"Oletko ihastunut johonkin leffassa soineeseen itsellesi vielä tuolloin tuntemattomaan biisiin niin paljon, että olet selvittänyt sen esittäjän ja kenties tätä kautta ihastunut esittäjän muuhunkin tuotantoon?"
Olen.
Esimerkiksi kun kuulin tämän kappaleen elokuvassa The Crow
oli minun heti selvitettävä, että mikä hiton bändi tuo My Life With The Thrill Kill Kult oikein onkaan ja pian kaikki saatavilla olevat yhtyeen levyt tuli hankittua omiin kokoelmiin ja rakkaus on edelleenkin roihuavaa.
Pirun hyvien industrial-sleaze-surfrock-funk-gootti-popituksien lisäksi bändillä on aivan sairaan hieno nimi ja lyhyesti voisi todeta, että jos joku haluaa tietää miltä Russ Meyerin leffat kuulostavat musiikkimuodossa, niin TKK on oikea bändi siihen tehtävään. Joten siinä mielessä After the flesh antaa aikalailla väärän kuvan yhtyeen musiikista, mutta hei, mikäpä ei?
Tässä teos jonka kansikuvaan ihastuin muksuna ja myöhemmin itse elokuvaan.
Tervetuloa Potters Bluffiin, pieneen mukavaan merenrantakaupunkiin. Meillä on kauniita naisia ja sinut sytytetään palamaan. Eikä se Helsinkiläinen vieraanvaraisuus siihen pääty, sillä kyllähän aina kun joku viillellään hengiltä, muistetaan ottaa tapahtumasta valokuva. Oi niitä muistoja.
Jossain vaiheessa sheriffi Gillis (James Farentino) rupeaa sitten ihmettelemään, että mitenköhän täällä pikkukaupungissa nyt näin paljon tapahtuu raakoja murhia. Onko ongelma juomavedessä, vaiko Perussuomalaisissa? No, ei nyt tällä kertaa kummassakaan, sillä kun nämä kuolleet eivät suostu pysymään kuolleina, vaan ottavat paikkansa yhteisössä ja jatkavat elämäänsä uusissa ammateissaan. Jep, kuten kyltissä sanotaan "A new way of life."
Ja mitä Gillisin vaimo Janet (Melody Anderson) tietää kaupungin murhatapauksista, noituudesta ja aaltoilevista tikareista?
Varmaa on vain se ettei meikki peitä kaikkia kuoleman merkkejä, mutta kuolleet on runneltava, jotta heidät voi muotoilla kauniiksi.
Mitä jos minäkin olen kuollut?
Dead & Buried on mukavan hämärä elokuva. Enkä tarkoita sillä dvd:n valitettavan huonoa kuvanlaatua, vaan sitä että vaikka se ei varsinaisesti vaikeaselkoinen elokuva olekaan, niin siinä on koko ajan sellainen tunnelma että what the fuck? Vähän niin kuin aivan loistavassa Carnival of Soulsissa.
Kun Potters Bluffin Stepfordmaiset asukkaat toivottavat turistit tervetulleiksi ja samalla lähestyvät veitset käsissä ja hymyillen, niin sitä miettii että kuinka pahoissa kuumehouruissa itse oikein onkaan. Ja kun tämä tyhjät silmät-hymyhuulet-tunnelma pysyy koko elokuvan ajan päällä, niin pian sitä luulee olevansa Sam Neill Hulluuden Syövereissä.
Pidin erittäin paljon siitä, että kaupungin asukaslukua kasvatettiin tappamalla sinne tulevat, herättämällä heidät aivopestyinä henkiin ja antamalla heille uusi elämä vaikkapa huoltoasemalla, tms. Aivan kuin joku olisi yhdistänyt Dark Cityn Night of the Living Deadiin ja vienyt ne Peyton Placeen.
Ja kun mukana on Dr. Phibes Vahakabinetissa-meininkiä, niin miten ihmeessä tämä elokuva ei ole kovinkaan tunnettu? Synti ja häpeä.
"This is the road to Potters Bluff.
There is no road out."
Tähdet: ****
Dead & Buried
Hyvät naiset ja herrat,
minulla on tapanani kirjata ylös mielestäni parhaimpia nukkuessani näkemiäni unia ja jo vuosia olen rajoittanut niistä kertomisen ystäviini, mutta koska osassa niistä on mukana jonkinlainen elokuvallinen viittaus, niin juuri näitä filmaattisia kertomuksia aion nyt levittää myös Teidän luettavaksenne.
Toki jos joku haluaa lukea niitä muitakin, ilman elokuvaviittauksia olevia unia, niin kyllä minä niitäkin voin kertoa.
28.9.2009
Olin se nainen alkuperäisestä Day Of The Deadista.
Kuka?
Liekö sillä väliä, sillä tärkeintä on, että olin nainen.
Maailmaa riivasi zombievirus joka nosti kuolleet kävelemään ja himoitsemaan ihmislihaa. Syystä tai toisesta minut tyrkättiin ulos suojaisasta bunkkerista ja olin täten kaupungilla elävien kuolleiden potentiaalisena uhrina. Bunkkerista pistettiin ulos myös joku partaisa mies ja hänen kanssaan juoksimme karkuun zombeja. Juoksimme sinne tänne ja kohtasimme matkallamme toisen pariskunnan. Parrakkaan miehen ja parrattoman naisen. Mies muuten oli Sam Waterston, jonka osa saattaa muistaa Kova Laki-sarjan syyttäjä Jack McCoyn roolista.
Nelistään nelistimme ympäri ämpäri, kunnes pysähdyimme pysäköidyn auton luokse. Se oli valkoinen auto.
Sam Waterston rupesi hakkaamaan nyrkillään auton tuulilasia, mutta ei saanut kuin pienen hämähäkin verkkoa muistuttavan halkeaman aikaiseksi. Itse otin maasta ison kivenlohkareen ja löin sillä kuskin puoleisen ikkunan sirpaleiksi. Auton sisältä syöksyi kimppuuni pieni zombiutunut tyttö joka koetti purra kättäni. Pidin käsilläni tytön suuta auki ja totesin muille että ”no, auttakaa!” Muut saivat auton takaluukun auki ja sieltä löytyi laukku joka sisälsi valikoiman lusikoita, haarukoita, voiveitsiä ja muuta tälläistä. Sam Waterston ja muut rupesivat lyömään kimpussani olevaa tyttöä keittiötarvikkeilla päähän, johon minä kommentoin ”mitä te teette? Lyökää sitä sydämeen!” No yksi asia johti toiseen ja pian eläväkuollut tyttö oli pelkästään kuollut.
Otimme lusikat ja muut mukaamme ja matkoimme matkaamme. Vastaan tuli zombeja joita lopettelimme haarukoiden avulla. Koetin heitellä yhtä vastaan tulevaa zombia haarukoilla, mutta haarukoiden anatomisen muotoilun vuoksi ne lensivät aina noin metrin hänestä vasemmalle. Siispä korjasin sihtiäni metrin verran ja kohta zombin rintalasta olikin täynnä haarukoita, mutta piru vie, se jatkoi vain lähestymistään. Kunnes joku näistä muista ryhmämme jäsenistä ampui zombia jousipyssyllä, niin se oli sen loppu.
Seuraavaksi huomasimme olevamme jossain audioriossa jossa oli rivit täynnä vuorotellen keltaisia ja punaisia paprikoita. Paikalle saapui Marlon Brandon näköinen mies joka kertoi että ”ne on ne punaiset paprikat jotka tekevät ihmisistä zombeja. Kato kun me koetettiin tehdä niistä mausteita ja jotain meni vikaan, kun punaisista paprikoista tehty mauste herättää kuolleita eloon. Sori vaan.”
Kerroin Brandolle että kaikkiin pitserioihin on ilmoitettava, etteivät he enää maustaisi ruokia paprikajauheella. Brando totesi tämän olevan hyvä idea ja rupesi soittelemaan pitserioita läpi.
Lähdimme koko porukka pois auditoriosta ja totesimme tehtävämme tulleen tehdyksi.
Tässä vaiheessa olin muuttunut omaksi tutuksi miehekkääksi itsekseni ja joukkommekin oli muuntautunut minuksi, Jesseksi ja Pekaksi.
Kävelimme Kotipizzan ohitse ja sanoin ”mistä lyödään vetoa niin noilla on paprikamaustetta, kun ne ei kuitenkaan tajua kuinka vakavasta asiasta on kyse.” Astelimme pitseriaan ja rupesin tivaamaan että onko heillä paprikamaustetta. Myyjä kielsi asian, sillä ”pomo soitti meille ja me tuhottiin mausteet.” Minä en uskonut asiaa vaan väitin edelleen että varmasti heillä on paprikamaustetta. Pienen inttämisen jälkeen myyjä myönsi että hän oli säästänyt pienen keon paprikamaustetta, koska ”mä vaan ajattelin että siitä menee maha sekasin tai jotain.”
Maustekeko oli lattialla pienen peiton alla ja myyjä kumartui näyttämään sitä minulle, kun huudahdin käskien ”ÄLÄ KOSKE SIIHEN JAUHEESEEN!”
Käskin laittamaan maustekeon päälle talouspaperia ja Aku Ankka-lehtiä, ja sytyttämään sen palamaan. Myyjälle annoin yhden lehden ja pyysin että hän lehyttäisi savuja pois, ettei palohälytin rupeaisi turhaan huutamaan.
Olimme lähdössä pois, kun Pekka toteaisi että hän voisi vuokrata yhden pitsan (se saattoi olla leffakin, en ole enää varma.), mutta myyjä kertoi ettei löytänyt Pekan asiakastietoja. Ojensin oman korttini ja sanoin että otetaan se minun nimelleni, mutta myyjä ei löytänyt minunkaan asiakastietojani. Rupesin hieman hermostumaan ja manasin ”miten niiin mun asiakastietoja ei löydy. Siellä pitäisi lukea mun olevan ikuinen vippi, halusitte tai ette.”
