Palkkasoturi (Mercenary, 1996)

Suuren elektroniikkayrityksen rosvoparonijohtajan Jonas Amblerin (John Ritter) järjestämät julkisuuskuvakiillotusbileet menevät pipariksi kun paikalle saapuu mikä lie äärifanaattinen terroristiryhmittymä tappamaan salmanrushdiemaista poliittista kirjalilijaa ja siinä samalla pistetään suurinpiirtein kaikki muutkin juhlaväestä hautaan. Yksi kuolleista sattuu olemaan Jonasin vaimo ja kunhan mies itse pääsee ylös sairaalavuoteesta haluaa hän silmää silmästä, mutta viranomaiset sanovat vain sori ei onnaa, kun Feeniksinä (Martin Kove) tunnettu pääpahis ei enää ole käden ulottuvilla ja niinpä Jonas päättää palkata avukseen freelancesotilaan Haukan (Olivier Gruner), joka tietenkin vihaa syvästi Feeniksiä ja joo, ihan oikeasti,,, Haukka.
Luonnollisestikaan Haukka ei halua amatööriä tielleen kun pitää puukottaaa kynällä pahiksia naamaan, mutta Jonas haluaa valaan vatsaan ja niinpä he lähtevät yhdessä Peeniksen perään. Feeniksen apuna on lukuisia ex-huippunatseja (?) joten edessä on kohtauksia joissa Haukka potkii ja Jonas tekee jotain koomisen kömpelöä. Pidän kovasti sittemmin valitettavasti edesmenneestä John Ritteristä, mutta toimintanäyttelijää hänestä ei saa edes post mortemdigitaalitehosteilla. Mitä tässä ei siis ole koska mies oli vielä hengissä, mutta mainitsin sen siltä varalta jos joku haluaa myöhemmin liittää Ritterin johonkin Dwayne Johnsonin kroppaan puskemaan autoja nurin.
Lopulta Haukka oppii tunteita, Jonas olemaan mies, Feeniks lopettaa nousunsa ja tuttuun tapaan petolliselle lähipiirille maksetaan potut pottuina. Miksi kukaan maksaisi pottuostoksensa potuilla? No ehkä jos ne olisivat arvoltaan erilaisia, kuten jos vaihdetaan kaksi rosamundaa neljää siikliin.

Tälläisissä elokuvissa on aina kohtaus jossa palkkasoturi, tms. kutsutaan isojen herrojen luokse ja joku lukee sankarin portfoliosta kaikenlaisista ansioista, mutta jos sankari tietää mitä on tehnyt ja isot herrat ovat jo tutustuneet sankarin tietoihin, niin sehän luetaan vain katsojalle, joka taas on hiukan hassua. Miksei näihin kohtauksiin voisi aina laittaa mukaan joku kesken kaiken paikalle saapuva joka sanoo "hei, missasinko mitään?" ja kansion sisältö luetaan hänelle.

Niin tavanomainen B-toimintaelokuva etten edes tiedä missä sen kansi on.

Tähdet: **
Palkkasoturi

Poliisiauto 6-Z-4 ei vastaa (The Onion Field, 1979)

Itseään fiksuna pitävä psykoottinen pikkurosvo Greg (James Woods) ahdistaa vasta vankilasta vapautuneen luuserinilkki Jimmyn (Franklyn Seales) apulaisekseen kun on aika ryöstää alkoholiravitsemusliike pikkurahojen toivossa ja nyt Jimmy on osa Gregin perhettä halusi hän sitä tai ei. Hiukan myöhemmin rutiinikierroksella olevat poliisit Campbell (Ted Danson) ja Hettinger (John Savage) pysäyttävät Gregin ja Jimmyn pimeiden takavalojen vuoksi, täysin tietämättä mitä he ovat aiemmin tehneet tai arvaisivat mitä pysäytyksestä seuraa. Ylireagoiva Greg kun pakottaa poliisit kyytiinsä ja vie heidät syrjäiselle sipulipellolle aikomuksenaan ampua heidät. Campbell kuoleekin tilanteessa, mutta Hettinger pääsee pakoon, eikä kauaa kestäkään ennen kuin molemmat rikolliset ovat matkalla oikeuden eteen. Alkaa keskinäinen syyttely, oravanpyörään ajautuminen, eikä lopullista tuomiota saada toteutetuksi sitten millään. Ajan saatossa odotus ja itsesyytökset heikentävät Hettingerin mielenterveyttä sekä uskoa oikeuteen. Kollegoiltakaan ei pahemmin tukea tule kun esille nousevat epäilykset siitä kuinka Hettinger olisi pelkurimaisesti hylännyt parinsa.

Kun tekee mieli katsoa draamajännäriä jossa pienien liikkeiden kautta hajotetaan tavallista ihmistä, osoitetaan kuinka mitättömiä me kaikki voimme koneistossa olla ja kuinka ilmiselvät väärintekijät voivat ilman älliäkin pyörittää systeemiä tahtonsa mukaan, niin Poliisiauto 6-Z-4 ei vastaa on erinomainen valinta siihen tilanteeseen. Tässä on samaa pienen ihmisen umpikujamaista kärsimystä kuin Hikisessä iltapäivässä ja samoin yhdestä kohtauksia ryöstävästä eläväisestä näyttelijästä huolimatta todellinen pääosa kuuluu kollektiiviselle käsitykselle epätoivosta ja murheesta. Odotus luo pahinta tunnetilaa ja sitä vain toivoo jonkinlaista päätöstä vaikkakin kuinka negativiista, joka sitten johtaakin John Savagen esittämän hahmon kohdalla sellaiseen itsetuhoiseen hetkeen jonka katsominen tekee oikeasti pahaa. Kyseessä onkin pitkälti näyttelijöiden elokuva, mitenkään siis tosipohjaista tarinaa vähättelemättä ja kun esimerkkinä käytetyssä Hikisessä iltapäivässä Al Pacino oli äänessä niin tässä se on erinomaisen arvaamattoman oloinen James Woods, jonka esiintyminen onkin vaarassa peittää muita erinomaisia näyttelijöitä (Ronny Cox, Christopher LLoyd, etc.) alleen, mutta onneksi Woodsin kohdallakin se elämöinti jää enimmäkseen elokuvan etuosaan ja siten muutkin pääsevät myöhemmin paremmin ääneen. Joskin kun muut esiintyvät tarkoituksellisen hiljaisina, niin kyllä se alkupuolen woodselämöinti hieman saattaa elokuvaa tasapainottomuuteen.

PIdän erityisesti siitä kuinka tässä elokuvassa käsitellään sen henkilöitä, sillä kenestäkään emme saa tietää juuri paria yksityiskohtaa enempää, mutta silti hahmoihin keskitytään tunnetasolla niin vahvasti, että tuntuu kuin heidät tuntisi pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Positiivista on myös se, että vaikka päällisin puolin elokuvan jatkuvien venyvien oikeudenkäyntien vuoksi se vaikuttaa oikeussali- ja mediasirkustarinalta, niin niille elokuville tyypilliseen tapaan tässä eivät moottoriturpaiset asianajajat pääse heittelemään verbaaliakrobatiaa eivätkä valovoimaiset syylliset hypi pöydille, vaan arkisen ja nukkavierut heput tekevät parhaansa ja se kuulkaas on hyvin paljon se.

Sivuosassa John de Lancie ja se on minulle kova juttu.

Ja tämä on hiukan typerä asia, etenkin kun mielestäni elokuvan suomenkielinen nimi on varsin hyvä, niin kuitenkin kuka sitä poliisiautoa muka koetti tavoitella? Minun nähdäkseni ei kukaan.

Tähdet: ****
Poliisiauto 6-Z-4 ei vastaa

Platoon (1986)

Paikkaansa maailmassa hakeva nuorimies Chris (Charlie Sheen) lähtee paremman tekemisen puutteessa vapaaehtoisena Vietnamiin sotimaan ja huomaa pian, että kenties tylsistyttävä opiskelijaelo kotona olisi ollut fiksumpi valinta.
Sota poistaa nopeasti rähmät silmistä ja Chris ottaa eräänlaisiksi ohjaajikseen tiukan kersantti Barnesin (Tom Berenger) ja rennon kersantti Eliaksen (Willem Dafoe) ja vielä tietämättä kuka Chris oikeastaan on hän koettaa uusien isähahmojensa avulla löytää itsensä.

Platoon on ratkiriemukas komedia.

Tai ei ehkä sittenkään.

Oliver Stonen omista kokemuksista ammentava sotakuvaus oli kuin aikansa Trainspotting ja siten näytti kuvaamansa aiheen todelliset kauhut, mutta oli samalla sen verran cool, että vaikka sota (Trainspottingissa tietenkin huumekulttuuri) esitettiin jonain jota ei haluaisi koskaan kokea niin hyvin näytellyt vetovoimaiset hahmot, makeat toimintakohtaukset ja ylipäätään kenties liiankin tyylikäs yleistoteutus saivat helposti unohtamaan war is hell-osuuden. Eikä mikään ole muuttunut ajan myötä, sillä tänä päivänäkin katsottuna Platoon aiheuttaa ainakin minussa saman tunteen, että tuonne minä en ikinä haluaisi, mutta hittolainen kuinka viihdyttävältä paukuttelu silti vaikuttaa. Ei siis liene ihmekään, että tälläisistä ns. merkittävistä sotaelokuvista nimenomaan Platoon on tainnut synnyttää eniten eräänlaisia kopioelokuvia, jotka tosin poikkeuksetta ovat tuntuneet unohtaneen kokonaan sen helvettikärsimyksen ja jättäneet tilalle vain sen viihdyttävän räiskeen. Siispä kun otti katsottavakseen kaikenmaailman Platoon Leadereita sai kyllä nähtäväkseen viihdyttäviä vietnamsotaleffoja, mutta samalla saattoi yhdistää sellaisia liikaakin Platooniin varsin ja sen myötä nähdä Stonen elokuvassakin liiaksi kevyempää viihdearvoa kuin dramaattista kuvausta viattomuuden kadottamisesta ja isänmurhasta.

Siltikin juuri Platoon on ollut varmasti helpompi "kopioida" kuin jokin isä-Sheenin matka pimeyteen.

Tunnetustihan Platoonin punainen lanka on Charlie Sheenin esittämä untuvikko itseään etsimässä ja hän saa ympäröivän sodan kivuliaisuuden oppaaksi "hyvän suojelusenkelin" ja "paholaisen", kunnes on valmis tekemään itsenäisiä päätöksiä ja se onkin hyvä pohja sotakuvaukselle, ja tarina on hyvin kuljetettu sieltä tyhjästä paperista täynnä tekstiä olevaan kirjaan. Erityisen hienona tässä Platoonin mentorikuvauksessa pidän sitä kuinka molemmat isähahmot, Elias ja Barnes ovat kummatkin päinvastaisista väitteistä huolimatta oikeastaan samanlaisia ollessaan sekä positiivisia että myösin negatiivisia esimerkkejä. Kovastihan jopa Stonen itsensä sanoin on kerrottu arpeutuneen Barnesin olevan se pimeä puoli kun taas vapaamielisempi Elias se valoisa, mutta itse näen nämä hahmo enemmänkin yhtenä ja samana kuin kahtena eriävänä tienä. Barnes edustaa tiukasti sääntöihin tukeutuvaa pomoa joka uskoo kuriin ja järjestykseen, ja syystäkin sillä useammin kuin kerran näemme elokuvan aikana kuinka suoralta tieltä poikkeaminen johtaa katastrofiin ja sellaiseenhan Barnes itsekin kaatuu. Samalla Barnesin liian tiukka suhtautuminen asioihin vie täydelliseen tunteettomuuteen ja epäinhimillisyyteen, jolloin itsensä hyväksi uskoma asia johtaa sekin äärimmäisyyksiin mennessään väärään lopputulokseen. Vastaavasti taas Elias on iisimmin asioihin suhtautuva hahmo johon on hänen rennomman asenteensa vuoksi helpompi samaistua ja joka on se hyvä kaveri jolle uskoutua kun jokin painaa mieltä. Elias kuitenkin on hetkittäin liiaksikin omaan nautintoon (homoeroottinen pilvenpolttokohtaus Sheenin kanssa osoittaa hänen hakevan nuorikosta itselleen enemmänkin omaa iloa kuin mahdollisuutta toimia opettajana) hakeutuva silloinkin kun kenties tarpeen olisi tiukempi johtaja eikä ystävä. Toinen sanoo kaikkien olevan vapaita ja toinen uskoo diktatuuriseen yksinvaltiuuteen, kun jokainen tiimissä työskentelevä tietää, että tietynlainen vapaus toimia on aina tarpeen, mutta aina jonkun täytyy olla valmis johtamaan. Eivät linnutkaan lennä ilman komentajaa. Sekä Barnesista että Eliaksesta esitetään kohtauksia joissa he selvästikin pohtivat oman toimintatapansa oikeamielisyyttä, mutta miesten edessä täytyy olla valittuna vain yksi näkemys jotta muiden usko ei horjuisi. Näin ollen molemmat ovatkin oikeasti samanlaisia vaikka eivät sitä julkisesti esitäkään ja Sheenin hahmon täytyy kokeilla molempia tapoja löytääkseen omansa. Sheen vetääkin roolinsa hienosti kulkiessaan näiden vaihtoehtojen välillä. Toki kun Barnes on arpinaamainen tyyppi joka teloittaa paikallisen asukkkaan kylmäverisesti ja Elias hippimäinen huivipää kuolemassa kristusposeerauksessa niin se on helppo luokitella toinen mustaksi ja toinen valkoiseksi, mutta harmaatahan se kaikki on.

Koska elokuvan päätarina kietoutuu kolmen hahmon ympärille niin Sheen, Berenger ja Dafoe saavat aina eniten suitustusta osakseen, ja saavat sitä aivan syystäkin sillä näin väkevistä roolisuorituksista kannattaakin olla ylpeä. Muista näytteleijöistä jaksetaan aina ottaa esiin Johnny Depp, joka pienessä osassaan on toki hyvä, mutta lienee tulevan mainituksi eniten siitä syystä, että on sittemmin noussut maailman tunnetuimpien näyttelijöiden joukkoon. Platoon on kuitenkin täynnänsä erinomaisia roolisuorituksia, eikä syytä olisi unohtaa ketään ja hyvin moni sittemmin isompiin rooleihinkin noussut näyttelijä vetää tämän elokuvan sivuosassakin uransa parhaimman esityksen, sillä esimerkiksi myöhemminkin ihan hyviäkin suorituksia aikaansaanut Kevin Dillon on aivan loistavan oksettava tässä elokuvassa. Oksettavuutta lukuunottamatta loistava onkin sana joka soveltuu lähestulkoon jokaiseen Platoonin esiintyvään yhden sanan roolihahmoista suurempiin.

Kyseessä on siis edelleen pirun väkevä sotaelokuva joka ei onneksi enää ainakaan kärsi aikoinaan kuoliaaksi mätkitystä vietnamaiheesta, mutta kun muistissani on edelleen lapsuuden sotaleikit joissa pam olet kuollut johti poikkeuksetta Eliaksen kuolinimitaatioon, niin kaikesta Platoonin tehokkuudesta huolimatta kaipaisin ehkä hieman enemmän tuskaa mukaan, sillä liian tyylillä toteutetut sotimiset tekevät taisteluista hetkittäin liian cooleja niiden traagisuudesta huolimatta.
Tai hei, korjataan tuota äskeistä hieman, sillä se ei ehkä olekaan tuska jota kaipaisin lisää vaan pelokkuus. Kenties mukana olevien hahmojen pitäisi olla enemmälti peloissaan jumiutuneina ja siksi ne juoksemiset tuleen huutaen jotain I fuckin' love it-juttuja ovat liian sanoisimmeko tavallista toimintaa elokuvassa jota ei tule kutsua tavalliseksi.

Tähdet: ****
Platoon

Payback - tilinteko (1999)

Varas Porter (Mel Gibson) tulee kollegansa Valin (Gregg Henry) pettämäksi ja kunhan luodinreiät ovat arpeutuneet lähtee mies hakemaan osuuttaan saaliista itselleen, mutta jostain kumman syystä sitä ei haluta luovuttaa hänelle. Tyly mies haluaa vain omansa, mutta muiden joka tässä tapauksessa tarkoittaa yksittäisen henkilön sijaan suurempaa rikollissyndikaatia mielestä se ei kuulosta uskottavalta ja Porterin kaltainen riesa on siivottava pois hengittämästä. Mutta Porter haluaa vain rahansa ja jos sen saamisen yhteydessä päätyvät Val, petollinen vaimo Lynn (Deborah Kara Unger) ja rikollispomo Bronson (Kris Kristoffersson) miehineen hautaan, niin mitäs tulevat tielle.

Ei nyt ehkä niinkään onnistunut remake Lee Marvinin Point Blankista, kuin pikemminkin onnistunut toisinto 60 -70-lukulaisesta toiminnasta juuri Point Blankin tapaan. Kylmä kaupunkikuva, suoraviivainen lähestymistapa ja jatsahtava musiikki yhdistettyinä kivikasvoisiin hahmoihin joista sankarikin on paskiainen on juuri sellaista elokuvaa jonka ohjaksissa esimerkiksi Don Siegelin ja Sam Peckinpahin kaltaiset nimet ovat tuttu näky ja Payback onnistuukin viemään ajatukset positiivisella tavalla jo mainitun Lee Marvinin kuten myös Charles Bronsonin ja vaikkapa Clint Eastwoodin rakastettaviin hetkiin. Pidän siis kovasti elokuvan koleasta fiiliksestä ja osuvat näyttelijät kuten John Glover, James Coburn, Bill Duke sun muut vain perustelevat miksi tästä tulee pitää. Jopa tekoaikansa huomioiden väärässä hetkessä olevat kiekkopuhelimet kutkuttavat mielihyvähermojani.
Payback kulkee simppelin tarinan turvin enimmäkseen vakuuttavasti sekä näyttää ja kuulostaa hiton hyvältä, joten miten tämä voi olla se pilattu versio? Sitähän tämä ns. teatteriversio kuulemma on. Ohjaaja Brian Helgeland oli saanut hyvissä ajoin kesken kuvauksia kenkää ja elokuvaan oli suoritettu mittavia uudelleenkuvauksia joka oli sitten johtanut tähän vialliseen versioon, jonka Helgeland oli myöhemmin päässyt korjaamaan omalla director's cutillaan. En ole nähnyt Helgelandin omaa leikkausta, mutta rehellisesti sanottuna en tiedä haluaisinko nähdäkään, sillä siitä versiosta on kuulemma poistettu tässä vaihtoehdossa oleva sininen sävy ja se hieman pelottaa minua, koska se sattuu olemaan yksi niistä seikoista joka saa minut pitämään Paybackista. Se pohtimaan, että jos yksi seikka on muutettu niin mitä muuta on ja onko siten Helgelandin versio sittenkään parempi vaihtoehto. Se saa myös miettimään, että kun tämän katsomani Paybackin mukava erikoisuus on olla vanhahtava, niin miksi sellaisia asioita muuttamaan ja ottamaan riski siirtymisessä kenties siksi lähemmäksi vain tavallista oman aikansa elokuvaa. Tämä siis näkemättä director's cutia, jonka katsominen sitten saattaisikin yllättää minut positiivisesti ja tokihan minä olen ne triviatiedot versioiden erilaisuudesta lukenut, että olen ainakin tietoinen siitä kuinka tämä teatteriversio olisi yleisöystävällisempi ja silloin ainakin Helgelandin versio kuulostaa paremmalta, vaikkakaan tälläisenäänkään ei Paybackia voi juuri koko perheen elokuvaksi kutsua. Joskin kyllä tästä huomaa joitakin tarpeettomia koomisia hetkiä jotka tuntuvat olevan mukana vain pakollisina kevennyksinä keskellä masennusta.

Jotain viimeisen 20 minuutin aikana niitä koomisia hetkiä alkaa olemaan hieman liikaakin ja se kieltämättä heikentää alkupuolen ilmeetöntä tehoa. Lisäksi vaikka olenkin kovin tyytyväinen näyttelijävalinnoista ja etenkin juuri näistä tunnelmaan sopivista vanhemman polven esiintyjistä, niin kyllä aika monen kohdalla tulee mieleen eräänlainen hukkaanheitto kun he vaikuttavat välillä olevan mukana vain nimenomaan muistuttaakseen menneistä ajoista, eivätkä siten niinkään suoranaisesti tarkoitettuna tukemaan Paybackin tarinaa.
Kuitenkin juuri tälläisenään, modernina seitkytlukujännärinä Payback lähentelee ainakin Mel Gibsonin parhaimpia hetkiä ja muistuttaa siitä kuinka paljon vakuuttavampi esiintyjä hän on kun ei koeta olla vitsaileva hurmuri, vaan lähempänä julkista imagoaan, eli kakkiainen. Pitäisi sen käyttäytymisen vain kameran edessä, eikä vaimojensa kasvoissa.

Palatakseni vielä hetkiseksi sen koomisuuden pariin, niin ainakin katsomani dvd:n ekstroissa mukana oleva Paybackin traileri on taatusti yksi valheellisimmista koskaan, sillä sen perusteella elokuvan näkee olevan lähempänä jotain Adam Sandlerin Bulletproofia ja Stephen Baldwinin Fledia.
Eikä se koira edes ole Porterin.

