On joulu, ihmisillä hyvä mieli ja kaupungilla liikkuu homoseksuaaleja tappava henkilö. Media intoilee mahdollisesta sarjamurhaajatapauksesta ja ilmeisesti ilman mitään perusteita uutisoi murhaajan olevan pikkuluuseri Ralph (Richad McMillan) ja jouluiloa täynnä olevat New Yorkin kansalaiset murjovat Ralphin. Väärä tyypihän se Ralph on.
Muldoon ja Halloran alkavat tutkimaan tapausta ja tietenkin se oikea murhaaja rupeaa perinteiseen sarjamurhaajatarinatyyliin kiusaamaan Muldoonia. Soittelee ja antaa vihjeitä itsestään sekä aikeistaan.
Sensaatiohakuista talk showta pitävä Gerry Millar (Laura Leighton) saa vihjeen seuraavasta murhasta ja tätä kautta ruvetaan ohimennen käsittelemään median merkitystä, ja vastuuta uutisten tuottamisessa. Millar ja Muldoon kiukuttelevat toisilleen koska Millarin ohjelma on esittänyt Muldoonin syyttä huonossa valossa. Eli sitä perinteistä kyttä ei tule toimeen toimittajan kanssa-tarinointia.
Katsojalle selviää että oikea kaupungilla liikkuva sarjamurhaaja on lateksinaamioita hyödyntävä Joseph (Nigel Bennett) ja naamioiden vuoksi Ralphista tuli epäilty Josephin tekoihin. Joseph on se tyypillinen sarjamurhaajatarinoiden sarjamurhaaja. Eli maanista tuijotusta ja itsekseenpuhumista riittää.
Gerry Millarin omatunto alkaa siellä välissä kolkuttelemaan, mutta ihan vielä ei ole aika kasvaa ihmisenä.
Odotetaan muutama minuutti.
Okei, nyt Gerry Millarin sympatiat ovat poliisien puolella ja se siitä. Hän on nyt parempi ihminen.
Kun Muldoon on sarjamurhaajan kiusattavana, niin mitäpä Halloran tekee elokuvan aikana? No, hän etsii Tamagotchia pojalleen joululahjaksi ja siinä melkeinpä onkin kokonaan Halloranin tekoset koko elokuvan aikana. Toki hän osallistuu muuhunkin osaan kertomuksesta, mutta hänen oma tarinansa on joululahjan etsintä. Tässäkin tulee lopulta se opetus, että Halloranin pojalle isän läsnäolo ja rakkaus ovat tärkeämpiä kuin jokin lelu.
Muldoon saa selvitettyä oikean murhaajan, eli Josephin henkilöllisyyden. Samalla selviää että Josephin motiivi murhille ei ollutkaan uhrien seksuaalinen suuntautuminen, vaan se että he olivat ratttijuoppoja. Yksi näistä uhreista kun oli ajanut kännissä Josephin muksun ja vaimon hengiltä, ja tämä nimenomainen uhri/rattijuopposurmaaja oli se Josephin pääkohde. Muut tapettiin osittain peittämään oikea motiivi ja osittain koska hekin olivat olleet rattijuoppoja. HETKINEN! Joseph tappoi elokuvan aikana ainakin neljä henkilöä ja jokainen heistä oli sekä homo, että rattijuoppo. Hmm,,, mikä sattuma. Vai pitäisikö tästä vetää jotain muita johtopäätöksiä?
Kun ensin media ylireagoi sarjamurhaajaepäilyuutisoinnissa ja sitä kautta korostettiin poliisien ja uutissakaalien herkkää suhdetta, niin nyt Muldoon hyödyntää ajojahdissa juuri uutisia. Joseph jäljitetäänkin samantien.
Joseph kiipeää talon katolle murjottamaan. Joseph antautuu ja elokuva loppuu.
Alaston Kaupunki 2 on itsenäinen tarinansa, joten sen katsominen ei edellytä edellisen osan näkemistä. Glennin ja Vancen hahmoja ei esitelty yhtään paremmin ensimmäisessäkään osassa, joten hahmoihin pääsee yhtä hyvin sisälle ja jää heistä ulos kuin aiemminkin. On siis aivan sama kummassa järjestyksessä elokuvat katsoo.
Toteutukseltaan Alaston Kaupunki 2 on ihan samanlainen kuin ensimmäinenkin osa. Joten jos ensimmäinen osa ei maittanut, niin tuskin toinenkaan ja päinvastoin. Edelleen elokuvan miellyttävintä antia oli Scott Glennin ja Courtney B. Vancen työskentely.
En maininnut tätä aiemman osan kohdalla, mutta Glennin ja Vancen kemiat pelaavat varsin mainiosti yhteen ja olisikin mukava nähdä heidän yhteistyötään enemmänkin, kunhan vain muut osasetkin olisivat vain paremmin kohdillaan.
Ja kuten aiemman osan Giancarlo Esposito, niin myös tämän osan pääpahis, eli Nigel Bennett tekee elokuvan yliampuvimman roolisuorituksen ja on täten elokuvan hahmoista se joka saa eniten puistelemaan päätä. Muutoin elokuvan muut hahmot ovat harmittomuudessaan ihan mukiinmeneviä.
Mielenkiintoisin seikka tässä hyvin tyypillisessä tv-poliisijännärissä on sen ohjaaja, Peter Bogdanovich. Toteutukseltaan Alaston Kaupunki 2 on sen verran väritön, että tämänkaltaisissa tapauksissa ei useinkaan noteeraa ohjaajaa, koska elokuvasta ei pysty näkemään liukuhihnaa persoonallisempaa tekijää. Kuitenkin elokuvan ohjaajana on herra, joka muinoin kuului Scorsesen, Coppolan ja aikalaistensa kanssa tärkeimpiin uuden aallon Amerikkalaisen elokuvan tekijöihin. Ja herra on tehnyt pari elokuvaa joista pidän suuresti:
Viimeinen Elokuva ja jatko-osansa Texasville.
Näistäkin jälkimmäinen on ns. uuden aallon jälkeen tehty elokuva, eli vuodelta 1990. Mutta mitä on Bogdanovich tehnyt esimerkiksi tuon Texasvillen jälkeen? No ei mitään kovin mieleenpainuvaa. Itseasiassa edellinen jotenkin noteerattava elokuva ennen Texasvilleakin oli niinkin kaukana kuin vuoden 1985 Mask. Joka ajoittaisesta siirappisuudestaan huolimatta oli ainakin joiltakin roolisuorituksiltaan mainio.
Jos unohdetaan 70-luku, niin eipä Bogdanovichin urasta tulisi mieleen hänen olevan Amerikkalaisen nykyelokuvan jokseekin merkittäviä nimiä.
Alaston Kaupunki 2 on kuten edeltäjänsäkin.
Ihan kiva, mutta ei yhtään sen enempää.
Tähdet: **
Alaston Kaupunki 2: Sarjamurhaaja
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti