Terminator 2: Tuomion Päivä (Terminator 2: Judgment Day, 1991)

Ensimmäinen Terminator on minun silmissäni yksi kaikkien aikojen parhaimpia elokuvia. Ei vain toimintaelokuvana, vaan ylipäätään elokuvana.
Sen tiukaksi kirjoitettu tarina on loistava, näyttelijävalinnat, musiikki, efektit, kaikki iski minussa juuri oikeisiin hermoihin. Jopa sen aikamatkustusteoria ja -käytäntö saivat minut nyökyttelemään, että kyllä, minä ymmärrän.

Ja sitten tuli toinen osa, jonka kohdalla minä aina muistan mainita ykkösen olevan parempi.

Näinhän se sitten menee.

Kun ensimmäinen Terminator ei suoriutunut tehtävässän tappaa tulevan koneita vastaan käytävän sodan ratkaisijan äitiä Sarah Connoria (Linda Hamilton), kokeillaan samaa uudestaan hieman kaavaa muuttaen. Siispä kun tuo tuleva ihmissotasankari John Connor (Edward Furlong) on ikääntynyt teiniksi saakka, ilmaantuu hänen kiusakseen nesterobotti T-1000 (Robert Patrick), mutta jotta tulevaisuudella olisi mahdollisuutensa, on kyseinen ihminen tulevaisuudessa ollessaan lähettänyt avukseen uudelleenohjelmoidun perinteisemmän mallin T-101 (Arnold Schwarzenegger) suojakseen.
Seuraa hemmetin tyylikkäistä toimintakohtauksia kun T-101 ja Sarah koettavat pitää Johnin hengissä, ja siinä sivussa tuhota Cyberdyne Systemsin ja sen päätutkija Miles Dysonin (Joe Morton) tietämättään aloittaman maailmanlopun keksinnön.
Loppu hyvin, kaikki hyvin?

Ymmärrän miksi niin monet pitävät tätä sinä harvinaisena jatko-osana, että se olisi jopa aiempaa parempi. Terminator 2 on minunkin mielestäni aivan he-le-ve-tin hyvä toimintaelokuva, mutta siinä on mukana joitakin seikkoja joiden ansiosta se ei minun silmissäni nouse aivan ykkösosan tasolle ja pienin niistä on ajatukseni siitä, että vaikka kuinka tehokkaasta elokuvasta onkin kyse, niin se ei ollut mielestäni kovinkaan tarpeellinen.
Tahdon korostaa (enkä vain suojellakseni selkänahkaani) että Terminator 2 on erittäin, erittäin hyvä toimintaelokuva, joten suurin osa vikinöistäni ei kuitenkaan estä minua nauttimasta elokuvasta sen ansaitsemalla tavalla.

1. Vaikka ensimmäisen elokuvan lopussa onkin se symbolinen myrsky nousee-kohtaus ja viittaus siihen, että tulevaisuuden kauhuja ei estetty (mihin liittyen kakkosessa huomioitiin erinomaisesti se, että ensimmäisen Terminatorin jäännöksiä jäi jäljelle ja niiden kautta kakkonen oli mahdollinen), niin en kuitenkaan pidä kovinkaan ymmärrettävänä, että jos Skynet/Cyberdyne-kohtalo pysyy ennallaan, niin miten se kuitenkin kehittyi entisestään. Ja jos kerran pystyttiin luomaan T-1000, niin miksei häntä alunperin lähetetty ajassa taaksepäin esimerkiksi ensimmäisen elokuvan hetkiin, jolloin vastustus Kyle Reesen muodossa olisi minimoitu verrattuna kakkosen Terminatoriin. Siispä jatko-osassa tulevat esille ne tyypilliset aikamatkustuksen pohtimisesta syntyvät ongelmat. Miksi ja miksi. Ja tämän vuoksi en pitänyt jatko-osaa tarpeellisena, kun ensimmäisessä osassa koko aikamatkustus pidettiin kurinalaisena ja minimissään, jotta sitä ei rupeaisi liikoja miettimään.

2. Vaikka T-1000 on ihan ältsin makee hahmo, niin silti minua vaivaa se, että miten on mahdollisesti hänen toimivan ylipäätään. Muutoinhan vielä tässä vaiheessa näiden elokuvien koneet ovat luotu sellaisiksi, että niiden voi enimmäkseen uskoa olevan oikeasti toimivia laitteita, mutta nestemetalli? Plussana pidän sitä, että T-1000:n kohdalla kuitenkin otettiin rajoituksia mukaan (jotka seuraavan osan TX:n kohdalla unohdettiin täysin), kuten se ettei hän voi luoda liikkuvia osia, mikä esti muunlaisten aseiden kuin veitsien, etc. valmistuksen kehossaan.
Ja palatakseni siihen aikamatkustukseen.
Pidin ensimmäisen osan aikamatkustusrajoituksissa hyvänä sitä, että vain elävä kudos voi matkustaa ajassa taaksepäin ja T-101:n mahdollisuus matkata selitettiin sillä, että hänellä oli tuota elävää kudosta metallirungon päällä. Tosin, vaikka Reese kertookin ettei voinut samasta syystä tuoda tulevaisuuden aseita mukanaan, niin miksei näitä aseita voinut pistää vaikkapa jonkinlaiseen lihasäkkiin ja hämätä sillä laitteita. No kuitenkin, kakkososan T-101 voi siis matkata ajassa taaksepäin lihakuorensa ansiosta, mutta miten pirussa T-1000 sen tekee? T-1000 on kuitenkin koko ajan metallia ja silloinkin kun hän alussa ilmaantuu aikakuplasta ihmismuodossa alastomana, niin hän on edelleenkin metallia joka vain imitoi lihallisuutta, samalla tavalla kuin muodostaa päälleen vaatteita.

3. Vaikka Schwarzeneggerin T-101 on kakkososassakin edelleen loistava hahmo, niin tässä tapahtuva muutos tehdä tuosta nimenomaisesta Terminatorista hyvis laimentaa hieman ensimmäisessä osassa esitellyn hahmon tehoa. Toki se toimii vielä nyt erittäin hyvin, mutta jo tuolloin kun tämä nimenomainen elokuva oli uusi, ajattelin että jos tämä saa nyt vielä lisää jatko-osia ja jos T-101 on jo nyt kiltimpi, niin se tulee olemaan myöhemmin sitä vieläkin enemmän. Joten vaikka aikoinaan hieman hyppäsinkin liian pitkällä, niin pidin suuntausta huonona. Silti ymmärrän täysin, että T-1000:n vastustajaksi piti saada toinen "yli-ihminen" ja siihen ei Kyle Reese olisi enää sopinut.

Nuo kolme seikkaa ovat aina olleet osa ongelmiani tämän kakkososan suhteen, mutta ne ovat lopulta aika pieniä juttuja, sillä kun elokuva lähtee vauhtiin niin pieniä pilkkuvirheitä ei tule ajatelleeksi (vaikka ne elokuvan jälkeen palaavatkin mieleen), sillä Terminator 2 on hyvällä maulla tehty, itseensä uskova toimintaelokuva josta valittaminen on kuin saisi lottovoiton ja kiukuttelisi kun sai 10 miljoonaa euroa 11 miljoonan sijaan.

Yhtä asiaa en kuitenkaan voi antaa anteeksi, en vaikka katsoisin asiaa miltä kantilta tahansa ja se on se ällön siirappinen itsensäuhrauskohtaus elokuvan lopussa. Minusta oli loogista, että T-101 tuhoaisi itsensä jotta ei vahingossakaan jatkaisi tuhon kiertokulkua, mutta se nyt tiedän miksi te ihmiset itkette-juttu on aivan oksettava ja sotii mielestäni aivan liian paljon Terminatorin olemusta vastaan, oli kone sitten ohjelmoitu kuinka uusiksi tahansa. Hitto, edes selvästi kehittyneempi Star Trekin Data ei sortunut eläissään tuollaiseen lässyttelyyn. Aivan kuin James Cameron olisi poistunut hetkeksi paikalta ja Barbra Streisand saapunut paikalle.

Pidin suuresti siitä, että Sarah Connorin hahmo oli kokenut muutoksia ensimmäisen ja toisen elokuvan välillä, minkä ansiosta osoitettiin hyvin aikaa kuluneen elokuvien tarinoiden välillä ja ennen kaikkea se, että nämä hahmot eivät vain hypänneet kopioina elokuvasta toiseen, vaan olisivat oikeiden ihmisten tavoin tehneet jotain siinä välillä. Linda Hamilton onkin loistava roolissaan.

Näyttelijät ovatkin edelleen osuvasti valittuja ja Robert Patrick on niin ilkeän oloinen T-tuhantena, että on todella helppo uskoa hänen pystyvän kurmoottamaan Schwarzeneggeria mielensä mukaan.

Tottakai Ahnuld on edelleen loistava Terminatorina ja pitäessään eleensä ja tunteensa minimissään, hän edelleenkin tavoittaa saman vaikutuksen mitä teki ensimmäisessä elokuvassa. Mukaan laitetut korviinpistävät onelinerit ja lopun vinkuna pilaavat hahmon tehoa, mutta etenkin kulkiessaan Cyberdyne-rakennuksen läpi ampumassa swattien jalkoihin (kuten myös se edeltävä minigun-kohtaus) on vain pakko hurrata mukana.

