel tottakai.

Pidin ensimmäisestä Jack Kurottajasta ja vaivatta suosittelen sitä jos kaipaa laadukasta toimintaelokuvaa katsottavakseen. Hyvät roolisuoritukset, tyylikkäästi toteutetut toimintakohtaukset ja sopivasti pulssia nostattava rytmitys jonka ansiosta sanoo fuck yeah! kun sankari pistää pahikset lihoiksi. Se ei kuitenkaan saanut minulta kuin kolme tähteä viidestä ja syystä että se kulki liiankin helposti maaliin. Sankari oli niin voittamaton, että kertaakaan ei tuntunut siltä kuin hän olisi vaarassa ja se nyt vain käy jossain vaiheessa tylsäksi. Onhan se toki supermakeeta nähdä kun joku on niin huipputason ammattilainen, että jokainen vastustajan liike on ennakoitu ja kisa on voitettu jo ennen kuin se alkaakaan. Siksipä juuri toimintakohtauksista saadaan ns. cooleja, mutta jännitystä se syö. Varsinkin kun Cruise ei ollut ainoana sitä tekemässä, vaan siellä on kaikenmaailman Liam Neesonit ja Denzel Washingtonit toteuttamassa askeleensa yhtä tarkasti.

Pidän jotenkin kiehtovana sitä, että näitä Lee Childin kirjoittamia Jack Reacher-kirjoja on arviolta 3800 erilaista (24 romaania ja joitakin lyhyttarinoita), mutta filmatisointeja niistä on tehty vain kaksi (2). Toki Jack Reacher-kirjasarja on määrästään huolimatta aika uusi, sillä ensimmäinen niistä on niinkin tuore kuin vuodelta 1997, että sinänsä ymmärrettävää on ettei elokuvia olisi kovinkaan montaa. Kuitenkin kyseessä on ilmeisen menestynyt sarja, että olisi luullut Jackin seikkailleen valkokankaallakin jo ennen Cruisen astumista kehiin (Cruiseton tv-sarja on ilmeisesti kehitteillä).

Lee Child on kertonut eläköityvänsä tämän kuluvan vuoden aikana, mutta ettei Reacher katoa minnekään kun velipoika Andrew jatkaa niiden kirjoittamista. Samapa tuo, sillä vielä tähän päivään mennessä en ole lukenut ainuttakaan Childin kirjoista, vaikkakin pistänyt merkille nimen lukuisten teosten kannessa. Onkin muuten mielenkiintoista sitten vastaisuudessa huomata, että miten veljen nimi näkyy kannessa. Olettaisin kuitenkin, että asettelu edelleen tehdään siten että ylhäällä lukee kissankokoisin kirjaimin Lee Child ja vasta jossain alempana sekä pienempänä todellisen kirjoittajan nimi. Nimellä niitä kirjoja kuitenkin myydään, aivan kuten tehdään uusien Hercule Poirot-teostenkin kohdalla jotka edelleen tyrkyttävät itseään Agatha Christiella.

Mutta nyt kun jutustellaan näistä Reacher-kirjoista niin tämä Never Go Back on osa 18 mitä tulee kirjallisiin versioihin, kun taas ensimmäinen elokuva pohjautui yhdeksänteen kirjaan, että mitenkään kronologisessa järjestyksessä ei näiden kohdalla liikuta. No, voihan niitä filmatisointeja muokata aina sen verran, että jos ei ole kirjoja lukenut ei tule myöskään huomaamaan elokuvien kohdalla mahdollisia epäloogisuuksia alkuperäisessä tarinallisessa jatkumossa. Ilmeisesti tämän Never Go Backin kohdalla tuo nimenomainen kirja nro. 18 valikoitui syystä, että suoran jatkon sijaan haettiin sarjasta kirjaa josta saataisiin mukaan hahmo jota hyödyntää tulevissa elokuvissa Jack Reacherin parina, tms. Tai muutenkin saada hahmoja joita kirjoittaa mukaan (ts. se potentiaalinen tytär) vastaisuudessakin.

