70-luvulla ja 80-luvun alussa olivat zombie- ja kannibaalielokuvat kovaa huutoa, ja näin oli etenkin Italiassa, jossa kyseiset genret tuottivat lukuisia edustajia. Suurin osa edellämainittujen lajityyppien edustajista olivat sanalla sanoen sontaa. Kunhan vain laitettiin kameran eteen paljon verta ja paljasta pintaa. Dubattiin elokuvat huonosti ja näyttelijät esiintyivät englanninkielisten pseudonyymien alla, jotta amerikkalainen yleisö ei vieroksuisi ulkomaalaista elokuvaa. (Dubbausta ja englanninkielisiä nimiä harrasti muunmuassa Sergio Leone elokuvissaan, joten kyseessä oli jo suht' vakiintunut käytäntö.) Koska nyt varsinaisessa käsittelyssäni on Ruggero Deodaton Cannibal Holocaust, (kansi antaa kaksi julkaisuvuotta elokuvalle [1979 ja 1980], joista jälkimmäinen on yleisemmin esillä oleva, joten se kelpaa minullekin.) niin unohdetaan zombiet ja keskitytään itse elokuvan lisäksi hieman yleisemmin kannibaalielokuviin. Selkeästi pääsyy tuon ajan kannibaalielokuvien suuren määrään (kuten myös muidenkin italokauhujen) on se vanha totuus, että kun yksi myy hyvin, niin sitä kannattaa toistaa siihen asti kunnes se ei enää myy hyvin. Jos luulette sen olevan vain huuhaata, niin ei tarvitse kuin kääntää katse jenkkeihin ja niihin kaikkiin puolivillaisiin jatko-osiin joita siellä suolletaan pihalle ahkerammin kuin ehtii oksennusta edellisen jäljiltä suunpielistä pyyhkiä. Suurin osa näistä kannibaalielokuvista käytti samaa peruskaavaa: Joukko ihmisiä etsii taruna pidettyä kannibaaliheimoa, kohtaavat heidät, kiusaa heitä ja joutuvat lopulta paloitelluiksi ja syödyiksi. Ja se on aina se sama juttu. Päähenkilöt kuvataan aluksi jonkinlaisina idealisteina ja sitten jostain syystä heidän aiemmat motivaationsa katoavat ja he kiusaavat alkuasukaheimoa paukuttelemalla pyssyjään, lyömällä heitä ja raiskaamalla vinkuvat naiset. Oletan että ohjaaja/käsikirjoittaja haluaa osoittaa että tämä valkoinen, sivistynyt herraskansa kaupungista ei ole mitään omista harhaluuloistaan huolimatta, kun astutaan natiivien alueelle. Aluksi nimitäin kannibaalit kuvataan vain inisevinä villeinä joille aurinkokin edustaa suurta jumalallista voimaa ja valkoinen mies/nainen on sivistynyt ja täten omasta mielestään parempi kuin kyseessä olevat kannibaalit. Kohta asetelmat käännetään ja valkoiset ovat yksinkertaisesti vain väkivaltaisia sadisteja ja heidän kohtalonsa joutua syödyiksi, on katsojien silmissä jotenkin oikeutettua. Mitäs menivät sinne minne eivät kuuluneet. Tämä idea on kieltämättä toimiva kuvaus siitä, kuinka ihminen kuvittelee olevansa luomakunnun kruunu ja miten valkoinen ihminen nimenomaan on ihmisten sisäisessä hierakiarkiassa muita korkeammalla. Sääli vain että poikkeuksetta jokainen kannibaalileffa ei osaa hyödyntää sisältöään toimivasti. Anteeksi, korjaan edellistä. Jokainen tuon ajan italokannibaalileffa ei osannut hyödyntää ideaansa toimivasti. Kuten American Pie-elokuvissa, joissa oli todettu eritteiden olevan puoliaivojen mielestä hauskaa ja täten sitä kannattaa toistaa loputtomiin. Niin myös nuo kannibaalielokuvat sortuivat verellä läträilyyn, paljaaseen pintaan ja niihin muutamiin shokkiefekteihin jotka eivät palvelleet elokuvaa mitenkään muuten, kuin että niillä saatiin elokuvalle mainetta. Sensuuri luonnollisesti iski jokaiseen verimössöelokuvaan ja tieto siitä, että kyseinen elokuva oli kielletty Suomessa, sai vain katsojansa innostumaan. Mutta suurin osa niistä kielletyistä elokuvista olisi pitänyt kieltää syystä että ne eivät olleet hyviä, ei koska niissä syötiin jotain eläimen maksaa muka ihmisen ruumiinosana. Minunkin muistikuvani Cannibal Holocaustista olivat ennen uusintakatselua positiivisia. Muistelin että "olipas se rankka elokuva, eipä