Mutta nyt ei olla oksennuksessa vaan kyseessä on yksi Carpenterin mielenkiintoisimmista, mutta aliarvostetuimmista elokuvista.
Kun mies tekee uransa alussa elokuvia kuten Hyökkäys Poliisiasemalle ja Halloween, niin on ymmärrettävää että jälkeen syntyneet elokuvat joutuvat tahtomattaankin epäsuotuisaan vertailuasemaan. Hulluuden Syövereissä ei kuitenkaan kalpene Carpenterin vanhempien klassikoiden rinnalla. Tai ehkä niin, mutta se on vähintäänkin paras Carpenterin elokuva sitten vuoden 1988.
Carpenter on itse sanonut elokuvien The Thing, Prince Of Darkness ja In The Mouth Of Madness muodostavan eräänlaisen maailmanlopputrilogian. Totta onkin että nuo kolme elokuvaa on helppo yhdistää tematiikkansa puolesta toisiinsa. Jokaisessa niissä on yhteistä vahva nihilismin tuntu ja kussakin elokuvassa pienistä puroista kasvaa yhteisön tuhoava massahysteria. Hulluuden Syövereissä sisältääkin yhden kohtauksen joka on hyvin samanlainen kuin mitä Prince Of Darknessissa on ja jo se tuntuu sitovan ne samaan hetkeen, samaan todellisuuteen.
John Trent (Sam Neill) on vakuutusetsivä joka työkseen paljastaa petoksia ja nauttii työstään suuresti. Yksikään tehtävä ei jää häneltä suorittamatta. Nyt hänelle kuitenkin tarjotaan tehtävää joka saattaa olla alansa parhaallekin liikaa. Ainakin siihen viittaa se, että heti elokuvan alussa Trent viedään mielisairaalaan.
Mitä on tapahtunut?
Kaikkien aikojen suosituin kauhukirjalija Sutter Cane (Jürgen Prochnow) on kadonnut juuri ennen kuin hän on ehtinyt luovuttaa viimeisen kirjansa, Hulluuden Syövereissä raakavedoksen kustannusyhtiölleen. Canen kirja on aina merkkitapaus ja niitä odotetaan kuin kuuta nousevaa. Siispä Canen kustantaja, joka on panostanut suuret rahat tulevan Cane-kirjan markkinointiin haluaa luonnollisesti kirjan itselleen. Trent palkataan etsimään Cane ja tuomaan kirja julkaistavaksi. Trentia tehtävä ei aluksi kiinnosta, sillä hän uskoo koko katoamisen olevan vain mainoskikka ja häntä itseäänkin käytettäisiin vain kustannusyhtiön marionettina. Trent rupeaa kuitenkin uteliaana lukemaan Canen kirjoja ja tulee huomanneeksi että kirjan kansia kokoamalla pystyy muodostamaan kartan. Nyt Trent uskoo aiempaa vahvemmin koko Cane-jutun olevan mainostemppu. Kokoa kartta ja voita ilta Canen kanssa, tai jotain sellaista. Trent kuitenkin innostuu aarreleikistä ja suostuu etsimään Canen, jotta voi paljastaa koko huijauksen.
Trentin kokoama kartta osoittaa Canen olevan kaupungissa nimeltä Hobb's End. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän mitään koko kaupungin olemassaolosta, mutta Trent uskoo sen olevan todellinen paikka. Ja mitä lähemmäksi Hobb's Endia Trent matkustaa, sillä oudommaksi ilmapiiri muuttuu. Kaupungin vähäiset asukkaat tuntuvat kaikki käyttäytyvän oudosti, alueelta ei tunnu löytyvän ulospääsyä ja omaan järkeen ei voi enää luottaa kun todellisuus ei pysy paikoillaan. Hobb's End ja sen ympäröivä todellisuus tuntuvat muistuttavan Canen kirjojen sisältöä, mutta onko kyse vain siitä että Cane kirjoittaa olemassaolevasta, vai jostain muusta.