Peter (Paul Rudd) kosii tyttöystäväänsä Zooeyta (Rashida Jones) ja kun vastaus on suotuisa, on asiasta syytä ilmoittaa sukulaisilla ja ystäville.
Ystäville?
Jep, siinä se ongelma piileekin, kun työlleen omistautunut Peter tajuaa ettei hänellä oikeastaan ole ystäviä, vaan pikemmin pelkkiä tuttavia ja kollegoita. Asia rupeaa vaivaamaan miestä siinä määrin, että hän päättää tehdä asialle jotain. Alkaa siis eräänlainen pikatreffiprojekti jossa Peter metsästää mieskaveria töistä, harrastuksista ja muualta, ja komedian aiheeseen kuuluvasti törmää vain Hollywoodilaisittain friikkeihin (valitettavasti treffailuvitsi tyrehtyy aika nopeasti). Joten missio ei kulje samalla tavalla kuin The Mission UK ja Peter päättää hyväksyä mieskavereiden puuttumisen, kunnes tottakai heti tämän perään hän tapaa asuntoesittelyn yhteydessä mukavan oloisen Sydneyn (Jason Segel) ja uusi ystävyyden tähti on syttynyt taivaalle. (Minkä vuoksi en oikein tajuakaan elokuvan puffitekstiä "he needed a best man... he got the worst", kun Sydney on alusta loppuun mukava tyyppi.)
Peter ja Sydney alkavat hengailemaan yhdessä ja kohta heidän bromancensa alkaa jo haittaamaan edellisen suhdetta Zooeyhin. (Eli hieman niin kuin se perinteinen juttu missä kaveri rakastuu ja vanhat ystävät jäävät sivuun, aiheuttaen hylätyksi tulemisen tunnetta. Mutta nyt vain päinvastaisesti kaveruussuhde saa unohtamaan rakkaussuhteen.) Peterille alkaa tulla selväksi, että hänen olisi tehtävä valinta parhaan ystävänsä ja rakkautensa kohteen välillä. Kuitenkin jokainen järkevä ihminen ymmärtää ettei sellaista valintaa ole pakko tehdä, eikä sellaista saisi vaatia tekemäänkään, vaan kompromissi on se kaunein missi.
I Love You, Man on ihan hauska nykykomedia, eli ToddPhillipsiaaninen aikuisten nuorisoelokuva. Joten suosittelemme-elokuviksi voisi lukea sellaisia tekeleitä kuten Old School, Due Date, Kuokkavieraat, 40 v ja neitsyt, etc. Siispä lapsellisesti käyttäytyviä aikuisia. Vitsit ovat samanlaisia, henkilöhahmot ovat samanlaisia ja näyttelijävalinnat samanlaisia. Ja oikeastaan ihan hyvä niin, sillä vaikka elokuva vaikuttaa ajoittain jo katsotulta ja kuluneelta, niin yleensä nämä tälläiset elokuvat ovat ammattitaitoisesti tehty ja suuremmalla sydämellä kuin jokin tyypillinen seksikomiikkaan tyytyvä Dorm Daze.
Samalla on kuitenkin myönnettävä, että vaikka I Love You, Man on hyvin tehty ja osuvasti roolitettu, niin juuri se kuluneisuus jättää sen kokonaisuutena turhan tavanomaiseksi ajantapoksi. Huomasinkin elokuvaa katsoessani, että vitsejä enemmän pidin Ruddin ja Segelin yhteistyöstä, sillä molemmat ovat jotenkin sellaisia mukavan oloisia näyttelijöitä ja olikin tavallaan erikoista, ettei tyypilliseen tapaan näitä henkilöitä tehty korostuneen erilaisiksi. Tiedättehän, siten että he eivät tulisi toimeen keskenään ja lopussa ystävyys voittaisi. Mutta nyt he alusta asti sellaisia joiden kanssa viettäisi mieluusti aikaa.
Sivunäyttelijöistä pitää erikseen nostaa esille yleensäkin hyvä J.K. Simmons, joka esittää Peterin isää ja onnistuu jotenkin yhdistämään Red Formanin Howard Cunninghamiin.
Ja tottakai Lou Ferrigno esittämässä Lou Ferrignoa oli loistavaa, vaikka tälläinen ns. lapsuusajan staran (vrt. David Hasselhoff) mukana olo on myös hyvin käytetty idea tämän kaltaisissa komedioissa.
Nauroin sille toistetulle vitsille jossa Peter koittaa imitoida jotain ja kuulostaa aina samalta: "Why does everything I do sound like a leprechaun?"
On myös todettava se, että vaikka minusta Rushin Tom Sawyer on pirun hyvä biisi, niin c'mon, eikö se ole jo aika kulunut valinta?
Tähdet: ***
I Love You, Man
Nimi Uwe Boll on tullut mainittua muutamaan otteeseen tässä blogissa, mutta hänen elokuviaan en ole sivuhuomautuksia enempää käsitellyt. En ole tarkoituksella vältellyt niistä kirjoittamista, joten niiden poissaolo on johtunut pitkälti sattumasta.
Toisaalta voin melkeinpä kiteyttää kaikki näkemäni Boll-elokuvat yhteen sanaan, joka sekin on niin tyhjentävä kuin "huonoja." Vaikka minun on todettava myöskin, että Postal oli minusta huonoudestaan huolimatta aivan pirun epäkorrektin hauska elokuva.
Boll ei ole minusta huonoin olemassa oleva elokuvaohjaaja, sillä kyllähän esimerkiksi Ulli Lommel (esim. Tyttö Kellarissa) tekee paljon surkeampia elokuvia, mutta kyllä Boll on silti huonon ohjaajan maineensa ansainnut. Hänen elokuvansa on rumia, tyhmiä ja ne ovat sellaisia tasaisella virralla kerta toisensa perään. Ja kun Boll on niin vahvasti panostanut jo fanikannan keränneisiin tapauksiin (eli ne pelileffat), niin hänen erittäin vasemmalla kädellä tehdyt elokuvansa vain suututtavat ihmisiä joilla on etukäteen jonkinlaisia odotuksia. Pahinta kuitenkin Bollissa on se, että toisin kuin esimerkiksi halpaelokuvien kuningas Roger Corman, Boll ei suostu myöntämään etteivät hänen elokuvansa ole niitä kaikkein laadukkaimpia ja ettei hän itse ole läheskään pätevä ammatissaan, vaan mies jaksaa sinnikkäästi uskoa olevansa joku Spielberg ja vakuuttelee että suuremmalla budjetilla hänen elokuvansa olisivat yhtä arvostettuja kuin vaikkapa jokin Tähtien Sota.
Kauppamiehenä Boll on kuitenkin selvästikin fiksumpi kuin mitä moni haluaisi uskoa. Hän palkkaa elokuviinsa näyttelijöitä jotka ovat suurelle yleisölle tuttuja, mutta eivät kalliita. Hän ottaa usein aiheeksi jotain jolla on jo valmis yleisö, mutta jälleen sellaisen sieltä halvemmasta päästä. Ja olemalla röyhkeä Boll varmistaa sen, että joka kerta kun hän tekee uuden jätöksen, niin edelliseen elokuvaan suuttuneet ihmiset haluavat katsoa myös sen uuden, joskus vain nähdäkseen saattoiko hän tehdä entistä huonomman elokuvan. Joten ei ole oikeasti mikään ihme, että hänen elokuvansa jäävät maineestaan huolimatta toistuvasti voiton puolelle. Eivät niinkään laadullisesti, mutta tuottajien silmissä tärkeämmin rahallisesti.
Ja Bollin elokuvilla on vielä yksi valttikortti hihassaan. Vaikka ne ovat toistuvasti sarjasta maailman huonoin, niin kuka muka väittää vastaan jos sanon, että ne ovat ainakin tahattomasti hauskoja. Kyllä minä aina ennemmin katsoin Bollin ohjaustöitä kuin Lommelin, sillä Bollin elokuvien huonoudella saa yleensä nauraa, kun Lommelin elokuvat suututtavat niin helvetisti, että tekisi mieli... AARGH!
Mutta nyt tämän Bloodraynen pariin.
Myönnän heti alkuun, että en ole koskaan pelannut Bloodraynea ja ennen tätä elokuvaa se oli minulle vain hädintuskin nimenä tuttu. Siispä pahoittelen ja en pahoittele jos en välitä elokuvan totuudenmukaisuudesta verrattuna peliin.
Olemme jonkinlaisella keskiajalla, joka näyttää niin lavastetulta, että voisi kuvitella elokuvan olevan jonkin larppiporukan kotivideo heidän ollessaan jätesäkeistä tehdyissä puvuissaan bufferoimassa toisiaan lähimetsässä. Eli kyseessä on hyvin epäuskottavaa modernia historiaa, hieman niin kuin paljon hauskemmassa Christopher Lambertin Beowulfissa.
Kiertävässä sirkuksessa säilytellään puisevaa puolivampyyri Raynea (Kristanna Loken), joka aikoinaan oli joutunut pakenemaan Nicolas Cagen hiusmuotoileman vampyyriruhtinas Kagenin (Ben Kingsley) hampaista ja vampyyreja vastaan taisteleva Tulikiven järjestö haluaa löytää Raynen, käyttääkseen häntä apunaan sodassa Kagenia vastaan. Siispä takatukkainen nuori mies Sebastian (Matthew Davis), Michelle Rodriguezmainen Katarin (Michelle Rodriguez) ja matalaäänisen isällinen Vladimir (Michael Madsen) lähtevät noutamaan Raynea, mutta neiti onkin jo karannut sirkuksesta.
Samaan aikaan Tulikiveä johtava huonosti istuvalla moppiperuukilla varustettu Elrich (Billy Zane) on valmis valheellisesti neuvottelemaan vampyyrien kanssa ja Kagen puolestaan on lähettänyt pässisilmäisen oikean kätensä Domastirin (Will Sanderson) tappamaan Rayne.