Tähdet: ***
Payback - tilinteko

Planet Terror (2007)

Eksoottinen tanssija Cherry (Rose McGowan) ottaa loparit ja pian tavataan Bruce Willisin johtamia kuppazombiesotilaita, mustasukkainen sadistinen kuppazombielääkäri (Josh Brolin), jättifinnitarantino ja joukko muita veikeitä yön kulkijoita. Kuten suurinpiirtein joka toisessa zompparipätkässä muutenkin niin pienryhmittymä tappelee eläviä kuolleita vastaan ja tällä kertaa erityisesti visvalla on osansa sopassa. Kunhan Cherrylta amputoidaan jalka, niin voidaan ruveta kunnolla räiskimään.

Ennen Planet Terroria pidin Robert Rodriguezia aivan ässätyyppinä. Tekihän hän ultracooleja B-rainoja joilla oli stadiumluokan asenne ja vetovoima, ja vaikka Spy Kidsit ja se Laavahaityttö tai mikä lie eivät juuri mieleeni olleetkaan, niin arvostin ohjaajan tapaa tehdä elokuvia myös lapsilleen sekä sellaista georgeclooneymaisuutta jonka vuoksi tehdään mielelläänkin massaelokuvia joissa kuitenkin pidetään perimmäisenä ajatuksena se, että niiden avulla voi rahoittaa omia ns. erikoisempia projekteja. Sitten tuli Planet Terror jonka vuoksi nielin pettymyksen karvaita kyyneleitä ja kertaheitolla aiempi dude sä rulaat muuttui muotoon ai siltä tuli taas leffa?
Planet Terrorin olisi pitänyt olla juuri "minun" elokuvani. Cool nimi joka muistuttaa kasariroskaklassikosta Galaxy of Terror, tyylikäs leffajuliste, lähes lähestymiskieltoon asti diggailemiani jonkinasteisessa kulttimaineessa olevia näyttelijöitä kuten Jeff "Parker Kane" Fahey ja Michael "Kyle Reese" Biehn, zombieräiskintää, soundtrack palauttamassa mieleen John Carpenterin huippuvuodet ja tietenkin Rose McGowan konekiväärijalkaisena, sekä ylipäätään koko tietoisuus Planet Terrorin kunnioittavan exploitaatioroskaa jollainen on kovin lähellä sydäntäni.

No mitä hittoa sitten siellä ruikutat?

Minua ärsyttää suunnattomasti se grindhouseroskan arvaamattomuuden ja vasemmalla kädellä vetämisen puute, jolloin Planet Terror on aivan liian puleerattu ollakseen oikeasti sitä mitä väittää. Kun sattumanvaraiselta vaikuttava leikkaus osoittaakin selvän kronologisesti kuinka savukkeen sytyttämisestä hypätään suoraan viimeisiin hatseihin (joka muistaakseni on oikea esimerkki sisarteos Death Proofista), niin se ei ole sitä mitä oikea roskaelokuvan leikkaus on, sillä tuollaiset hypyt eivät vahingossakaan eksytä katsojaa ja vaikuta olevan mukana vain jotta saataisiin esimerkiksi maksimoitua jonkin eksploitatiivisen seikan määrää. Tuolloinhan savukkeen sytyttämisestä hypättäisiin suoraan irralliseen kohtaukseen jossa Indiana Jones-teeman säestämänä karhuntaljaiset ninjat hyppäävät pakettiauton päälle ja siitä palataan takaisin oikeaan elokuvaan ilman mitään mainintaakaan äsken tapahtuneesta. Niiden leikkausten ei tule järkevöittää tarinaa taikka olla mukana vain näppäränä kikkailuna, vaan vetoamassa alimpiin tunnetiloihin. Temppua tempun vuoksi ja eräänlaista pelkuruutta esittää kohtaus jossa Freddy Rodriguezien esittämä nuori kapinallinen bylsii McGowanin kanssa ja juuri tälläisellähän eksploitaatio elää, ja sitten nimenomaan se leikataan pois jotta päästään keskelle tavanomaista goretoimintaa.
Naarmut, värimössöt ja kuvanpalamisen kaltaiset virheet ovat aseteltu aivan liian harkitusti ja niiden teho muuttuu lukumääränsä vuoksi samaksi tylsyydeksi kuin videokameran asetuksista valittu nostalginen seepiakuva joka pysyy samanlaisena ensimmäisestä huokauksesta viimeiseen hengenvetoon. Senhän pitäisi olla koko matkan sijaan vain siellä täällä ja joskus ei ollenkaan, sillä sellaista ei ole suunniteltu vaan se on tapahtunut vain koska parempaakaan ei ole ollut tarjolla tai sellaiseen pystytty. Hyvä esimerkki tästä liian huolellisesta harkitsevuudesta tulee kun Bruce Willis muuttuu syfiliszombieksi, niin tuolloin kuva rikkoontuu, vääristyy ja vääntyy, mutta ei osoittaakseen halpaa kulunutta filmilaatua, tms. vaan olemaan tietoisena tehosteena korostaakseen muutosta ja ei täten eroa mistään bayhemin kaltaisesta paukuttelusta.
Kaikki tämä suunnitelmallisuus on johtanut siihen, että myös näyttelijät tuntuvat olleen liian tietoisia mitä ovat tekemässä ja siten lopputulos vaikuttaa sarjalta silmäniskuja katsojalle ja kaiken lisäksi he osoittavat olevansa aivan liian päteviä valitsemallaan alalla, kun sitä toivoisi sen olevan enemmän sitä, että no name, no talent-näyttelijät olisivat itsekin negatiivisesti yllättyneet nähdessään mihin heidät olikaan saatu mukaan. Kaiken kaikkiaan olisin kovasti kaivannut Rodriguezin vision avuksi sitä, että tuottajat olisivat napanneet elokuvan hänen käsistään ja antaneet sen jollekin kirjanpitäjälle joka olisi leikannut sen ihan päin mäntyä. Silloin se olisi ollut mielestäni enemmän sitä mitä pitäisi, eikä jokin Stock-Aitken-Waterman-näkemys siitä mikä on alternativea. Sitä ei ole Jason Donovan.
Tälläinen tarvitsee jotain Godfrey Hon kaltaista hullua neroa avukseen, vai eikö hän vastannut puheluihin?

Kyllähän minä pidän monestakin seikasta Planet Terrorissa, sillä tokihan se on täynnä yksityiskohtia joista saa iloa irti, mutta se liiallinen ammattitaitoinen viimeistely vie siitä sen terän jota ainakin itse kaipasin lihaa leikkaamaan ja täten joudun surukseni toteamaan, että korkeintaan traileripituisena Planet Terror olisi varmaan ollut mielestäni kaikkien aikojen kovin leffa. Ehkä jos en olisi marinoinut itseni kaikella sillä roskaelokuvalla joita olen ilokseni saanut vuosien varrella nähdä olisin tyystin eri mieltä ja tahdon uskoakin olevan niin, sillä tämänhän olisi pitänyt olla mielestäni täyttä timanttia.
Haluaisin siis pitää enemmästäkin kuin vain yksittäisistä kuvista.

Rodriguez saattaa kutsua Planet Terroria kunnianosoitukseksi grindhouselle, mutta minä näen siinä enemmänkin kunnianosoituksen kuution hiomisesta kaikille soveliaaksi palloksi, jolla leikkiessä ei kenenkään tarvitse pelätä kulman aiheuttamaa mustelmaa.

Tai Resident Evil kohtaa Hello Kittyn.

Tähdet: **
Planet Terror

Prince: Live at the Aladdin Las Vegas (2003)

Mainiota tässä Princen livevedossa on painotus harvemmin kuultuihin kappaleisiin, mutta ne vähemmälle huomiolle jääneet biisit yhdistettynä useampaan coverveisuun ja etenkin Princen itsensä varsin tyylikkääseen, mutta kovin harmatavaan asiamieslookkiin aiheuttavat sen, että ruudusta katsottuna Live at the Aladdin jää hieman vaisuksi. Eikä asiaa ainakaan auta se, että vaikka bändi soittaa biisit erinomaisella taidolla niin ne esitetään aivan liian tasapaksusti ja täten kaikkinainen inhimillisen virheen vahinkomahdollisuuskin on kaukana poissa ja siten esitys tuntuu pikemminkin viihdeorkesterin rutiinivedolta kuin jännittävältä elämykseltä.
Toki biisit ovat mainioita, soitto kulkee hyvin ja Prince vilauttaa huumorintajua muun muassa imitoimalla Ozzy Osbournea, joten kyllä tästä ammattilaisten esityksestä nauttii, mutta tekee sen valitettavasti samalla tavalla kuin jonkin talk shown studiobändin esiintymisestä. Esityksen pitäisi olla päällimmäisenä, ei taustalla valmiina hiljenemään. Princen ollessa kyseessä sen tulisi pikemmin olla sitä mistä hän itsekin aiemmin lauloi:

"My name is Prince and I am funky

My name is Prince, the one and only

I did not come to funk around

'Til I get your daughter I won't leave this town"

Vaikka en Lenny Kravitz-fani olekaan niin jotain hänen kaltaistaan energisempää vierailua olisi tämäkin kaivannut avukseen, koska ainakaan Nikka Costan löysä himmailu ei toimi kuin korkeintaan unilääkkeenä.
Kun koko keikka vaikuttaa illan viimeisiltä hitailta, niin vaatii jo hieman energiaa päästäkseen sinne loppuun saakka ja siitä syystä en koeta etsiäkään mitään livepätkää tästä nimenomaisesta konserttitaltioinnista, vaan mielummin vaikkapa jonkin covervedon Princen biisistä. Jep, Soulwax kelpaa.

Haluaisin kovasti tietää, että miksi kuvanlaatu, kameran liikkeet ja videoefektit ovat Live at the Aladdinissa kuin jollain naapurin Paavo-sedällä kun vuonna 1983 ensimmäisen Fiatin kokoisen videokameransa sai.

Lisämateriaaleissa yksi liveviisu ja mainos jossa ilmeisesti vain halutaan leveillä Princen monumentaalisella studio-mikälie-kartanolla.

Live at the Aladdin Las Vegas sopii hyvin taustalle kun on tekemässä päivällistä. Mutta ei mitään seksikästä ruokaa, vaan jotain arkista lihapullamuusispagettia.


Tähdet: **
Prince: Live at the Aladdin Las Vegas

Prince: Rave Un2 the Year 2000 (2000)

En muista olenko aiemmin sanonut pitäväni Princen musiikista, mutta minä pidän Princen musiikista ja vieläpä hyvin paljon.
Prince itse vaikuttaa musiikkinsa ulkopuolella vähintäänkin mielenkiintoiselta persoonalta, mutta sellaiselta jonka kanssa menisi varmastikin hermot jos joutuisi viettämään antoisaa iltaa yhdessä. Hän on Jehonvantodistajapano-orhi ja känkkäränkkä joka muistetaan etenkin 80-luvun mestariteoksistaan (Sign o' the Times, When Doves Cry, etc.), osallisuudestaan parental advisory-merkinnän syntyyn, tälläisistä näkökentän heikennyksistä:

Pelottavaa.
Ja tietenkin sieltä känkkäränkkäpuoleltaan riidasta levy-yhtiönsä kanssa joka johti poskeen kirjoitettuun slave-sanaan, kuuluisaan nimisekoiluun ja joihinkin vasemmalla kädellä vedettyihin levytyksiin joilla pyrittiin sekä täyttämään pikaisesti levytyssopimuksen vaatimukset, että varmasti myös pottuilemaan levymoguleille (mm. Emancipation, joka on kolmen cd:n edestä silkkaa tylsyyttä).
Princen levy-yhtiöriita johti musiikillisesti miehen tähänastisen uran ailahtelevimpaan osaan, mutta synnytti myös joitakin erittäin kiehtovia elämyksiä. Joten aivan pahasta se ei ollut. Lisäksi tosiaan sen kauden vuoksi saimme seurattavaksemme riemastuttavan nimisekoilun jossa mies halusi olla luomansa symboli, joka muun muassa ansiostani pääsi jopa Da Vinci koodi-aiheiseen ikkunasomistukseen:

Unohtaa ei tietenkään voi myöskään sitä, että tämä mieshän pukkasi maailmaan Batman-soundtrackin, joka on... tuota noin...
Oli se sitten piirretty symboli, kirjoitettu symboli, The Artist Formerly Known as Prince, TAFKAP taikka Victor (ihan oikeasti), niin Prince oli aina Prince ja siksi varmasti palasikin takaisin Princeksi ja sai aikaiseksi Musicologyn sekä 3121:n, palauttaen uskon tasalaatuisempaan muusikkoon.

Yksi tämän symbolisekoilun aikaansaannoksia oli pitkäsoitto Rave Un2 the Joy Fantastic, joka omasta mielestäni kuuluu miehen parhaimpien levyjen joukkoon, mutta jäi aikoinaan valitettavan pienelle huomiolle. Huomautettakoon tosin, että sen levyn onnistuneisuus korostuu ehkä liiaksikin ympärillä olevien joidenkin erittäin heikkojen levyjen vuoksi.
Tuohon Princen nimisekoiluun liittyen Rave Un2 sisältää yhden mainion seikan:

Wow, Mindfuck!
Tuo Rave Un2 tuli nyt mainituksi eräänlaisesta yhteydestään vuorossa olevaan konserttitaltiointiin ja vain osoituksena siitä, ettei hän kuitenkaan antanut ulkomusiikillisten seikkojen aina vaikuttaa pääasiaan.
Kuitenkin Princen hirmuinen Rölli-olemuksesta kieli aikoinaan myös hänen ehkä hieman liiankin tiukka asenteensa fanien viatontakin kunnioitusta kohtaan, kun esimerkiksi Youtubea ja vastaavia palveluita varten hän oli väitetysti perustanut erikseen tiimin pitämään huolen siitä ettei vaan vahingossakaan kukaan levittäisi hänen musiikkiaan sillä tavoin. En nyt tiedä kuinka paljon tuosta on lopulta totta ja sinänsä ymmärrän sen tuulimyllyjä vastaan taistelun, mutta totta on ainakin se ettei yhdessä vaiheessa Princen musiikkia päässyt juuri laisinkaan kuulemaan esimerkiksi Youtuben kautta ja se ei varmasti johtunut siitä etteikö sitä olisi yritetty ladata sinne. Se oli silloin se ja nyttemmin on tubekin täynnä Princeä, joka varsinkin tälläisen konserttitaltioinnin kohdalla on hyvä asia, koska silloin tarvitaan jotain esimerkkiä näytettäväksi. Kunnes tietenkin video poistetaan ja täällä oleva linkki tarjoaa vain maininnan tyhjyydestä. Tämä myöhemmin esille tuleva esimerkki konsertista ei ole se minkä olisin halunnut pistää esille, mutta tyydytään siihen mitä saadaan ja hyvähän sekin on, ettei kyse ole mistään huonosta valinnasta.

Rave Un2 the Year 2000 vaikuttaisi nimensä ja kuviensa perusteella olevan vahvasti Rave Un2 the Joy Fantasticiin liittyvä konserttitaltiointi, mutta kenties yllättäen näin ei olekaan. Eihän siellä ole kuin pari hassua kappaletta tuolta edellä mainitulta levyltä ja pääosin esitys tarjoileekin satunnaisemmallekin fanille tuttuja kappaleita aina konsertin aloittavasta Let's Go Crazysta hittiveisuun 1999, jonka piti olla vuodenvaihtumisen kunniaksi maksutv:ssä esitetyn konsertin päätös parillakin tavalla. Konsertin luonnollinen päätöskappale ja myöskin vuoden 2000 kunniaksi eläköityminen, sillä kannattaako enää bilettää kuin vuosi olisi 1999 jos se tarkoittaa mennyttä? No, kuulemma Prince on sittemmin palauttanut kappaleen live-esiintymisiinsä, joten ehkä sitä kaivataankin mennyttä aikaa.
Princen omien biisien ohella mukana on aika runsaasti lainakappaleita, joiden esitysavussa ovatkin niiden alkuperäisesittäjät (Lenny Kravitz, etc.), mutta vieraista sun muusta huolimatta itse Rave Un2:n livetilanne on aika askeettinen. On bändi, on lava, on jotain rättejä roikkumassa katosta ja on värivaloja, mutta ei muuta. Eikä hitto vie muuta tarvitakaan, sillä kun Morris Day saapuu lavalla vetämään Jungle Loven niin sitä vähät välittää onko esitteillä mitään Pink Floyd-massiivisuutta koska karismaattiset esiintyjät ja fuckin' cool funkpop ovat kaikki mitä tarvitaan. Jalka nykii, pää hytkyy ja tekee mieli laittaa päälle vakosamettia. Oh yeah!
Tietenkin kun kyseessä on artisti joka on usein panostanut visuaalisuuteen vähintään hassujen vaatteidensa taikka partamalliensa avustuksella, niin lavarakannelman pelkistyneisyys vaikuttanee aluksi hieman erikoiselta ratkaisulta, varsinkin ottaen huomioon kyseessä olevan ns. uudenvuoden bileet. Tämä konsertti on kuitenkin Princea parhaimmillaan. Hyviä biisejä, makeita pukuja, kauniita kissoja, kujan kovimpia kolleja ja popin pieni suuri mies isompana sekä terävämpänä kuin Guiron koskaan. Eikä ego tule missään vaiheessa estämään muiden esilläoloa, sillä kaikilla tulee olla loistofiilis ja kaiken tämän ansiosta kyseessä on konserttitaltiointi joka saa toivomaan olleensa itse paikalla, mutta kelpuuttaa tilanteen tälläisenäänkin, sillä hitto soikoon kuinka hyvin potkii. Ihan niin kuin vielä syntymätön Lionel Messi äitinsä vatsassa.


Kaikille hyvien bileiden ja loistavan musiikin ystäville.

Kuitenkin koska kyseessä oli nimenomaan uutta vuotta juhliva tapaus ja niin vuoden kuin kappaleen 1999:n silloinen siirto historiaan, niin ehkä vieraat saivat hieman liikaa tilaa ja kenties kappalevalikoima olisi voinut olla enemmänkin princehittipainotteisempi kuin mitä nyt on.

Lisämateriaaleista löytyy haastatteluita jotka ovat yhtä kuin noin kahdeksan minuuttia irrallisen oloisia lentäviä lauseita joissa muusikot kertovat lähes ei mitään ei mistään, muutaman kappaleen verran lisää livemusiikkia, jotain Princen tekstimuotoista manifestoa ilkeistä levy-yhtiöistä ja muusikoiden valjastamisesta tuotteiksi, ja tietenkin oma suosikkini, mainos tuolloin saatavilla olleesta Princen spesiaalijulkaisusta: seitsemän cd:n paketista joka sisältää jopa 700 samplea Princen kappaleista ja maksoi silloin ainoastaan 700 dollaria.
Okei, ei se nyt niin ahne juttu ole kuin miltä kuulostaa, sillä paketti oli suunnattu ensisijaisesti tiskijukille ja muusikoille, ja ostajat saivat tuolla summalla ikuisen rojaltivapaan käyttöoikeuden ostamiinsa sampleihin.
Herääkin kysymys, että ostikohan kukaan tuota pakettia, sillä luulisi jonkun DJ Shadowin tai Scooterin tehneen jo levyn princesampleilla. Scooter? Hahaha! Voi luoja.

Tähdet: ****
Prince: Rave Un2 the Year 2000

Pineapple Express (2008)

Jatkuvassa usvassa elävä, mutta tietenkin mussuttamisen sijaan suht' sukkelasanainen haastemies Dale (Seth Rogen) kokee pientä 25-vuotiskriisiä 18-vuotiaan tyttöystävänsä Angien (Amber Heard) vuoksi, mutta onneksi on vakidiileri Saul (James Franco) joka kikattelun ja silmien lasittumisen ohessa tarjoaa Dalelle pakoa todellisuudesta. Todellisia ongelmia ilmaantuuu kun Dale näkee Saulin kamantoimittajan Tedin (Gary Cole) ampuvan kilpailijansa ja hakiessaan apua Saulilta Dale päätyy kaverinsa kanssa pakomatkalle jossa ruohon on tultava mukaan. Siispä mietitään mitä tehdään. Poltetaan pilveä. Puntaroidaan seuraavaa askelta. Poltetaan pilveä. Kootaan ajatuksia. Poltetaan pilveä. Sekoitetaan soppaan lisää ihmisiä ja synnytetään huumeliigojen välinen sota.

Red: I'm trying to decide how stoned I am and just how on the verge of death am I right now. Like, am I seeing shit because I'm stoned or because I have no blood left in my body.
Dale: Well, you've been shot like seven times.

Seth Rogenin (ja Ben Stillerin) komedioita katsellessa tulee välillä samanlainen ärsyyntynyt fiilis kuin kotimaisia viihdeohjelmia seuratessa, jota en juuri koskaan tee. Aina siellä ovat ne oman pienen piirin Janne Katajat, Vappu Pimiät ja Demonimies Jethrot ja se saa ajoittain kaipaamaan vaihtelua.

Hyvä asia Rogenin possen kohdalla on toki se, että kyllähän se jengi pelaa hyvin yhteen ja erityisen hienoa Rogenin elokuvien suhteen on se, että toisin kuin herra Katajan nähdessäni minun ei tee mieli vetää itseäni jojoon. Myönnän kuitenkin, että toinen suurista syistä miksi olin vältellyt tämän Pineapple Expressin katselua aina tähän hetkeen saakka johtui ajatuksesta ei taas nämä samat tyypit. Toinen syy on tietenkin elokuvan pilvenpolttelukomiikka, joka tuo aina liiaksi mieleen Redmanin ja Method Manin. Enkä ole oikeastaan koskaan pitänyt stonerhuumoria erityisen hauskana. Enkä tosiaankaan pidä tätä elokuvaa laisinkaan hauskana:

Ja se edustaa omissa mielikuvissani juuri sitä tyypillisintä pössyttelykomediaa.

