Shoot 'em Upia lähdin katsomaan vastoin perusasennettani, innoissani. Olin nähnyt pätkän elokuvasta Clive Owenin vierailussa Conan O'Brienissa ja sen perusteella ajattelin kyseessä olevan leffan, joka olisi hubaa alusta alkaen. Tietenkin joka jutussa elokuvaan liittyen hehkutettiin elokuvan porkkana-osuutta, joten sekin kuulosti huisin hassulta. Nyt olen siis katsonut elokuvan ja mitä jäikään vetävän käteen?
Pettynyt? Ei, en pettynyt.
Tyytyväinen? Ei, en ole tyytyväinen.
Kaikenkaikkiaan Shoot 'em Up on vain ja ainoastaan ihan kiva toimintaleffa. Kaikki se hypetys mitä olin kohdannut kuullessani elokuvasta, ei vain pitänyt paikkaansa. Hieman samoin kävi Snakes On A Planen kohdalla. Elokuvajulkaisut ja netti olivat täynnä sitä kuinka cool elokuva se tulisi olemaan ja lopputulos osoittautui niin paskaksi, ettei sitä voi itkemättä edes haukkua (Snakes On A Plane-nimi on paras osa siinä)
Shoot 'em Up ei uudista genreä, ei edes hätyyttele toiminnan merkkipaaluja (esim. Terminator tai Die Hard.) Shoot 'em Up vain tekee vallan mainiota, mutta tasapaksua työtä. Jos käytetään Terminatoria esimerkkinä, niin Shoot 'em Up on Terminatoreista kolmas. Ihan kivaa viihdettä, mutta en ostaisi itselleni, ennen kuin löytäisin sen alekorista.
Jos en olisi sortunut odottamaan liikoja, niin en näe mitään syytä miksi en tuolloin elokuvaa hehkuttaisi. Kaikki merkit elokuvassa olivat lupaavia. Laadukas näyttelijäkaarti Owenista Paul Giamattiin houkutteli kovin. Ei siis ollut tarjolla niitä perinteisiä Joe Laroja ja Frank Zagarinoja (siis keitä?) Tieto siitä, että enemmän kyynisen draamakomedian puolelta tuttu jokamies Paul Giamatti esittäisi kylmäveristä tappajaa, oli mielenkiintoinen ajatus. Tässä se turpea Sidewaysin Merlotmies lahtaamassa populaa vasemmalta ja oikealta. Clive Owen ei mitenkään vastaavaa kutkutusta aiheuttanut ajatuksena coolina ”man without a name”-hahmona, mutta tasokkaanan näyttelijänä Owenia oli helppo pitää jo ajatuksena oikeana. Tietenkin Monica Bellucci laktoosi intoleranssia aiheuttavana maitotissinä kuulosti myös mukavalta. Onhan Bellucci paitsi hyvä näyttelijätär, niin myös aivan himmeän hyvän näköinen. Ja kun ollaan toimintagenressä, niin ennemmin Bellucci kuin Kathy Bates (ei millään pahalla Batesia kohtaan, hän kun on erinomainen näyttelijätär myöskin.) Ja jokainen heistä näyttelijöistä tekeekin sopivan laadukkaan suorituksen Shoot 'em Upissa. Vaikkakaan kukaan heistä ei pääse juuri erityisemmin loistamaan. Hauskinta taatusti on ollut Paul Giamattilla. Sillä hän pääsee sentään esittämään pariin otteeseen hullun miehen naurua. Poislukien Giamattin hullun miehen nauru, ovat sekä Owen että Giamatti saaneet aivan identtiset hahmot suoritettavakseen. Molemmat ovat kaikkia muita fiksumpia, kertovat yhtä huonoja puujalkavitsejä ja ovat oman ammattinsa kirkkaimmat tähdet. Heidät erottaa habitustensa lisäksi vain siitä, että Owen on heistä se naama peruslukemilla taukoamatta oleva ja Giamattilla,,, niin se hullun miehen nauru.
Belluccin hahmo heitetään romukoppaan alkuesiintymisensä jälkeen. Alkuun Belluccin hahmolla esitetään olevan selkeä oma itsepäinen tahto, mutta kohta hänen roolinsa jätetään kantamaan vauvaa ja vinkumaan silmät märkinä. Sääli, sillä ne pari alun kohtausta Belluccilla olivat erinomaisia (kohtaus jossa Owen saapuu Belluccin luokse ja kohtaus jossa Bellucci hankkii kujalla. lisärahaa vauvaa varten.) Näyttelijät tekevät kuitenkin sen, mitä heiltä odotetaankin ja yleisesti toimintagenreä ajatellen, he ovat kaikkea muuta kuin Joe Lara.
Tämänkaltaisissa elokuvissa juoni on sivuseikka ja ulkoasu kaikki kaikessa. Shoot 'em Upissa on kuitenkin suht' onnistunut tarina, joten sitä seuraa ihan kohtuullisella mielenkiinnolla. Lyhykäisyydessään tarina kulkee tällätavoin: Owen suojelee vauvaa. Giamatti ampuu vauvaa. Muutama selityspätkä kertomaan miksi näin on.