Tässä välissä Rayne silpoi ja puri sirkuksen henkilökunnan paetessaan, joten on vain ymmärrettävää että hän seuraavaksi kertoo tappavansa vain vampyyreja, vaikka sirkuksessa hän oli ainoa sellainen. Jep jep.
Sekä Vladimirin joukko, että Domastir tahtovat Raynen ohella myös kyseillä neidillä olevan talismaanin joka tulee olemaan avaintekijä vampyyrisodassa.
Meat Loaf näyttää Johanna Tukiaiselta.
Veri roiskuu, lesbolempeä esitetään ja kaikilla on ihan järkyttävät kampaukset.
Ja tätä jatkuu loppuun asti ilman sen kiinnostavampia juonenkäänteitä, eivätkä sellaisia ainakaan ole ne perinteiset sankarien väliset rakkausliekit, saati kuka se nyt kenenkin isä onkaan-jutut.
Bollin elokuvat ovat tunnettuja virheistään, olivat ne sitten leikkauserheitä, mikrofonivarjoja, tai muuta, eikä Bloodrayne ole poikkeus tässä säännössä. Ne ovat kuitenkin aina sen verran näkyviä ja monilukuisia, että tuntuu turhalta ruveta luettelemaan niitä, mutta kuten IMDb:n goofs-osiostakin huomaa, niin pakkohan se on myöntää, että vampyyri jolla on rusketus on kyllä aika loistava moka.
Bloodrayne koostuu todella hassusta dialogista, heiveröisistä lavasteista jotka haastavat Plan 9 From Outer Spacen, efekteistä jotka olisivat olleet huippuluokkaa Commodore 64:n aikana ja jokainen näyttelijä - oli heidän maineensa ja kykynsä mitä hyvänsä - esiintyy kuin olisivat tulleet yllätetyiksi housut kintuissa. Joten kaikki kuulostaa siltä, että nyt ollaan loistavassa Ö-luokassa, mutta koska Bollin rytmitys on koko ajan hukassa, niin naurettavuudesta nauttiminen saattaa kuitenkin vaatia vahvaakin alkoholimia tuekseen.
Ajassa 00:34:33 Ben Kingsley on valtaistuimellaan ja kouristelee verenpuutteeen vuoksi... vai onko hänellä ummetusta?
Tähdet: *
Bloodrayne
Nimestä saattaa tulla mieleen Repo Man, mutta hei, juonesta tulee mieleen Repo! The Genetic Opera, että ei se mitään.
Olemme lähitulevaisuudessa ja ihmiset voivat ostaa itselleen uusia elimiä ja muita kehonmuokkaukseen kuuluvia hukkapaloja yksityissairaalasta nimeltä Union, mutta auta armias jos erämaksut jäävät hoitamatta. Sillä kuten Anttilan ja Elloksen kohdalla, myös tässä versiossa perään lähetetään Repo Menit jotka sitten leikkaavat sen toimivan maksan irti ja palauttavat ostopaikkaan.
Yksi tälläisistä Repoista on Jude Lawn esittämä Remy, joka joutuu itse perinnän kohteeksi kun omaan kehoon asetettu sydän halutaan takaisin. Tietenkin joku voisi tässä vaiheessa vääntää vitsin siitä, että Law olisi voinut ostaa hiuslisäkkeen, mutta en minä, sillä Law näyttää coolilta ohenevissa hiuksissaan.
Niin ja tietenkin Remy on ruvennut hengailemaan more human than humanin kanssa, että sitten hänetkin pitää auttaa pelastukseen.
Unionin tunteeton pomo Frank (Liev Schreiber) pistää siis Remyn perään hänen kollegansa, muun muassa äänekkään ystävän Jaken (Forest Whitaker) ja samalla pitää pohtia voiko kaveria pistää hengiltä, onko oikein leikata ruumiinosia irti vain koska rahat ovat vähissä ja onko omatunto haitaksi. No ilmeisesti on.
Total Recall odottaa lopussa.
Repo Men on sellainen leffa jota katsoessa tulee ajatelleeksi sen päätähtien olevan slummailemassa ja nollaamassa aivojaan kunnes se seuraava Spielbergin tai vastaavan elokuva tulee eteen. Tämä ei siis tarkoita ettäkö Repo Men olisi surkea elokuva josta kukaan ei olisi ylpeä, sillä vaikka kyseessä onkin tekele joka vaikuttaa isolta B-leffalta, niin samalla se on myös niitä elokuvia jollaisia katsoessa arvelee tekijöillä olleen hauskaa.
Sääli ettei se hauskuus oikein yllä ruudun tälle puolen, sillä vaikka elokuva alkaa suht' irvailevan humoristisesti ja aiheeseen sopien välillä vilautellaan päätöntä toimintaa, niin suurin osa elokuvasta kulkee valitettavan löysästi ja Remyn toimiminen elokuvan kertojana joka puhuu itsestäänselvyyksiä on enemmänkin vinkuvan valittava kuin kiinnostusta herättävä. Siispä lopputuloksena on pitkälti aivottomaksi räiskinnäksi tarkoitettu elokuva, josta on koettu turhan väkisin vääntää asiallista draamaa.
Vasta loppupuolen Old Boy kohtaa V Niin Kuin Verikoston-tappelu näyttää millaiseksi tämä elokuva on todellisuudessa tarkoitettu.
Pidän kovasti tämän elokuvan ideasta kuvata se yksityissairaala jolle Remy työskentelee eräänlaisena pikavippifirmana, mikä tarkoittaa että korot ja muut vaatimukset ovat sen verran epäreiluja ettei oikein kukaan pärjää Unionin asiakkaana. Nythän tälläinen verenimijävippaus on Suomessa hyvinkin vahvasti esillä, että jo siksi Repo Men on vähintääkin mielenkiintoinen.
Positiivista on myöskin katsella lurppasilmä-Whitakeria näyttelemässä erittäin energisesti ja välillä sen verran yli, että siellä korkealla täytyy hapen olla vähissä.
Hauskempaa olisi ollut jos elokuva ei olisi pyrkinyt vakavuuteen, kun tarina kuitenkin halusi mennä Charles Bandin suuntaan.
Tähdet: ***
Repo Men
Hei, minä pidän tästä elokuvasta. Ihan oikeasti.
Tottakai se on roskaa.
Milton (Nicolas Cage) on kuollut ja Helvetissä, mutta sellainen ei estä häntä karkaamasta maan päälle kostamaan tyttärensä murhaa ja pelastamaan hänen vauvaansa kirjaimellisesti munattoman Jonah Kingin (Billy Burke) johtamilta Saatananpalvojilta. Mukaansa Milton nappaa sisukkaan tarjoilijattaren Piperin (Amber Heard) ja yhdessä kuljetaan tappaen pahiksia ja muita vastaantulevia. Aikaa vauvan pelastamiseen on vain kaksi päivää ja sitten Helvetin portit aukeavat, mistä itse Saatana ei kuulemma välitä tuon taivaallista. "Satan is simply the warden of a very large prison. Quiet man actually, thoughtful and he's well read. And I happen to know the idea of sacrificing children in his honour annoys him greatly."
Voi tosin olla, että elävällekuolleelle Miltonille aika on pienin vastus, kun perässä seuraa Helvetin kirjuri nimeltä Kirjuri (William Fichtner) joka siistissä puvussaan näyttää virkamieheltä ja v*ttumaisella asenteellaan on aivan kuin... virkamies.
Veri, visva ja ruumiinkappaleet lentävät. Rokki soi, tissit hytkyvät ja hauskaa on.
Tämä on sellainen elokuva jonka olisi voinut kuvitella Peter Fondan tekevän joskus Corman-kausinaan ja etenkin edellisen Race With The Devil on elokuva joka tästä tuli mieleen. Siis tietenkin jos sen yhdistäisi tuoreempiin Death Proofiin ja Planet Terroriin. Eli eksploitaatiotrashista on kyse ja hyvin hauskasta sellaisesta. Itse asiassa tuntuukin kuin nämä Nicolas Cagen viime vuodet sontaelokuvien parissa ylinäyttelemisineen olisivat vain olleet valmistautumista tätä elokuvaa varten, leffaa jossa överit ovat vain hyvästä ja jollainen Ghost Rider olisi voinut olla ilman Mark Steven Johnsonia. Siis hei c'mon, Nicolas Cage esittää epäkuollutta mulkeroa joka karkaa ruman tukkansa kanssa Helvetistä tappamaan Saatananpalvojia, perässään Styx-joen lautturi. Miten tätä ei voisi olla rakastamatta.
Toki joku saattaa kritisoida Drive Angrya itsetarkoituksellisesta kulttimaineen hakemisesta, jollainen pitäisi syntyä onnen kauppana eikä valmispakettina, mutta jos kerran Cagella tuntui olevan kivaa, Burke oli sopiva ureapää, Heard söötti ja Fichtner vetää uransa parhautta, niin oikealla asenteella katsoja saa tästä irti samaa hubaa kuin sukelluksesta pallomereen.
Tähdet: ~ (tai *****)
Drive Angry
"Minkä elokuvan puvustus on tehnyt sinuun vaikutuksen? Jopa niin suuren, että olet ottanut siitä vaikutteita omaan ulkoiseen habitukseesi?"
Pidän todennäköisempänä, että viihde-elämyksistä musiikki toimii elokuvaa suurempana vaikuttimena siihen, miten pukeutua ja miltä näyttää. Siksi meillä ovat lähibaarit täynnä Irwineitä ja siksi ostareiden oviaukkoja peittävät teinitytöt jotka näyttävät Nikki Sixxilta, pojat jotka haikailevat Bruce Dickinsonin kasarihiuksien perään ja ne pandasilmät jotka ennustavat päivittäistä maailmanloppua. Tiedättehän, Azraelit ja Morfeukset.