Edward Furlong on ajoittain hieman ärsyttävä, mutta se kuulunee hänen hahmonsa vaikeaan lapsuuteen.
En minä oikein osaa nähdä Furlongia tulevaisuuden sotasankarina, mutta ainakaan hän ei ole samanlainen pässi kuin mitä Nick Stahl on. Ja kyllä tästä pystyy jo näkemään sen Furlongin joka teki myöhemmin elokuvat kuten American History X ja Pikku Odessa, mutta valitettavasti tästä pystyy myös näkemään The Crow: Wicked Prayerin.

Olen aina pitänyt James Cameronin tavasta huomioida pieniä juttuja, joita katsoja ei kenties ensimmäisellä kerralla noteeraa. No, se kun T-1000 kulkee kaltereiden läpi ja ase tarttuu kiinni, on tietenkin helppo juttu, mutta sitten siellä on mukana myös sellaisia kuten se kun häneltä ammutaan käsi irti ja hän kävelee irtopalan luokse, osoitetaan sitä ennen hienovaraisesti toisen käden olevan hieman lyhyempi.
Tälläisiä ajatellen en oikein ymmärrä, että miten tuon äsken mainitsemani kohtauksen alkupuolella on mahdollista, että roikkuessaan auton perässä T-1000 on löysä kuin jokin räsynukke. C'mon, se näyttää tosi hölmöltä.

Sitten pieni listaus kohtauksista joista pidin erityisen paljon ja joista osan jo mainitsin kertaalleen.
- T-1000 kävelee kaltereiden läpi ja pistooli ei.
- T-101 pysäyttää swatit.
- Sarah pysäyttää poliisin ja käskee hänet ulos autosta ampuen tuulilasiin. Joka oli mainio siksi, että hän selkeästi tiesi ampumisen olevan sekä tehokas suostuttelukeino, että turvallinen, koska luoti ei varmastikaan läpäisisi tuulilasia.
- T-1000 iskee päänsä helikopterin tuulilasista läpi ja valuu sisälle.
- Sarahin isku Dysonin kotiin. Jotenkin se Sarahin kävely Dysonin luokse on aivan fakin kuul. Niin ja tässä kohtauksessa on leikkausvirhe, sillä katsokaapa niitä aikakausilehtiä pöydällä Dysonin pään vieressä.
- T-1000 kääntyy pysyen paikoillaan.
- T-1000 hyytyy nestemäisessä typessä.

Terminator 2 sisältää siis muutaman pienen ja yhden ison jutun joiden kanssa minulla on ongelmia, mutta kokonaisuutena elokuva on niin nautinnollinen vuoristorata-ajelu, että kuka välittää jos T-101 välillä nyhveröikin. 
Eikä saa unohtaa sitä, että Brad Fiedelin musiikki on loistavaa.

Ja loppuun vielä pieni muistelu ajalta jolloin näin Terminator kakkosen ensimmäistä kertaa.
Tuolloin 90-luvun alussa kaikki kakarat olivat ymmärrettävästi aivan pähkinöinä tämän elokuvan vuoksi ja ennen kuin se teatterilevityksen jälkeen oli mahdollista saada kasettina haltuun, oli tyydyttävä sen sarjakuvaversioon ja se ällistytti monia, minut mukaan lukien. Sarjakuvassa nimittäin oli mukana kohtauksia joita ei teatterilevityksessä olleessa elokuvassa ollut ja jotka sitten vasta myöhemmin director's cutin myötä tulivat oikeasti ymmärretyiksi. Ennen kuin tiesi niiden olevan oikeasti elokuvaan kuvattuja juttuja, sitä vain kiukutteli kun luuli sarjakuvan tekijöiden ottaneen omia vapauksiaan. Sillä kuka muka nyt taiteellista vapautta kannattaa?

Pistetään nyt vaihteeksi elokuvakannen sijaan Sega-pelin kansi, josta voin mainita sen verran, että sen pelaaminen on täyttä hubaa, mutta olen aivan surkea siinä. Syytän ohjaintani.

Tähdet: ****
Terminator 2: Tuomion Päivä

Ominous Voice: Terminator fusion

Ette varmaan arvaa, mitkä elokuvat ovat seuraavaksi käsittelyssä.

Aivan oikein, Bridget Jonesit.

