torstai 13. maaliskuuta 2014

Dredd (2012)

Tulevaisuudessa maapallo on niin mädäntynyt, että suurin osa siitä on asuinkelvotonta kirottua maata. Ihmiset jokaisesta, pääosin alemmista yhteiskuntaluokista ovat pakkautuneet jättimäiseen Mega City yhteen. Vapaasti lainatakseni sarjakuvalähteen kuvausta niin Mega Cityssa on sellaiset 800 miljoonaa asukasta, jokainen potentiaalinen rikollinen, joten olosuhteet ovat helvetilliset ja sitä varten on pitänyt aloittaa tuomari-ohjelma jossa viranomaiset päättävät tuomiosta pidätystä tehdessään ja useammin kuin kerran rikollisen kohtalona on kylmettyminen. Kovin tuomareista on Dredd (Karl Urban), joka saa koulutettavakseen telepaattisia kykyjä omaavan noviisi Andersonin (Olivia Thirlby).
Dredd ja Anderson lähtevät pidättämään tunnettua rikollispomo Ma-Maa (Lena Headey), joka on hänelle uskollisine alaisineen vallannut kokonaisen pilvenpiirtäjän tukikohdakseen. Tuomarit ovesta sisään ja turpaanveto alkaa.

Siis joukko viranomaisia lähtee noutamaan rikollispomoa hänen hallitsemastaan kerrostalosta. Perille pääsy on yhtä sotaa.

Ei siis liene ihme, että Dredd sai kokea vertailuja The Raid: Redemptioniin. Mutta ei anneta sen häiritä, sillä Dredd toimii vähintäänkin yhtä hyvin ja jos katsojana on kaltaiseni fani, niin paremminkin. Faneille tämä nimittäin on silkkaa nannaa, sillä poissa ovat Rob Schneiderin kaltaiset kehnot hupiveikot ja muutenkin se vääränlainen komediallisuus (sateenkaarimaisen värikäs asiaan kuuluvan mustan sijaan) sekä kaikkien miellyttämisen yritys joka Sylvester Stallonen versiota vaivasi on heitetty romukoppaan. Kypäräkin pysyy päässä.
Jälkimmäisen merkitys ei ehkä aukene muille kuin 2000AD-sarjakuvien ystäville, mutta kyseessä oli Stallonen leffan kohdalla yhtä merkittävä moka kuin tehdä kynnetön Wolverine.
Kyllä minä pidän monestakin seikasta tuossa Stallonen leffassa: ABC-soturi on edelleen tänä päivänäkin katsottuna ältsin makee, elokuvan ilmestyessä ne tuomareiden trikoopuvut olivat hienoja ja nyt hieman hassuja ja Mean Machine Angelkin oli varsin onnistunut ilmestys. Mutta puujalkahuumori, pyrkimys olemaan liian kiltti kaikille sopiva elokuva ja yksinkertaisesti liian monet rikkeet alkuperää kohtaa saivat jo tuolloin odottamaan uskollisempaa filmatisointia.
No, tässä se on. Sarjakuvista tuttu nihilismi, kyynisyys, kyberpunkismi ja mustaakin mustempi yhteiskuntapoliittinen huumori on siirretty onnistuneesti elokuvaksi. Tämä Dredd tuntuu typistettyä nimeään myöten kuin äärimmäiseltä vastaiskulta Stallonen värikästä versiota kohtaan ja ajoittain asfaltilta maistuva elokuva saa jopa miettimään, että mentiinkö vähän liian pitkällekin siinä ja kun jo kansikuvassakin nimihahmo pidetään piilossa, niin sitä melkein on valmis toteamaan, että okei, kutsukaa mukaan muitakin kuin faneja. Toisaalta samalla melkein pidän jo Judge Andersonia ylimääräisenä, että ei se rajojen ahtaus pahasta ole.

Vaikka tosiaan aika pitkälle tyydyttykin fanien nälän, niin Dredd ei sitten ollutkaan mikään varsinainen menestyelokuva ja täten pelkät fanit eivät olleet tarpeeksi.
Se että johtuiko Dreddin kaupallisen menestyksen puute nimenomaan sen hahmoon liittyvästä kohdeyleisörajoittuneisuusta vaiko esimerkiksi sen perusjamppoja karkoittavasta kylmästä armottomuudesta on toissijaista sen rinnalla, että tämän elokuvan ja sen mahdollisen jatkon ei pitäisi kärsiä siitä etteivät pelkkään tavalliseen Michael Bay-äksönpuppuun tyytyvät ymmärrä paremman päälle. Vähintään 10 vuotta eristyskuutiota heille, sillä tässä on helvetin tyylikäs ja rujo elokuva joka potkii kasseille sellaisella tarmolla, että kohta olemma kaikki Farinelleja.