Kyynikko sanoisi, että Never Go Back valikoitui vain siksi koska siitä saatiin nimenomaan naispari Reacherille ja tässä puhuisi enemmän markkinointikoneisto kuin juonieheyteen keskittyminen. Itse tosin pidän parin sukupuolen sijaan mahdollisena kompastuskivenä ja huolenaiheena sitä, että jos Reacherille ruvetaan luomaan tiimiä ympärilleen niin menettääkö elokuva merkityksensä Cruisen toisen supersotilasagenttisankarisarjan eli Mission Impossiblen rinnalla. Sehän alkoi ryhmäajatuksestaan huolimatta aika selvästi Cruisen egobuustaussooloiluna, mutta toki alkoi myöhemmin tukeutumaan enemmän tiimityöskentelyyn ja sama saattaisi olla Reacherinkin edessä ja siinä vaiheessa tulee mieleen, että tarvitaanko sitä sitten enää?

Reacher ja Mission Impossiblen Ethan Hunt ovat kuitenkin aika samanlaisia hahmoja: molemmat ovat virallisista statuksistaan huolimatta valtion supersotilaita, sangen käteviä käsistään ja päihittävät pahimmatkin viholliset, mutta Hunt toimii suunnitelmista huolimatta enemmän James Bondin tavoin, että improvisoi juostessaan ja on elegantimpi liikkeissään. Kun taas Reacher toteuttaa naamaanhakkaamisensa laskelmoidummin ja Equalizerin Robert McCallin tavoin on jo "nähnyt ennalta" miten voittaa matsin. Mikä sitten Reacherin kohdalla johtaa hieman ylimieliseenkin asenteeseen kun hän kertoo vastustajalle mitä aikoo tehdä ja miten rusinaksi pahis tulee muuntumaan nyrkittämisen jälkeen ja sitten näin tapahtuukin. Ts. hän provosoi vastustajan toimimaan haluamallaan tavalla. Sooloilijalle tämä sopii koska siinä ei tarvitse miettiä kollegan aivoituksia, mutta jos mukana on pari tai muutama niin sitten ei voida olla aivan samalla asenteella vaarantamatta kavereita. Ja jos taas Reacherin stailia muutetaan koska hänellä on jenginsä niin hän saattaa muuntua Huntiksi ja silloin taas Jack Reacherilla ei olekaan enää tilaa. Varsinkaan jos Reacher saa vielä jonkin laserleikkurikellon ranteeseensa. Joten jos näitä elokuvia tehdään vielä lisää, antaisivat niiden olla yksilösuorituksia. Tämä ei kuitenkaan puhu Cobie Smuldersia taikka hahmoaan vastaan, sillä hänen annetaan toimia lähes tasavertaisena kumppanina, joskin hahmonsa läsnäololla synnytetään joitakin muka hassuja tilanteita joissa Reacherin keskittyminen rikkoontuu ja siinä mennään juuri siihen suuntaan johon viittasin aiemmin. Kenties majuri Turner voisi saada mielummin spin offinsa kuin olla osa pääsarjaa.

Tämä kakkososa toimii ihan samalla tavalla kuin ensimmäinen, mitä nyt vain tyypilliseen jatko-osan tapaan ollaan panoksia nostettu lisäämällä hahmoja ja... no, siinä se nyt sitten olikin.