Emmekä tietenkään saa unohtaa näitä Suomen getoissa kasvaneita Tupaceja, joiden ketjuilla pysyy tämäkin maailma paikoillaan.
Saati sitten pottakampauksen omaavia indielapsia joiden runollisissa silmissä tuorein quiet is the new loud on hillityllä tavalla coolein juttu ikinä, kunnes se seuraava on NME:n kannessa.
Mutta toki elokuvillakin on vaikutuksensa ja muistankin erään ystäväni menneen parturiin Grosse Pointe Blankin kannen kanssa ja pyytäneen John Cusack-leikkausta. Ja samainen kaveri osti pitkän takin The Matrixin ansiosta. No, hän on sittemmin lihonut niin, että Michelinmiehen puku on enemmän mieleensä.
Toinen kaverini puolestaan kilahti The Crown ansiosta niin, että imitoi Eric Draven-ulkoasua jopa siihen saakka, että rei'itti paitansa ja veti teippiä sen ympärille.
Itse en muista pukeutuneeni minkään elokuvan mallin mukaisesti, saati sitten vaihtaneeni hiusmallia sellaisen vuoksi. Ja tiedän että moni ei tätä usko, sillä jo pelkästään profiilikuvani ansiosta moni vetää yhtäläisyyksiä The Crow-elokuvaan. Eikä siinä mitään, sillä en minäkään täysin immuuni elokuvavaikutteiden suhteen ole. Pidän Christian Slaterin Heathers-lookkia aivan fakin kuulina, Travoltan Pulp Fiction-kampaus on siisti, Stallonen Cobra on ältsin makee, etc.
No, minulla on tapana teipata kenkäni jos ne ovat rikki, kuten Don Johnson tekee Harley Davidson & Marlboromiehessä ja silloin yleensä mainitsenkin tuon elokuvan, mutta en nyt tiedä onko se varsinainen vaikute kuin pikemminkin pakon sanelema seikka.
Tästä kuitenkin pääsemme siihen, mikä on toiminut suurimpana vaikuttimena pukeutumiseeni ja vaikka nyttemmin lihavuusgeenieni lähdettyä Run Lola Runiin, niin enää se ei samalla tavalla ole dominoiva kuin mustan värin suhteen.
The Cure ja Robert Smith
Tosin poislukien ne lenkkarit ja hei, Smith oli jossain vaiheessa fat-Bob, joten kaikki hyvin.
Ehkä vertailu Smithin ja oman vuoden '98-luokkakuvan kanssa kertoo jotain. Minä olen sitten se siinä oikealla oleva.
Koska tämä edeltävä viikko on ollut aika länkkäripainotteinen, niin kaivoinpa esille tälläisen aiheeseen liittyvän toppilistan jonka tein vuonna 2009.
Osa elokuvista saattaisi vaihtaa paikkaansa, mutta kenties eivät.
Tositapahtumiin pohjautuvassa kertomuksessa John Wayne on diplomaatti Townsend Harris, joka vuonna 1865 ottaa hoitoonsa ensimmäisen Amerikalaisen konsulaatin Shimodassa, Japanissa.
Harrisia ei oteta ilolla vastaan, sillä mustalla laivalla saapuvaa miestä pidetään pahan merkkinä. Jääräpäinen Harris kuitenkin puree hammasta ja sinnikkäästi pysyy paikoillaan ja alkaa pikku hiljaa voittamaan Japanilaisten hyväksynnän. Helppoa se ei ole, varsinkaan kun Harris ihastuu geishaan nimeltä Okichi (Eiko Ando) ja sekään ei ole rakkautta ensisilmäyksellä koska Okichi ei haluaisi olla lähelläkään valkoista barbaaria. Siispä tarjolla on yhteiskunnan suvaitsemattomuutta ja kicksejä against the bricksejä, mutta kuten Deep Purple sen kauhistuttavan mahtipontisesti kailotti, niin Love Conquers All. Tai näin ainakin annetaan ymmärtää, mutta koska se rakkaustarina tuntuu alkavan vasta noin 10 minuuttia ennen elokuvan loppua ja tyrehtyy ensimetreille, niin siinä meillä se takakannen kahdesti mainitsema romantiikka sitten on.
Itselleni tämän John Wayne-putken kiinnostavin elokuva oli tämä viime jouluksi siskoltani lahjaksi saama Barbaari ja Geisha, sillä tämä oli ainoa jota en ollut nähnyt aiemmin. Enkä edes muista kuulleeni koko elokuvasta ennen sen saamista, mikä on jotenkin yllättävää kun pääosassa sentään on John Wayne ja ohjaajajana on John Huston, joka käsialaa ovat loistoelokuvat Maltan Haukka ja Sierra Madren Aarre.
Vaikka tämä elokuva olikin etukäteen ajateltuna se pinon mielenkiintoisin, niin epäilin suuresti pitäväni siitä yhtä paljon kuin esimerkiksi Rio Bravosta ja enkä ollut väärässä, mutta onneksi en myöskään täysin oikeassa.
Barbaari ja Geisha on sisältää joitakin kauniita kuvia, mutta on ajoittain tosi feikin näköinen samaan tapaan kuin vanhat Tarzanit olivat yhdistellessään arkistomateriaalia elokuvaan oikeasti kuvatun kanssa.
Osa näyttelijöistä tekee erinomaista työtä ja vaikka Wayne onkin hiukan jäykän oloinen, niin tämä elokuva on kuitenkin mukavaa vaihtelua ainakin omaan mielikuvaani kyseisestä näyttelijästä. Vastaavasti hyvien esiintyjien joukossa on myös heitä jotka tuntuvat olevan mukana hiukan väärässä elokuvassa.
Elokuvan parasta antia on kuvaus siitä miten Harrisia, tai ylipäätään Amerikkalaisia ei haluta alueelle, mistä mainiona esimerkkinä käsky olla myymättä mitään Amerikkalaisille jotta he ymmärtäisivät itse suosiolla poistua maasta. Valitettavasti se mainostettu ja lopulta kuiskaukseksi jäävä romanssiosuus ei tunnu laisinkaan yhtä kiinnostavalta tuon kulttuurierovieraanvaraisuuspolitiikan rinnalla, vaan jää hyvin pinnalliseksi. Se on tavallaan sääli jo siksikin, että kun etsin lisätietoja oikeasta Townsend Harrista, niin se suhde Okichiin oli kaikkea muuta kuin elokuvassa esitetty ja siitä oli siten tehty harhauttavasti typistetty versio. Ilmeisesti todellisuudessa Okichi ei ollut muuta kuin yksi Harrisin kotiapulaisista, mutta elämään jääneen kertomuksen mukaan tuo 17-vuotias tyttö olisi ollut Japanin hallituksen painostuksesta pakotettu (mahdollisesti ei-seksuaaliseen) suhteeseen Harrisin kanssa, mies olisi adoptoinut hänet ja Harrisin palattuaan kotiin Japaniin jäänyt neiti olisi tullut maansa hylkäämäksi ja hän olisi sen seurauksena tehnyt itsemurhan. Eli oli totuus mikä tahansa, niin tässä olisi ollut mahdollisuuksia kuvata Harrisin ja Okichin suhdetta huomattavasti enemmän perinteistä poikkeavana, eräänlaisena esi-Woody Allenina.
Barbaari ja Geisha on kaiken kaikkiaan ihan hyvä elokuva, mutta sen verran epätasainen ettei se mitään suurempaa vaikutusta tee ja jos tieto ei lisäisi tuskaa, niin ilman katsojan (eli tällä kertaa minun) pienintäkään taustatutkimusta olisi lopputulos ollut varmasti parempi.
Tähdet: ***
Barbaari ja Geisha
Yksi lämpimimpiä elokuvallisia lapsuusmuistojani on se kun ala-asteen alkupuolella tuli televisiosta suht' ahkerasti länkkäreitä ja muun muassa Johnny Weissmullerin Tarzaneita ja muita seikkailuelokuvia kuten King Kong. Sitten kun leikin pihalla niin äitini ystävällisesti kutsui minut sisään aina kun jokin tälläinen elokuva oli alkamassa ja sillä tavoin näin myös suurimman osan John Waynen westerneistä, kuten tämän Rio Granden ensimmäistä kertaa. Tietenkään en silloin oikein ymmärtänyt, saati välittänyt näiden elokuvien draama-annista, vaan muovirevolveri kädessäni olin vain innoissani päästessäni ampumaan vähemmistöryhmiä. Hahaha!
No ei nyt sentään, mutta kyllähän te ymmärrätte lapsen innostuksen lehmipojista ja intiaaneista ilman seksuaalisia virityksiäkin.
Rio Granden laitamilla oleva varuskunta sotilaineen pitää alueen rauhaa yllä ja siinä onkin työnsarkaa kun Apassit harrastavat villintymistä, mihin varmasti onkin syytä kun taas kerran valkoinen mies tunkee nenäänsä väärään paikkaan. Mutta elokuva on muastavalkoinen, joten annetaan mukatodellisuudenkin olla niin.
Everstiluutnantti Kirby Yorke (John Wayne) kouluttaa uusia miehiä, tuskastelee poliittisten rajoitusten kanssa ja toimii esikuvana Tom Highwaylle. Yksi tuoreimmista tykin ruokalistalle kuuluvista nuorukaisista on Jefferson Yorke, joka nyt sattumoisin on Kirbyn poika jota hän ei ole tavannut 15 vuoteen. Siispä alkaa isän ja pojan uudelleentutustuminen, kun poika kiukuttelee ettei hänellä ole isää ja isä häpeilee kun oma poika reputti West Pointissa. Lopussa he tietenkin ovat löytäneet sukulaisuusrakkauden ja siinä välissä ollaan taisteltu Apassien kanssa ja Kirby on ravistellut päältään armeijan jäykkyyttä, jotta voi välillä osoittaa olevansa oikeastikin rakastunut vaimoonsa Kathleeniin (Maureen O'Hara).