Mutta mitä siitä. Kyseessä on elokuva jonka mainostetaan olevan takakannen mukaan ”tiivis, tyly ja räävittömän hauska pulssia nostattava adrenaliiniryöppy.” ei sitä lähdetä valtaosaltaan katsomaan siksi, että saataisiin nähtäväksi jokin Citizen Kane: Judgement Rosebud. Shoot 'em Upeja lähdetään katsomaan ensisijaisesti sillä ajatuksella, että nyt nähdään laadukkaasti tehtyä toimintaa, jossa on kuumia kissoja, rosoposkisia pahiksia, kivileukaisia sankareita, paljon räjähdyksiä ja vauhtia enemmän kuin eduskunnassa huuhaapuheita. Shoot 'em Upeja katsotaan, koska niissä tapetaan populaa hassuilla ja eriskummallisilla tavoilla. Se tahdotaan nähdä toiminnan, ei Talon Jalavan Varjossa vuoksi. Ja tässä mielestäni Shoot 'em Upin suurin ongelma piileekin. Se yrittää aivan liikaa miellyttää katsojan odotuksia siitä, mitä siltä odotetaan. Siksipä Shoot 'em Up on tungettu aivan liian täyteen niitä erilaisia tapoja käyttää pyssyä pahisten lahtaamiseen. Välillä sitä luuli katselevansa jotain arkistojen kätköistä löydettyä MacGyver-jaksoa, joka oli hyllytetty liiallisen verenroiskutuksen vuoksi. Ja se porkkana? Kaksi kertaa täsmälleen sama idea ja pari muuta turhaa leikittelyä porkkanan hyödyllisyydellä. Ja ken on nähnyt Die Hard kakkosen, on jo periaatteessa nähnyt sen porkkatempunkin jääpuikon muodossa.
Koska Shoot 'em Up on ahdettu täyteen niitä jekkuja, niin pian niitä ei enää erotakaan toisistaan ja ne eivät tunnu juuri kovin kummoisilta. Vertailukohdaksi voidaan ottaa Jason Stathamin Crank, joka on näistä kahdesta suositeltavampi, mutta oikeastaan vain siksi että se tuli ensin. Cank on hyvin samanlainen kuin Shoot 'em Up. Molemmissa pyrittiin jatkuvaan liikkeeseen, monimuotoisiin tapoihin saada aikaiseksi ruumiita ja molemmat olivat täynnä kettuilua genren tunnusmerkkejä kohtaan.
Crank vie voiton muutaman seikan vuoksi.
A. Crank ei alleviivannut niitä genrevitsejään, kun taas Shoot 'em Up lausuu niitä ääneen toistuvasti.
B. Crankin geneerinen konerocktausta rytmitti paremmin elokuvaa. Shoot 'em Up käyttää pehmohardrockbiisejä, jotka kuulostavat enemmän naapurin perjantai-illalta, kuin agressiivisen action puuskutukselta.
Crankin valaistus oli kenties tylsän perinteinen, mutta Shoot 'em Upin homesävy on masentavan näköistä katseltavaa.
A. Crank ei alleviivannut niitä genrevitsejään, kun taas Shoot 'em Up lausuu niitä ääneen toistuvasti.
B. Crankin geneerinen konerocktausta rytmitti paremmin elokuvaa. Shoot 'em Up käyttää pehmohardrockbiisejä, jotka kuulostavat enemmän naapurin perjantai-illalta, kuin agressiivisen action puuskutukselta.
Crankin valaistus oli kenties tylsän perinteinen, mutta Shoot 'em Upin homesävy on masentavan näköistä katseltavaa.
Parasta Shoot 'em Upissa on keino kertoa tarina juostessa. Hyvä on, kyseessä ei ole mikään uusi idea, koska jo aiemmin mainitsemani Terminator kertoi pääosan tarinastaan henkilöiden paetessa Ah-nuldia. Myös Shoot 'em Upin tarinankerronta tulee jatkuvassa liikkeessä ollessa ja tämänkaltaisessa elokuvassa se on vain eduksi, sillä tällöin katsojalle ei anneta liikaa aikaa rauhoittua. Kaikkea vyörytetään sitä tahtia silmille, että aikaa tupakkatauolle ei jää. Ja jos aiemmin ei olisi jo tullut Crankia ja etenkin, jos jo vuonna '94 ei olisi jo tullut Charlie Sheenin elokuvaa The Chase, niin varmasti Shoot 'em Up olisi tuntunut mielestäni huomattavasti paremmalta elokuvalta.
The Chase?
Kyseisessä elokuvassa Charlie Sheen ajautuu kaappaamaan Kristy Swansonin suklaapatukalla (vrt. porkkana) ja kohta on kaikki mahdollinen pariskunna perässä. Kuten Shoot 'em Upissa, myös The Chase-elokuvassa kaikki kerrotaan vauhdissa puujalkavitsien lomassa ja taustalla soi pehmohardrock (tai The Chasen tapauksessa pehmopunkpop.) Shoot 'em Up on parempi kuin The Chase, mutta jälkimmäinen osoittaa ettei ole mikään lajityypin uudistaja,,, ja tuskin on The Chasekaan mikään innovatiivisuuden tukijalka ollut.
Kaikkinensa Shoot 'em Up on ihan kivaa laadukasta toimintaviihdettä Crankin hengessä. Eli jos ei odota liikoja, niin tästä saa vallan mainiota ajantappoa aikaiseksi. Ei mikään unohtumaton klassikko, mutta ikävin sanoin, ihan kiva.
Tähdet: ***
Btw. Olisin antanut elokuvalle vain kaksi tähteä, mutta siinä on niin funky Bondmainen lopputekstiosuus, että se ansaitsee jo yksinään yhden tähden.
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti