Hyvää joulua kaikille

 

Trouble in L.A. (Elektra Luxx, 2010)

Pornoalan taakseen jättänyt Elektra Luxx (Carla Cugino) opettaa nyttemmin liikkeitään kansalaisopistolla, kun kohtaa siellä Coran (Marley Shelton) joka on nyysinyt joltain bändiltä kasan sanoituksia jotka kertovat Elektrasta ja ajatteli vastapalveluksen toivossa olevan syytä toimittaa ne ex-pornotähdelle. Vastapalvelus on saada Elektra paneskelemaan Coran puolison kanssa... koska... no, koska...

No kuitenkin, väärinkäsityksen vuoksi Elektra päätyykin sänkyyn Dellwood Butterworthin (Timothy Olyphant) kanssa, joka sattuu olemaan edellä mainitun bändin palkkaama yksityisetsivä aikeenaan saada sanoitukset takaisin. Seuraa tietenkin hetkellinen ihastuminen, joka unohdetaan samantien. Toisaalla on joku lasbopariskunta joilla on ilmeisiä suhdeongelmia, Elektran naapuri jolla on suhdeongelmia, pornobloggaaja jolla on suhdeongelmia, etc. Eivät nämä tarinat oikeastaan liity toisiinsa, mutta ovat siellä kuitenkin ja näin ollen niitä olisi ehkä voinut karsia poiskin. Varsinainen punainen lanka on Elektra, miten hän näkee itsensä, miten muut näkevät hänet ja millainen hän oikeasti on.

Takakannessa mainitaan Trouble in L.A.:n olevan "kauan odotettu jatko-osa yleisön ja arvostelijoiden ylistämälle elokuvalle Women in Trouble", joka on itseltäni jäänyt näkemättä ja pitikin googlata kuinka tiukasti nämä yhdistyvät että kannattaako tätä jatkoa katsoa näkemättä ensimmäistä osaa. Ilmeisesti merkittävin tarinallinen jatkumo on pääosahahmon eli Elektra Luxxin oleminen myös aiemmassa elokuvassa, mutta esimerkiksi samaa ohjaajaa,  tms. lukuunottamatta eipä kyse ole kuitenkaan mistään suoranaisesta tarinan jatkamisesta vaan pikemminkin sävyjen. Näin ollen en pidä välttämättömänä katsoa Women in Troublea ainakaan juonellisten seikkojen vuoksi, mutta myönnettäköön siitä lukemisen aiheuttaneen sen, että jos se nyt sattuu vastaan niin kyllä sen voisi vilkaista. Pelkästään elokuvan juliste loi mielikuvan  Pedro Almodóvarista ja sisällön perusteella kyseessä voisikin olla eräänlainen kunnianosoitus hänelle.

Olen aika varma, että elokuvien nimetkin viittaavat Almodóvariin ja ehdin jo ennen tapauksiin perehtymistä arvella olleenkin jokin Naisia hermoromahduksen partaalla-uusintaversiointi.

Kolmas osa nimeltään Women in Ecstasy on ainakin ollut suunnitteilla.

En tiedä mikä tämän kakkososan budjetti on ollut, mutta ensimmäinen osa oli maksanut vain 50 000 ja mukana oli silti varsin nimekäs kaarti kuten esimerkiksi Carla Cugino, Josh Brolin, Joseph Gordon-Levitt, Connie Britton, Xander Berkeley, Elizabeth Berkley, Simon Baker, etc. Mikä kuulostaa aikalailla kaveripalveluksien tekemiseltä (etenkin kun Cugino näyttäisi olevan ohjaajan puoliso), mutta samapa tuo ja kun varsin moni heistä plus lisää on tässäkin osassa, niin jos kulutkin pysyvät kurissa ei luulisi kolmannen osan olevan täysin poissa laskuista. Eri asia tietenkin on se, että tarvittiinko tätä toistakaan.
Aiemmin mainittujen Cugigon, Levittin ja Brolinin ohella tässä elokuvassa esiintyvät muun muassa Julianne Moore, Malin Åkerman, Timothy Olyphant, Kathleen Quinlan, Adrianne Palicki ja monta muuta joiden vuoksi lienee ainakin vaikea pitää budjetti ensimmäisen osan 50 000 rajoissa, mutta niin se varmasti oli jo siinäkin ja kun kokonaistuotto oli vain noin 11 000 dollaria, saattanee se olla syynä sille miksi kolmatta elokuvaa ei ole kuulunut. Samalla se kenties kertoo muutakin elokuvan suosiosta.

Kuten yleensäkin tällaisissa tapauksissa onhan se kiva bongailla tuttuja näyttelijöitä, mutta ei tämä oikeasti mikään ensemble-elokuva ole sillä cameoita ei voi sellaiseen laskea mukaan ja monet muutkin pysyttelevät osuuksillaan sen verran irralla toisistaan ettei sitä voi niinkään nähdä yhteistyönä, vaan pikemminkin ohjaajan halulla saada mukaan enemmän kuin on tarvetta. Joten mitään Robert Altmanin taidokkuutta saada nimekkäät näyttelijämassat toimimaan yhden hyvän eteen ei ole nähtävissä.
Jos ajattelee tätä Almodóvar-pastissina (jota kiitetäänkin lopputeksteissä) niin yhteistä on panostaminen naishahmoihin ja jonkinlaiseen draamapainotteiseen seksikomediaan, mutta hahmoja ei ole kirjoitettu lähellekään yhtä syviksi eikä jälkimmäinen ole samalla tavalla hysteerian partaalla olevaa absurdismia hivelevää hermostuneisuutta ja kiihkoa, vaan helppoja pikkutuhmia pinnallisuuksia. Joskin sitäkin sieltä perheystävällisemmältä suunnalta.

Kiltteys ja harmittomuus eivät tällä erää suuremmin kiusaa koska kukaan näyttelijöistä ei sentään viestitä olemuksellaan haluttomuuttaan olla mukana ja varmasti kyseessä onkin ollut kullekin varsin mukavaa ajanvietettä kavereiden seurassa, mutta jos mukana olisi vähän sunnuntaibrunssia vahvempaa energiaa niin elokuvalla olisi ehkä ollut muutakin annettavaa kuin hissimusiikkina toimiminen.

Hieman ihmetyttää miksi Elektra on Luxx eikä tuhmiin kuviin enemmän liitettävä Luxxx?

Tähdet: **(*)

Trouble in L.A.

Koulun kauhu! (Big Bully, 1996)

Lapsena koulukiusatusta standardinörttimäisestä Davidista (Rick Moranis) on sittemmin kasvanut samanoloinen kirjailija joka ottaa vastaan opettajantyön lapsuudenkoulustaan ja kun kollegana toimii ammoinen ihastus Victoria (Julianne Phillips) on elämä nyttemmin ihan mallillaan. Kunnes ilmenee erään toisen opettajan olevan juurikin Davidin ammoinen koulukiusaaja Rosco (Tom Arnold) ja on kuin aikaa tai henkistä kasvua ei olisi välissä tapahtunutkaan vaan kiusaaminen jatkuu entisenlaisena. Lisäongelmia tuottaa se kuinka kiusaaminen toteutuu myös miesten poikien välillä, nyt vain Davidin poika on se kiusaaja ja kohteena Roscon mukula. Tietenkin lopuksi kaikki ovat kavereita, koska tottakai.

Koulun kauhu! oli kriitikoiden ja yleisön lyttäämä kaupallinen floppi ja kun katsoin käsikirjoittajana toimineen Mark Steven Johnsonin (Daredevil, Elektra, Ghost Rider) niin ajattelin vain, että tietenkin. No, sekään tuskin lupasi lopputuloksesta hyvää, että Tom Arnold uskoi Rick Moraniksen katsoneen häntä alas vastanäyttelijänä ja jos pääosanesittäjät eivät pidä toisistaan niin sen ei ainakaan toivoisi tulevan yleisön tietoisuuteen ennen kuin ovat elokuvasta maksaneet. Joskin kun kyseessä on tarina jossa Arnold esittää koulukiusaajaa ja Moranis uhria, saattoi tämä vastanäyttelijästä pitämättömyys olla tarkoituksellinen ratkaisu tehdäkseen sisällöstä vahvemman, uskottavamman. Koulukiusaamistarina jossa kiusaaja ja uhri pitävät toisistaan voisi kyllä olla aika veikeä yritys. Arnoldin imago ja totta puhuen myös näyttelijälahjat huomioiden voin helposti uskoa arvostetumman esiintyjän käyttäytyvän ylimielisesti häntä kohtaan, mutta tässä tapauksessa uskon/toivon tällaisen mahdollisuuden olleen roolihahmojen sisäistämisen kuin todellisen aliarvostuksen osoituksen. Ainakaan se ei näyttäydy kiusallisena itse elokuvassa. Eikä syytä olekaan, etenkään kun Arnold on ihan kelvollinen osassaan ja sen perusteella ei ainakaan vaikuttaisi olevan aihetta katsoa häntä alaspäin.

Pääduo tekee ihan hyvää työtä, mutta ei mitenkään erikoista koska kumpaakaan ei ole kirjoitettu erityisen kiinnostavaksi ja oletankin että syy elokuvan floppaamiseen löytyy siitä ettei sillä ole oikeastaan mitään sanottavaa ja laiska ohjaus tuntuu tukevan tätä käsitystä. Toki tarinassa on pientä potentiaalia sen osalta kuinka entisen kiusaajan poika on entisen uhrinsa kiusaama ja siitä olisi voitu luoda esimerkiksi draamakomediaa jossa painotetaan sen ensimmäistä osaa peilaamalla päähenkilöiden luonteita toisiinsa. Ts. opitaan tai ei opita virheistä ja nähdään miten samat erheet kulkevat sukupolvelta toiselle. Mutta draama pidetään minimissään joten kenties halu on ollut tehdä silkkaa komediaa jossa kiusaaminen esitetään kilpavarustelevana kepposteluna. Ei, ei, ei sitäkään. Varsinainen huumori jätetään pitkälti sivuhahmojen harteille ja siinäkin ainoa oikea kunnon veto oli näyttää kaikkien opettajien olevan ketjupolttajia joka oli visuaalisesti varsin koominen näky. Toisin sanoen Koulun kauhun ongelmana vaikuttaisi olevan määrätietoisuuden puute jonka vuoksi se ei ole tarpeeksi oikeastaan mitään ja tämä on harmi koska kuten mainitsin siellä on seassa ainesta, ja hauskasti suurin tuntuu löytyvän nimenomaan Tom Arnoldista ja hahmostaan. Elokuvassa kun osoitetaan, että sinä aikana kun hän on ollut erossa Davidista on hän vajonnut tohvelisankariksi jota kukaan ei enää pelkää, mutta Davidin paluu kouluun sytyttää hänessä liekin ja saa tuntemaan olemansa elossa. Tässä olisi ollut mahdollisuutta mustaan komediaan jossa kiusaaja on elokuvan "sankari" ja mitä rajummaksi meno menee niin sitä "parempi" se olisi ollut (joskin niin hän kuin muutkin jätetään suurelta osin aika pinnallisiksi ja täten kenenkään motiiveja ei oikein viedä vahausta syvemmälle). Nyt rohkeus puuttuu ja lopuksi selkärankakin. Se ei tietenkään oli taannut arvostelumenestystä taikka kaupallista hittiä, mutta olisi ainakin osoittanut halua tehdä enemmänkin kuin vain ihan kivaa. Mielenkiintoisesti myöhemmin samana vuonna ilmaantui Jim Carreyn tähdittämä Sähköputkimies joka teki oikeastaan sen mitä tältä halusin ja se tunnetusti (aikalailla syystäkin) haukuttiin lyttyyn eikä menestynyt rahallisesti (joskaan ei hävinnyt samassa suhteessa kuin Koulun kauhu!).

Tähdet: **(*)

Koulun kauhu!

Loco Love (Mi Casa, Su Casa, 2003)

Ylimielinen ravintoloitsja Donald (Roy Werner) kohtelee sekä asiakkaitaan, henkilökuntaansa, ex-vaimoaan että myöskin latinopuutarhureitaan huonosti, joten on aika karman puuttua peliin. Kun uskoton exä vie erossa Donaldilta miehisyyden tunteen ohella ravintolankin mukanaan niin lisäksi Donaldin aliarvostama meksikolaispalkollinen Miguel (Gerardo Mejía) vaihtaa lottovoiton myötä asemaansa nälkäpalkollisesta sikarikkaaksi eikä itsemurhakaan onnistu, siispä kyllähän nyt oikein kunnolla potkitaan. Onneksi Miguelin sisko Catalina (Laura Harring tai vaihtoehtoisesti Laura Elena, Countess von Bismarck-Schönhausen Martínez-Herring [ei se mitään, sillä Brian Eno onkin oikeasti Brian Peter George St John le Baptiste de la Salle Eno]) tarvitsee oleskeluluvan jolloin hän suostuu ostamaan Donaldille ravintolan takaisin jos hän vain avioituu Catalinan kanssa. Miguel tosin varoittelee, että siskonsa on aika pippurinen tapaus, mutta ei tule maininneeksi että tietenkin koko suku tulee sitten muuttamaan saman katon alle Donaldin luokse. Seuraa siis humoristisia hetkiä kun eloisat latinot pitävät Donaldia hereillä ja katso! yksi heistä on jonkinlainen noita muutoinkin kuin luonteeltaan. Tai siis näistä olisi tarkoitus tehdä komediaa, mutta tällä kertaa ilmeisesti luotetaan suurelta osin siihen kuinka katsoja voi kuvittella ne hetket. Donald ja Catalina tietenkin riitelevät jatkuvalla syötöllä, mutta kuten arvata saattaa niin jossain vaiheessa he myöntävät itselleen rakastavansa toisiaan eikä Catalinan sukukaan enää niin pahasti Donaldia häiritse.

Ei niin ettäkö Loco Loven idea synnyttää romanttista komediaa pistämällä kulttuurit törmäämään ja tehdä se korostaen sitä kuinka eläväinen toinen osapuoli on verrattuna toiseen eli eräänlainen muka sivistyneisyys kohtaa sivistymättömyyden (siispä "shh! sinä nolaat meidät julkisesti") olisi mahdollisesti haluttua kamaa, mutta olen aika varma jotta tämän nimenomaisen elokuvan tilaus syntyi pitkälti siitä, että vuotta aiemmin ilmaantui eräskin saman teeman hitti nimeltänsä Kreikkalainen naimakauppa.

Vaihdetaan vain kreikkalaisuus latinokulttuuriin, mutta pistetään sinne muutoin ihan samat hahmot ja tilanteet niin se silloin täysin uniikkia ja uutta. Jota se ei tietenkään ollut sillä kyllähän molemmista samojen kulttuurien ja jonkinlaisesta kynäniskaisuuden törmäämisestä on tehty filmatisointeja aiemminkin, mutta ajankohtan merkitys nostaa välillä muita toisia enemmän esille ja Loco Loven ajankohdan määritti halua rahastaa jonkun muun avulla. Kreikkalainen naimakauppa oli kuitenkin sen verran suuri hitti että on ymmärrettävää kuinka tällöin jäljittelijöitä syntyy, joista perinteiden mukaan on aika harvakseltaan nousemaan samaan huomioon, mutta ei Loco Lovella ole pelkoa siitä että leimaisi pääosaesittäjänsä yhden ilmeen tähdeksi.

Loco Love siis pelaa aikalailla samoilla panoksilla kuin Kreikkalainen naimakauppa, mutta vain vähän pienemmässä mittakaavassa. Minkä ansiosta Loco Lovesta ei parhaalla tahdollakaan löydä mitään yllättävää, mutta vaikka esimerkiksi vitsit ovat niitä tuttuja juttuja kuten "katsokaa kuinka erilaisia olemme koska minä puhun niin kovaa ja pukeudun erilailla. Hahaha!", ovat ne sentään kuluneisuudestaan huolimatta perinteisen toimivia. Kontrasteihin ja stereotypioihin se huumori tarkoituksella panostaakin ja siihen itsestäänselvyyteen, että eripurainen pariskunta päätyy lopuksi sopusointuun. Se ei ehkä eikä edes varmasti tuota mitään tajuntaaräjäyttävää, mutta on tehty sen verran tasalaatuisena että kun vain haluaa olla ja lötköttää ja toivoa elämänsä olevan parempaa...

...ei tämä silti olisi varmaankaan se ensimmäinen vaihtoehto.

Loco Love on ihan ok, mutta ylipäätään jos huumorin halutaan hyödyntävän ääripäitä niin niiden pitäisi kenties olla lähempänä niitä päitä. En pahemmin pitänyt Kreikkalaisesta naimakaupasta, mutta jos nämä pistettäisiin aloittamaan samaan aikaan uskon sen suurempien eleiden ja äänekkyyden vetoavan siltikin suurempaan osaan kansasta, kun taas Loco Love ei ole tarpeeksi loco ylittääkseen maaliviivaa. Onpahan kuitenkin harmiton letkeä romanttinen komedia.

