An American Carol (2008)

Kaikki ei ole hyvin Afganistanissa. Amerikkalaiset ovat valaneet ihmisiin uskoa demokratiasta, diskosta ja tasavertaisesta avioliitosta miehen ja naisen välillä. Asialle on siis tehtävä jotain ja terroristijohtaja Aziz (Robert Davi) haluaakin nostaa vanhoillisten asenteiden profiilia, Talibanien suosiota ja muuta sellaista teettämällä laadukkaan heitä ylistävän elokuvan sopivan ohjaajan avustuksella. Kenties amerikkalainen vasemmistodokumentaristi Michael Malone (Kevin Farley) voisi olla avuksi, onhan kyseessä elokuvantekijä tunnettu muun muassa suositusta unilääkkeestä Die You American Pigs. Malone on järjestämässä mielenilmaisua jolla koetetaan lakkauttaa itsenäisyyspäivä, mutta vaikka miehen elokuvat voittavat vasemmistopalkintoja, niin kukaan ei halua maksaa niiden näkemisestä ja täten Hollywoodin silmissä kyseinen ohjaaja on kadonnut kartalta, eikä siis enää suosittu. Kenties se uusi elokuvaprojekti kääntäisi palkinnot dollarimereksi, varsinkin jos siinä haukuttaisiin yhdysvaltoja enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
John F. Kennedyn (Chriss Anglin) haamu ei kuitenkaan katso suopeasti Malonen aikeita ja lähettää kolme henkeä osoittamaan miehen asenteiden olevan pyllystä.
Ensimmäisenä vierailee George S. Patton (Kelsey Grammer) joka vie Malonen menneeseen näyttääkseen, että teot ovat välillä puheita tärkeämpiä, sillä natsisaksaa ei pysäytetty ilman aseita. Eli make war not love.
Samaan aikaan Aziz kumppaneineen päättää käyttää elokuvatuotantoa tekosyynä pääsemään räjäyttämään jenkkisikoja kappaleiksi, sillä sellainen voittaa aina kaiken muun ajattelun.
Pattonia seuraa George Washington (Jon Voight) joka ei tee oikeastaan mitään ja kuoleman enkeli, eli kantrimuusikko Trace Adkins (Trace Adkins) joka ei tee oikeastaan mitään ja näin Malone ymmärtää olleensa koko ajan väärässä ja republikaanien olevan oikea tie. Lopussa sitten halataan sotilaita ja kaikki on hyvin.

Tämä David Zuckerin poliittinen parodiaelokuva floppasi pahasti lippuluukuilla ja syytä siihen koetettiin vierittää liberaalien niskoille, jotka eivät kuulemma olleet valmiita elokuvaan joka osoittaa pääkritiikkinsä juurikin vasemmistosankareiden kuten Michael Moore suuntaan. Itse ainakin pidän elokuvan parhaimpana ideana nimenomaan demokraateille ja vastaaville naureskelua tyypillisen kuluneen republikaanikomiikan sijaan, mutta lieneehän se osasyy kaupallisen menestyksen puutteeseen etteivät moorelaiset osanneet nauraa itselleen. Suurempi syy lienee kuitenkin siinä, että vitsit ovat aika heikkoja ja Zucker on jo ajat sitten kadottanut itsensä aiemmin vahvasti vaaliman ajatuksen siitä, ettei näyttelijöiden tarvitse näytellä hauskaa jos tilanne on jo sitä itsessään. Siksi onkin esimerkiksi hieman surku nähdä todella monien ns. vakavien näyttelijöiden kuten James Woodsin, Kelsey Grammerin, Dennis Hopperin ja muiden koettavan korostaa komediaa juuri väärällä tavalla. No toisaalta, jos se itse tilanne ei kerran ole hauska, niin ei sitä asianäytteleminen parantaisi.
Tosin se on myönnettävä, että koska tämä ei tukeudu tissi- ja eritehuumoriin, niin kyseessä on kuitenkin (valitettavasti) Zuckerin onnistunein komedia sitten vuoden 1991. Joukossa on joitakin onnistuneitakin vitsejä ja esimerkiksi Robert Davi on muistanut sen vakava naama-esiintymisen, jolloin esimerkiksi naamioituminen partaan jonka alla on ihan samanlainen parta on mainio toisinto Robert Stackin toteuttamasta aurinkolasien alla aurinkolasit-kohtauksesta. Suurin osa vitseistä vain on helppoja iskuja vyön alle, jolloin Malonen/Mooren esittäminen amerikkalaisuutta vihaavaksi rahanahneeksi epäsiistiksi egoporsaaksi ja rauhanaktivismin olevan pahempaa natsismin ollaan aika yksinkertaisen ja pinnallisen huumorin lähteillä. Varmasti se olisi toiminut paremmin jos Zucker olisi luottanut vanhoihin metodeihinsa, eikä koettanut todistella vitsin olevan vitsi hassuilla äänillä ja naamanvääntelyllä.

Koska An American Carol kertoo ylikorostetusta vasemmistolaisesta joka oppii oikeiston olevan oikeassa ja patrioottinen kantrimusiikki soi, niin elokuvaa on helppo pitää propagandana, ja kenties Zucker on sen sellaiseksi tarkoittanutkin, mutta kuinka monta kertaa komedioissa on jo pilkattu George Bushia ja vastaavia ilman, että niitä oltaisiin kutsuttu propagandaksi? Hyvä se vain on välillä saada nähdä toistakin puolta, vaikka sen toivoisi sitten olevan paremmin toteutettua. Etenkin nyt vaikka lopussa onkin todella saarnaava sävy demokraatteja kohtaan, niin silti elokuva on liian varovainen kritiikissään ja luottanee siksi juuri niihin pinnallisiin vitseihin siitä kuinka Oliver Stone on amerikkalaisvastainen historianväärentäjä. Siispä vaikka väitetään liberaalien vältelleen elokuvaa teattereissa, niin ehkei kyse ollut niinkään siitä ettei osattu nauraa itselle, vaan siitä kuinka oltaisiin haluttu nauraa peilikuvalle, mutta siihen ei annettu mahdollisuutta. Kyseessä on siis aihevalintaansa nähden valitettavan huumorivapaa elokuva.

Ikävää on myös se, ettei tässä oikein taidettu tietää mihin ollaan oltu matkalla. Näin ollen joulutarinan ensimmäinen menneisyyden henki saa paljon tilaa, mutta sitten loppu jää melkeinpä unohduksiin ja nykyaikaa sekä tulevaisuutta kuvastavat ilmentymät vedetään hätäpäissään läpi jostain raosta. Alussa kovasti korostettu Michael Moore-persoona kadotetaan ja loppupuolella kyseessä on vain joku tyyppi joka saattaa olla demokraatti. Elokuvaan vahvana mukaan otettu idea rauhanmarssista jonka tarkoitus on lakkauttaa itsenäisyypäivä unohdetaan myöskin, kuten myös aivan alussa mainiolta vaikuttanut ajatus Talibaneja ylistävästä elokuvasta amerikkalaisen tekemänä ja toimivan jatkuvuuden tilalle heitetään jotenkuten teemaan liittyviä irtovitsejä, mutta jotka eivät tee elokuvasta laisinkaan kokonaista.

Tähdet: **
An American Carol