nykyleffoilla ole samaa vaikutusta." Ja että "tämäpä oli se elokuva jonka idean Blair Witch Project nyysi." Mutta katseltuani nyttemmin uudestaan tuon Cannibal Holocaustin, joudun vain toteaamaan että olisi kannattanut jäädä niihin muistoihin, sillä nyt huomaan kuinka aika oli kullannut ne muistot. Cannibal Holocaust on huono elokuva. Jos kuitenkin Cannibal Holocaustin suhteuttaa vertailemalla sitä muihin aikalaiskauhisteluihin, niin siinä on kieltämättä parempaa ideaa kuin monessa muussa. Mutta vertaillessa Cannibal Holocaustia kauhugenreen, tai elokuviin ylipäätään, on todettava, että Cannibal Holocaust on elokuva joka ei mahtuisi edes kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien top 5000-listalle, ja edes minä en keksi 5000 hyvää elokuvaa. Ymmärrän kyllä miksi Cannibal Holocaust on kerännyt mainetta genreharrastajien joukoissa. Kyseessä kuitenkin on elokuva joka on shokeerannut katsojia kovastikin aikoinaan sen suorasukaisella väkivaltaisella graafisuudellaan, mutta tätä ei kannata sekoittaa siihen että kyseessä olisi muuten kuin splatterhenkisesti hyvä elokuva. Tarinan aloitus on aivan onnistunut. Neljä dokumentaristia lähtee samoamaan Amazon viidakoihin, tarkoituksenaan löytää huhuttu kannibaaliheimo ja dokumentoida heidän olemassaoloaan. Joka tietenkin lopulta johtaa siihen, että kannibaalit todellakin ovat kannibaaleja ja dokumentaristit osoittautuvat soveliaaksi vatsantäytteeksi. Nerokas idea elokuvassa on se, että näiden dokumentaristien tarina kerrotaan heidän kuolemiensa jälkeen jäljellä jääneiden videonauhojen kautta. Elokuvan tarinalliset ongelmat syntyvät lähes heti alun pohjustuksen jälkeen. Alkupohjustuksen perusteella meidän katsojien tulisi ajatella, että tässä on ryhmä nuoria jotka ovat perusmassakansaa luonteenpiirteidensä perusteella ja joilla kuitenkin on oikea halu kuvata dokumenttiaan. He kiusaavat leikkisästi toisiaan, pitävät hauskaa ja lähtevät matkaansa vailla huolenhäivää. Kuitenkin katsojien mielipiteen tästä ryhmästä pitäisi muuttua heti, kun ryhmä kohtaa ensimmäisen nattivineidon. Sen sijaan että he vain toimisivat kuten dokumentaristien oletetaan toimivan, eli pysyttäytyvän ulkopuolella tarkkailijoina, he päättävät ryhmänä raiskata ja pahoinpidellä tämän natiivineidon. Ei syytä muu kuin se, että neito oli nyt siinä. Nyt katsojan tulisi asennoituvan kannibaalien puolelle ja näkevän tarinan siten, että dokumentaristit ovat pahiksia ja tulevat saamaan mitä ansaitsevatkin. Onkin helppoa olla kannibaalien puolella, sillä heti raiskauskohtauksen jälkeen dokumentaristiryhmää kuvataan julmia kusipääsadisteina jotka polkevat kaikki jalkoihinsa. Logiikkaongelmia elokuva tarjoaa katsojilleen toistuvasti, tosin pääosin samaa logiikkaongelmaa. Kun dokumentaristiryhmä on ensin kiusannut kannibaaleja ja kannibaalit iskevät takaisin, niin jostain syystä dokumentaristit eivät tee kahta asiaa joiden uskoisi joka ainoa pässin tekevän. A) Vastustavan fyysisesti kannibaaleja. B) Juoksevan pakoon niin nopeasti kuin kintuistaan pääsisi. Sen sijaan dokumentaristit oleskevat joidenkin risukkojen takana ja kuvaavat toisiaan kun kaveri revitään palasiksi ja syödään. Osoittaa kenties uskottavaa dokumentintekotaitoa kuvata vielä silloinkin kun veri roiskuu jossain viiden metrin päässä itsestä. Tietenkin ainoa syy siihen miksi kuvaajat eivät juokse karkuun, on siinä että muutenhan me katsojat emme saisi nähtäväksemme kannibalistisia ilotteluja. tarinallisesti siinä ei ole järjen häivähdystäkään. Jos sinun kaverisi jää kiinni kun kannibaalit tulevat, niin jos et kerran aio auttaa kaveriasia, niin kaipa juoksit karkuun. Etkä todellakaan jäsi muutaman metrin päähän kuvaamaan ja toteamaan "tämä on kauheaa." Tosin, jostain