Tähdet: **(*)

Loco Love

Ps. kun kerran tuolla elokuvassa oli se vitsi siitä ettei Donaldia saisi kutsua sedäksi, niin aasinsiltana tähän oheen kuvat tämänhetkisestä Disney-sarjakuvakokoelmastani:

Sean Connery 1930-2020

 

Lokakuu kuuluu kauhulle: Garden of Love (2003)

Hippikommuunissa tapahtuu kattava sarjamurha ja ainoa eloonjäänyt, pieni Rebecca (Anika Julien) kokee trauman seurauksena muistinmenetyksen, mutta voinee elää täysipainoista eloa sukulaisillaan. Tolkulliseksi aikuiseksi Rebecca (tästä eteenpäin Natacza Boon) kasvaakin, kunnes tietenkin tulee se hetki kun neiti rupeaa näkemään kauhistuttavia näkyjä jotka viittaavat tukahdutettuihin muistoihin. Siispä on matkattava lapsuuden maisemiin saamaan jonkinlainen päätös asialle, mutta paikalla olevat aaveet vaativat veristä kostoa ja Rebeccan tehtävänä olisi toimittaa hirmutekohin syyllistyneet heille.

Garden of Love tai vastaajasta riippuen Born Undead ellei sitten ole The Haunting of Rebecca Verlaine, jotka ovat hieman osuvampia kuvastamaan kauhugenreä, mutta elokuvan nähtyään taitaa jokainen tuumia, että jos se ei ole Bad Taste niin ihan sama mikä leffan nimenä on. Ei niin ettäkö elokuva toisi suoraan mieleen tuota Peter Jacksonin riemastuttavaa esikoispitkää, mutta Garden of Loveen yhdistetyt Jackson-vertaukset eivät kyllä aivan tuulesta temmattuja ole ja koska ohjaaja Olaf Ittenbachilla on selvä viehtymys koomisesti ylivedettyyn goreiluun (ei vain tässä elokuvassa) lienee turvallista olettaa hänen fanittavan Jacksonin uran alkupuolta.

Ittenbach on aina vaikuttanut elokuvantekijältä jolla on halua, intoa ja kenties jopa mielikuvitustakin, mutta ei todellista makua tai lahjoja tehdä elokuvaa. Siksipä tätä Garden of Loveakin katsoessa tekee oikeasti pahaa katsella todella tönkköä näyttelemistä sekä rumaa visuaalista jälkeä ja ajoittain mukaan ujutettu musta huumori on hauskaa kuin Bad ja Ryyd eli ei laisinkaan, mutta kun päästään gorea esittämään niin sitten Ittenbach tuntuu olevan enemmän elementissään. Toki tehosteet ovat kömpelöitä, mutta niissä kuitenkin on juuri sitä Bad Tastesta muistuttavaa riemastuttava ylilyömistä ja näin ollen ne pelastavat edes vähän. Surku vain, että nämä hetket on kuvattu pimeässä jolloin tarkoitettu teho menee aikalailla hukkaan. Kun niistä silloinkin näkee epäuskottavuuden ja ne tosiaan ovat tarkoituksella ylilyötyjä ei niitä ole syytä piilotella laisinkaan, mutta niin vain nyt tehdään.
Garden of Love olisi tarvinnut avukseen valoa ja rentoutta, ja toisaalta toisiin paikkoihin juuri päinvastaista. Jos haluttiin tehdä peterjacksonmaista koomista splatteria on siihen Garden of Love turhan laiska ja jurottava. Jos toisaalta haluttiin tehdä äärisynkkää kauhua on Garden of Love siihen aivan liian tahattoman koominen, että kenties mukana olisi pitänyt olla joku neuvonantaja joka olisi ohjannut Ittenbachia keskittymisessä.

Kuvattu perunalla, valaistu perunalla, perunat näyttelemässä ja aika varmasti goretehosteissa on jotenkin hyödynnetty perunoita, mutta ainakin musiikki on aika nättiä.

Ollakseen muka jonkinlainen "splatterpurkaus" on kokonaisuus liiaksi löysä pieru. Kyllähän sitä utelaisuudesta nuuhkaisee, mutta ei ole mitään syytä vetää kunnolla henkeen.

Tähdet: **

Garden of Love

Lokakuu kuuluu kauhulle: Popcorn (1991)

Tunnetaan myös nimellä Phantom of the Cinema.

Maggie (Jill Schoelen) näkee toistuvaa painajaisunta pikkutytöstä joka tulee jonkun pukkomiehen uhkaamaksi ja siinä missä muut näkevät murhaunissa jotain negatiivista, on elokuva-alaa opiskelevalle neidolle tässä aineksia käsikirjoituksen tekoon. Se kuitenkin sivuun hetkiseksi sillä nyt päätetään kerätä varoja elokuvakoululle järjestämällä vanhassa teatterissa kauhuelokuvamaratooni ja järjestellessään paikkoja opiskelijat löytävät filmin täynnä varoituksia siitä ettei sisältöä kannata katsoa. Ei, vuorossa ei ole mikään Kate Hudsonin elokuva, vaan kliseinen avantgarde-lyhäri jossa esiintyy kukas muu kuin se puukkomies joka on myös Maggien unien pääosassa. Kyseessä on aikoinaan samassa koulussa opiskelleen nuoren herran opintonäyte jonka syystäkin saama huono vastaanotto johti perhemurhaan ja kyseisen opiskelijan koulusta erottamiseen. Nyt kuten arvaattekin alkaa murhaaminen ja vaikuttaisi siltä, että puukkoa heiluttaisi tuo aikoinaan epäonnistunut elokuvaohjaajan alku.

Kauhuleffojen kliseillä vitsaileva Popcorn on tietenkin täynnä enemmän tai vähemmän suoria viittauksia niin lajityypin omiin kuin muihinkin elokuvan merkkinimiin ja ilmiöihin. Joskin varmasti budjetti- ja kenties luparajoitusten vuoksi näyttävimmillään nähdään teatteriyleisön joukossa yksi Syngenor-naamari ja dialogissa ei päästä sen suurempiin ihmeellisyyksiin kuin vitsiin joka vertailee Ingmar Bergmania Poliisiopistoon. Äkkiseltään katseltuna Popcorn onkin suurelta osin aika tavanomainen slasher jossa naamioitu tappaja paloittelee yli-ikäisiä teinejä vaihtelevien tavoin ja näytteleminen jää enimmäkseen ihan siedettävän tasolle, mutta on kuitenkin helppo nähdä miksi elokuvalle on syntynyt sen suuruinen kulttistatus, että sen tiimoilta on järjestetty samanlaisia näytöstapahtumia kuin mitä esimerkiksi on Rocky Horror Picture Show ja The Blob saaneet kohdalleen.

Vaikka pääosa elokuvasta on sarja aika helppoja vitsejä ja rutiininomaista slasheria, ovat etenkin kaikki tietoiset William Castle-viittaukset varsin nautinnollisia: castlemaisten teatterijippojen käyttäminen tappoihin (sähköiskut tuoleissa ovatkin tappavia ja hallin halki lentävä jättihyttynet pistää oikeasti hengiltä) on aika nokkelaa, ja kun itse välineistö on samanlaista halpahallikamaa niin kunnianosoitus on jokseenkin kohdillaan. Lisäksi näihin temppuihin liittyvät elokuvat joita teatterissa esitetään ovat onnistuneita B-silmäniskuja ja niitä seuraisikin huomattavasti mielummin kuin pääesitystä. Näin ollen jos mukana ei olisi tällaisia sivujuonteita ei Popcorn olisi läheskään niin kiinnostava pelkän teemansa sekä pääjuonensa ansiosta ja nämä parodiset William Castle-seikat ovat se kulttiaseman luoja.

Näytteleminen on enimmäkseen kyllä aika kauheaa ja parhaimmillaankin vain ihan ok, joten kun siellä tehdään se piikki Poliisiopiston hahmokehittelyn (osa viisi) suuntaan niin se tuntuu hieman itseironiselta kun Popcornin omatkin roolit ovat aika poisheitettäviä ja yhtä hyvin esitettyjä.

