Hellraiser 3: Hell on Earth (1992)

Tiedättehän kun kuulette jossain laulussa samplen ja ette millään saa mieleen mistä se on, mutta tunnette sen ja se on koko ajan aivan kielen päässä. No, Frontline Assemblyn kappaleessa Surface Patterns on mukana puheenpätkä jonka olisin voinut vaikka vannoa olevan ensimmäisestä Hellraiserista ja niinpä kävin elokuvan läpi vain kuunnelleen sitä, mutta ei, en löytänyt kyseistä virkettä.
Mitä ihmettä, onhan se sieltä.
Joten uudestaan, uudestaan ja vielä kerran uudestaan, mutta lopputulos oli aina sama. No es bueno.
Miten olinkaan saattanut erehtyä näin pahasti.
Sitten jossain vaiheessa tulin katsoneeksi uudestaan Hellraiser kolmosen ja arvatkaapa mitä? Aivan oikein. Siellähän se.
Kiehtovaa, eikö.

Pinhead (Doug Bradley) ja helvetillisten nautintojen portit avaava arvoituksellinen Lemarchandin kuutio ovat päätyneet veikeän pylvään koristeiksi ja tämän irvokkaan ilmestyksen on hankkinut oman kotinsa sisustuselementiksi limainen yökerho-omistaja J.P. (Kevin Bernhardt). Kun toimittaja Joey (Terry Farrell) kohtaa ketjujen palasiksi repimän ihmisen, valtaa uteliaisuus mielen ja hän seuraa jälkiä juurikin J.P.:n yökerhon luokse ja miehen pelokkaan tyttöystävän Terrin (Paula Marshall) kautta tutustuu kuutioon, joka herättää neidissä muistoja sodassa kaatuneesta isästä. Samalla Joey rupeaa saamaan visioita Pinheadista hänen ihmismenneisyydessään kapteeni Spencerina (oletettavasti jommassa kummassa maailmansodassa) ja Spencer pyytää Joeyn apua estämään Pinheadin ja Helvetin nousu. Siispä laatikko on tuhottava, mutta helppoa se ei ole (no on se. Kunhan vain hivelet laatikkoa), sillä tällä välin Pinhead on keränyt voimiaan, muodostaen omaa pieneksi jäävän armeijansa ja aloittanut hassuttelun.

Hellraiser kolmonen ei ole minun silmissäni lähelläkään täydellistä elokuvaa edes kauhu-etuliitteisellä rajoituksella, mutta kahden ensimmäisen osan kanssa se muodostaa mielestäni mainion trilogian siten, että jokainen on sopivasti erilainen ja näin ollen niitä katsoessa ei tule suuremmin ajatuksiin toteamuksia suoraisesta itsensä toistosta. Ensimmäinen Hellraiser on äklöefekteistään ja sadomasokismistaan huolimatta kenties yllättävänkin rauhallisen tunnelmallinen kauhistelu, jopa romanttinenkin riippuen kenen näkökulmasta elokuvaa katselee. Nyttemmin Pinheadin muodostuttua niin vahvasti Hellraiser-sarjan keulakuvaksi, sitä ehkä enemmänkin mieltää koko jutun vain goreksi, ketjuiksi, nahaksi ja onelinereiksi, mutta vielä ainakin tämän kolmannen elokuvan aikana pystyi huomaamaan muutakin. Sitten ykkösen perään tuli ei niin yllättäen Hellraiser kakkonen joka nosti oksetusefektien volyymia ja vaikka pidänkin tuosta Hellboundista, niin eihän se enää samanlaista ajatuksellisuutta tuonut mukanaan, vaan korvasi sitä märkimisellä. Plussaa siis siitä, että jos ensimmäinen osa on se tunnelmaan luottava, niin toinen on vatsanväänteisiin ja ainakin siten erilainen pelkän kopioinnin sijaan. Tähän hyväksi jatkoksi sopiikin kolmas osa Hell on Earth, joka ei ole rauhallisesta kuullutkaan, ei tuo peliin kakkososan kaltaisia ylenpalttisia visvatehoja (ollen tietenkin edelleen lihaa repivä), mutta panostaa reippaasti toimintaan, ollen siis eräänlainen sarjan Michael Bay-osa.
Kakkonen ja kolmonen eivät siis ole yhtä onnistuneita elokuvia kuin ensimmäinen jos mietitään ajatuksellista toimintaa, ja molemmat hyödyntävät tavanomaista jatko-osametodia jossa enemmän on parempi, mutta jonkinlaisena trilogiana ne ovat keskenään sopivan erilaisia jotta kaikki katsoo mielellään uudestaankin.

Hell on Earth on elokuva joka on täynnä räjähdyksiä, pahasti vanhentunutta puudelirocklookkia ja sinne tänne säntäilyä. Se menee vauhdilla joka paikkaan välittämättä hahmojen rakentamisesta, mikä on varsin huvittavaa ajatellen tämän olevan elokuva joka esimerkiksi tavallaan esittelee Pinheadin ihmismenneisyyttä, mutta se ei oikeasti vaivaudu kertomaan mitään hahmoista, vaan kunhan toteaa että se oli vaikkapa sotilas joskus muinoin ja sitten tukkahevi soimaan. Siispä parhaimpaan/pahimpaan mahdolliseen räiskintäelokuvan tapaan kimmeltävät lihakset, terhakat tissit, pyroefektit ja pinnallisuus ovat tärkeintä, jolloin jos aivoja kääntää sopivan pienelle on myös parhaimmat mahdollisuudet nauttia lopputuloksesta. Näin ollen diggaan kenobiittien meiningistä, Paula Marshall ja Terry Farrell ovat kauniita, jotkut efektit ovat mielestäni edelleenkin hauskaa katseltavaa ja minua jaksaa huvittaa se kuinka yksi elokuvan henkilöistä näyttää ja jopa kuulostaa Hulk Hoganilta.

Maanpäällinen helvetti kyllä tyrehtyy alkutekijöihinsä, mikä on aika paha miinus, sillä jos kerran halutaan tehdä se Hellraiserin toimintajakso jossa kenobiitit marssivat tuhoamassa maailmaa, niin sen ei pitäisi jäädä vain pariin nahkaheppuun heittelemässä cd-levyjä. Sama liian pieneksi jääminen tapahtuu niiden sotatakaumien kohdalla, jossa liian vähän on todellakin liian vähän.
Niin ja Pinhead on on ihmisenä aika helvetin tylsä tyyppi.

Jos johonkin olisi mielestäni kannattunut satsata enemmän, on se selvä tyttörakkaustunnelma jota koetaan Marshallin ja Farrellin yhteisissä kohtauksissa, sillä näissä tilanteissa ollaan eniten todellisen oloisia ihmisiä esittelemässä, eikä vain kiljuvia bimboja vilauttamassa runkoaan.

Pelkkänä viihde-elokuvana tämä kuitenkin on erittäin maittavaa pikaruokaa.

Sivuhuomautuksena todettakoon vaikkapa sellaista, että takakannessa mainitaan tämän nimenomaisen elokuvan ohjaajaksi Tony Randel. Eikä vain pelkästään suomenkielisessä esittelytekstissä, vaan myös tekijäluettelossa. Mahtaa Anthony Hickoxia potuttaa.

Tähdet: ***
Hellraiser 3: Hell on Earth