Hyvä, tyylikäs toimintaelokuva on edelleen kyseessä, mutta se vähäkin "yllätyksellisyys" mitä ensimmäinen osa tarjosi on muuttunut jo nyt rutiiniksi ja harmillista se on erityisesti siksi, että tämän kakkososan pahisten pitäisi olla kyvyiltään vertailukelpoisia Reacherin kanssa ja siitä annetaankin sopivasti merkkejä, mutta sitten kun päästään itse asian ytimeen osoitetaan jälleen kuinka omnipotentti Reacher onkaan, jonka vuoksi uhka tuntuu jälleen aika mitättömältä. Supersotilaatkaan eivät ole tarpeeksi super kun vastassa on Reacher ja oikeastaan ainoat kerrat kun näin ei ole tapahtuvat silloin kun kyseessä yhteistyö Turnerin kanssa, joka tuolloin johtuu aikalailla siitä kuinka parillekin on saatava jotain tekemistä. Toisin sanoen vaikka Smuldersin Turner onkin tehokas taistelija itsekin niin hän heikentää Reacheria ja se taas on käsikirjoittajien syytä. Ja mitä tulee Samanthaan niin hän edustaa samaa kuin Equalizer kakkosen taiteilijapoika, että hänen pääasiallinen merkityksensä on inhimillistää sankaria ja tuoda sitä perheellisyyttä joka juurettaisi häntä. Se vain tuntuu samalla tavalla pinnalliselta kuin McCallilla, että se sysätään sivuun heti kuin nyrkkimatsi tulee kyseeseen. Joskin kun tässä tapauksessa liikutaan triona niin tottakai mukana on sentään hieman enemmän yritystä kuin McCallin tapauksessa, että ei se nyt sentään ihan hukkaan heitettyä ole. Se ei vain missään vaiheessa vaikuta siltä, että se olisi tarkoitettu kestämään (lopetus tukee tätä oletusta) ja siten uskottavuus on aika heikoissa kantimissa. Tämä kuitenkin on Jack Reacher-elokuva ei Jack ja kaverit ja se tehdään selväksi joka kerta kun viimeinen sana sanotaan, koska sen sanoo aina herra Reacher. Erityisen painokkaasti se tehdään kohtauksessa jossa Turner vaatii asemaansa ammattilaisena eikä naisena ja silti saarnan jälkeen se on heti yes massa! jotta Reacher saa tahtonsa läpi. Olisi ollut rohkea veto pistää päähahmo sivuun kun pelin loppupomo tulee vastaan ja antaa sen isoluisen tädin voittaa Huippumalli haussa eikä vain pitää häntä mukana imagollisten pisteiden keruun vuoksi.

Mutta mitä toimintaelokuvaan tulee on Never Go Back varmaotteisen laadukas ja sen katsoo mieluusti läpi.

Tähdet: ***

Jack Reacher: Never Go Back

Jerry Stiller 1927-2020

The Equalizer 2 (2018)

Aina silloin kun entinen CIA:n supersotilas Robert McCall (Denzel Washington) ei käy rankaisemassa pahantekijöitä tuhmuuksistaan jatkaa hän eläköitynyttä hiljaiseloaan uberkuskina ja tarkkailee ihmiselon ihanuutta sekä kurjuutta. Kun Robertin ystävä ja ex-pomo Susan (Melissa Leo) tapetaan agenttityönsä seurauksena, aikoo hän löytää ja rangaista syyllisiä. Ei vain koska se on oikein vaan koska tällä kertaa se on myös henkilökohtaista ja sitä se on jo siksikin, että tottakai tuttuun tapaan pahikset löytyvät lähipiiristä.

Siinä sivussa sitten vielä hoidetaan omilla hoodeilla häiriköivä jengi ja pelastetaan paikallinen taiteilijanuori väärälle tielle sortumiselta. Tämä jengiosuus on muuten joko kirjoitettu tosi surkeasti taikka sitten elokuvasta on leikattu iso osa pois, sillä mikään jengi ei taatusti jättäisi asiaa sikseen jos joku tulisi nöyryyttämään heitä, mutta niin vain nyt tapahtuu ja jengi katoaa kuvioista kuin Taika-Jim olisi tehnyt jonkin hypnoottisen eleen.