Kyllä Pineapple Express varsin onnistunut komedia on, joskaan ei fuck-sanoilla kastetussa huumorissaan mitenkään poikkeava rogenkomedia ja siten jos ei miehen huumorista pidä ei tämäkään varmaan suurempaa innostusta aiheuta. Näyttelijäporukka toimii tiiviinä tiiminä, hahmoihin ollaan panostettu enemmän kuin vain stoner # 1, stoner # 2, etc. ja elokuva muutoinkin näyttää oikeasti joltakin johon on käytetty sopivasti aikaa, vaivaa ja rahaa, eikä kyse ole siis mistään sellaisesta alimman aidan räkäisystä jossa pistetään joku tyyppi kameran eteen sanomaan wazzzuppp ja se riittää (kts. How High). Suurimmaksi miinukseksi laskenkin siis oikeastaan vain sen jonkinlaiselta urautumiselta tuntuvan paketoinnin, jonka vuoksi esimerkiksi perushyvä nokkela sanailu ei tuota mitään oikeita yllätyksiä.
Kuitenkin nyt kun annoin elokuvasta aika laimean kuvan, niin todettakoon ettei se yllätyksettömyys oikeastaan tai ainakaan vain huono asia ole, sillä tässäkin tapauksessa se osoittaa taitoa ja ammattimaisuutta, jolloin Pineapple Expressin kohdalla toteaa sen olevan ainakin tarpeeksi hyvä naurattaakseen.

Plussaa hyvän lääkemusiikin, eli Spiritualizedin käytöstä, vaikka kyseessä ei nyt ollutkaan Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space.

"I am not gonna wake up murdered tomorrow!"

Tähdet: ***
Pineapple Express

Päätalo (2008)

Elokuva kertoo kylän suurimmasta rakennuksesta, eli siis päätalosta.
Ai mitä. Kirjailija?
Asuuko se edes isossa talossa?
Teinistä saakka kirjailijan urasta haaveillut Kalle Päätalo (Kai Lehtinen) on jättänyt ne ajatukset haaveisiin, sillä pitäähän sitä vastuunsa ottavan miehen tehdä aikuisen ihmisen töitä, kuten nyt vaikkapa rakennusmestarin joka ei saa suunnitelmiaan paperista pidemmälle. No, onhan sentään raksahommat rautamiesten töitä, joten siksi kiroilustaan huolimatta Päätalo kirjoittaa suopursuista. Sedät ja vieraat vähättelevät kirjailijana oloa, vaimokin dissaa miehensä pyrkimyksiä, mutta onneksi äiti sentään jaksaa vielä uskoa poikansa menestysmahdollisuuksiin. Kunnanhallitus potkii potkii päähän, tulee häätö ja kaikkea muuta kivaa. Tulee aviokriisiä, ero ja äpärälapsi. Uusi hoito valaa uskoa Päätaloon ja siinä se ensimmäinen kirja nyt sitten on. Tyhmät kustantajat eivät ymmärrä, kunnes sitten ymmärtävät ja loppu on historiaa mitä edeltäväkin oli.

Saunotaan, uidaan järvessä, kiroillaan kuin turkkilainen merimies, oleskellaan munasillaan.
Hyvä, ehdin jo aluksi pelätäkin etteivät kotimaisen elokuvan tunnusmerkit pääse täyttymään. Ei mutta hetkinen, ketään ei puukotettu? Huijausta!
Päätalo on ihan siedettävä henkilökuvaus, vaikkakin tässä hieman tuntuu siltä kuin luotettaisiin liiaksi siihen, että nimihenkilö olisi etukäteen kaikille tuttu. Kyllähän siellä käsitellään Wikipediasta tuttuja Päätaloon ja historiaansa liittyviä tapahtumia, mutta aika pinnallisiksi nämä seikat jäävät. Etenkin se itse kirjoittamisen kuvaaminen on esitetty valitettavan harmittomana harrastuksena, joka ei siis todellakaan vastaa sitä vakaumuksellisuutta johon toistuva ulkopuolisilta tuleva kirjoittamisen vähättelyn tulisi johtaa. En nyt varsinaisesti uskokaan luovuuden vaativan osakseen tuskaa, niin vaikka Päätaloa nyt vaivaakin esikoisteoksen sanojen saaminen paperille, niin eipä ne yölampun valossa istuskelut tunnu kovinkaan vaikeilta hetkiltä, etenkään kun mies kuitenkin saa suolettua sielustaan kaikenlaisia filosofisia kirjailijaoppeja kuin liukuhihnalta (vai ovatko ne Mika Waltarin sanoja? No ne kuitenkin piirtyvät esiin Päätalona).
Samoin syrjähypyt, viinankirot, asennevammat ja muut dramaattisuutta huokuvat tilanteet ovat kuin ihan sama, mennään kahville. Ei haittaa, ei vaivaa.
Kelvollinen tämä on henkilökuvauksena ja elokuvana ylipäätään siten, että varsinkin ihmisille joille Päätalo on tutuin vain jokavuotisena tiiliskivijoululahjana isoisälle se kertoo kaiken takakanteen sopien ja elokuvan duunariluonne kohtaa maalaisromantiikan on aika hyvin yhteydessä Päätalon kirjalliseen ilmaisuun sillä Iijoki-sarja for dummies tyylisenä tiivistelmänä ja isoilla helppolukuisilla kirjaimilla. Joten mainio elämäkerrallinen elokuva heille jotka eivät välitä.
Olisin siis kaivannut hieman enemmän rohkeutta astua mahdolliseen pimeään ja siten osoitusta siitä kuinka elokuvan sankaria ja hänen maailmaansa voidaan edelleen kohdella kunnioituksella, mutta tyytymättä pelkkään idolisointiin. Ehkä pelkkä maininta Päätalon itsensä puolelta siitä, että onhan se nyt aika ikävä temppu bylsiä vieraita naisia kun on vielä aviossa olisi auttanut. En siis odottanut mitään sellaista, että Päätalo vetäisi tribaalimaskeeraukset naamalleen ja polttaisi sikiöitä roviolla, mutta jotain enemmän ainakin, jota olisivat kaivanneet myös kaikki sivuhahmot joista oikeastaan kaikki jäivät vain joiksikin ihmisiksi lähellä Päätaloa.
Silloin kun tehdään elokuvaa henkilöstä joka on enemmänkin kuin vain yhden hitin ihme (Gazebo - I Like Chopin) niin pidän yleensä siitä, että keskitytään koko elämän kuvaamisen sijasta vain johonkin tiettyyn hetkeen, eli yhteen hittiin, kun esimerkiksi Päätalon kaltaisten tapausten kohdalla yksi leffa ei kuitenkaan pystyisi kattamaan koko elämää/uraa. Täten kannattaakin panostaa yhden tunnetun elämänosan kuvaamiseen, joka tässä on tietenkin se esikoiskirjan synty ja siksi ne hypyt Päätalon lapsuuteen, edes sellaisina onnellisen hetken muistona ovat mielestäni tarpeettomia, koska kohteeksi on kuitenkin otettu jotain joka ei tarvitse sivuraiteita muusta osasta elämää. Koska elokuva ei tunnu kunnolla tarttuvan hetkeen niin vaikuttaakin siltä, että ollaan ajauduttu klassiseen kouluesitelmämokaan jossa 15 minuutin esitykseen on varattu aineistoa viiden minuutin edestä, kun sen tietenkin tulisi olla toisinpäin.
Ehkä siellä olisi sittenkin pitänyt olla puukotus tai kaksi.

On muuten aika vaikea keksiä mitään tolkullista sanottavaa ihan kivasta, kun sanamäärästä huolimatta se kaikki kiteytyy siltikin toteamukseen ihan kiva.

Vaikka elokuva onkin helposti sulateltavaa mukavuutta niin näyttelijäsuoritusten kuin tarinansakin puolesta, niin se on kuitenkin sen verran harmitonta kevytdraamaa, että ihmettelen suuresti kannessa esiteltyä tähtisadetta.
Tai no, ottaen huomioon esitellyt arvostelulähteet niin ehken ihmettekään.
En siis tarkoittanut tuota kommenttia kritiikkinä, vaan osoituksena harkitun valikoiduista lähteistä, joita katsomalla voi välillä päätellä soveltuuko elokuva itselle nähtäväksi.

Pidän erityisen paljon elokuvassa olevasta arkistomateriaalin käytöstä jolla esitellään tapahtuma-ajan Suomea.

Tähdet: **
Päätalo

Police Story 3: Supercop (Ging chat goo si 3: Chiu kup ging chat, 1992)

Kondomeissa ja kuolleissa ihmisissä huumeita salakuljettavat rikolliset pitävät Interpolia pilkkanaan, joten "what we need is a supercop" ja Hong Kongin viranomaiset lupaavatkin miettiä asiaa. Chia-chu (Jackie Chan) on superkyttä, joten hänestä saattaisi olla apua. Mutta Chia-chu ei ole kuitenkaan aivan tarpeeksi super, joten ensin hänen tulee osallistua erikoiskoulutukseen jossa joutuu komentaja tai jotain Yangin (Michelle Yeoh) opetuksen alaisuuteen ja mitä hittoa... nainen? Ei, ei. Eihän tästä tule mitään. Toki tarkoitus onkin esittää Yangin olevan aivan yhtä hyvä kuin miehet kuten nyt vaikkapa esimerkiksi Chia-chu ja se tehdään tietenkin siten, että hän on aluksi pirun kireän tyly ja peittelee feminiinisiä piirteitään (okei, hänellä on asiaankuuluva univormu, mutta kyse on enemmänkin tunnelmasta). Jep, onpa osuva tapa kuvastaa ns. maskuliinisuutta naisen kautta. Mikä siinä on, että muka miehen rooliin soveltuakseen naisesta pitää tehdä mies, kun jokainen meistä tietää Michelle Yeohin olevan parempi kuin mies. Paljon parempi. Olisinpa minä Michelle Yeoh. Samapa tuo.
Chia-chun superkyttämainetta vähätellään, mutta opiskelu sujuu potkien ja hän ottaa käyttöönsä peiteroolin jonka avustuksella voi sitten soluttautua huumerikollisten joukkoon. Mukaan pääsee myös Yang esittäen Chia-chun sisarta, jolloin työ otetaan kyllä vakavissaan, mutta "sisarrakkauden" kautta saadaan sekaan jonkin verran komiikkaa ja Yang vapautuu hieman aiemmasta takakireydestään. Kohteena on suuren huumeliigan johtaja Chaibat (Kenneth Tsang), jonka tietää vaaralliseksi maanisesta naurustaan.
Seuraa peiteroolin paljastumista, Chia-chun tyttöystävän Mayn (Maggie Cheung) pelastamista ja Kraftwerkin sanoin "boing boom tschak."

Mainio Jackie Chanille tutulla komiikalla ryyditetty toimintaelokuva, jossa ei nyt tapahdu mitään päätähdelle poikkeavan erilaista, mutta se mitä tehdään toteutuu varsin viihdyttävästi. Chan ja Yeoh lentävät liikkeissään, vauhtia on sopivasti ja tunnelma on pääosin letkeää. Oikeastaan vain silloin kun Police Story 3 sortuu olemaan vakavissaan kyttätoimintaa on se myös tylsimmillään, vaikka toki toiminta on silloinkin varsin tehokasta, mutta tuolloin menetetään sitä Chanin omaleimaisuutta. Ilman huumoria Supercop voisikin olla yhtä hyvin Jeff Speakmanin elokuva (ei nyt ehkä ihan), jolloin se saattaisi edelleenkin olla nautinnollista ryskettä, mutta ei etenkään Chanin kohdalla aivan sitä mitä haluaa.

Plussaa siitä, että pääpahis pelaa Tetristä. Segalla!
Olisikin muuten kiva tietää, että mistä tuo IMDb:n tieto pelattavan pelin olevan Bare Knuckle AKA Streets of Rage tulee?

Onko joissakin versioissa todellakin kuvasta muutettu peli, vai onko kyseessä pelkkä virhe.
Ei Tetris nimittäin kovin kovanyrkkistä toimintaa ole, vaikka kyllähän sellaisella palikalla varmaan tajun saisi kankaalle.

Vielä enemmän tosin kiinnostaa se, että miksi loppupuolen helikopteritaistossa soi Danny Elfmanin Batman-musiikki?

Tähdet: ***
Police Story 3: Supercop

Pääkallolipun alla (Il corsaro nero, 1971)

Tosi cool merirosvokapteeni Blackie (Terence Hill) vastustaa karibialaista diktatuuria ja suunnittelee suuren kulta-aarteen ryöstämistä, johon houkuttelee kollegoitaan kuten kapteeni Skullia (Bud Spencer). Mukaan lyöttäytyy myös kiertelevä huijariseikkailija Pedro (George Martin).
Kun Blackie saa orjakaupan seurauksena ostettua itselleen kaupunginjohtajan vaimon Isabellan (Silvia Monti), niin luonnollisesti rakkauden ohella hän löytää keinon kaapata kulta kokonaan itselleen, jolloin Skull ja muut voivat jäädä nuolemaan näppejään. Kohta Blackielle kuitenkin paljastuu, että kohteena oleva laiva onkin lastattu hiekalla, sillä ryöstettävien joukostakin löytyy omat nokkeluutensa. Seuraa kaikkea asiaan kuuluvaa kuten pelinappulaksi itsensä tuntevan Isabellan suuttumusta, miekkailua, kiipeilyä ja tosi isoja korvarenkaita. Onneksi rahalla voi ostaa onnea, rakkautta ja pakaraimplantit.

Tavanomainen merirosvoseikkailu jossa piraatit ovat tuttuun tapaan hyviä tyyppejä ja jäykän virkamiehen vaimo vain odottaa, että varasteleva lurjus vapauttaisi hänet normaalin elämän kahleista. Tarvittava eeppisyys puuttuu, jolloin suureellisiksi tarkoitetut meritaistot jäävät staattisiksi kaarnalaivoiksi kuivalle maalle ja vauhti on liiaksi rennon hölkän tasoa, joten eipä tästä juuri mitään ihan kivaa enempää jää mieleen.

Suosikkikohtaukseni tapahtuu ajassa 1:16:20 kun porttia sulkemaan juoksevista vartijoista yksi liukastuu ja menee mukkelismakkelis.

Espanjalaiset merimiehet eivät ilmeisesti olleet puulaivojen aikana rautaa, vaan pelkästään fabulous.

Elokuvassa on ajoittain aika nätti musiikki ja etenkin eräs toistuva sävellysteos kuulosti kovin tutulta, mutta en aluksi millään saanut päähäni että miksi. Sitten se välähti. Ajasta 0:14 alkava osa saa tuumimaan sen toimineen mallina kun Edea pisti kasaan kappaleensa Sowelu. Mikä ei tietenkään kerro suurinpiirtein kenellekään mitään, sillä harvassapa taitavat olla he jotka Edean muistavat.

Tähdet: **

Pääkallolipun alla

Pleasantville - onnellisten kaupunki (Pleasantville, 1998)

Nykyajassa elävät tyypilliset kinastelevat sisarukset, nyhverö David (Tobey Maguire) ja napakatselija Jennifer (Reese Witherspoon) tapaavat hassun miehen (Don Knotts) joka antaa heille taikakaukosäätimen (sanoin Don Knotts, en Christopher Walken!) ja sen avustuksella sisarukset tulevat imaistuksi Davidin fanittaman 50-luvun ihanuutta ylistävän tv-sarja Pleasantvillen sisään. Todellisuudessa nössönä pidetty David nauttii täällä utopiassa olemisesta, mutta pissis Jenniferille paikka vaikuttaa pikemminkin helvetiltä, mutta hän aikoo muuttaa paikkaa itselleen soveliaammaksi. David pyrkii pitämään Pleasantvillen sellaisena unelmana kuin millaisena se television kautta piirtyy, mutta  Jennifer diggaa oikeasta maailmasta johon kuuluvat naiminen, paneskelu, hässiminen ja tupakointi. Jenniferin vaikutus alkaa levimään kulovalkean tavoin ja etenkin nuorison keskuudessa alkaa näkymään värejä ja mikä pahinta, itsenäistä ajattelua. Davidkin alkaa huomaamaan kehityksen hyvät puolet, mikä taas kaupungin vanhoillisissa herättää suurta vastustusta. Mutta Scorpionsin tavoin muutoksen tuulet puhaltavat.

Jostain 90-luvun puolivälin paikkeilta 2000-luvun ensimetreille hollywoodkoneisto innostui puskemaan esille useampikin isohkoja philipkdickmäisiä ajatuksia herätteleviä vaihtoehtotodellisuuselokuvia ja vaikka lajityypit selvästikin vaihtelivat elokuvien kesken, kuten myös taso, niin yhteistä näille elokuville tuntui olevan kysymys mitä jos? Erilaisuuksistaan huolimatta toisiinsa yhdistettäviä ovat The Truman Show (1998), Dark City (1998), The Matrix (1999) 13. kerros (1999) ja vaikkapa eXistenZ (1999), mutta eipä kaukana ole myöskään 12 apinaa (1995) ja jos Gwynethille isketään futuristiset lasit päähän, niin joukkoon voidaan heittää jopa Sliding Doors (1998). Niin no, miksei sitten vaikka myöskin komedian kirkkain tähti, eli Bio-dome (1996). Hei c'mon, siinä sentään pohditaan millaista olisi elää vaihtoehtoisessa maailmassa. Tai no, ei pohdita, mutta jotain sen suuntaista taisi William Atherton sanoa ennen kuin painoi päänsä häpeästä. Mutta kuitenkin, kaikki nuo esimerkit sisältävät juuri niitä ideoita joita Dick viljeli kirjoissaan ja vaikka osasta sitä ei heti huomaakaan niin kussakin on ajatuksena juuri se mitä jos? ja onko se totta laisinkaan. Yhteistä on myös se, että vaikka mainituilla elokuvilla onkin kokoeroja, niin kaikilla, jopa Bio-domella oli jonkinlaista mainstreammarkkinoille suuntautuvaa voimaa. Suomen kannalta kovana juttuna 13. kerroksen kohdalla oli tietenkin se, että sen mainostettiin sisältävän HIMin Join Me-hitin. Mikä toki piti paikkaansa koska kasetin suomijulkaisussa kyseinen biisi soi lopputeksteissä, vaikka siellä mainittiinkin edelleen soivan kappaleen olevan Cardigansin Erase/Rewind joka sitten näköjään jokaisessa muussa versiossa soi.
Tähän vaihtoehtotodellisuuselokuvien joukkoon lukeutuu myös Pleasantville, joka päällisin puolin tuo edellä mainituista mieleen The Truman Shown niiden yhteisen idyllisen fiftarifiiliksen vuoksi, mutta ehkäpä sittenkin mieleen pitäisi tulla eniten suurinpiirtein minkä tahansa amerikkalaisen tv-sarja. Millä en tietenkään tarkoita ettäkö Pleasantville muistuttaisi esimerkiksi Breaking Badia taikka True Bloodia, mutta se käyttää sellaista jippoa hyväkseen joka on tuttu lukemattomista jenkkisarjoista, että niiden kaikkien luetteleminen saisi Metusaleminkin kuolemaan vanhuuteen. Kyseessä on siis tuo siirtymä nykyajan värimaailmasta ihanaan viattomaan 50-luvun mustavalkoisuuteen. Harvassa tuntuvat olevan ne tv-sarjat joissa ei jotain Matclockin isää tai vastaavaa tuossa ajassa elävä esitettäisi nimenomaan mustavalkoisena erottaakseen sillä aikakaudet toisistaan ja mikäpä siinä, se on yksinkertainen keino viedä ajatukset salamana eri aikaan ja sitä hyödynnetään Pleasantvillessa mainiosti, sillä sehän ei ole tässä vain värit pois-temppu. Toki tämä elokuva muutoinkin hyödyntää ideaa jostain lucyshowmaisesta menneestä ajasta ja Dick Van Dykesta, että kyseessä ei ole tavallaan käytetystä ajatuksesta huolimatta mikään huono sellainen. Sen suhteen ainoa hiukan miinusmerkkinen seikka jota se ainakin itseni kohdalla aiheuttaa on se, että se tosiaan tuntuu hieman liian helpolta ratkaisulta ja vie liiaksi ajatuksia pois elokuvamaailmasta ja kohti vain yhtä tv-sarjan (hyvää) jaksoa muiden seassa. Mikä toisaalta on hyväkin seikka Pleasantvillen kuitenkin leikitellessä nimenomaan televisiomaisuudella ja kiitos sen kyseessä on sopivasti muista yhteen niputtamistani elokuvista eroava tuotos ja se erilaisuus oli tuon kauden mitä jos?-elokuvien suuri plussa. Ja käytetäänhän tätä värin ja värittömyyden yhdistelmää herkullisesti, etenkin värien vallatessa Pleasantvillen sitä häpeillään kuin tautia ja ongelmaa koetetaan peitellä esimerkiksi harmaalla meikillä. Joten onhan se varsin nokkelasti hyödynnetty idea.

Pidän elokuvan ideasta jossa nykyajan nuoret vievät oman aikansa tavat ja muka vapauden rajoittuneeseen Pleasantvilleen, ja etenkin siitä miten se Davidin ja Jenniferin vaikutus näkyy eräänlaisena leviävänä väritautina, joka puolestaan on vertauskuva siitä sukupolvien välisestä kuilusta. Aikuiset eivät ymmärrä nuoria ja koettavat ymmärryksen sijaan pakottaa heidät samaan muottiin jossa itse kasvoivat. Elvis, hipit, Beatles, pitkät hiukset, korvarenkaat, penisrenkaat, Paavo Pesusieni, Puuha-Pete, sivari, etc.
Se mikä minua hieman vaivaa on se, että kun Pleasantville on kuitenkin ulkopuolisten läsnäolosta huolimatta fiktiivinen maailma ja sen merkitys Davidille ja Jenniferille on opettaa heidän oman elämänsä olevan ihan hyvää, eikä ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella, niin vaikka heidän ollessaan tv-fantasiassa on sen muutokset ymmärrettäviä olisi sen kuitenkin palattava takaisin fiktioksi heidän poistuessaan sieltä. Nyt David ja Jennifer kuitenkin menevät muuttamaan Pleasantvillen omaksi maailmakseen samalla tavalla kuin jenkit vapauttavat maita, eivätkä oikeastaan itse muutu vaan tavallaan pakottavat muut itsensä kaltaisiksi. Sisi tokihan se opetus on hyväksyä itsensä sellaisena kuin ovat, ettei se tarkoitus olekaan muuttaa luonnetta täysin, mutta edes pleasantvillelaisten rajoitukset huomioon ottaen keitä David ja Jennifer ovat päättämään mikä heille on hyvästä? Heti elokuvan alussa kuitenkin korostetaan oikean maailman ja Pleasantvillen eroja sillä, että jälkimmäisessä kaikki on onnellista koko ajan, mutta edellisessä tapahtuu pahoja asioita kuten kuolemaa, joten todellisuuspakoisen Pleasantvillen olisi tavallaan hyvä pysyä sellaisena kuin on kirjoitettu, sillä se on sen tehtävä maailmassa ja joskus kalseasta maailmasta pitää päästä pois, eikä aina vain todeta että tämä sateinen maailma on ihan jees. Se ei ole ihan jees! Kyseessä on toki mainio vertauskuva maailman muuttumisesta ja jopa pitkäkestoisen televisiosarjan kokemasta kehityksestä, mutta Davidin osoitetaan olevan Pleasantville-ekspertti, joten jos tuo tv-sarja olisi muuttunut mustavalkoisesta värilliseksi ja hahmot vapautuneemmiksi niin hän tietäisi sen jo päätyessään ohjelman sisään, eikä edes koettaisi estää muutoksia.
Pidän siitä miten nämä tv-sarjan hahmot muuttuvat, mutta en oikein siitä miten he ovat tavallaan jo tietoisia että elävät vankeina eräänlaisessa loopissa ja siksi esimerkiksi kun Jeff Danielsin esittämä kahvilanpitäjä pyyhkii tiskiä maalipinnan irtoamiseen saakka ja epätoivoisella äänellään osoittaa tietävänsä sen olevan väärin, niin tv-utopiassahan hän ei tietäisi sitä eikä maali irtoaisi. En myöskään pidä siitä, että Pleasantvillen nuoret eivät ymmärrä kysymystä siitä mitä on kaupungin ulkopuolella koska he tietävät vain kotikaupunkinsa olemassaolon, mutta silti silti he ovat tietoisia siitä etteivät kirjat sisällä muuta kuin tyhjiä papereita. Joten ajoittain elokuva ei mielestäni pysty pitämään todellisuutta ja fiktiota erillään, ja niissä hetkissä se vieraan maailman muutos ei oikein toimi jos sitä odotetaan ja kaivataan. Mutta kokonaisuutena Pleasantville on erinomainen elokuva joka herättää paljon ajatuksia tapojen ja aikojen muutoksesta, ihmisten käsityksestä minuudestaan, rasismista, uuden ja erilaisen pelosta, sekä tietenkin television kehityksestä. Ja mitä jos?-elokuvaksi tämä on mainio lisä jo mainittujen joukkoon, ollen sopivasti erilainen ja silti pysyttäytyen teemassa. Eikä tämä olisi oikeastaan kaivannut kuin pari muutosta, niin se olisi mielestäni ns. täydellinen elokuva. Joko osoitetaan, että Pleasantville oli oikeastikin ajan myötä muutoksia kokenut tv-sarja, tai sitten poistuessa ohjelman sisältä se olisi palautettu takaisin ideaalifantasiaksi. Kuten myös oltaisiin poistettu tv-hahmojen tietoisuus siitä, että kaikki ei ole hyvin heidän tuntemassaan maailmassa jo ennen kuin he joutuvat muutoksien kanssa tekemisiin. Heidän kuitenkin tulisi olla niin rajoittuneita kuin miten heidät oli alunperin televisioon kirjoitettu. Olisi siis riittänyt jos olisi osoitettu Pleasantvillen kehittyneen tv-ohjelmana ilman Davidia ja Jenniferiakin (se ei olisi toiminut spoilerina, koska sen olisi voinut jättää ohjelmamaratonin perään).

Niin ja nyt kun olen nipottamisen tiellä, on hyvä jatkaa siellä. Okei, lopussa David on oppinut, että oma oikea todellisuus on ihan tarpeeksi hyvä, eikä täten ole syytä paeta Pleasantvillen kaltaiseen maailmaan ja siksi hän palaa kotiinsa. Jennifer puolestaan on oppinut olemaan vähemmän bitch ja että tervehenkisemmässä Pleasantvillessa on hyvä olla, joten hän jää sinne. Tuo Jenniferin jääminen televisio-ohjelmaan vaivaa minua, sillä aiemmin osoitettiin kuinka juuri Davidin ja Jenniferin "kosketus" muutti Pleasantvillen todellisuutta ja vaikka osalla ohjelman hahmoilla olikin jonkinlainen tietoisuus itsestään, niin edes siinä vaiheessa kun he alkoivat hahmottamaan maailmaa kirjoitetun ulkopuolella, oli se kuitenkin David joka esimerkiksi sai tekstin ilmaantumaan kirjoihin, sillä vaikka pleasantvillelaiselle annettaisiin Huckleberry Finn käteen, ei hän voisi luoda sen sisältöä koska ei tunne tarinaa. David tuntee ja siksi se teksti ilmaantui kirjaan. Koska pleasantvillelaiset ovat itse ulkopuolisen tiedon varassa niin he kenties voivat Rufus Sewellin tavoin luoda uutta todellisuutta, mutta eivät suoraan meidän tuntemaamme. Eli he voivat saada ilmaantumaan Harry Potter-kirjoja, mutta ne eivät olisi Harry Pottereita vaan jotain maagisesta taksikuskista kertovia August Pottereita. Joten kun opetuksen saanut David poistui ohjelmasta, jätti hän tavallaan sen henkilöt oman onnensa nojaan ja tämä on minusta hieno seikka, koska se jättää pleasantvillelaisten tulevaisuuden avoimeksi ja he voisivat luoda uuden uljaan maailman. Mutta miksi Jennifer jäi sinne? Vaikka hän nyt ohjelmassa ollessaan lukikin ensimmäisen kirjansa koskaan, niin hänen tietämttömyydellään ei voisi luoda uutta todellisuutta, vaan hän olisi kaupunkilaisten tavoin tyhjä taulu. Jennifer toi Pleasantvilleen tunteita himon puolelta, David sivistystä ja rakenteellista kehitystä. Silti Jenniferin kuitenkin näytettiin matkaavan Pleasantvillen ulkopuolelle yliopistoon, jota taas ei voinut olla olemassa ennen sen kuvittelua ja kaikella kunnioituksella, Jennifer ei sellaiseen kykenisi. Muutenkin pidän hölmönä sitä, että hän jäi ohjelman sisälle, sillä hänen kokema opetuksensahan oli se kuinka ei tarvitse olla pinnallinen ja jotta sen teho toimisi parhaiten, ei hänen olisi pitänyt jäädä todellisuuspako-ohjelmaan edes sen opittua kasvamaan käsikijoituksen ulkopuolelle. Kuten sille kakaralle Last Action Herossa, opetus on, että oma koti kullan kallis.

Siltikin... jos edes pissiksen kliseinen muutos kirjatoukaksi ei tunnu elokuvaa katsoessa oikeasti väärältä vaan vasta sen jälkeen, niin silloin ollaan aika hyvän elokuvan parissa ja jos nuo edellä mainitut seikat eivät kiusaisi minua niin pahasti olisin heti antamassa yhden tähden lisää. Ja olen oikeasti hyvin tyytyväinen siitä, että Pleasantvillea katsoessa ei rupea kitisemään jostain puisevasta roolisuorituksesta taikka klaffivirheistä, vaan siitä miten itsetietoisuuden saavuttanut fiktiohahmo voi Molekyylimiehen tavoin muokata todellisuutta ilman rajoittamatonta ymmärrystä siitä.

Ai kukako on Molekyylimies?
No tietenkin tämä heppu tässä vasemmalla:

Tähdet: ***
Pleasantville - onnellisten kaupunki

Phantom of the Opera (1943)

Kaikista omistamistani elokuvabokseista tämän Phantom of the Operan itseensä sisällyttävä Classic Monster Collection on suosikkini. Kahdeksan erinomaista klassikkokauhistelua ja jokaisessa levyssä mainiot ekstrat aina kattavasta dokkarista mielenkiintoiseen kommenttiraitaan saakka.

Tämän nimenomaisen Phantom of the Operan läsnäolo on kuitenkin aina hieman kiusannut minua. Ei siksi ettäkö kyseessä olisi huono teos taikka jotenkin muutoin elokuvana sopimaton, sillä oikeastaan ajatellen esimerkiksi ns. Universalin hirviöiden kultakautta on Creature from the Black Lagoon niinkin uutena kuin vuoden 1954 elokuvana mahdollisesti väärässä paikassa, kollegoidensa ilmestyttyä aikavälillä 1931 - 1943. Mutta vaikka kidusmies nyt kuuluukin pikemminkin modernin atomiajan hirviöihin muiden ollessa enemmän vanhaa koulukuntaa, niin kyllä laguunimonsteri on klassinen siinä missä muumiokin. Phantom of the Operan kohdalla minusta aina on tuntunut siltä kuin se olisi remake/jatko-osa ja täten mukaan olisi pitänyt pikemminkin laittaa Lon Chaneyn vuoden 1925 versio, vaikka tiedänkin ettei tämä Claude Rainsin elokuva oikeasti olekaan jatko-osa tai edes remake niin miten se nykyään ymmärretään yhtään sen enempää kuin Lugosin Dracula edeltäjilleen. Phantomin kohdalla se vain tuntuu siltä että nyt olisi laitettu elokuvat väärässä järjestyksessä, mikä varmastikin juontunee vain siitä seikasta, että molemmat mainitut oopperan kummitukset ovat Universalin maineikkaita klassikoita. Toki ymmärrän, että Chaneyn elokuva olisi kenties monien mielestä pistänyt enemmän silmään ollessaan ainoa mykkäelokuva äänellisten seassa, varsinkin kun mukana on juuri Draculan kaltainen äänielokuvan merkkiteos ja kenties vanhempi kummitus olisikin soveliaampi johonkin Classic Silent Monster Collectioniin. Silti minusta kuitenkin tuntuu sitä, että vaikka Rainsin elokuvasta pidänkin olisi mielummin nähnyt sen tilalla kotelossa Chaneyn. Ehkä sen olisi sitten pitänyt olla lisämateriaaleissa?

Siirtymä itse elokuvaan.

Ooperan hiljaisuuteen vaipuva riviviulisti Erique (Claude Rains) alkaa kärsimään sormivaivoista ja päätyy sen vuoksi irtisanotuksi ammatistaan joka on hänelle kuin elämä itse. Erityisen ikäväksi asian Eriquelle tekee se, että hän rakkaudesta oopperaan on toiminut salassa valjun lupaavan laulajan Christinen (Susanna Foster) hyväntekijänä, mutta nyt rahahanojen suljettua ei sellainen olisi enää mahdollista. Onneksi Erique uskoo kirjoittamansa oopperan menestysmahdollisuuksiin ja koettaa sen myymisen turvin pitää myös Christine leivässä, mutta erehdyksen julma kohtalo aiheuttaa julkaisijan luona onnettomuuden (tätä tulen myöhemmin kritisoimaan) joka saattaa Eriquen kasvot turmeltuneiksi. Pettyneenä kaikkeen ja irvokkaana murhasta syytettynä ilmestyksenä Erique vetäytyy oopperan alla olevaan viemäriverkostoon ja ilmaantuu sieltä salassa ihailemaan lavaesiintymistä, pyrkien murhien avullakin tekemään kiittämättömästä Christinestä tähden. Sivussa sitten ihmiset törmäilevät ja koettavat pilata kaiken olemalla muka hauskoja.

Tarinanhan tulisi olla ainakin jossain määrin kaikille tuttu, sillä niin moneen kertaan tätä on toistettu esimerkiksi elokuvissa ja sarjakuvissa, ja hyvä kertomushan se onkin. On väärinymmärretty ja kaltoinkohdeltu nero joka kantaa kaunaa ja vääriä motiiveja aina murhaan asti. On kaunotar jota hirviö rakastaa ja sulavat sydämet. sekä ympäristönä technicolorissa (etenkin punainen ja keltainen liekehtivät näyttävästi) räiskyvä ooppera. Joten elokuvassa on sen tarkoittamaa suureellisuutta, unohtamatta kuitenkaan kaiken massiivisuudessa seassa olevia pienen suuria ihmiskohtaloita. Kyseessä on siis ainakin idealtaan oopperaa sen miellyttävimmässä muodossa. Silmäkarkkina, mutta ei pelkkänä krumeluurina, vaan pinnan alle sukeltavana kosketuksena sieluun. Vaikka elokuva nyt ei lopulta uskokaan siihen, vaan sortuu liialliseen typeryyteen pilatakseen tuota arvostustani.

Pidän kovasti siitä kuinka Erique myydessään oopperaansa erehtyy luulemaan julkaisijan varastavan hänen sävellystyönsä ja ymmärrettävästi suuttuu asiasta, riepotellen julkaisijaa kauluksesta, joka sitten johtaa siihen vammautumiseen ja aloittaa oopperan kummituksen sabotääriuran. Hieno idea kaikessa vahingossaan, mutta mikä on todella tökerösti toteutettua on se, että kun Erique pitelee luulemaansa ilkimystä kauluksesta niin miehen apulainen tulee paikalle erottamaan riitekumppanukset heittämällä happoa Eriquen kasvoille, mutta tekee sen niin tyynesti, että olisi yhtä hyvin voinut chillailla riippumatossa kookospähkinädrinkkiä siemaillen.

Ja miksi hitossa hän tulee heittämään happoa joka todennäköisesti myös tuhoaisi pomonsa ihohuokoset? Ei sitten voinut lyödä vaikkapa maljakolla taikka huutaa naapurihuoneessa olevia miehiä apuun. Vaikka toki pitikin esittää jokin keino miten Eriquen kasvot tuhoutuvat, niin tämä otanpa tuosta pöydältä happoastian ja reggaemaisen lungisti tulen heittämään sen miehen päälle on todella kehnosti toteutettu idea ja kaikessa naurettavuudessaan pilaa aika pahasti tilanteen vakavuutta. Lisää hölmöyttä tulee siinä, että tuo julkaisija kuolee Eriquen käsittelyssä, joka osoittaa miehen ilmeisesti tehdyn maailman hauraimmasta sokerilasista jos näin helpolla henki menee. Miksei sitä voinut oikeasti vain käyttää huoneessa ollutta öljylamppua ja kaataa se tappelun yhteydessä, jonka aiheuttama tulipalo olisi sitten tappanut julkaisijan ja tuhonnut Eriquen kasvot? Pitikö sen hapon olla mukana vain jotta saataisiin väriloistoon hieman vihreää mukaan.
Tämän osan olisi siis voinut toteuttaa huomattavasti paremminkin, mutta onneksi kokonaisuutena tarina pysyy aika hyvin kasassa. Tosin hieman mietin sitä, että jos kerran Christinellä itsellään ei ollut varaa laulutunteihinsa, niin mistä hän sai varat niihin Eriquen kadottua maan päältä? Ei siellä viemäreissä varmaan pahemmin seteleitä liiku joilla Erique turvaisi taloutensa.
Christine onkin muuten hahmo joka minua myös edellä olevan happohyökkäyksen ohella vaivaa, sillä vaikka pidänkin suuresti juonikuviosta jossa tämä statistimainen laulaja saa rakastuneen Eriquen sabotointitemppujen avustuksella hetkensä parrasvaloissa, niin sen verran valjusti Susanna Foster roolinsa esittää, että on aika vaikea nähdä miten jopa kolme miestä on rakastunut häneen kuolettavan palavasti. Eriquen kohdalla ymmärrän sen ihastumisen, sillä siinä kyseessä on osittain samastuminen samanlaiseen enemmästä haikailevaan riviesiintyjään ja eräänlainen isällinen suhtautuminen altavastaajaan, mutta kaikenlaisen säkenöivyyden puuttuminen neidistä ei selitä sitä miksi oopperan miestähti ja pölhö komisario myöskin ovat niin rakastuneita häneen, että ovat kuin jatkuvassa hypnoosissa. Eikä Christine edes vaikuta miltään älynjättiläiseltä kun on ties kuinka monta vuotta käynyt laulutunneilla, eikä kertaakaan ole ole ihmetellyt miksi ne ovat ilmaisia maailmassa jossa kaikki maksaa maltaita. Olisi luullut jo sen ensimmäisen kerran saaneen hänet kysymään, että mitä tämä on?
Muutenkin nuo oopperan miestähti ja ääliökyttä ovat rasittavia hahmoja heidän toimiessaan aikalailla elokuvan koomisina elementteinä kinastellessaan milloin mistäkin. Epäloogisiakin ovat. Sillä kun esimerkiksi Erique murhaa naislaulajan tehdäkseen tilaa Christinelle, mikä ymmärrettävästi luo epäilyksen juuri Christineen ja siten poliisi luonnollisesti estää neitiä esiintymästä oopperan pääosassa joka olisi ollut hänen motiivinsa mahdolliseen hirmutekoon. Sitten kuitenkin se miestähti sanoo, että kyllä Christinen pitää esiintyä sillä hänellä on salainen suunnitelma oikean tappajan kiinnisaamiseksi ja kyttä toteaa siihen vain, että knock yourself out. Siis c'mon, et sinä voi antaa jonkun kansalaisen harjoittaa tuollaista oman käden oikeutta aivan silmiesi edessä. Et ainakaan jos hän kertoo tekevänsä niin, mutta ei kerro koko suunnitelmaa joka siis on Christinen käyttäminen syöttinä. Onhan se ihan järkevää pistää rakastamansa nainen mahdollisen murhahullun ateriaksi ja tottakai samoin rakastava poliisi antaa vaarantaa rakkautensa ilman selityksiä.

Onneksi Claude Rains vetää tapojensa mukaisesti roolinsa erinomaisesti ja pelastaa uskottavuudellaan paljon muiden hahmojen ollessa pölhokustaita, mutta kun nyt kerran ollaan kitisemässä, niin olisihan sitä toki voinut pistää Rainsille hieman groteskimman arpikudoksen naamaan, koska nyt sitä pikku nirhamaa on aivan turha piilotella maskin taakse. Siis onhan se kooltaan sovelias, mutta tuohan vaatii vain hieman peitepuikkoa osakseen.
Kun elokuvassa ollaan muuten panostettu täysillä sen näyttävyyteen, niin olisi luullut olevan rohkeutta myös jatkaa sitä kasvoihin saakka. Siis en tarkoita mitään Aaron Eckhartia The Dark Knightissa,

mutta kuitenkin jotain muuta kuin silmälasit ja ponnari tekevät kaunottaresta hirviön. Ei tämä kuitenkaan ole mikään Freddie Prinze Jr.:n elokuva. Vähän vaikkapa mätää joukkoon, tai ainakin muutakin kuin ihonväriä.

Elokuvan ekstrat kyllä kertovat, että nimenomaan pelko liian rujosta ilmestyksestä johtivat päätökseen tehdä Eriquesta niin laimeasti ruhjoutunut. Rains oli vaatinut enemmän oikeita kasvojaan esiin ja tuottajat pelkäsivät arpinaaman muistuttavan liiaksi läheisen sodan kauhuista. Samoin päätös lisätä komiikkaa elokuvaan johtui samanlaisista peloista, mikä sitten saa miettimään, että vaikka elokuva nyt voittikin kaksi Oscaria (kuvistaan) niin ehkäpä se olisi ansainnut enemmän rohkeutta osakseen ollakseen todella vaikuttava ja antaakseen tarinalle sille kuuluvan kunnioituksen.

Enkä todellakaan pidä siitä miten elokuva lopetetaan. Juuri kun Erique saa neitonsa viemäriin, niin yksi pistoolin laukaus vain ja koko helvetin paikka luhistuu tappaen kummituksen pois. Tuliko kiire vai? Ehkä sitä olisi voinut jättää lopusta pois se kytän ja mieslaulajan koominen kinastelu siitä kumpi on Christinen mielitietty, etenkin kun neiti perkele ei välitä kummastkaan kun oven takana on faneja ja antaa tilaisuus Eriquelle saada ansaitsemansa kohtalo pelkän poisheiton sijaan..

Vaikka siis pidänkin Phantom of the Operasta, sen tarinasta, visuaalisuudesta, äänimaailmasta ja Claude Rainsista, niin joukossa on muutama sen luokan ärsytystekijä etten mitenkään voi antaa sille sitä pistemäärää jonka haluaisin.

Tähdet: ***
Phantom of the Opera