Taitoratsastusta, pahat intiaanit, jylhiä maisemia pilvitaivaineen, sankarillista torvi- ja huilumusiikkia, reippaita lauluja, henkseleitä, nyrkkitappeluita ja olki roikkuu suunpielestä. Eli juuri sitä millaisena westernin näki mielessään ennen spagettia ja sellaisena Rio Grande on täydellistä villin lännen eskapismia.
Wayne ja O'Hara sopivat hyvin yhteen.
"I don't want you men to be fooled about what's coming up for you. Torture, at least that."
Tähdet: ****
Rio Grande
Tämä oli alunperin tarkoitus käydä läpi yhdessä Coenien remaken kanssa, mutta nyt kun tämä viikko muodostuu John Wayne-viikoksi, tai Waykoksi, niin Coenit saavat odottaa vuoroaan.
Teinityttö Mattie Rossin (Kim Darby) isä ammutaan rähjäisen apulaisen Tom Cheneyn (Jeff Corey) toimesta ja nyt asiaa ei paineta villaisella kuten Dick Cheneyn metsästysreissun jälkeen, vaan kun virkavalta ei ole toimimaan, niin Mattie on. Avukseen Mattie palkkaa ikääntyneen yksisilmäisen alkoholille person kiukkupussilainvartijan Rooster Cogburnin (John Wayne), joka pienen taivuttelun jälkeen lähtee jäljittämään Cheneyta, mutta ei todellakaan ole iloinen saadessaan Mattiesta seuralaisen. Kolmanneksi pyöräksi lähtee Texas ranger La Boeuf (Glen Campbell) jonka on tarkoitus pidättää Cheney toisesta rikoksesta syytettynä.
Alkaa Cheneyn etsintä, jonka aikana kinastellaan, veistetään puujalkavitsejä ja tavataan pöpejä. Lopuksi löydetään Cheney ja Ned Pepperin (Robert Duvall) johtama rikollisjoukko jonka seuraan hän on lyöttäytynyt.
Ilman kolhuja ei selviä kukaan.
Kova Kuin Kivi on oikeastaan mielenkiintoisempi ulkoelokuvallisten seikkojen vuoksi, kuin varsinaisen sisältönsä ansiosta. Ei niin, etteikö sillä olisi sisällöllisestikin jotain tarjottavaa, mutta mielenkiintoisempaa on katsella John Waynen eräänlaista vanhoilla päivillään tekemää muutosta, jota ei oikein kunnolla tapahtunutkaan. Wayne esitti oikeastaan koko uransa sitä samaa suoraselkäistä John T. Chance-hahmoa ja vaikka hän välillä oli lainpuolustaja ja välillä ei, välillä westerneissä ja välillä ei, niin aina hän oli eräänlainen korkean republikaanisen moraalin mies. Mikä tuli esille elokuvien ulkopuolellakin hänen vetäessään herneen nenään elokuvasta Sheriffi (High Noon) ja sen virkamerkin hylkäämisestä syntyneen kalabaliikin vuoksi, tai kun mies julkisesti kritisoi Eastwoodin tähdittämien elokuvien olevan moraalia rappeuttavia, sillä tosimies ei ampuisi ketään selkään. Puhuttiin siitä, että Wayne oli alkanut uskomaan olevansa elokuvien John Wayne, eikä mies nimeltä Marion Morrison. Siispä John Wayne ei voinut olla hahmo jolla olisi minkäänlaisia negatiivisia puolia, ainakaan tietystä kulmasta katsoen.
Kuitenkin uransa (ja samalla elämänsä) ehtoopuolella Wayne alkoi hieman hellittämään otetta elokuvatähtiwaynesta ja sen seurauksena syntyi muun muassa tämäkin elokuva, Kova Kuin Kivi ja mielenkiintoisesti ura päättyi Don Siegelin Revolverimieheen. Tiedä sitten kuinka erilaisia rooleja olisi vielä saattanut olla edessä, jos syöpä ei olisi Waynea nujertanut.
Loppujen lopuksi Wayne ei hirveän agressiivista muutosta John T. Chancesta Rooster Cogburniin tehnyt, sillä ei tässä mistään Disneystä Human Centipedeen siirrytä, mutta Waynelle itselleen muutos oli varmasti kuin vuoren siirtäminen.
Minä uskon, että Al Pacino sai Oscarin Naisen Tuoksusta vain koska oli aika antaa se hänelle, kuten samasta syystä Martin Scorsese sai omansa The Departedista. Molemmat olivat tehneet voittojaan ennen paljon parempia elokuvallisia suorituksia ja siispä näista kyseisistä elokuvista saadut palkinnot olivat pikemmin palkinto aiemmista töistä. Samalta minusta tuntuu kun mietin miksi John Wayne sai ainoan Oscarinsa Kova Kuin Kiven Rooster Cogburnin roolista, sillä vaikka herralla on selvästikin ollut kivaa tätä roolia esittäessään (vaikka yhteistyö kanssanäyttelijöiden kanssa ei kuulemma mukavaa ollutkaan) ja hän suoriutuu siitä vallan erinomaisesti, niin parempiakin on ollut ja oli myös tulossa.
Pääosaesittäjistä Wayne tekeekin mielestäni elokuvan parhaimman roolisuorituksen, mutta toisaalta hänen hahmonsa onkin kirjoitettu muita kiintoisammaksi.
Monkeesista karanneelta näyttävä Glen Campbell on aika rasittavan tönkkö ja varhaisemmalta Ellen Pagelta vaikuttava Kim Darby on samalla tavalla näsäviisaan ärsyttävä.
Waynea lukuunottamatta pääosia hauskempia ja kiinnostavampia ovat sivuosahahmot ja etenkin pienessä roolissa olleet Dennis Hopper ja Jeremy Slate ryöstivät kohtauksen eräänlaisina, paremman sanan puutteessa "pilviveikkohäiriköinä", ja tuon kohtauksen aikana viimeistään ymmärtää miksi juuri Coenit tekivät tästä elokuvasta remaken.
Hauska kevyt länkkäri ja kyllä, hyvin Coenmainen.
Lähempänä Butch Cassidy and the Sundance Kidia kuin Hang 'em Highta.
Tähdet: ***
Kova Kuin Kivi
Katie Elderin toisistaan erilleen maailman tuuliin päätyneet pojat palaavat äitinsä hautajaisiin ja vastaanotto ei ole järin suotuisa, koska leskirouva Elder oli koko yhteisön kollektiivisesti rakastama ihminen, mutta hänen poikiaan pidetään syystäkin enemmän tai vähemmän epäonnistuneina yksilöinä. Veljekset erotellaan toisistaan siten, että vanhin veli John (John Wayne) on se nuorempiensa isähahmo, kun taas kolme muuta ovat renttumainen Tom (Dean Martin), se-jota-kukaan-ei-meinaa-muistaa väliinputoaja Matt (Earl Holliman) ja aikuisuutta opiskeleva nuorimmainen Bud (Michael Anderson Jr.)
Veljesmäisen nahistelun ohessa huomataan, että alueen Björn Wahlroos, eli Morgan Hastings (James Gregory) oli vääryydellä huijannut Elderien vanhan tilan itselleen ja taitaapa miehellä olla sormensa pelissä veljesten isän kuolemassakin, sillä ei kai se luoti itsekseen selkään porautunut. Avukseen Hastings onkin kutsunut tunnetun pyssypahissankarin Curleyn (George Kennedy) ja kohta veljesten pyrkimys oikeaan johtaa kuolemiin.
Jos tämä elokuva kuulostaa jotenkin tutulta heillekin jotka eivät tätä ole nähneet, niin syynä voi olla se vuonna 2005 ilmestynyt Mark Wahlbergin tähdittämä elokuva Four Brothers, sillä se on Voittamattomien Veljesten remake.
Kyllä tämä alkuperäinen on enemmän minun mieleeni, mutta ei vain siksi että Voittamattomat Veljekset on alkuperäinen, vaan koska Four Brothers oli hiukan tarpeettoman ryppyotsaisen tiukkapipoista juustohalon punnertamista pöntöllä. Ei Voittamattomat Veljeksetkään mikään varsinaisen kepeä ole, vaikka kansi, (erinomainen Elmer Bernsteinin) tunnusmusiikki ja traileri ratkiriemukkaaseen ilonpitoon viittaavatkin, vaan kyseessä on pääosin suht' melankolinen kertomus jossa vain sattuu olemaan kirkkaat valot päällä.
Pidän kovasti tästä tuhlaajapoikien paluu-ideasta ja minusta oli vain loogista että elokuvasta tehtäisiin uudelleenversiointi, mutta Voittamattomissa Veljeksissä on kaksi (täysin kunkin katsojan mausta riippuvaa) epäuskottavuutta jotka nakertavat liian paljon nautintoa, jotta elokuva päätyisi minulla muualle kuin ihan hyvä-hyllyyn.
Ensinnäkin vaikka George Kennedy onkin tehnyt urallaan useammankin pahiksen roolin, niin mies on aina liian kiltin oloinen sopiakseen pahikseksi ja siksi mies voi irvistellä vaikka kuinka paljon, niin silti tekee mieli vain halia ja se ei oikein sovi tappajan imagoon.
Toiseksi en missään vaiheessa uskonut Elderin poikien olevan oikeasti veljeksiä ja se nyt on aika suuri miinus, jos kerran päähenkilöiden tulee olla veljeksiä. Jo pelkästään ulkonäöllisesti miehet ovat liiankin erinäköisiä, että jos he kaikki ovat Katien poikia niin taisi rouva hyppiä useammassakin sängyssä ja sitten kun vielä näyttelemiselläänkin samat herrat eivät osoittaaneen sukulaisuuden olemassaoloa, niin hukkaan menivät. Kun John Wayne vielä vetää pitkälti sen tutun ikonisen John T. Chancensa, niin elokuva olisi voinut olla yksikössä The Son of Katie Elder.