Näin ollen jos hakusessa on elokuvaviittauksia täynnä oleva slasher, joka myös yhdistää itseensä jonkinlaisen käsityksen laadukkuudesta, kääntyy katse esimerkiksi Wes Cravenin Screamin suuntaan ja jos toisaalta haluaa B-elokuvatribuutin jonka ote on edellä mainitussa William Castlessa, on Joe Danten Matinee aika ehdoton valinta.

Jos kuitenkin mielessä on aidosti B-roskaa joska vitsailee kaltaisilleen ja vaikuttaa jonkinlaiselta innokkaan kaveriporukan hauskapidolta, on Popcorn siihen varsin nimeensä sopivaa viihdettä.

Tähdet: **(*)

Popcorn

Lokakuu kuuluu kauhulle: Tales That Witness Madness (1973)

Mielisairaalan tohtori Tremayne (Donald Pleasance) on ratkaissut neljä erityisen vaikeana pidettyä tapausta, joten kollega Nicholas (Jack Dawkins) on saapunut onnittelemaan miestä ja siinä samassa sitten puidaan läpi edellä mainitut potilaskertomukset.

MR. TIGER

Paul (Russell Lewis) on veikeä pikkumuksu jonka riitaisat vanhemmat alkavat hieman huolestumaan, kun jälkikasvun mielikuvitusystävä mr. Tiger vaikuttaa liiankin eläväiseltä. Esimerkiksi veriset luut joita Paul tarjoilee mr. Tigerille ovat pikemminkin merkki muistakin ongelmista kuin halusta olla isona töissä lihanjalostusalalla, mutta riittääkö pelkkä tukkapölly saamaan lapsen aivoitukset oikeille raiteille? Mr. Tiger on kuitenkin varsin nälkäinen ystävä.
Potilaskertomukseen kirjataan kuitenkin, että riitoihin kyllästynyt lapsi tappoi vanhempansa.

Lassi ja Leevi kauhuversiona.

PENNY FARTHING

Pahasti kasvonsa polttanut Timothy (Peter McEnery) on päätynyt hullujenhuoneelle koska omien sanojensa mukaan tappoi Albert-setänsä (Frank Forsyth), mutta tietenkään aivan näin yksioikoinen ei totuus ole. Pieni osoitus tästä on se, että Albert-setä on muotokuvamaalaus ja siinä asustavasta pahasta hengestä joka muun muassa pakottaa Timothyn polkupyöräilemään. Tämä siirtää nuoren herran mielen menneeseen aikaan kokemaan Albertin nuoruutta ja kyseinen ruumiinhallinta tulee estää polttamalla sekä pyörä että maalaus. Kiusallisesti Albertin yritys siirtyä turvaan menneisyyteen vie tulen muassaan aiheuttaen kohtalon josta Timothy alussa puhui.

Penny Farthing on se vanha polkupyörämalli jossa oli pikkiriikkinen takarengas ja mammuttimainen (ei fatbike) eturengas ja tässä tapauksessa se toimii eräänlaisena porttina menneisyyteen. Sinänsä tähän varmasti olisi riittänyt pelkkä taulu itsessään, mutta ehkäpä pyörä oli mukana suurelta osin kuvastaakseen aikakautta ja toimii siinä ihan kelvollisesti. Tarinana Penny Farthing ei ole niinkään mikään amityvillemainen kummistustarina, tms., vaan enemmänkin näitä apinankäsi-kertomuksia jossa jokainen päätös johtaa turmioon. Joten kun aikoinaan kuollut Albert-setä koettaa ottaa uuden elämän vallatessaan sukulaispoikansa kehon sekä mielen, niin siirtyminen takaisin nuoruuteen aiheuttaa juuri sen hetken joka hänet aikoinaan tappoikin. On se surku.

MEL

Kuvanveistäjä Brian (Michael Jayston) raahaa kotiinsa ihmismäisen muotoisen puunrungon ja alkaa osoittamaan sitä kohtaan romanttisempia eleitä kuin puolisoonsa Bellaan (Joan Collins), joka tietenkään ei järin arvosta kilpailijaansa. Puu osoittaa omaltakin osaltaan mustasukkaisuutta, haluten raivata Bellan tieltään ja kun Brian viimein tekee päätöksensä ketä todellisuudessa rakastaa, johtaa se tragediaan.

LUAU

Auriel (Kim Novak) on tyytyväinen kun kotona lojuva tytär Ginny (Mary Tamm) kohtaa hurmaavan ja rikkaan Kimon (Michael Petrovitch), ja edessä on vieläpä suuret juhlat, että kaikki on ihan super. No, se kuinka Kimo osoittaa kiinnostusta Ginnya kohtaan koska etsii neitsyttä uhratakseen hänet pakanallisissa menoissa ja syöttää ruumis juhlavieraille on viittaus siihen, että ehkei Aurielin kannattaisi odottaa kovinkaan pitkäikäistä liittoa tyttärelleen.

Tarinoista suosikkini on Mel, sen creepyn eläväinen puu ja epätoivoinen rakkaus/himo jotain... sanotaan erilaista kohtaan (vrt. May tai Splice) on varsin tehokas aihe. Toteutuksessa onkin enimmäkseen onnistunutta ahdistavuutta, mutta vastaavasti neljästä elokuvan tarinasta se on myös ainoa joka tuntuu pahasti typistetyltä eikä siten pääse oikeuksiinsa lyhyessä mitassaan. Kaikista näistä voitaisiin varmasti koostaa täyspitkä elokuva, mutta Mel olisi varmaankin ainoa joka näin toteutuessaan ei tuntuisi venytetyltä sen muutoinkin keskittyen enemmän tunnelmaan kuin iskusävelmiin. Vastaavasti toteutuksen suhteen Mel sisältää yhden kaikkien aikojen rumimmista unijaksoista jossa Joan Collins näkee unta siitä miten puu tappaa hänet (tai raiskaa Evil Deadin tavoin), mutta 70-luvun diskotyyliin se näyttää siltä kuin Austin Powers toikkaroisi humalassa. Se hieman rikkoo fiilistä.
Kakkoseksi nostaisin Mr. Tigerin ja sen suurelta osin siksi, että se tosiaan vaikutti siltä kuin olisi kauhufilmatisointi Lassi ja Leevi-stripistä, mutta sekä sen kohdalla että muutoinkin Tales That Witness the Madness on varsin tavanomainen kauhuantologiaelokuva. Siispä tyypilliseen tapaan mukana on vähän arkisemman oloinen tarina, jotain yliluonnollista ja tietenkin osa kallistuu hivenen huumorin suuntaan. Brittiläiseen tapaan huumori on kylläkin kuivahkoa eikä laisinkaan esimerkiksi amerikkalaiseen tyyliin (esim. Tales From the Crypt) kallistu äänekkääseen näyttävyyteen.

Kokonaisuutena Tales That Witness Madness ei herätä suurempia hurraa-huutoja, mutta toisaalta ei myöskään yhdenkään tarinan kohdalla saa kuikuilemaan kelloa, että kyllä se asiansa puolentoistatunnin ennalta arvattavana viihteenä ajaa. Enkä oikein uskokaan, että tässä olisi edes yritetty hakea mitään todella syvyyttä, koska muutoin olisi vaivauduttu edes hieman paremmin osoittamaan miten Donald Pleasancen esittämä tohtori ratkaisi ongelmatapaukset. Nyt hän vain yksinkertaisesti toteaa, että tarinat ovat totta eivätkä hullujen hourailuja ja se on suht' sinisilmäistä herra tieteentohtorilta. Ja koska kaikki mitä katsoja näkee ei edes ollut potilaiden tiedossa (esim. Auriel ei tiedä syöneensä kuolleen tyttärensä lihaa, vaan luulee lapsensa vain kadonneen) niin sekin aiheuttaa aukkoisuutta ihmiskohtaloissa. Mutta samapa tuo, koska ei tätä nyt pidäkään niin vakavasti pohtia.

Kyseessä on siis aika tyypillinen antologiaelokuva jossa on hyvää, huonoa ja eh!, mutta kenties tarinoiden rajattu aika on suurin syypää ajoittain tuntuvaan panostuksen puutteeseen.

Tähdet: **(*)

Tales That Witness Madness

Lokakuu kuuluu kauhulle: Don't be Afraid of the Dark (2010)

Joskus aikoja sitten goottilaisromanttisen talon alla asuvat maahiset nappasivat mukaansa lapsen koska halusivat hampaita. Samat öllikäiset pakottivat lapsen isän murhatöihin valheellisella lupauksella palauttaa jälkikasvu. Mutta se oli silloin kauan sitten, että väliäkö sillä enää.
Sally (Bailee Madison) on suruissaan vanhempiensa erottua ja kun elo äidin luona ei nostata mielialaa ottaa isä Alex (Guy Pearce) tyttärensä luokseen, sillä ehkäpä muutto toisaalle tekisi hyvää. Surku vain, että se muutto muualta tarkoittaa myös yhteiseloa isän uuden tyttöystävän Kimin (Katie Holmes) kanssa ja hän on juuri se jota Sally syyttää vanhempiensa erosta. Ai niin ja se talo jota kolmikko asuttaa sattuu olemaan se alussa mainitsemani goottilaisromanttinen, että voisiko käydä niin jotta ne maahiset aktivoituisivat uudemman kerran? No mutta tietenkin ja Sallya kiehtookin kellarista kuuluvat kuiskaukset, joten vahingossa hän tulee edesauttaneeksi tulevia hirmutekoja. Kun Sally koettaa kertoa muille, että pikkumonsterit tahtovat tappaa ei kaveerata, niin tottakai yhtä ihmistä lukuunottamatta kaikki ajattelevat Sallyn olevan harhainen ja sillä aikaa veri virtaa.

Ihan ensimmäisenä täytyy antaa plussaa alkutekstien musiikille (Marco Beltrami) sillä se kuulostaa kuin tribuutilta Richard Bandin Bandin Re-Animator-scorelle, joka puolestaan oli kuuluvalta osin kunnianosoitus Bernard Herrmannin Psycho-sävellyksille. Se on aivan liian vahvasti siihen suuntaan kumartava ettei voi olla vahinko ja onkin mielestäni mainio silmänisku, vaikkakin jos sen antaa vaikuttaa mielikuviin niin tuolloin se on vahvasti harhaanjohtava.

Guillermo Del Torolla markkinoitu Don't Be Afraid of the Dark sisältää miehelle tutut murretut maanläheiset värisävyt ja syntiset punat (luit sen tahallaan väärin), edellä mainitun goottilaisromantiikan ja tuntuu elokuvalta joka kyllä sijoittuu nykyaikaan, mutta ei laisinkaan näytä taikka tunnu siltä (ts. 70-luku on lähempänä kuin vuosi 2010). Joskin koska Del Toro on toiminut ohjaamisen sijaan ainoastaan käsikirjoittajatuottajana, on se pitänyt tyylin pikemminkin jonkinlaisena light-versiona Del Torosta ja siten ilman näkyvää nimimarkkinointia ei yhteyttä kenties "leimaavasti" huomaisikaan. Plussaa tästä kuitenkin on se, että oli Del Toron vaikutus mikä tahansa niin uskoisin sen ainakin vaikuttaneen siihen kuinka aika tavanomainen mörököllihippa ei muutamista veritehosteistaan ja vastaavista huolimatta sorru mässäilemään niillä (kuolemat ovat minimissään, mutta niiden uhka on toistuvasti läsnä). John Carpenteria vertailukohtana käytettäessä kyseessä on enemmänkin The Fog kuin Halloween.
Mukana on toki turhan paljon helppoja äkkisäikäytyksiä, mutta jonkinlaista yritystä olla tunnelmallinen kauhuelokuva sentään löytyy.

Kenties ilman Del Toroa tämä olisi kuin mikä tahansa hammaskeijuinen Darkness Falls, eikä se nytkään hirveän kauaksi sellaisesta tusinatuotteesta eroa, joten kenties sitä antaa jo tässä muodossa liikaa arvoa tuottajan nimelle. Etenkin kun Don't Be Afraid of the Dark ei edes ole miehen originaalituotantoa vaan uudelleenversiointi samannimisestä vuoden 1973 televisioelokuvasta.

Kuitenkin, vaikka itse tarinasta ja sen toteutuksesta puuttuu yllätyksellisyys sekä omalaatuisuus ja tunnelma ei aivan yllä korkeuksiinsa, on kyseessä kelvollinen yritys ja hieman tiukemmalla otteella voisi olla enemmänkin.

Tähdet: ***

Don't Be Afraid of the Dark

Lokakuu kuuluu kauhulle: Amityville 3 - Saatanan riivaama (Amityville 3, 1983)

Tai siis tietenkin koska olemme vielä 80-luvun alkupuolella on Amityville 3 sittenkin Amityville 3D, koska niin olivat myös Tappajahai 3D (1983) ja Friday the 13th part 3D (1982). Siispä kuten asiaan kuuluu niin alkuteksteistä lähtien heitetään säännöllisin väliajoin jotain katsojan silmille ja se näyttää aina yhtä nololta kuin kaikissa muissakin vastaavaa temppua käyttävissä elokuvissa.

Sivuhuomautuksena se, että niin sekä Norjassa kuin Tanskassakin tämä kolmas osa tunnetaan nimellä Enter the Gateway to Hell ja se kuulostaa ihan joltain Venomin levyltä.

Toimittaja John (Tony Roberts) kollegansa Melanien (Candy Clark) avustuksella paljastaa tunnetun Amityvillen kummitustalon olevan ainoastaan rahanahneiden paskiaisten huijausta ja kun kerran talo on nyt saatavilla edulliseen hintaan, ostaa Tony sen itselleen. Arvatkaapa mitä? Talossa kummittelee. Kaivossakin on mörökölli joka haluaa tulla esiin.

Ilmeisesti suurin ero aiempiin ja joihinkin myöhempiin osiin on se, että vaikka tämäkin pohjautuu ns. tositapahtumiin niin ei kuitenkaan siihen kuinka talo (tai siellä ollut peili [voi pojat!]) olisi kummittelevasti kirottu, vaan tällä kertaa puheenvuoro on annettu ihmiselle (tietenkin nimi muutettu) joka pyrki todistamaan koko jutun olevan p*skapuhetta. Tämä vain siksi, että alkuperäinen perhe (Lutz) kinasteli tuotantoyhtiön kanssa elokuvan suunnasta ja tilalle siis otettiin tapausta tutkineen Stephen Kaplanin kertomus. Hyvä vain että näin kävi koska tuntui siltä kuinka Lutzien versio kulutettiin puhki jo kakkososaan tultaessa, jolloin myöhemmin kirotut peilit sun muut ovat vain kaivattua vaihtelua. Mitä siitä, että lähes jokainen Amityville on sontaa ja paraskin on vain ihan ok. Minkä vuoksi on uskomatonta kuinka monta niitä on tehty, vaikka itse tarina toki antaakin hyvät puitteet elokuvattavaksi. Tietenkään Kaplanin versiosta ei varmasti saataisi kovinkaan tehokasta kauhuelokuvaa aikaiseksi, kun jos nyt jo ensimmäisten minuuttien aikana elokuvan paranormaaliutta tutkiva journalisti paljastaa Amityvillen huijaukseksi ei edessä varmaan olisi kovinkaan tenhoavat noin 90 minuuttia. Siispä annetaan totuuden olla edelleenkin mahdollista valhetta.

Amityvillen suurin täky pitäisi siis olla eri näkökulma, mutta tottakai sen ansion saa 3D-tehoste ja siksipä elokuva taas vain yksi tehosteilla itseään kehuvista rutiinikauhisteluista. Jos unohdetaan kameraa kohti viskotut kamat (joita myönnettäköön ei tehdä kuitenkaan niin räikeästi kuin pahiten syntiin sortuvat) niin kaikki muukin huurtuvista ikkunoista kärpäsparviin ovat valitettavan tuttuja ja se ei haittaisi jos muu osa olisi keskivertoa parempaa taikka edes jos ne tehosteet ylittäisivät jo ennen nähdyt. Ei siis pahemmin ole yritystä todistaa aaveiden, tms. olevan huijausta. Toki John on epäuskoinen, mutta ei hae kuin viime tipassa tieteellisiä todisteita ja sitten lainataan hetki Poltergeistia, mutta siihen se sitten jääkin. Joskin plussana se ettei Amityville 3 toteuta temppujaan kyllä muita huonomminkaan, vaan on kaikesta jo koettu-fiiliksestä huolimatta ihan tarpeellisen viihdyttävää kauhistelua. Se vain on elokuvana sellaista harmitonta tapettia joka toki on seinillä, mutta johon ei ole mitään syytä keskittää katsettaan.

DVD:n kanteen on isolla kirjattu Meg Ryan, joka on sinänsä ymmärrettävää koska hän on elokuvan näyttelijäkaartista isoin nimi, mutta koska ei ollut sitä vielä vuonna 1983 niin alkutekstit osoittavat hänen olevan tämän nimenomaisen elokuvan kohdalla yhtä suuri tähti kuin Kevin Bacon oli ensimmäisessä Friday the 13th-leffassa. Joskin Ryanin nykystatus huomioiden lienee realistista todeta ettei hän ole enää lähimaillakaan aiempaa suurtähteyttään, jolloin kenties alle 40 vuotiaille hänen nimensä korostus kannessa ei merkitsekään juuri mitään.
Itselleni kovempi juttu on se, että My Life With the Thrill Kill Kult on käyttänyt  Amityville 3:n dialogia musiikissaan: "I don't want another one of your rational explanations, John. I know what I experienced, and I'm not crazy" ja "reality is the only word in the language that should always be used in quotes" (jonka on alunperin lausunut Timothy Leary) löytyvät laulelmasta Nervous Xians. Jonka yhtye vahvasti uudelleenversioi The Crow-elokuvaa varten nimellä After the Flesh (tässä versiossa on eri puhesamplet). Se on aika fantsua.

Tähdet: **(*)

Amityville 3 - Saatanan riivaama

Lokakuu kuuluu kauhulle: The Monster (I Don't Want to Be Born, 1975)

Lucy (Joan Collins) synnyttää vauvan joka ensitöikseen raapii olemattomilla kynsillään äitinsä kasvot uurteille ja hetikohta puraisee lapsenvahtia sormeen. Perheonnea on siis odotettavissa.
Lucy purkaa tuntojaan ystävälleen (Caroline Munro) ja tässä yhteydessä näemme Lucyn olleen ennen miehensä tapaamista ns. eksoottinen tanssija joka tanssi himokkaan kääpiön kanssa ja jos ei jo aikaisemmin (elokuvaa kulunut 15min) ollut WTF?-fiilis on se taattu tästä eteenpäin. Varsinkin kun edellä mainittu kääpiö langetti läskibassoisen funkmusiikin tahdissa kirouksen Lucyn päälle ja siitä syystä myöhemmin syntyi demonilapsi. Lucy kysyykin tohtorilta (Donald Pleasance), että onko lapsi "freak"?, mutta ei hätää, vauvalla on korkeintaan epilepsia. Mikä selittääkin sen miten vaavi avasi ikkunan ja hyppäsi ilmaan nappaamaan klovnilelun repiäkseen siltä pään irti. Tai sen miten vauva koettaa hukuttaa toisen lapsenvahdin ammeeseen. Perusvauvailua siis. Kuten on myös se, että vauvalle ilmaantuu kirouksen antaneen kääpiön pää. Öö, okei.
Tämä alkaa muuttumaan listaukseksi kaikesta hassusta mitä tapahtuu, mutta idea on se perinteinen että paholaislapsi syntyy ja vain joku yksittäinen ihminen uskoo siihen, mutta muut eivät vaikka se vauva tönäisee julkisella paikalla aikuisen ihmisen lampeen. NYT SE VAUVA VETI STRIPPARIBAARIN OMISTAJAA TURPAAN!

Mitä varsinkin kauhugenreen tulee, on tuo I Don't Want to Be Born tittelinä paljon toimivampi kuin varsin arkisen kuuloinen The Monster. Siinä missä jälkimmäinen voi kuulostaa tölkilliseltä energiajuomaa, edellinen on reaktio sen juomiseen.
Joskin jenkeissä tätä on myyty myös nimellä The Devil Within Her ja ilmeisesti jossain toisaalla Sharon's Babyna, mikä selittänee takakannessakin olevan maininnan "...Rosemary's Baby style horror...", mutta tulevan antikristuksen odottamisen sijaan mukelo ilmaantuu heti alussa, että ehkäpä vuotta myöhemmin tullut Ennustus (The Omen) on sopivin vertailukohta. Joskin tärkeintä lienee huomio, että The Monster lukeutuu aikanaan varsin suosittuun paholaislapsi-trendiin ja tämä kauan ennen...
Hetkinen... kuka on Sharon ja hänen babynsa?

The Monster on lojunut hyllyssäni iät ja ajat, enkä ennen tätä katsomista tiennytkään sen olevan sama kuin I Don't Want to Be Born ja jos olisin tiennyt sen olisi elokuva taatusti päätynyt huomattavasti aiemmin katseluun ihan jo sen vuoksi, että muistan aikoinaan kovasti huvittuneeni sen julisteesta (jossa on sama jalallinen käsi kuin tässä The Devil Within Her-versiossakin):

The Monster on sontaa, mutta koska se ottaa itsensä niin pirun vakavasti onnistuu se lähentelemään niin huono että hyvä-statusta. Kuitenkin tämä on kuin joku koettaisi tehdä jostain Vauva vapaalla-elokuvasta samalla tavalla vakavan kuin mitä aiemmin mainittu Ennustus on, mutta heti kun hovinarriasuinen kääpiö tulee esille niin sitä on vain että, that's it, mä lähen himaan.

Jos elokuvaa katsoo vain sieltä tai täältä ja välttyy niiltä hupsuuksilta voisi se hyvällä säkällä mennä läpi asiallisena babykauhuna, koska tosiaan tämän on selvästi haluttu olevan vakavasti otettava elokuva, mutta sitten siellä on tilanteita joissa vauva on käynyt kaivamassa roskiksesta hiiren ja pistänyt sen kahvikuppiin. Joten kyse on aikalailla siitä, että tekijät ovat olleet ilmeisen innokkaita keksimään erinäisiä kauhutemppuja, joskaan eivät ole tuntuneet ymmärtäneen mikä voisi olla pelottavaa ja/tai miten siitä tehdään pelottavaa. Onneksi tässä tapauksessa ei ollut joko rahaa taikka kykyjä toteuttaa sellaisia erikoistehosteita joilla suoranaisesti näyttää itse vauvaa tekemässä temppujaan, sillä varmaa olisi jotta se tehoste olisi kauheinta mitä elokuvamaailmassa on koskaan tapahtunut ja entisestään heikentäisi The Monsterin uskottavuutta. Siispä aikuisen miehen käsi saa olla vauvan body double. Sääli ettei kaikesta hölmöydestä huolimatta elokuvassa ole sellaista energiaa jonka vuoksi sitä olisi ilo katsoa, vaan niin hyviä kuin tahattoman koomiset hetket ovatkin ovat ne sen verran kaukana toisistaan ja suossa tarpomisen takana, että kokonaisuus on valitettavan pitkästyttävää koettavaa. Joten kun kaipuu murhaavien vauvojen pariin tulee, pysytelkää suosiolla It's Aliven parissa.

Tähdet: *

The Monster

Lokakuu kuuluu kauhulle: The Killing Room (2009)

Neljä toisilleen vierasta ihmistä on kutsuttu tekemään eräänlaista psykologista koetta, joka heidän silmissään tarkoittaa rasti ruutuun-kysymyksiin vastaamista ja on samanlainen kuin kuin esimerkiksi ainakin ennen suomessa kutsunnoissa käytetty. Joten oletko koskaan halunnut olla kukkakauppias? Ollaan siis kliinisen valkoisessa huoneessa jossa tuolit sekä pöydät ovat pultattu lattiaan kiinni ja kaikki häiriötekijät kuten puhelimet ovat luovutettu huoneen ulkopuolelle. Testi voi alkaa kun projektin johtaja tohtori Phillips (Peter Stormare) käy toivottamassa osalliset tervetulleiksi tappamalla yhden heistä ja jättämällä muut ruumiin kanssa suljettuun tilaan. Kyseessä on tälläkin kertaa kirjaimellisesti eliminointiprosessi, joten tunteet alkavat nopeasti ailahdella kun kukaan ei halua kuolla ja testin organisaattori tarjoaa ainoastaan siihen mahdollisuuksia.

Cube, Exam ja lukuisat muut elokuvat tulevat mieleen ja vaikka The Killing Room huomattaa pohjautuvansa tositapahtumiin (CIA:n käyttämään mielenhallintaohjelmaan MK-Ultra) niin ei se nimenomainen seikka tee siitä mitenkään kollegoistaan eroavaa. Edelleenkin kyse on tarinasta jossa on suljettu tila, keskenään erilaisia ihmisiä ja vääjäämättä kuolemaan johtavia tilanteita, ja jos siellä ei ole Cuben taikka Saw:n tavoin arvoituksia taikka ansoja aiheuttassa ongelmia, niin sitten se on nimenomaan ihmismieli joka johtaa kohtalokkaisiin ratkaisuihin. Parhaimmissa tämän lajityypin elokuvissa näyttelijät toteuttavat jännityksen ja The Killing Room kuuluu ehdottomasti sinne parempien esimerkkien joukkoon. Sopivan tiivis ryhmä (kolme huoneessa, kaksi ulkopuolella) ja ei kärjistettyjä persoonallisuuksia pitävät huolen siitä, että kukaan näyttelijöistä ei pääse sooloilemaan vaan  tukevat toisiaan ja pieni porukka on varmasti saanut roolittajat keskittymään oikeisiin valintoihin. Timothy Hutton, Nick Cannon, Shea Whigham toimivat uskottavasti yhdessä (nelikkoon kuuluva Clea DuVall on hän joka aloitukseksi tapetaan ja ei siten pääse vaikuttamaan varsinaiseen jatkoon) ja projektin tarkkailijoina toimivat Peter Stormare ja Chloë Sevigny ovat hekin omalta osaltaan hyviä, että näytteleminen on kaikessa kurinalaisuudessaan toimivaa.

Ahdistava tunnelma pysyy hyvin yllä kun liioitteluihin ei sorruta ja jos jos jotain miinusta tästä tietoisen pienimuotoisesta painostavan psykologisesta jännäristä hakee, niin alusta asti on valitettavan selvää ketä tarinassa oikeasti testataan, jolloin vaikka se ei varsinaisesti riko tunnelmaa niin ikäväkseen se vie loppuun suunnatun yllätysmomentin pois.

The Killing Room on niitä elokuvia joita on helppo suositella heille jotka hakevat hyvää ja varsin painostavaa jännitystä (liki kauhua) katsottavakseen, mutta on hyvin helppo ymmärtää miksi tällainen ei tavoita suurta yleisöä ja jonka kohtalona on olla jonkinlainen kulttielokuva jonka suosio perustuu sen sattumalta nähneiden kehuihin. Se ei tarjoa ilonhetkiä, ollen siten suht' raskasta katseltavaa ja näin ollen ainoastaan yhden katselun elokuva. Siinä ei ole mitään suurta elettä joka keräisi huomiota, ainoastaan keskittyminen yhteen pieneen pisteeseen jonka halutaan olevan parhain mahdollinen. 
The Killing Roomin pysyttäytyminen näinkin minimalistisena saattaa olla myös syynä siihen, miksi se ei esimerkiksi Cuben tavoin ole automaattisesti mielessä kun tämänkaltaiset elokuvat tulevat puheeksi, sillä se on kenties turhankin arkisen oloinen ilman räiskyviä persoonia taikka jotain visuaalista temppua, mutta sen voima perustuukin juuri niiden välttelyyn. Joskin samalla on huomioitava se, että vaikka tarina on toimiva niin juonikuvausta on vaikea tehdä ajattelematta itsekin sitä kuinka käytetty se onkaan.

Sääli ettei ohjaaja Jonathan Liebesman ole kertaakaan muulloin ollut yhtä vaikuttava kuin tässä ja debyyttipitkänsä Darkness Fallsin kohdalla käyttämäni laina on hyvä ottaa myös tässä yhteydessä esille:

Tämän jälkeen on seurannut lähes ainoastaan persoonattomia tehostemyllytyksiä ja The Killing Room kuitenkin osoittaa missä hän olisi omimmillaan.

Tähdet: ****

The Killing Room

Lokakuu kuuluu kauhulle: Naapurissa kummittelee 3 (House 3: the Horror Show, 1989)

Etsivä Lucas McCarthy (Lance Henriksen) saa viimein kiinniotettua kauhistuttavan kannibalistisen lihakirvessarjamurhaajan, Max Jenken (Brion James) ja sähkötuoliin vie tappajan tie. Sittemmin Lucas on nähnyt toistuvia painajaisia Jenkesta ja ne alkavat tuntumaan jo niin aidoilta, että unessa saadut haavatkin seuraavat todellisuuteen. Ehkä Jenken piakkoinen teloitus tuo viimein rauhan Lucasin mieleen. No ei tuo, vaan kuten asiaan kuuluu nythän Jenke vasta innostuukin ja kärventyessään ilmaiseekin halunsa palata kuoleman jälkeenkin kiusaamaan Lucasia. Näin tapahtuukin ja aivan kuten joku Freddy Krueger, ovat nyt äänenmuuntelut sun muut hassut temput Renken repertuaarissa.

Luulin kirjoittaneeni jo kahdesta aiemmasta Naapurissa kummittelee-elokuvasta, mutta en näemmä olekaan. No, sarja ja varsinkin ensimmäinen osa piirtyy aika monen mieleen onnistuneena kauhuviihteenä ja ensimmäinen on osa minunkin mielestäni ihan kiva, mutta mitenkään erityisen hyvinä en niitä pidä. Hölmöjä vitsejä, keskitason näyttelemistä ja kauhultaan superlaimeita, mutta ainakin ensimmäisessä osassa oli veikeän sympaattisia kumitehosteita jotka kakkoseen mennessä oli jo nähty. Parasta näissä, osasta riippumatta, on aina ollut niiden julisteet.

Kauhukomedioitahan ne kaksi edellistä osaa ovat ja vähän enemmän sieltä lapsekkaammasta suunnalta, jolloin niitä lähes mutta ei ihan uskaltaa suositella koko perheen katsottavaksi. Sitten tuli tämä kolmas osa joka ei edes alkuteksteissään mainitse olevansa osa Naapurissa kummittelee-sarjaa ja syystäkin, sillä kyseessä on melkein samanlainen poikkeama kuin mitä Halloween 3: Season of the Witch on omassa sarjassaan. Liian kauhuna ja erilaisena pidetty osa kun irroitettiin omaksi yksilösuorituksekseen ja julkaistiin nimellä The Horror Show ja ilmeisesti sitten myydäkseen paremmin liitettiin takaisin House-elokuvaksi. Tietenkin jos italialaisia kuuntelee, on tämä jo seitsemän osa:

The Horror Shown alkuperäisjulistekin vihjailee, että nyt ollaan vähän synkemmissä vesissä kuin aiemmin.

Ja Brion James oli kehaissut Jenken olleen mieluisin rooli jota urallaan esitti, mikä tuntuu hänen muistettavampia roolejaan ajatellen vähän hassulta, mutta kun hieman tarkemmin katsoo niin kyllä sen ymmärtää. Ilmeisesti The Horror Shown ja nimenomaan The Horror Shown ei House 3:n aikeena oli luoda uusi useamman elokuvan alleen saava kauhuhahmo jonkin Freddy Kruegerin tapaan ja tätä katsoessa se tuleekin samalla tavalla mieleen kuin saman vuoden Wes Cravenin Shockerissa, mutta aivan kuten tuossa tapauksessa ei myöskään Renkesta ollut sellaisia saappaita täyttämään.

Mutta kuitenkin, kun se yritys tietäen katsoo Jamesin esiintymistä Jenkenä näkee, että hänellä on taatusti ollut siksi hauskaa revitellä osassa joka hyvässä lykyssä olisi saanut jatko-osia ja vuosia myöhemmin uusintaversioinnin Platinum Dunesin tuotantona. Shocker oli pääpahiksensa ansiosta hieman valju, joskaan ei Mitch Pileggin esiintymisen taikka hahmon yliluonnollisen idean vuoksi, vaan koska vaikutti motiiveiltaan ja sähköisestä olemukseltaan huolimatta turhan arkiselta sekopäältä, jolloin habituksesta puuttui varsinainen täky. Shockerissa oli kuitenkin mielestäni enemmän yritystä kuin Jenkessa, jota James kyllä esittää riehakkaasti, mutta joka jopa Shockerin rinnalla vaikuttaa värittömältä ja tarpeettoman koomiselta ollakseen onnistuneesti mieleenpainuva. Ei ole edes naapurin jannusta poikkeavaa vaatetusta.