Trent löytää Canen ja Cane kertoo hänelle miksi mikin asia on kuten se on. Hän kirjoittaa maailman sellaiseksi kuin haluaa ja jos hän ei ole kirjoittanut ulospääsyä Hobb's Endista, niin sellaista ei ole. Cane väittää myös että Trent on olemassa vain koska hän kirjoitti kirjaansa Trentin hahmon.
Trent vakuuttaa itselleen toistuvasti että Cane on pöpi ja että hän ei elä Canen tarinassa. Kyllä hän erottaa toden fiktiosta. Mutta mitä tehdä kun Cane itse paljastuu kuvitteelliseksi hahmoksi ja hänen kirjoittamansa hirviöt tuntuvat lähestyvän tätä maailmaa askel askeleelta.
Trent huomaa yllättäen olevansa kotonansa ja Canen kirja Hulluuden Syövereissä on ollut best seller-listoilla jo hyvän tovin. Miksei olisi? Toihan Trent itse omakätisesti koko maailman odottaman kirjan kustantajalle.
Jokainen kirjan lukenut tulee kirjaimellisesti hulluksi heti viimeisen pisteen jälkeen ja kaupungit ympäri maailmaa ajautuvat käännösten myötä kaaokseen.
Trent kertoo tarinaansa mielisairaalassa, mutta on pettynyt Canen tapaan jättää kirjan loppu avoimeksi.
Onneksi elokuvaversio on juuri tullut teattereihin.
Hulluuden Syövereissä yhdistetään usein H.P. Lovecraftiin, jo pelkästään elokuvan nimen vuoksi. In The Mouth Of Madness muistuttaa nimeltään tietenkin Lovecraftin tarinaa Hulluuden Vuorilla (At The Mountain Of Madness.) Yhdistäviä tekijöitä ovat myös Canen kirjailijahahmon luomukset jotka ns. sanoinkuvaamattomina hirviöinä tuovat mieleen Lovecraftin muinaiset Jumalat sun muut Cthulhu-ökkömönkiäiskalalonkerot. Lovecraftin tarinoiden toistuvana teemana oleva hulluus on tietenkin myös Hulluuden Syövereissä-elokuvan kantava idea. Koska kyse on hulluudesta/hysteriasta, niin selittämätön on tärkeämpää kuin rationaalinen ymmärrys. Siksipä Lovecraftin tavoin elokuvassa ei suoraan esitetä sitä mitä päähenkilö näkee ja siksi päähenkilö itsekään ei pysy asioiden tasalla.
Jokainen Lovecraftia lukenut varmasti muistaa kuinka hän lähes koko ajan joka tarinassaan toistelee sitä kuinka kulloistakin monsteria ei pysty sanoin kuvailemaan. Samaan tapaan John Trent vakuuttelee itselleen ymmärtävänsä mikä on totta ja mikä ei, koska hän ei älykkäänä ja itsetuntevana ihmisenä pysty käsittelemään maailmaa joka ei toimikaan enää oikeilla säännöillä.
Hulluuden Syövereissä ei pelkästään luota H.P. Lovecraftiin vaan yhdistää sisältöönsä myös muuta populaarikirjallisuutta. Esimerkiksi Sutter Cane muistuttaa Lovecraftin lisäksi myös toisestakin kauhukirjailijasta, Stephen Kingista.
King, joka varmaan edelleenkin on suosituin ja myyvin kauhukirjailija, vertautuu Canen hahmoon juuri suosionsa kautta. Molemmat ovat asemassa jossa he voivat julkaista ostoslistansakin ja pääsevät top kymppeihin. Elokuvassa tehdäänkin mainio huomautus siitä, että Cane myy enemmän kuin King. Joten Canen todellisuudessa Stephen King on olemassaoleva henkilö.
Sutter Canen kirjoissa esiintyvä Hobb's End vieläpä muistuttaa suuresti Kingin kirjojen vakiopaikkaa, Bangor.
Canen suosiota kuvataan myös John Lennonmaisella maininnalla että ”minun kirjoihini uskoo useampi ihminen kuin Raamattuun.”
Joten Canea ei voi ajatella ilman että King tulisi mieleen.
Niin ja Canen kirjojen kannet tuntuvat myös kovin tutuilta.
Elokuvan tarina kirjailijasta joka kirjoittaa todellisuutta, mutta on itsekin fiktiota on hyvä pohdinnan kohde. Ja kun aiheena on hulluus, niin perusidean tuleekin olla monia tulkintoja herättävä.
Kun ideaksi on otettu suosittu kirjailija niin sitä kautta päästään hyvin kuvaamaan kuinka laajalle alueelle tämä kyseinen kirjailija voi sanomaansa levittää. Kun miettii kuinka vielä nykyäänkin joku Dan Brownin kaltainen raapustelija pystyy tunkeutumaan joka nurkkaan ja jopa aiheuttamaan pahennusta maailmassa jossa lähes kaikki tabut ovat rikottuja, niin kirjailijan valinta elokuvan maailman muuttajaksi on ollut hyvä idea.
Ja kuten elokuvassa todetaan, että ei huolta vaikk'eivät kaikki kirjaa lukisikaan, aina on elokuva.
Elokuvan lopetus jossa John Trent meneekin katsomaan elokuvaa itsestään on aivan loistava kierto takaisin alkuun.
Sam Neill ja Jürgen Prochnow ovat aivan loistavia rooleissaan.
Prochnowin rauhallisesti hymyilevä Sutter Cane on samalla äärimmäisen ystävällisen oloinen, että uskomattoman uhkaava. Hieman samaan tapaan kuin Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter. Eli sivistynyt mielipuoli. Sillä erotuksella tosin, että Prochnow ei mulkoile ja virnuile liikoja.
Sam Neill puolestaan saa vetää rooliaan joka suuntaan mielinmäärin. Onhan koko idea pitkälti siinä, että hänen hahmonsa edustaa sitä skeptikkoa joka näkee viimeiseen asti yhteiskunnan rappion selittämättömien asioiden kautta. Siispä Neill on hysteerinen, vakava, koominen, ja mitä muuta nyt kulloinenkin tilanne vaatii. Ja hitto, Neillilla tuntuu olleen hauskaa elokuvaa tehdessään.
Yksi asia kuitenkin estää elokuvaa saamasta minulta täysiä pisteitä.
Carpenter on ollut aina (ennen) loistava luomaan elokuviinsa muistettavan ja tunnelmaan sopivan musiikin. Se että elokuvan musiikki ei jää elämään elokuvan ulkopuolella jonkun Halloweenin tavoin, ei ole mikään miinus, mutta jos se ei sovi elokuvassa esitettävään tunnelmaan niin se on suuri miinus. Hulluuden Syövereissä esiintyvä hard rock on kuulosti jo ensikatselulla ikävän vanhentuneelta ja se ei muutenkaan sovi kuvaamaan elokuvassa esitettyjä tunnetiloja. Onneksi tähän puiseen kitarariffittelyyn ei sorruta koko aikaa, mutta silloin kun sitä kuulee, on se sen verran dominoivaa että pään puistelu alkakoon.
Elokuvassa on myös muutama hyvin kömpelö maskeerausefekti joka luo turhan halpaa tunnelmaa. Aivan kuin ne olisivat eri tekijöiden kuin muu osa elokuvaa, sillä muutoin lateksinaamat ovat onnistuneita.
Hulluuden Syövereissä on mielenkiintoisella tarinalla varusteltu, hyvin näytelty maailmanloppukuvaus jossa on ajoittain huono musiikki.
Sivuosista löytyvät John Glover ja David Warner, ja heidän olemassaolonsa on aina plussaa.
Tähdet: ****
Hulluuden Syövereissä
...NOIR
2 kommenttia:
Neill itsehän on tämän leffan suuri fani (tai näin Carpenter ainakin väittää), kättä lippaan!
En yhtään ihmettele.
Tai ihmettelen tietenkin, mutta en tuota.
Lähetä kommentti