Lisäksi minua aina vaivaa oikeassakin elämässä se kun lapsi kutsuu äitiään etunimellä, eikä äidiksi, tms. Joten se kun Waynen hahmo kutsuu koko ajan äitiään Katieksi ei ollut mieleeni.
Tähdet: ***
Voittamattomat Veljekset
Jos se ei ole rikki, niin mitä sitä korjaamaan.
Siispä Howard Hawks ja John Wayne päättivät toistaa Rio Bravon, aikana jolloin etenkin ne lännenromanttiset lännenelokuvat alkoivat olla menneen talven lumia ja elokuvan uusi suunta, Easy Ridersit ja Raging Bullsit alkoivat valtaamaan valkokankaita.
Öykkärimäinen karjatilallinen Bart Jason (Edward Asner) haluaa erään jokikaistaleen omistukseensa, mutta koska sitä ei olla halukkaita myymään, päättää Jason ottaa sen väkivalloin. Siispä tehtävään palkataan pyssysankari Cole Thornton (John Wayne) joka kuitenkin päättää kieltäytyä tehtävästä, huomatessaan joutuvansa sotimaan vanhaa ystäväänsä El Doradon sheriffi J.P. Harrahia (Robert Mitchum) vastaan. Valitettavasti pienen erehdyksen kautta Thornton päätyy ampumaan tuon jokikaistaleen omistajan Kevin MacDonaldin (R.G. Armstrongn) pojan. Joten Thornton ei ole järin suosittu kummallakaan puolella, joka pois lähtiessä johtaa lyijymyrkytykseen.
Puolisen vuotta kuluu ja Thornton palaa El Doradoon, seikkailtuaan ennen sitä muilla mailla. Palattuaan Thornton huomaa, että Jason on koventanut otettaan kaupungista ja Harrah on sukeltanut pullon syvyyksiin.
Matkalla Thorntonin seuraan on lyöttäytynyt nuori runollinen asesankari Mississippi (James Caan) ja samalla saamme huomata, että Thorntonin aiemmin sisuksiinsa saama ja selkärankaan kiinni jäänyt luoti aiheuttaa miehelle pahoja lamauttavia kramppeja.
Harrah alkaa ystäviensä avustuksella saamaan päätään selväksi ja kun mies saa voimiaan takaisin, onnistuu hän pidättämään Jasonin ja tästä alkaa sheriffintoimiston piiritys kun Jasonin miehet, johdossaan arpinaamainen pyssysankaripahis Nelse McLeod (Christopher George) päättävät saada pomonsa vapaaksi. Kuten pääteltävissä on, niin pian edessä on lopullinen välienselvittely pahisten kanssa.
Kuten ylläolevasta juonikuvauksesta voi todeta, niin kyllä tämä jonkin verran eroaa Rio Bravosta ja oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun Bart Jason pidätetään, alkaa elokuva todella tuntumaan siltä, että menikö koneeseen väärä levy.
Vaikka John Wayne ei nyt ole se sheriffi niin hän näyttelee edelleen pitkälti samaa John T. Chance-roolia (mitä hän nyt enimmäkseen westerneissä esittikin) ja muutoinkin hahmot ja heidän omat tarinansa ovat lähes identtisiä Rio Bravon kanssa. Joten vaikka tarinassa on erilaisuutta ja roolihahmoja on osittain sekoitettu, niin elokuvina nämä kaksi ovat sen verran samanlaisia, että en yhtään ihmettele jos ne menevät välillä sekaisin.
Robert Mithumin dokuhahmo on alkoholismiin johtanutta syytä myöten täysin sama kuin Dean Martinin ja surullisen hauskasti molemmat olivat (ainakin väitetysti) oikeassa elämässäkin innokkaita tarttumaan pulloon.
Vaikka James Caan on roolissaan huomattavasti Ricky Nelsonia vakavampi ja hahmosta on tehty hieman Coloradoa agressiivisempi, niin molemmat ovat edelleen se elokuvan nuori ja innokas aloitteleva pyssysankari, joiden nimetkin ovat samanlaisia.
Sitten kun mukaan vielä laitetaan se koominen Stumpymainen sivuhahmo Bull (Arthur Hunnicutt), toistetaan alkoholivieroitus, korvataan laulu runolla ja pistetään sankarit yhdessä taistelemaan ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan, niin tottakai vertailuja aiempaan alkaa syntymään.
Mitä sitten?
Siinähän syntyy, sillä jos lopputulos on näin erinomaisesti toimiva western, niin senkun toistavat itseään, varsinkin kun tekijöinä on porukka joilla se oikeus on. Näyttelijät ja hahmot ovat hyviä (ymmärrettävästi Mitchum tekee väkevimmän roolisuorituksen), mukana on nasevaa dialogia ja muistettavia kohtauksia (se MacDonaldin pojan ampuminen on sydäntäraastava erehdys), joten vaikka se itsensätoisto on jonkinasteinen miinus niin se ei ole suuri sellainen.
Tosin yksi aika suuri miinusmerkki tässä elokuvassa on ja se on Rio Bravon veripisaroita lasissa-kohtauksen toisto. Vaikka se tehdäänkin hieman eri tavalla, niin silti se on melkein sama asia kuin jos jossain Kummisetä kolmosessakin olisi sängyssä ollut hevosenpää. Tosin pakko myöntää, että kun Robert Mitchum ampuu baaritiskiä, niin oli mainio huomio näyttää siitä lentävien säleiden tarttuvan baarimikon käteen.
Ja joka kerta kun Mitchum kysyy Caanilta tämän nimeä, ollaan nerokkuuden aalloissa.
Tähdet: ****
El Dorado
Tässä meillä on elokuva joka synnyttänyt lukuisia piiritystilanne-elokuvia ja puolet niistä on (hyvällä onnistumisprosentilla) ohjannut John Carpenter.
John T. Chance (John Wayne) on tuon edellä mainitun John Carpenterin käyttämän salanimen lisäksi myös sheriffi joka pidättänyt murhasta Joe Burdetten (Claude Akins) ja Joen veli Nathan (John Russell) haluaa hänet vapaaksi keinolla millä hyvänsä, aivan kuten Chance haluaa samalla tavalla pitää miehen vangittuna. Siispä alkaa pienen sheriffintoimiston piiritys, joka ennemmin tai myöhemmin roihahtaa täyteen sotaan.
Apunaan Chancella on alkoholisoitunut apulaisheriffi Dude (Dean Martin), koominen sivuhahmo Stumpy (Walter Brennan) ja aloitteleva nuori pyssysankari Colorado (Ricky Nelson).
Mutta ennen kuin Chance joutuu kohtaamaan the Wrath of Khanin, on aikaa hengailla kaupungilla ja viritellä romanssia Angie Dickinsonin esittämän Feathersin kanssa.
Ja lopulta on mielenkiintoista huomata kuinka vähän tämä elokuva oikeastaan käsittelee sitä piiritystä siten kuin sen muistelee olevan ja tästä harhamuistosta lienee kiittäminen juuri näitä tämän elokuvan inspiroimia tuotoksia kuten Night of the Living Dead ja Assault on Precint 13.
Rio Bravo sisältää mestarillisia muistettavia kohtauksia alusta alkaen, kuten vaikkapa juuri elokuvan aloittava puheeton osuus jossa etenkin alkoholisti-Duden nöyryyttävä elämäntilanne esitetään heittämällä kerjuukolikko sylkykuppiin.
Muita erityisen toimivia kohtauksia ovat muun muassa se veripisaroiden tippuminen juomalasiin ja My Rifle, My Pony and Me-laulu.
Toki siellä on mukana sellaisiakin kohtauksia joiden kohdalla olisi ehkä ollut tarvetta harkinnalle, sillä kyllähän esimerkiksi ne John Waynen ballerinaliikkeet sylkykupin potkaisussa ja kiväärillä lyönnissä ovat tahattoman koomisia. Mutta plussat päihittävät mahdolliset miinukset ja vaikka Rio Bravo kuuluu niihin ns. lännenromanttisiin elokuviin joista tuli hieman lavastetun oloisia ja,,, no, teennäisiäkin kiitos spagettiwesternien mukanaan tuoman muka-realismin, eli lian ja hien, niin ei Rio Bravoa voi kuitenkaan haukkua teennäiseksi, tai epärealistiseksi. Sillä vaikka se kenties onkin tuota jälkimmäistä, niin samoin kuten John Ford, oli Howard Hawks sen verran persoonallinen ohjaaja/tuottaja, että hänen elokuvansa poikkesivat selvästi rutiinituotannoista ja etenkin Hawksin elokuvien eräänlainen esi-Altman-kieli teki niistä hyvinkin onnistuneita.
Hawks tiesi mistä naruista vetää, sillä tarina toimii, musiikki toimii, näyttelijät ovat parhaimmillaan ja etenkin Dean Martin vetää uransa huippuosaamistaan.
Erittäin, erittäin hyvä western, jota katsoessa ainoa joka ei viihdy on varmastikin katsomassa jotain aivan muuta.
Oli muuten aikoinaan hankala löytää levymuodossa tuota My Rifle, My Pony and Me-kappaletta, kun elokuvan soundtrackia ei tuntunut olevan missään tarjolla, eikä lukuisten Dean Martinin ja Ricky Nelsonin kokoelmien läpikäyminen tuottanut sen osalta haluttua lopputulosta ja juuri kun luovutus odotti nurkan takana, niin eikös vaan levy löytynyt samantien. Siitä kiitos Jannelle ja edesmenneelle Riverside Records-liikkeelle (tottakai se levykauppa on vielä olemassa, mutta omistajavaihdoksen myötä paikan miellyttävyys laski kuin lehmänhäntä.)
Tähdet: *****
Rio Bravo
Senaattori Ransom "Rance" Stoddard (James Stewart) palaa vaimonsa Hallien (Vera Miles) kanssa entiseen kotikaupunkiin Shinboneen, osallistuakseen vanhan ystävän Tom Doniphonin (John Wayne) hautajaisiin. Paikalliset toimittajat utelevat kuka Dohiphon oli ja mitä hän merkitsee senaattorille. Siispä Stoddard aloittaa kertomuksen joka vie meidät ajassa taaksepäin heidän ystävyytensä alkuhetkiin ja yhteiseen tarinaan.
Nuorena vastavalmistuneena asianajajana Stoddard halusi viedä lain viimeisille korpimaille, eli Shinboneen, mutta jouduttuaan pahamaineisen lainsuojattoman Liberty Valancen (Lee Marvin) ryöstämäksi ja pahoinpitelemäksi, alkoi usko lakiin kokemaan kolauksia. Pelokas sheriffi halusi vältellä töitään ja mukava, mutta hieman sarkastinen jokamies, eli Tom Doniphon joka auttoi murjottua Stoddardia kehoitti hankkimaan aseen, sillä se olisi ainoa laki jota Valancen kaltainen mies uskoisi. Stoddard kuitenkin halusi todistaa lain olevan oikea tie oikeudenmukaisuuteen ja alkoi puurtaminen sen eteen. Tuon matkan aikana Stoddard ystävystyi Doniphonin kanssa ja rakastui Hallieen, naiseen johon myös Doniphon oli ihastunut. Lopulta Valance kuitenkin elokuvan nimen mukaisesti sai tuomionsa luodin muodossa ja kunnian tapahtuneesta sai Stoddard, kuten hän sai myös Hallien käden ja Doniphon vaipui unholaan. Mutta kuka todellisuudessa ampui Valancen, miehen jonka kuolema toi Stoddardille lopulta niin suuren suosion, että se vei hänet senaattoriksi asti?
Tämä on loistava western, jota katsoessa ei oikeastaan ajattele sen olevan western, kuten ei myöskään pahemmin mieti päälle 50 vuotiaiden Waynen ja Stewartin esittävän noin parikymppisiä nuorukaisia, sillä elokuvan kertomus vie mielen mennessään ja voi pojat mikä tarina se onkaan. Usko oikeuteen, vastakaiuton rakkaus, legendojen synty ja unohduksiin jääminen ovat toteutettu niin uskottavasti tässä elokuvassa, että on oikein ihme ettei Liberty Valancea ole uusintaversioitu kuoliaaksi saakka.
Näyttelijät tekevät aivan loistavaa työtä ja Waynen ja Stewartin kemiat pelaavat erinomaisesti yhteen, mutta elokuvan todellinen helmi on kuitenkin Lee Marvin jonka energinen roolisuoritus on aikansa Frank Boothia.
Ja elokuvan tunnuskappale jää raivostumiseen asti päähän soimaan, VAIKKA EI EDES SOI ITSE ELOKUVASSA!
En tiedä miksi en anna elokuvalle täysiä pisteitä, mutta jokin takaraivossani kertoo jotain puuttuvan siitä viimeisestä naulaniskusta.
Tähdet: ****
Mies Joka Ampui Liberty Valancen
"Nyt kysytään hieman laajemmin elokuvasta tai elokuvista, joiden suhteen mieli on muuttunut."
Yleensä pyrin tietoisesti välttämään tätä elokuvaa näissä Movie monday-vastauksissa, sillä se on aivan liian helppo valinta, mutta tällä kertaa se on otettava esille.
2001: Avaruusseikkailu
Tämä elokuva on sellainen jonka ensikatselun kohdalla mietin itsekseni, että miten niin tämä on yksi kaikkien aikojen parhaimpia tieteiselokuvia? Tämähän on hidas ja tylsä. Ja sitten uusintakatselun aikana tajuntani räjähti. Siispä itseäni ja samalla aiempaa Movie monday-vastaustani siteeraten:
"Tunsin kuinka kehoni värisi, kuinka minua itketti ja nauratti hysteerisesti, mumisin sekavia ja vannon ja vakuutan tunteneeni kuinka irtauduin kehostani. Enkä ollut käyttänyt mitään tajuntaalaajentavia aineita. Se oli kuin jonkinlainen pato olisi murtunut päässäni ja yht'äkkiä kaikki oli auki. Vähän niin kuin kun Connor MacLeod sanoo tuntevansa kaikkien elollisten sydämenlyönnit, kuin Teräsmies sanoo kuulevansa kaikki maailman äänet samanaikaisesti, kuin Neo sanoo "no" ja pysäyttää luodit ilmaan, kuin David Bowie kävelemässä suutelemaan Ryuichi Sakamotoa, kuin Roy Batty kertomassa Tannhauserin portista, kuin,,, en minä tiedä.
En kokenut vain iloa tai surua, vaan jokaisen tunteen kovemmalla volyymilla kuin mihin Spinal Tap ikinä yltäisi ja kun minä kerron tätä teille, niin en usko teidän oikeasti ymmärtävän minkään mielikuvan avulla kokemaani. Minua rupeaa itkettämään jo nyt kun kirjoitan tätä ja se tuntuu hyvältä, olematta kuitenkaan sitä ja olemalla sitä. Se on tunteiden sekamelska, järjestäytynyt kaaos, kömpelö kielikuva, psykedeelinen matka halki värien ja se on avaruusvauva"
Ja perään kuvallinen yhteenvetoni itse elokuvasta.
Tarjolla on naurettavaa tuhmuutta. Varokaa.
Eilen kirppisreissulla mukaan tarttui kassillinen kivaa (elokuvia ja Disney-sarjakuvia), mutta vain yksi löydöistä muistutti minua lapsuudestani kun asuimme kohteessa joka sijaitsi kahden minua elokuvallisesti kasvattaneen ja korruptoineen liikkeen välissä. Noin 300 metrin päässä sijaitsi Jammin videovuokraamo ja toisessa suunnassa hiukan alle 100 metrin päässä oli Liljan kioski, ja kummassakaan en joutunut kertaakaan ongelmiin iän vuoksi. Joskin myönnettäköön, että siihen aikaan ei vielä ollut halua vuokrata pornoa jota molemmista liikkeistä löytyi. Mutta kaikki BRAT Patrolista Timebustersiin, kauhuun ja Bruce Leehen olivat innostusta herättäviä ja varsinkin Liljan kioskista tuli elokuvia vuokrattua ahkerasti, sillä saihan sieltä tuolloisella 15 markan viikkorahallani elokuvan lisäksi pienen pullon limpsaa ja markalla noita ja markalla noita-karkkeja. Tuohon aikaan kun tumputus oli vielä edessä oleva harrastus, pistin kuitenkin merkille erotiikkaosastot ja sieltä etenkin nytkin vuorossa olevan Electric Blue-sarjan, joita sitten myöhemmin tuli muutama katsottuakin. Sontaahan ne ovat ja tämän kuudennen osan kautta kuulette miksi, mutta nostalgia on nostalgiaa.
Electric Blue-sarja on muuten ensikosketukseni Russ Meyeriin ja hänen elokuviinsa. Joten syyttävä sormi siihen suuntaan.
Vuosia luulin, että Electric Blue-sarja oli vain jokin 80-luvun ilmiö, mutta nyt kun googeloin tietoja siitä, niin hitto vie näitähän on tehty ainakin yli 50 kappaletta ja kun mukaan lasketaan ns. spesiaalijaksot, niin sarja on jatkunut vielä pitkälle 90-luvulle saakka. Tosin en tiedä kuinka moni päätyi jonkinlaiseksi videojulkaisuksi saakka, mutta Videouutiset kirjassa näkyy olevan vielä suomijulkaisuna osa 12: Oma Likainen Tusina.
Aika kitsaasti tästä sarjasta löytyy informaatiota, sillä vaikka IMDb:sta löytyi jaksolistaus pienen etsinnän jälkeen, niin nekin ovat oikeastaan vailla mitään varsinaista tietoa, muuta kuin satunnaiset genremääritykset komediasta fantasiaan. Wikipediasta löytyy sentään jotain ja sitten on Refused Classification-sivusto jossa luetellaan Australissa sensuroituja elokuvia ja syitä niihin, ja sieltä löytyy muutama Electric Bluekin. Mutta muuten se oli melkein siinä sitten.
No kuitenkin, tämä sarja on Brittituotantoa oleva eräänlainen Playboy-ohjelman kaltainen videomagazine ja jotenkin olin aina ollut siinä uskossa, että Electric Blue olisi ollut juuri Playboyn tuhmempi kilpailija, mutta Wikipedia valisti minua siinä että tätä itse asiassa esitettiin jenkeissä Playboy-kanavalla ja että tämä olisi sitten toiminut Suomessakin esitetyn Playboy-ohjelman esikuvana.
Electric Blue on siis eräänlainen pornolehti videomuodossa ja jonkinlaisena juontajana toimii aina joku aikuisviihdetähti, sillä erolla että vaikka esimerkiksi tämänkin osan kansi sellaiseen viittaakin niin porno on siitä hyvin kaukana. Esimerkiksi penetraatiota ei näytetä, mutta verrattuna esimerkiksi Playboy-tuotantoihin, on tämä selvästi sleazympaa kamaa. Tosin lopputulos on hieman kun Benny Hill kohtaisi Hustlerin Lloyd Kaufmanin tuottamana, eli pokan pitäminen on ajoittain vaikeaa ja roskaa on katu täynnä.
Tällä kertaa olemme Venice Beachilla ja Vanessa Del Rio toivottaa meidät tervetulleiksi. Aluksi siis esitellään rantakadun ilmiöitä bodareista taitorullaluisteluun ja arvatkaa vaan onko siellä jo tällöin 80-luvun alussa se kitaraa soittava rullaluisteleva kaapuveikko? No tottakai on.
Seuraavaksi voimmekin katsella kuinka yksi rantatytöistä menee mahdollisesti kotiinsa harrastamaan itsetyydytystä.
Vanessa Del Rio syö banaanin ja mariachisoittajat musisoivat.
Näemme laulukohtauksen Liisa Ihmemaassa-tarinan pehmopornomusikaaliversiosta, josta muun muassa Cinema Snob on tehnyt tyylilleen uskollisen hauskan arvostelun.
Tarjolla on missikisat, eli Miss Nude Florida-kilpailu joka siis on ihan oikea kisatapahtuma ja tämä on toteutettukin eräänlaisena Linnan Juhlat-tyylisenä jossa kommentaattorit jutustelevat joutavia ja kommentoivat esiintyjien asusteita... tai siis.
Sieltä siirrymme puheettomaan tarinaan jossa kaksi asuntokatselijanaista päätyy hipelöimään toisiaan ja musiikki kuulostaa Mike Oldfieldilta. Kaikkihan me kaipaamme Tubular Bellsia taustalle kun katselemme lesbiaanisia seikkailuja.
Montaasi edellä mainitusta Liisasta Ihmemaassa ja perään pornolehtiin kuvaavan naisen haastattelu ja esittelyä hänestä työssään.
Sitten tulee jotain todella kipeää, sillä musiikkivideo jossa ABBAn Benny Anderssonin näköinen heppu laulaa jotain Vikingarnan kuuloista tavaraa kahden naisen kainalossa ja välillä näytetään baarissa olevia naisia lipomassa huuliaan ja lihavalta Corey Feldmanilta näyttävää baarimikkoa hinkkaamassa viinilasia puhtaaksi.
Strippari Chesty Morgan heiluttelee tissejään ja pätkä vaikuttaa aivan Russ Meyerin elokuvalta.
Seuraavaksi näemme katkelman ilmeisesti Las Vegasisissa esitetystä kabareesta ja yleisössä on ihan Salvador Dalin näköinen mies. No, herra kuoli vasta 1989, että kenties se onkin hän.
Kylpyammeessa oleva nainen kiukuttelee kun mies astuu ovesta ulos ja sitten hyväillään hidastetusti.
Vanessa Del Rio on porealtaassa ja toistelee repliikkejä "uuh" ja "ouh." Mariachisoittajat musisoivat.
Joku blondi kutsuu meidät Procol Harumilta kuulostavan musiikin tahtiin makuuhuoneeseensa, jossa hän sitten heiluu.
Ja vielä lopuksi ennen kuin vanessa Del Rio kiittää seurasta ja poistuu, näemme kuinka kaksi alastonta naista tiskaa astioita. Hahaha! Voi luoja.
Okei, koska kyseessä on hyvin vanha videokasetti, niin kuvalaadun kritisoiminen on hieman hukkaan heitettyä energiaa, mutta mainittakoon että tämä nauha on erinomaisessa kunnossa ja siten siitä huomaa helposti sen kuinka eri lähteistä koottu materiaali on hyvinkin epätasaista laadultaan ja täten sitä voi pitää miinuksena. Osa pätkistä on selvästi vanhempaa kuin Electric Blue kutosen merkitty tuotantovuosi ja kun siihen lasketaan mukaan sen Miss Nude Floridan kaltaiset dokumentaariset uutispätkät, niin kokonaisuus on hyvin epätasainen ja tilkkutäkkimäinen.
Mutta kuten jo totesinkin, niin Electric Bluet ovat kuin Benny Hill, Hustler ja Lloyd Kaufman yhdessä, niin sellaisena tämäkin on hiton kömpelösti toteutettua, rumaa, epäeroottista, kaikkea muuta kuin hauskaa ja silti samalla juuri niiden vastakohtia täynnä. Eli lyhyesti todettuna hauskaa roskaa.
Tähdet: ~ (tai *****)
Electric Blue 006
Arthur Bishop (Charles Bronson) on vähäsanainen ammattitappaja ja heti alkajaiseksi näemmekin miehen työssään, kun lähes mykkäelokuvana tehdyssä hyvin pitkässä osuudessa Arthur valmistautuu keikkaan, joka ratkeaa siten että hän tappaa uhrinsa ampumalla kirjaa jonka välissä on suklaavanukasta. Öö, okei.
Vanukkaasta huolimatta tämä alku on aivan loistava ja kertoo ilman sanoja kaiken oleellisen Arthurista ja hänen omistautumisesta työlleen.
Kun Arthurin vanha ystävä Harry (Keenan Wynn) pyytää miestä avukseen, niin tarjolla on oikea karhunpalvelus kun sopivasti seuraava kohde on samainen Harry. Samoihin aikoihin Arthur tutustuu Harryn hulivilipoikaan Steveen (Jan-Michael Vincent), joka tähän asti on kuluttanut aikaansa juhlimalla Austin Powersien kanssa, mutta alkaa nyt lyöttäytymään Arthurin seuraan päästäkseen hänen oppipojakseen. Tietääkö Steve Arthurin olevan hänen isänsä tappaja, vai välittääkö hän edes siitä? Kuitenkin Arthur alkaa koulimaan Stevesta tappajaa vastoin työnantajansa tahtoa ja pian he molemmat ovat törmäyskurssilla isorikkaiden kanssa jotka alkavat pitää Arthuria vaaratekijänä. Eikä asiaa helpota se, että molemmat tappajistamme alkavat epäillä olevansa toistensa tähtäimessä.
Tyly lopetus odottaa itse kutakin.
The Mechanic lukeutuu minun mielessäni Bronsonin elokuvien parhaimmistoon ja Arthur Bishopin hiljainen ja eleetön rooli vaikuttaakin räätälöidyltä Bronsonin askeettiseen tapaan esiintyä, sillä sen verran täydellisesti mies istuu tähän elokuvaan. Elokuvan parhautta onkin etenkin sen aloitus jossa Bronson tekee paljon tekemällä vähän.
Jan-Michael Vincent on hiukan ärsyttävä eloisamman Steven roolissa, mutta se nähdäkseni onkin tarkoitus erottaakseen nämä kaksi ihmistä toisistaan, mutta valitettavasti ajoittain se tuntuu hiukan väkinäiseltä tavalta näyttää heidän olevan erilaisia.
Tehokkaan alun ja erinomaisen lopun välissä The Mechanic on hieman tavanomaisempi mestari ja oppipoika-elokuva, mutta täydellisen 70-lukulainen elokuva poukkoilevan kolisevaa pianojatsia myöten aiheuttaa hyvän fiiliksen ja vaikka Vincentin kampaus on kauhea, niin lopputuloksena on reaktio "olipas hiton hyvä elokuva."
Tähdet: ****
The Mechanic
John (Wesley Snipes) ja Charlie (Woody Harrelson) ovat metrokyttiä ja velipuolia, mistä sitten tehdään elokuvassa tarpeettoman monta muka hauskaa oottekste veljeksii-huomiota.
John on se hyvä ja tunnollinen ihminen, kun Charlien otsaan on lyöty luuserin leima ja kun jäkimmäisellä alkavat pelivelat painaa päälle, niin hän saa mielestään loistoajatuksen ryöstää ns. Rahajuna, eli monenmoisia palkkarahoja ilman välipysäkkejä kuljettava metrojuna.
Suunnitelman odottaessa toteutustaan koetetaan kestää ureapääasemapäällikkö Pattersonia (Robert Blake) joka inhoaa erityisen suurella tarmolla Charlieta, jäljittää metropolettien myyjiä hengiltä polttavaa Torchia (Chris Cooper) ja Charlie saa huomata uuden kollegan, Gracen (Jennifer Lopez) rakastuvan Johniin.
Ja se Torchin jahtaaminen on aivan turha kasvain elokuvassa, sillä vaikka Cooper esittää roolinsa ihan kelvollisesti, niin juonellisesti Patterson on elokuvan ainoa tarpeellinen pahis ja se junaryöstö on selvästikin polttomurhaajaa tärkeämpi idea kuvatessaan päähenkilöiden välejä.
Uskon että pääsyy tämän elokuvan olemassaoloon, ainakin tässä muodossa, on ollut halu toistaa Woody Harrelsonin ja Wesley Snipesin kemian toimivuus elokuvasta Mustat Donkkaa Tykimmin ja jos jossain, niin juuri sillä osa-alueella Junakytät toimii parhaiten. Muutoin kyseessä on samankaltainen buddyelokuva kuin mitä tuo aiemmin arvostelemani Rankka Keikkakin on, eli "hyvä, mukava, kiva, yllätyksetön." Eikä siinä siis mitään, sillä kyllä tämän elokuvan parissa viihtyy mainiosti ja juuri Harrelsonin ja Snipesin bromance toimii niin hyvin, että voisi uskoa heidän oikeasti olevan veljeksiä / parhaita kavereita. Lisäksi tämän elokuvan avulla on hauska muistuttaa itselleen, että nykyään kun Jennifer Lopez on enemmän tunnettu diivamaisena pintaliitojulkkiksena, niin joskus muinoin hän oli ei-ehkä-niin-hyvä, mutta varsin mukavan oloinen näyttelijä.
Ai niin ja koska Junakytät kuuluu niihin elokuviin jonka naispääosan esittäjästä on vasta tovi sen jälkeen tullut hyvin tunnettu, niin tuo samainen naispääosan esittäjä ei varmastikaan pahemmin halua keskustella tästä kyseisestä elokuvasta. Ei siksi että se olisi huono, vaan koska Lopez näyttää tässä elokuvassa tissinsä ja sehän ei nykystaran imagoon kuulu, siitäkin huolimatta että samainen täti on nykyimagossaan huomattavsti pornahtavampi kuin mitä oli tämän elokuvan kiltissä rakastelukohtauksessa. Eli vanha tuttu "pyrin julkisuusammattiin ja otatan itsestäni alastonkuvia jotka koetan piilottaa tullessani tunnetuksi."
Harrelsonin ja Snipesin olisi aika tehdä jälleen yhdessä elokuva, sillä he sopivat yhteen kuin suklaalevite Mariekeksille.
Ja enpä ollut aiemmin pistänytkään merkille, että Enrico Colantoni on yksi rahajunan vartijoista.
Tähdet: ***
Junakytät