Jos The Horror Showta katsoo osana Naapurissa kummittelee-sarjaa, niin onhan se ihan erilainen. Huumoria on vähän eikä erityisen leikkisää ja tilalla on vakavahenkisempää kasarislasheria jossa veri virtaa ja raajat irtoilevat. Ei ole kummittelevaa taloa vaan kuolleista aaveena palannut boogieman joka seuraa uhriaan minne tahansa. Tehostepuolella ei toteuteta hullunkurisia hirviöitä kun aika on pistää avohaavoja päähän, tms. ja vaikka siinä nopeasti kompuroidaankin, on ainakin yritystä hämätä katsojaa vihjailemalla Jenken olevan teloittamisensa jälkeen Lucasin kuvitelmaa ja joko sitä täysin taikka siten, että Lucas itse toteuttaa murhat. Jos James ei vetäisi rooliaan niin kiiluvasilmäisenä kikattavana sekopäänä olisivat hänen ja hyvin hillityn Henriksenin yhteiset kohtaukset elokuvan parasta antia, mutta tällaisenaankin osoittavat aikeen kuvata päähenkilön psyykeen hajoamista. Täten olisikin toivonut, että Jenke ei olisi hullu kuin pullosta tullut ja elokuva voisi olla siten vakavampi, jolloin katsoja varmasti pysyisi paremmin pimennossa todellisuuden rajoista.

Tämä kolmas osa on kyllä suosikkini Naapurissa kummittelee-sarjasta, mutta niin... eihän se ole Naapurissa kummittelee. Siinä on potentiaalia parempaankin kuin mitä se on ja yksi tarvittava muutos olisi ollut Jamesin esiintymisen muutos vuvuzelakonsertista rauhaisampaan sekä uhkaavampaan suuntaan, sillä vaikka miehellä on selvästikin ollut hauskaa niin se kääntää aika pahasti muutoin lupaavan kauhistuttavuuden nolostukseksi. En arvele että silloinkaan olisi ollut parempia mahdollisuuksia luoda jotain Max Jenke-elokuvasarjaa, mutta yksittäisesiintymisensä olisi voinut olla mieleenpainuvampi. Näyttelijänä James kuitenkin oli hyvä valinta.
Siinä olisi voinut olla vähän enemmän samaa kuin Tom Noonanin myöhemmin esittämässä Ripperissa, joka suhteessa muuhun Last Action Heron tunnelmaan oli synkkyydessään kuin toisesta maailmasta.

Tähdet: ***

Naapurissa kummittelee 3

Lokakuu kuuluu kauhulle: Romasanta - the Werewolf Hunt (2004)

Espanja vuonna 1851 ja täällä liikuskelee jokin Uuno Turhapuroa kammottavampi otus... ei kun ihan oikeasti. Metsistä aletaan löytämään pahasti silvottuja nuoria naisia joilta on ohessa eritetty rasvakerrosta pois ja jos ei tapauksia tutkiville viranomaiselle niin tehdäkään, pidetään katsojalle pikakurssitus siitä, että murhaaja on hurmaavan sivistynyt Manuel Romasanta (Julian Sands). Kansan parissa huhut kertovat murhaajan olevan ihmissusi ja muun muassa tätä uskomusta vastaan joutuvat viranomaiset kamppailemaan.

1800-luvulla Manuel Blanco Romasanta sarjamurhaili Espanjassa, mutta vakuutti syyttömyyttään koska kuulemma kirous muutti hänet aika ajoin ihmissudeksi ja se oli se susi, en minä joka tappoi. Ilmeisesti se oli sitten se ihmissusi hänessä joka teki uhrien rasvasta saippuaa? Tai ehkä se olikin Tyler Durden.

Kuitenkin, elokuvalla siis on ainakin olevinaan perustuu tositapahtumiin-merkintä ja lisäpuhtia se saa siitä, että yksi elokuvan kirjoittajista onkin sukua yhdelle aidon Romasantan tapausta tutkineelle tohtorille. Se on oikeastaan aika makeeta. Vähän kuin H.G. Wellsin pojanpojanpoika ohjaamassa Aikakone-elokuvaa.

Ai niin, se oli aika roskaa. Unohdetaan siis tällaisen yhteyden tuomat pisteet.

Romansanta oli espanjalaisen tuotantoyhtiö Fantastic Factoryn käsialaa ja toimintansa vuonna 2005 lopettaneen yrityksen tuotannot taitavat olla nyttemmin niin ikään espanjalainen elokuvia tuottavan Filmaxin omaisuutta. Kuitenkin vaikka Fantastic Factoryn toiminta kesti vain viiden vuoden ajan ehtivät he siinä ajassa tuottaa kahdeksan kauhuelokuvaa, näistä kenties tunnetuimpina Dagon ja Beyond Re-Animator, mikä myös tarkoitti aika vahvaa yhteistyötä Brian Yuznan kanssa (joka olikin Fantastic Factoryn perustajajäseniä). Suurin osa Fantastic Factoryn tuotannoista oli... no, sanotaan ettei kovinkaan hyviä, mutta ainakin genrefaneja ajatellen yritys oli kunnioitettava kun dropattavia nimiä olivat edellä mainitun Yuznan ohella muun muassa Jack Sholder, Stuart Gordon ja Jaume Balagueró. Levityskin tuntui olevan suth' kohdillaan kun tietääkseni kaikki Fantastic Factoryn elokuvat saivat ainakin laajan eurolevityksen (joskin teattereiden ulkopuolella) ja uskoisinpa tekijänimien ansiosta ovien jenkkimarkkinoillekin olleen vähintään puolittain avoinna (ainakin mm. Fangoria huomioi näitä suht' onnistuneesti), mutta kenties kotimaa oli väärä tiukasti genresidonnaiselle tuotantoyhtiölle ja kun itse elokuvatkaan eivät olleet parhaimmillaankaan keskitasoa parempia, jäi yrityksen toiminta eräänlaiseksi sivuviitteeksi elokuvan historiaan. Vaikka en itse korkealle yhtiön elokuvia arvostakaan olen aina hyvilläni kun varsinkin pienemmällä markkina-alueella koetetaan taistella todennäköisyyksiä vastaan ja edes yrittää tarjota muutakin kuin itsestäänselvyyksiä. Pari vuotta lisää ja kenties muun muassa REC:n sukseen avulla olisivat myös Fantastic Factoryn (englanninkieliset) espanjatuotannot saaneet lisäpotkua.

Romasanta on kenties paras Fantastic Factoryn elokuvista .

Romasanta on tarinallisesti puoleen väliin saakka erityisen kiehtova, sillä se onnistuu uskottelemaan olevansa samalla tavalla "valheellinen ihmissusielokuva" kuin mitä vaikkapa Susien klaani on, mutta heti siitä eteenpäin tämä valitettavasti onkin juuri lähes sellainen kuin kantensa perusteella olettikin. Mikä on sääli, sillä oli huomattavasti mielenkiintoisempaa tulla harhautetuksi luulemaan Romasantan olevan ihmissusielokuva ja siten sortua samaan luuloihin kuin kaikenlaisia huhuja kuuntelevat taikauskoiset kyläläiset, kun varsinainen totuus onkin pelottavasti uskottavampaa sarjamurhaaja-arkisuutta.

Joskin Romasantan plussaksi tulee lukea se ettei se kuitenkaan päädy tehosteseikkailuksi ja koettaa myöhemminkin osoittaa ihmissutena olon olevan ainoastaan pään sisäistä eikä laisinkaan ulkoista. Siellä vain on pari valitettavan painokasta erikoistehostepainotteista hetkeä jotka rikkovat tätä oletusta ja vaikuttavat olevankin mukana ainoastaan miellyttääkseen perinteisempää ihmissusikauhuelokuvaa odottavia, kun sitä paremmin toimii jonkinlainen Ed Geinin esiasteena oleminen. Näiden edellä mainittujen tehostehetkien olisi kenties pitänyt olla vähemmän näyttäviä jotta niistä ei voisi sanoa mikä on mielikuvitusta ja mikä ei. Huonoksi elokuva ei kuitenkaan muutu puolivälin jälkeenkään, se ei vain ole enää niin yllättävän kiinnostava kuin siihen asti.

Tarinan aiheuttamasta lievästä pettymyksestä huolimatta kurinalainen esiintyminen sekä tunnelmallinen visuaalinen ilme ovat varsin onnistuneita, jolloin Romasanta on ehdottomasti peukuttamisen arvoinen elokuva ja vaikka siitä voi nähdä useitakin parantamisen kohtia, on se taatusti niin hyvä kuin annetuilla eväillä oli mahdollista tehdä. Harva isompi elokuva onnistuu paremmin rahasta, ajasta, vaivasta ja nimistään huolimatta.

Tämä juliste on aika mainio ja tuo mieleen vanhat Universalin hirviöelokuvat:

Tähdet: ***(*)

Romasanta: the Werewolf Hunt