syystä nämä lukuisat kannibaalit eivät näe sinua, vaikka oletkin vain siinä muutaman metrin päässä kamerasi kanssa. Ilmeisesti ihmisliha ei toimi samalla tavalla kuin porkkana. Oletettavasti näillä dokumentaristeilla oli jo alunalkaeenkin taipumusta itsetuhoon, sillä miksi muuten he eivät vastustaneet kannibaalien kopelointia potkimalla ja kiljumalla? Ei. He vain nytkyivät vähän ja antoivat ihmislihalle persot repiä itsensä palasiksi. Epäloogista on myöskin se, että jos me katsojat saimme tarinassa motiiviksi kannibaalien kostotoimenpiteet, niin miksi kannibaalit vetivät tappamansa hyypiöt samantien raakoina poskiinsa? Ei kai heillä voi olla nälkä taukoamatta? Olisi luullut että jos kerran halusivat syödä dokumentaristit, niin yhden jälkeen olisi vatsa ollut niin täynnä, että loput olisi voinut vain lahdata ja laittaa kaappiin odottamaan seuraavaa päivää. No, kenties se nälkä todellakin kasvaa syödessä. Ja miksi tosiaan kannibaalit muka syövät uhrinsa samantien. repivät suolia esiin ja syövät sellaisinaan, verisenä mössönä. Jos oletetaan, ettei natiiveilla ole tulentekotaitoa, niin olisi kuitenkin oletettavaa, että he pesisivät lihat ensin. Kenties olen vain nirso, mutta en minäkään possua syö siten, että revin sen riekaleiksi ja syön paikanpäällä. Suurin ongelma Cannibal Holocaustissa on kuitenkin se, että kun on kerran keksitty hyvä idea siinä, että katsoja näkee tarinan jäljelle jääneiden videonauhojen kautta, niin siellä pitäisi olla enemmän rikkonaisia leikkauksia ja muuta samanlaista leikkaamatonta materiaalia. Katsokaapa vaikka niitä setänne kuvaamia videoita serkkunne häistä ja hautajaisista. Sellaista olisi Cannibal Holocaustinkin pitänyt olla. Etenkin kun virheellisesti yli puolet materiaalista elokuvan autenttisesta filmimateriaalista on kuvattu muulla kuin käsivaralla. Idea kuitenkin siitä, että syötyjen dokumentaristien tarina tulee esille heidän kuvaamansa materiaalin kautta on erinomainen. Ihmetyttää tosin se, että miksi dokumetaristit muunmuassa kuvasivat sen kun he raiskasivat sen natiivitytön? Mihin kohtaan dokumenttia se olisi tullut. Tietenkin olisi mahdollista, että he olisivat lopulta leikanneet sen pois itse dokumentista. Mutta elokuvan sävy antoi olettaa, että raiskauksen kuvaaminen olisi kuulunut itse dokumenttin, koska eiväthän ne kannibaalit nyt sentään ihmisiä ole. Cannibal Holocaust on amatöörimäisesti näytelty, turhiin shokkiefekteihin taipuva, keskenkertainen haukotus. Nyt pinnalla olevien gore-elokuvien pirtaan Cannibal Holocaust sopii hyvin, sillä kuten Hostelit ja vastaavat, myös suurin osa Cannibal Holocaustin elokuvallisista arvoista keskittyy ikävä kyllä sen graafisuuteen, vaikka tarinassa olisi ollut elementtejä hyväänkin ihmisluonnon kuvaukseen. Jos kiinnostusta kannibaalielokuviin löytyy, niin ei kuitenkaan kannata valita katseltavaansa sen saaman sensaatiojulkisuuden vuoksi, vaan suosittelen katsottavaksi esimerkiksi elokuvaa Erämaa Syö Miestä (Ravenous, 1999) jossa huomattavasti Cannibal Holocaustia onnistuneemmin kuvataan niin kannibalismi, kuin sen shokkiarvokin. Vastaavasti pyydän välttämään elokuvaa Elossa (Alive, 1993) sen siirappisuuden takia. Vaikka jokin pohjautuu tositapahtumiin, niin ei silti aina hyvä ole, kuten Elossa todistaa. Kaikkiin aikalaisiinsa verrattuna Cannibal Holocaust osoittaa kuitenkin marginaalisen parempaa tarinointia, vaikkakaan sen totetus ei lunausta odotuksia. Kyseessä on kuitenkin vain elokuva jonka mielenkiinto on luotu muiden kuin elokuvallisten arvojen kautta. Dokumentti-ideansa vuoksi elokuva saa pisteytykseensä enemmän kuin yhden tähden.
Tähdet: **
Tätä taustoitti: Stargate ost. (David Arnold)
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti