Patriootti (The Patriot, 1998)

Tässä blogissa on tullut jo pariinkiin otteeseen kirjoitettua siitä kuinka yhdessä vaiheessa suurimpiin ja suosituimpiin kuulunut toimintatähti Steven Seagal antoi suosion mennä hattuunsa, rupesi ottamaan liikaakin määräysvaltaa elokuvissaan, putosi kovaa ja korkealta, mutta ei oikein vieläkään suostu niin tapahtuneen. Tämä tietenkin johti siihen, että ennen päätyönään ns. isoja toimintaelokuvia tehnyt Seagal tekee nykyään lähestulkoon vain jotain keskieurooppahalpiksia koska saa olla niissä edelleenkin iso kala pienessä lammikossa ja pitää määräysvallan jota ei saisi isoissa Hollywoodleffoissa.
Elokuvat jotka aikoinaan romahduttivat Seagalin suosion olivat ne joissa hän ryhtyi saarnamieheksi puhumaan milloin mistäkin viherpiperryksestä, suojeli luontoa samalla pistäen kaiken tuhannen päreiksi ja vaikuttaen siten bullshittarilta joka kyllä mäkättää muille, mutta ei itse tottele sanomaansa. Seagalhan on kaiken egoilunsa ohessa jutustellut kovastikin henkisyydestä, luonnonmukaisuudesta ja muusta hyvästä, että vaikka miehen julkinen kuva on mitä on, niin kyllä minä uskon hänen itsensä jotenkin uskovan asiaansa, vaikka ei materialistisessa maailmassa ja omassa nautinnontavoittelussaan ole ainakaan elokuvissaan läheskään vilpitön. Ne Seagalin ekologishenkiset saarnaelokuvat jotka silloin suosion sorruttivat ovat Vaarallisella alueella, Tappava salaisuus ja tämä Patriootti, joista viimeinen sitten taisikin ehkä antaa Seagalille jonkinlaisen opetuksen, kun eipä mies enää ole kuitenkaan niissä eurotrashleffoissaan tyrkyttänyt uskomuksiaan vaan tyytyy vetämään turpaan. Ehkä siis se pudotus oli hyvästäkin, sillä vaikka elokuviensa taso onkin nykyään järjestelmällisesti heikonlainen, niin ainakaan niissä ei ole kömpelöä syyllistämisen yritystä.

Pikkukaupungin tohtori Wesley McLaren (Steven Seagal) saa kutsun tulla estämään äärioikeistolaisten militanttien levittämän tappoviruksen toiminta ja onneksi McLaren onkin maailman johtava immunologi, kuten ilmeisesti myös saman tason lähitaistelija sekä yksihuoltaja, joten kohta pöpöt ja militantit saavat pataan niin etteivät istu ainakaan viikkoon.

Wagneriaanisella ja Sousamaisella marssisinfonialla ryyditetty toimintaelokuva pyrkii ilmeisesti olemaan Seagalin näkemys Wolfgang Petersenin Tuntematon uhka-ebolaleffasta, eli tappelutoiminnan sijaan enemmänkin tarina- ja draamapainotteisempaa jännitystä, mutta koska siltikin on ollut tarpeen potkia, lyödä ja rikkoa paikkoja, niin eipä siitä oikein mitään tullut. Tai tottakai tuli, elokuvan ylinuijien punaniskaoikeistolaisten ansiosta Patriootti on Tuntemattoman uhan sijaan kuin Pink Cadillac featuring tappovirus.
Kyllähän tässä on joitakin toimivia lähikamppailukohtauksia jotka osoittavat Seagalin käsiketteryyden tehot, mutta se toiminta ei oikein istu siihen opettavaiseen/syyllistävään luontoteemaan, vaan jälkimmäinen jää mätkinnän jalkoihin ja tuntuu vain päälleliimatulta pakolliselta pahalta. Silläkin uhalla, että Seagal olisi täydellisesti, lopullisesti tuhonnut uransa olisin siltikin toivonut miehen halun tehdä näitä viherpiperrytarinoita johtaneen siihen, että kaikkinainen hakkaaminen olisi pistetty tyystin syrjään ja hän olisi tehnyt täysin sellaisesta vapaan draamajännärin. Ei niinkään osoittaakseen olevansa ns. oikea näyttelijä koska en usko sellaiseen, vaan osoittaakseen olleensa tosissaan uskomustensa kanssa ja uskaltavansa käsitellä niitä asioita ilman turvautumista turvatyynyynsä. Ja jos ollaan saarnamiehenä, niin tulta ja tulikiveä pitäisi syöstä suusta sellaisella tarmolla, että halleluja, minä uskon! Praise Satan!

Vaikka loppu onkin aika siirappinen, niin pidän siltikin siitä visiosta jossa sotilaat keräävät kukkia.

Tähdet: **
Patriootti