Jos uskallan arvella The Raid: Redemptionin olevan tähänastisen 2000-luvun parhaimpia toimintaelokuvia, niin Dreddin kohdalla vedän peliin termin kaikkien aikojen parhaimpia.
Tosin myönnettäköön, että Judge Dredd-hahmon historia vaikuttaa jonkin verran, koska se tekee tästä ainakin itselleni mielenkiintoisemman ja sisällöstä sen yksinkertaisuudestaan huolimatta syvemmän. Ilman pitkällistä menneisyyttäkin uskon nimenomaan päähahmon nostavan Dredd-elokuvan kilpailijansa yläpuolelle, sillä onhan tuo kasvojaan paljastamaton tunteettoman oloinen mörisijä jotain aivan muuta kuin The Raidin "pelkkä" kyttä.

Kuitenkin oli sitten The Raidin taikka vain pelkästään toimintaelokuvan ystävä, niin tässä on elokuva joka näyttää, kuulostaa ja tuntuu ihan helvetin hyvältä. Ja mikä parasta, uskaltaa ottaa riskin siitä ettei ole kaikille sopiva.

Tähdet: *****
Dredd

10 kommenttia:

horrendous kirjoitti...

Minä näin tämän ja The Raidin aika lähekkäin, niin kyllähän näitä tuli pakostikin vähän vertailtua ja yhteneväisyyksiä löytyi. (Varmasti osaksi myös sen vuoksi, että katson muuten niin vähän varsinaisia toimintaleffoja. Hyvä että näitä toisinaan "pakkosyötetään" festareiden puolesta!)

Molemmista elokuvista pidin kyllä, mutta erityisesti Dredd teki vaikutuksen, se oli todella hieno elokuvakokemus. Tykkäsin myös musiikeista ja Dreddin sountrackia onkin tullut kuunneltua aika paljon.

...noir kirjoitti...

Minä myös pidän kovasti Dreddin musiikista ja aiheeseen liityen, kannattaa myös kokeilla Portisheadin Geoff Barrowin Dredd-sarjakuvien inspiroimana tehtyä soundtrackia Drokk.

Jessus kirjoitti...

Tämä on kyllä laatuleffa ja siksi onkin hiton iso sääli ja jopa vääryys, että ihmiset eivät elokuvaa löytäneet sen teatterilevityksen aikana.

On jotenkin niin outoa, että miltei kaikki ihmiset aina juputtavat siitä, kun elokuvat ovat liian samanlaisia ja ylikaupallisia, ja sitten kun olisi kerrankin tarjolla jotain erilaista, niin sitä ei käydä katsomassa, kun vastapäisessä teatterisalissa pyörii "Beverly Hills Chihuahua"...

Jessus kirjoitti...

Jaahas, blogger taas minua sinuaa noilla tekstitunnistuksillaan... Ensin sanoo, että kirjoitin merkit väärin, mutta julkaisi tekstin kahdesti... Ohhoh...

...noir kirjoitti...

Niin kovin totta. Vaaditaan vaihtelua, mutta otetaan aina se sama Oltermannin kermajuustoköntsä.

Niin ja Beverly Hills Chihuahua

Tuoppi kirjoitti...

Toivottavasti se jatko-osakin jossakin vaiheessa tulee tehdyksi, vaikka nyt hieman heikolta näyttääkin. Mieluummin minä lisää Dreddin seikkailuja katsoisin, kuin jotakin puolivaloin tehtyjä Bayformersseja....

...noir kirjoitti...

Koskakohan Bay kokee sen kriisin jonka Roland Emmerich koki Anonymouksen kohdalla ja koettaa todistaa jollain ns. pienellä elokuvalla olevansa muutakin kuin isojen efektien toimintaohjaaja. Ehkä hän josssain vaiheessa tekee jonkin oman Kramer vs. Kramerinsa...


... ja täyttää sen ROBOTEILLA!

Tuoppi kirjoitti...

Noh, onhan Baylla sentäs Pain and Gain, joka oli ihan kohtuu hyvä tuotos mielestäni. Tositapahtumiin perustuva ja kaikki. Ihan robottivapaa leffa sekään ei tosin ole, sillä siinä on Marky Mark mukana menossa :D

...noir kirjoitti...

Ja onhan The Island oikeastikin aika ajatuksellinen elokuva, mutta Bay ei joko halua, uskalla, tai vain pysty tekemään mitään elokuvaa joka ei olisi "iso".
Enkä minä nyt tiedä haluaisinko oikeasti nähdäkään Bayn näkemystä jostain Sademiehestä, sillä hän kuitenkin tuntuu olevan kotonaan noissa jättiproduktioissa, mutta jossain vaiheessa tulee aina se hetki kun synabändi kokeilee kitaroita, blackmetallistit puhdasta laulua, draamanäyttelijät komediaa ja toimintaohjaajat draamaa

Occo kirjoitti...

Tää oli yönäytöksessä kyllä tempaava.