Pidin ensimmäisestä Tasoittajasta ja vaivatta suosittelen sitä jos kaipaa laadukasta toimintaelokuvaa katsottavakseen. Hyvät roolisuoritukset, tyylikkäästi toteutetut toimintakohtaukset ja sopivasti pulssia nostattava musiikki sekä rytmitys joiden ansiosta sanoo fuck yeah! kun sankari pistää pahikset lihoiksi. Se ei kuitenkaan saanut minulta kuin kolme tähteä viidestä ja syystä että se kulki liiankin helposti maaliin. Sankari oli niin voittamaton, että kertaakaan ei tuntunut siltä kuin hän olisi vaarassa ja se nyt vain käy jossain vaiheessa tylsäksi kun tietää liiankin varmuudella lopputuloksen. Onhan se toki supermakeeta nähdä kun joku on niin huipputason ammattilainen, että jokainen vastustajan liike on ennakoitu ja kisa voitettu jo ennen kuin se alkaakaan. Siksipä juuri toimintakohtauksista saadaan ns. cooleja, mutta jännitystä se syö. Varsinkin kun Denzel ei ollut ainoana sitä tekemässä vaan siellä olivat kaikenmaailman Liam Neesonit ja Tom Cruiset toteuttamassa askeleensa aivan yhtä tarkasti. Toki McCallille oli annettu sademiestä luonteeseen jotta olisi vähän muka normaalista poikkeavaa seassa, mutta se ei ollut heikkous vaan jopa tarkensi miehen otteita ja siten vielä entisestään vähensi riskiä saada likaa vaatteisiin.

Tämä kakkososa toimii ihan samalla tavalla, mitä nyt vain tyypilliseen jatko-osan tapaan ollaan panoksia nostettu lisäämällä hahmoja ja... no, siinä se nyt sitten olikin.

Hyvä, tyylikäs toimintaelokuva on edelleen kyseessä, mutta se vähäkin "yllätyksellisyys" mitä ensimmäinen osa tarjosi on muuttunut jo nyt rutiiniksi ja harmillista se on erityisesti siksi, että tämän kakkososan pahisjoukon pitäisi olla kyvyiltään vertailukelpoisia McCallin kanssa ja siitä annetaankin sopivasti merkkejä, mutta sitten kun päästään itse asian ytimeen osoitetaan jälleen kuin omnipotentti McCall onkaan, jonka vuoksi uhka tuntuu jälleen aika mitättömältä. Supersotilaatkaan eivät ole tarpeeksi super kun vastassa on McCall.

Denzel Washington on edelleen sopiva rooliinsa enkä lainkaan ihmettele miksi hän nimenomaan tämän kohdalla suostui uransa ensimmäiseen jatko-osaan, koska onhan tällaista hahmoa varmasti kiva näytellä, mutta kahden tunnin pituudesta olisi hyvin voitu leikata vartti tai enemmänkin pois kun kerran jo nyt tässä vaiheessa tyydyttiin olemaan vain ja ainoastaan osa kaksi ilman sen enempää esitettävänään kuin numero tittelin perässä. Lopussa sentään kosketaan sydämeen, että lopullinen fiilis on ainakin hyvä.

Joskin tosiaan, se jengijuoni oli todella kömpelösti toteutettu. Ensinnäkin oli jo itsessään tarpeettoman kliseistä pistää pelastettavaksi "ottopojaksi" taiteilijanuori jota painostettiin liittymään jengiin, mutta erityisesti se kuinka McCall nolaa jengiläiset hakiessaan nuorukaisen pois heidän luotaan ja nämä vain jättävät asian sikseen eivät koetata kostaa oli kyllä erikoinen päätös, mutta osoitti enemmänkin ettei sillä koko jengiosuudella ollut merkitystä elokuvalle. Kunhan vain piti keksiä jokin asia mikä häiritsisi taiteilijanuoren ajatuksia, mutta ihan yhtä hyvin se olisi voinut olla vaikkapa koulusta lintsaaminen, mikä olisi ollut parempikin koska sitä ei olisi kaivannut jos sitä ei olisi enää myöhemmin mainittu. Väkivaltaan turvautuvan jengin unohtaminen koko elokuvasta sen jälkeen kun heidät on suututettu oli onneton sivuutus ja ei, sitä ei poistettujen kohtausten perusteella oltu vain leikattu tyngäksi vaan sitä ei yksinkertaisesti ollut.

Tähdet: ***

The Equalizer 2

Ensimmäiset 20 miljoonaa (The First $20 Million Is Always the Hardest, 2002)

Piilaakson markkinointipuolella työskentelevä Andy (Adam Garcia) tykkää kyllä urheiluautostaan, hemaisevasta naisystävästään ja kalliista puvuistaan, mutta kaipaa työhönsä muutakin kuin sonnanpuhujan aseman ja hankkiutuu työnantajansa tutkimusosastolle voidakseen luoda käsillään sekä aivoillaan jotain uutta ja konkreettista. Uusi pomo Francis (Enrico Colantoni) on mulkero ja pottuuntunut kun hänen niskoilleen heitettiin noviisi joka todennäköisesti olisi vain tiellä, ja tottakai Andyn elitistinen tyttöystävä jättää hänet kun selviää, että miehen palkka putoaa uuden toimen vuoksi. No, mutta Andylla on intoa ja ideoita... tai no, intoa ainakin.

Francis tyrkkää Andyn johtamaan projektia luoda 99 dollaria maksava sylitietokone ja tämän läppärin tulee olla paitsi edullinen, myös oikeasti hyödyllinen vehje eikä mikään romu jolla ei saa edes Wordia toimimaan. Toisin sanoen kyseessä on niin sanottu mahdoton tehtävä jolla Francis pääsee eroon Andysta ja poistumaan lopulta kokonaan piilaaksosta takaisin omiensa luokse. Andy kuitenkin kokoaa lupaavan nörttiryhmän (Jake Busey, Ethan Suplee sekä Anjul Nigam) ja ihastuu taiteilija Alisaan (Rosario Dawson) joten odotettavissa on altavastaajatarina jossa noustaan vaikeuksien kautta voittoon, saaden siinä ohessa romantiikkakin kukkimaan.

Hmm...

Box Office

Budget:$17,000,000 (estimated)

Opening Weekend USA: $2,535

Gross USA: $5,491

Cumulative Worldwide Gross: $5,491

Kyllä, ensimmäiset 20 miljoonaa dollaria ovatkin selvästi ne vaikeimmat. Ba dum tss!

Ensimmäiset 20 Miljoonaa pohjautuu samannimiseen Po Bronsonin kirjaan ja sitä lukematta olen ymmärtänyt kyseessä olevan teknologia-alan startup-yrityksistä kertovan teoksen, joka innovatiivisten ajatusten ohella käsitteli mahdollista (ja sitten ilmennyttä) alan kuplan puhkeamista. Tapahtuma jota nähtiin internetbuumin alussa Suomessakin. Mutta vaikka ajallisesti 20 miljoonaa kohdistuukin 2000-luvun alkuun niin sen tapahtumat on helppo soveltaa nykyhetkellä trendikkääseen joukkorahoitusilmiöön jossa kuka tahansa voi ideoita kaikkea maan ja taivaan väliltä, jossa voikin nähdä ajoittain yhtä lennokkaita/idealistisia aikeita kuin mitä täyden palvelun läppäri oli elokuvan tapahtuma-ajalle. Vastaavasti 99 dollarin tietokoneesta tuli mieleen myös aiempi tosielämän tapaus nimittäin koko kansan tietokoneena markkinoitu Commodore 64, joka löikin itsensä hyvin läpi ja siten 20 miljoonan juoni ei ole kovinkaan kaukaa haettu, ollen hyvinkin uskottava tarina. Varsinkin kun se elokuvassa luotu tietokone hyödyntää sittemmin jokseenkin arkiseksi käyneitä ideoita, aina jostain ääniohjauksesta virtuaalitodellisuuteen. Siksipä totean pitäväni tarinasta joka soveltuu varsin hyvin elokuvalle jossa altavastaajan innokkuus sekä yritteliäisyys rikkaampia ja paremmin varusteltuja kilpailijoita vastaan vievät voittoon. Elokuvassa on myös aika miellyttävä tunnelma, että sen katsoo hyvin mielellään läpi. Joskin miinuksina siinä on myös hieman turhankin heppoinen ote jonka vuoksi elokuvan tarinasta ei välity tarpeeksi hyvin sen tarkoittama maasta ponnistaminen ja vaikka pituus on sopiva ja askelmerkit ovat oikeilla kohdillaan niin joihinkin käänteisiin mennään vähän turhan nopeasti sekä vaivatta jotta sen merkitys olisi tarpeeksi painokas. Esimerkiksi 99 dollarin tietokoneen ideointi, budjettiin pääseminen ja sen luominen fyysiseksi laitteeksi tapahtuu valitettavan pikaisesti eikä se siis oikeasti tunnu haasteelta jota sen pitäisi elokuvan omien sanojen mukaan olla. Samaten vaikka näytteleminen on kauttaaltaan kelvollista, myös sitä vaivaa sellainen kevytmielisyys ettei 20 miljoonasta ole erityisen mieleenpainuvaksi elokuvaksi. Se varmasti on tarkoitettukin hyvän mielen teokseksi ja onkin sitä, että en varsinaisesti valita vaikka siitä ei enempään olekaan, mutta samalla haikailen mahdollisuutta saada jotain kouriintuntuvampaa. Ehkäpä ns. komedian sijaan jotain vakavampaa? Jos 99 dollarin läppäri olisi vaikkapa levittänyt syöpää ja keksijäjoukko taistelisi läpi kemoterapian saadakseen laitteensa massamarkkinoille?

Tähdet: **(*)

Ensimmäiset 20 miljoonaa

Jack Brooks: Monster Slayer (2007)

Kun Jack Brooks (Trevor Matthews) oli pieni poika, tuli mörökölli ja söi hänen vanhempansa sekä sisarensa. Tapaus tietenkin traumatisoi Jackin eikä hän koskaan oikein päässyt sinuiksi tapahtuneen kanssa ja siksi hänen kasvuvuotensa olivat täynnä patoutunutta vihaa jonka perusteella hänet luokiteltiin pelkäksi häiriköksi. Nyt aikuisena miehenä Jack on edelleen jumissa kiukkunsa kanssa eikä elämä oikein etene kuin konfliktista toiseen ja takaisin. Yritystä kuitenkin vielä on ja Jack käykin iltakursseilla sivistämässä itseään, minkä johdosta hän eräänä iltana päätyy rassaamaan kemianopettajansa Gordonin (Robert Englund) putkia. Hei!, se ei ollut seksiaktiviittaus vaan Jack sattuu olemaan putkimies ja Gordonilla on tukkeutuneet putket. Hei!, sekään ei ollut seksiaktiviittaus. No, siinä tullaan sitten vahingossa vapauttaneeksi paha demoni joka ottaa Gordonin valtaansa, muuttaen hänet hirviöksi suoraan Kaikki rakastavat Raymondia-sarjasta:

Nyt ei oikein opettamisesta tule mitään kun Gordon oksentelee ympäriinsä ja haluaa pureskella ihmislihaa. Samalla hän tietenkin muuttaa oppilaitaan monstereiksi ja nyt Jack viimein löytää tarkoituksen elämälleen: tappaa hirviöitä. Damn, son! oletin elokuvan nimen perusteella Jackin olevan vain tosi innokas Slayer-fani, mutta kyse olikin hieman erilaisesta trashista.

Kannessa on maininta Jack Brooksin olevan "hauskin monsterielokuva sitten Men in Blackin" ja pidin sitä ensialkuun jotenkin outona, koska kaikki mitä olin tästä elokuvasta kuullut viittasi pikemmin old school-Peter Jacksoniin ja Sam Raimiin, mutta elokuvan aikana päättelin mistä MIB-viittaus saattoi syntyä: Robert Englund esittää muodonmuutoksensa niin samalla tavalla kuin Vincent D'Onofrio omansa Men in Blackissa, että sen kohdalla ainakin näin miksi MIB tulisi mainituksi. Muutoin kyseessä on kyllä teos joka vertautuu paremmin mainittuihin Jacksoniin ja Raimiin, sillä limaiset goretehosteet, hirviömaskeeraukset ja yleistyyli ovat samanlaiset edellä mainittujen ohjaajien alku-uran teosten kanssa, että kyllä tämä taatusti on enemmän suunnattu Evil Deadin faneille kuin Willeniumin. Joskin mainittavaa on, että energiassa, silkassa riemussa ja yleisrytmityksessä Jack Brooks jää kyllä niin pahasti edeltävien esimerkkien jälkeen, että hauskin mikään ei tosiaankaan ole onnistunut termi kuvaamaan lopputulosta. Sympaattinen yritys on sopivampi. Paitsi no tietenkin jos esimerkkinä mainitun MIB:n jälkeen ei ole tullut muita komediallisia monsterielokuvia, niin toki tuolloin Jack Brooks on taatusti hauskin sitten...

Erityisen mainiota Jack Brooksissa on se, että kaikki mörököllit ovat käytännön tehosteita (tiedän että moni käyttää nykyään sanaa praktikaali, mutta c'mon hei, se kuulostaa yhtä kauhealta kuin Pertsa lempinimenä Pertille) ja selvä halu tehdä vanhan koulukunnan kauhukomediaa, mutta elokuva kulkee aivan liian hitaalla ollakseen likimainkaan niin terhakas kuin mitä uskottelee olevansa. Kestää tunnin ennen kuin varsinainen elokuvan juoni pääsee liikenteeseen ja sitten se huristellaan vasemmalla läpi kuin salsa suoliston. Ihan oikeasti, ensin tunti että päästään asiaan ja sitten 10 minuuttia myöhemmin se on jo ohitse kun vuoroon tulee outro eli ulostautuminen vihjailemaan mahdollisesta jatkosta. Jota en kyllä usko tulevan sillä eipä tuo Jack Brooks kovinkaan mieleenpainuva hahmo ollut ja kokonaisuutena tämä on kauhukomediaksi aika peruskauraa, saaden nimenomaan ainoat kunnon peukutukset tavastaan tehdä tehosteet fyysisinä aikana jolloin niitä ei juuri enää sellaisina toteuteta. Menee siis välipalasta joka ei kauaa pidä nälkää kaukana, mutta on sentään parempi kuin jatkuva vatsan kurina.

Robert Englundilla tuntui olevan hauskaa roolissaan ja hän näyttää vähän Neil Hardwickilta:

Tähdet: **

Jack Brooks: Monster Slayer

Killing Them Softly (2012)

Nuija ja nuijempi pikkurikollinen (Scoot McNairy ja Ben Mendelsohn) palkataan ryöstämään mafian suojelema korttipeli, ajatuksena vierittää syy pelin valvojan Markien (Ray Liotta) niskoille ja näin selviytyä itse kuin koirat veräjästä. Jotta kukaan ei ottaisi mallia tapahtuneesta ja yrittäisi myöhemmin samaa kutsutaan tilannetta siivoamaan ammattitappaja Jackie (Brad Pitt). Nyt ei ole pahemmin väliä sillä olitko syytön vai et, jos nimesi tulee missään yhteydessä esiin olet aika varmasti päätymässä arkuntäytteeksi.

