Dredd (2012)

Tulevaisuudessa maapallo on niin mädäntynyt, että suurin osa siitä on asuinkelvotonta kirottua maata. Ihmiset jokaisesta, pääosin alemmista yhteiskuntaluokista ovat pakkautuneet jättimäiseen Mega City yhteen. Vapaasti lainatakseni sarjakuvalähteen kuvausta niin Mega Cityssa on sellaiset 800 miljoonaa asukasta, jokainen potentiaalinen rikollinen, joten olosuhteet ovat helvetilliset ja sitä varten on pitänyt aloittaa tuomari-ohjelma jossa viranomaiset päättävät tuomiosta pidätystä tehdessään ja useammin kuin kerran rikollisen kohtalona on kylmettyminen. Kovin tuomareista on Dredd (Karl Urban), joka saa koulutettavakseen telepaattisia kykyjä omaavan noviisi Andersonin (Olivia Thirlby).
Dredd ja Anderson lähtevät pidättämään tunnettua rikollispomo Ma-Maa (Lena Headey), joka on hänelle uskollisine alaisineen vallannut kokonaisen pilvenpiirtäjän tukikohdakseen. Tuomarit ovesta sisään ja turpaanveto alkaa.

Siis joukko viranomaisia lähtee noutamaan rikollispomoa hänen hallitsemastaan kerrostalosta. Perille pääsy on yhtä sotaa.

Ei siis liene ihme, että Dredd sai kokea vertailuja The Raid: Redemptioniin. Mutta ei anneta sen häiritä, sillä Dredd toimii vähintäänkin yhtä hyvin ja jos katsojana on kaltaiseni fani, niin paremminkin. Faneille tämä nimittäin on silkkaa nannaa, sillä poissa ovat Rob Schneiderin kaltaiset kehnot hupiveikot ja muutenkin se vääränlainen komediallisuus (sateenkaarimaisen värikäs asiaan kuuluvan mustan sijaan) sekä kaikkien miellyttämisen yritys joka Sylvester Stallonen versiota vaivasi on heitetty romukoppaan. Kypäräkin pysyy päässä.
Jälkimmäisen merkitys ei ehkä aukene muille kuin 2000AD-sarjakuvien ystäville, mutta kyseessä oli Stallonen leffan kohdalla yhtä merkittävä moka kuin tehdä kynnetön Wolverine.
Kyllä minä pidän monestakin seikasta tuossa Stallonen leffassa: ABC-soturi on edelleen tänä päivänäkin katsottuna ältsin makee, elokuvan ilmestyessä ne tuomareiden trikoopuvut olivat hienoja ja nyt hieman hassuja ja Mean Machine Angelkin oli varsin onnistunut ilmestys. Mutta puujalkahuumori, pyrkimys olemaan liian kiltti kaikille sopiva elokuva ja yksinkertaisesti liian monet rikkeet alkuperää kohtaa saivat jo tuolloin odottamaan uskollisempaa filmatisointia.
No, tässä se on. Sarjakuvista tuttu nihilismi, kyynisyys, kyberpunkismi ja mustaakin mustempi yhteiskuntapoliittinen huumori on siirretty onnistuneesti elokuvaksi. Tämä Dredd tuntuu typistettyä nimeään myöten kuin äärimmäiseltä vastaiskulta Stallonen värikästä versiota kohtaan ja ajoittain asfaltilta maistuva elokuva saa jopa miettimään, että mentiinkö vähän liian pitkällekin siinä ja kun jo kansikuvassakin nimihahmo pidetään piilossa, niin sitä melkein on valmis toteamaan, että okei, kutsukaa mukaan muitakin kuin faneja. Toisaalta samalla melkein pidän jo Judge Andersonia ylimääräisenä, että ei se rajojen ahtaus pahasta ole.

Vaikka tosiaan aika pitkälle tyydyttykin fanien nälän, niin Dredd ei sitten ollutkaan mikään varsinainen menestyelokuva ja täten pelkät fanit eivät olleet tarpeeksi.
Se että johtuiko Dreddin kaupallisen menestyksen puute nimenomaan sen hahmoon liittyvästä kohdeyleisörajoittuneisuusta vaiko esimerkiksi sen perusjamppoja karkoittavasta kylmästä armottomuudesta on toissijaista sen rinnalla, että tämän elokuvan ja sen mahdollisen jatkon ei pitäisi kärsiä siitä etteivät pelkkään tavalliseen Michael Bay-äksönpuppuun tyytyvät ymmärrä paremman päälle. Vähintään 10 vuotta eristyskuutiota heille, sillä tässä on helvetin tyylikäs ja rujo elokuva joka potkii kasseille sellaisella tarmolla, että kohta olemma kaikki Farinelleja.

Jos uskallan arvella The Raid: Redemptionin olevan tähänastisen 2000-luvun parhaimpia toimintaelokuvia, niin Dreddin kohdalla vedän peliin termin kaikkien aikojen parhaimpia.
Tosin myönnettäköön, että Judge Dredd-hahmon historia vaikuttaa jonkin verran, koska se tekee tästä ainakin itselleni mielenkiintoisemman ja sisällöstä sen yksinkertaisuudestaan huolimatta syvemmän. Ilman pitkällistä menneisyyttäkin uskon nimenomaan päähahmon nostavan Dredd-elokuvan kilpailijansa yläpuolelle, sillä onhan tuo kasvojaan paljastamaton tunteettoman oloinen mörisijä jotain aivan muuta kuin The Raidin "pelkkä" kyttä.

Kuitenkin oli sitten The Raidin taikka vain pelkästään toimintaelokuvan ystävä, niin tässä on elokuva joka näyttää, kuulostaa ja tuntuu ihan helvetin hyvältä. Ja mikä parasta, uskaltaa ottaa riskin siitä ettei ole kaikille sopiva.

Tähdet: *****
Dredd