Elokuvan tekijäporukka sekä kanteen isketty suuri määrä neljästä viiteen tähteen pisteytyksiä ei saa ensimmäiseksi arvelemaan Killing Them Softlyn saaneen Cinemascoressa F-arvosanan ja kun katsoo muita saman kirjaimen elokuvia niin sarjassa jota tähdittävät Disaster Movien tai Alone in the Darkin kaltaiset nimet vaikuttaisi tämä olevan hieman väärässä paikassa. Ymmärtääkseni Cinemascoren pistetyksessä huomioidaan aika vahvasti jo pelkät odotukset näkemäänsä kohtaan ja siihen vaikuttaa luonnollisestikin tapa jolla elokuvia etukäteismarkkinoidaan, joka ilmeisesti Killing Them Soflyn kohdalla oli jokseenkin harhauttavaa, mikä puolestaan kiukutti katsojia. En kylläkään muista miten tätä nimenomaista elokuvaa oli alunperin myyty, mutta sen muistan että noista kannen kehuista huolimatta elokuvaa kuvailtiin tarpeettomankin väkivaltaiseksi ja ahdistavaksi, mikä saa uskomaan mainonnan tainneen painottuneen päinvastaiseen viihteellisyyteen ja ehkäpä Brad Pitt-imagoon(?) eli näin ollen enemmän vaikkapa The Mexicanin suuntaan kuin Seitsemän. En tiedä, ehkäpä joku toinen voi auttaa tässä. Se ainakin on varmaa, että jos Killing Them Softlya on vahingossakaan mainostettu jonkinlaisella valoisalla hymy-Pittilla niin lopputulos ei varmastikaan ole miellyttänyt sitä odottaneita ja se kenties vaikutti aiemmin mainittuun arvosanaan, mutta ei sitten tietenkään kymmeneen laskemisen jälkeen estänyt antamasta positiivisia kommenteja. Se on tehty mikä on tehty. Tämä kun ei ole esimerkiksi mikään Uwe Boll-kehnous taikka esimerkiksi F-listalta löytyneen The Boxin kaltainen kiusalliseen erikoisuuden tavoitteluun ajautunut kiusankappale, joten jos ei oletus ole jossain coolissa toimintaleffassa, tms. saa nähtäväkseen hyvin näytellyn, keskittymiskykyisen ja hyvin kyynisen laatujännärin.

Elokuvan hidas kulku, tummat kuvat, kivulias äkillinen väkivalta ja jatkuva epätoivon tunne saattavat kylläkin masentaa katsojaansa, että se tulee ottaa huomioon jotta jaksaa loppuun saakka turhautumatta. Minä tykkäsin enimmäkseen, mutta ilman pätevää tekijäkaartia ja kärsivällisyyttä ei elokuvan tarina vakuuttanut eikä ratkaisu korostaa tapahtuma-aikaa Bush/Obama-presidentinvaalikilpailulla ollut mielestäni erityisen onnistunut. Niissä kampajapuheklipeissä ei ole sen suurempaa vikaa kuin se, että niitä on turhan paljon ja ne tunnuttaneen valitun vain painottamaan entisestään elokuvan maailman lamatunnelmaa, mikä on sitten liikaa paljon päälle. Itse asiassa se politikointi saattoi olla osasyyllinen siihen F-arvosanaan koska mausteina sellainen menee, mutta jos tarina ei pääasiallisesti ole poliittinen kannanotto niin sen avulla ei tulisi vieraannuttaa yleisöä ja jos katsoja ei kannata kerrottua näkemystä, ollaan aika helposti vastustamassa sitä vaikkapa tässä mainitun Cinemascoren tapauksessa pisteytyksessä. Ja kaikki tietävät kuinka nopeasti nykyään sana kiertää, tai kuinka nopeasti se sana pitää päästä sanomaan.

Tähdet: ***

Killing Them Softly