Dead Mary (2007)

Tiedättehän sen kansantarun Bloody Marysta? Mikä lie noita joka ilmaantuu kun hänen nimeään toistaa ja sitten tapahtuu kummia. No tässä jälleen yksi muunnelma kyseistä tarinasta.

Joukko enemmän tai vähemmän ärsyttäviä nuoria (vrt. House of Wax, Wrong Turn, Rovdyr, Friday the 13th-sarja, etc.) on bilettämässä metsän keskellä järven rannalla olevalla mökillä. Joukkoon liittyy äskettäin eronnut pariskunta, jotka jostain syystä haluavat salata eronsa ystäviltään ja täten he teeskentelevät huonosti olevansa edelleen yhdessä, mutta molemmat kertovat samantien sukupuolijakaantuneille ystävilleen erosta, että se siitä salaisuudesta.
Dokaamista, pilvenpolttoa, kinastelua ja sitten aletaan leikkimään Dead Marya, koska Bloody Mary on se saman aiheen nynnyversio. Siispä peilin edessä sanotaan Maryn nimi kolmasti ja vaikka samaiset ihmiset ovat aiemminkin leikkineet Dead Marya ja yhtikäs mitään ei ole sattunut, niin arvatkaapa tapahtuuko nyt kummia?
Jeespoks!
Demoninen voima ottaa yhden kavereista hallintaansa ja kiusaa muita leikkimällä Regania, joten muut tappavat hänet. Seuraavaksi loppuporukka rupeaa epäilemään toisiaan riivatuiksi ja haluavat testata ihmisyytensä, eivät kokeilemalla miten veri reagoi kuumuuteen, vaan leikkaamalla käsiä irti. Öö, okei. No se suunnitelma ei pääse toteutumaan, kun joukkiolla on aivan liian kiire tekemään ei mitään.

Tässä elokuvassa kaikki on niin tuttua ja kulunutta, että ainoa asia josta edes jotenkin innostuin oli kun kamera kuvasi tapahtumapaikan järveä ylhäältä käsin ja vesi oli niin kirkasta, että pohja näkyi. Se oli aika hienon näköistä. Muutoin koko muu elokuva ajautui heti ensihetkiltään siihen, been there done that-sarjaan, että vaikka hahmoilla ja tarinalla ei voitaisikaan nousta keskitasoa korkeammalle, niin sitä toivoisi että tuttu juttu tehtäisiin kuitenkin sen verran vakuuttavasti, ettei se haittaisi ja avuksi tässä voisivat tulla hyvät näyttelijät jotka selvästi uskoisivat asiaansa. Mutta näin ei tapahdu ja tämän elokuvan tauotta masentuneen oloisiin näyttelijöihin ei jaksa uhrata mielenkiintoaan ja siten se järvikuva jäi sitten elokuvan parhaimmaksi osuudeksi.

Jonkinlaiseksi plussaksi voidaan lukea se, ettei tässä elokuvassa ole mitään erillistä Dead Mary-hahmoa, vaan kyse on enemmän Manaajan kaltaisesta kehonriivauksesta. Ja jos tässä ei olisi näytetty jotain Evil Deadmaisia hahmoja, niin elokuvasta olisi voitu parhaimmillaan luoda enemmänkin psykologista kauhua jossa niin katsoja kuin elokuvan henkilötkään eivät tietäisi oliko Dead Mary oikeasti olemassa oleva demoni, vai vain mielikuvituksen tuotetta. Lopputulos on kuitenkin valitttavan pitkästyttävää rutiininomaista mörkö kiusaa-elokuvaa.

Tähdet: *
Dead Mary

Movie monday: Oscarit

Movie monday ja Oscarhuumaa.

"Viime yönä on jaettu Academy Awardsit. Mitä Oscarit sinulle merkitsevät? Vai koskettaako mitenkään? Vaikuttaako jaetut palkinnot katsomiesi elokuvien valintaan? Kiinnostaako tapahtuman pukuloisto? Vietätkö valvojaisia?"

Näh!

Prime Target (1991)

No jopas oli huono elokuva.

Tähdet: ~
Prime Target

Hellraiser (1987)

Jos joku on sattunut ihmettelemään, että miksi tähän blogiin on aiemmin kirjoitettu Hellraiser kakkosesta ja sekin jo vuonna 2008, mutta ei ykkösosasta, niin tässä tulee selitys.
Tuona kyseisenä vuonnahan tämä blogi on pistetty pystyyn ja jossain vaiheessa sain kuningas ilman vaatteita-ajatuksen, että mitä jos pyytäisin elokuvaharrastajaystäviäni liittymään samaiseen blogiin. Päätin aloittaa pienestä ja kysyin aluksi kokeeksi vain yhtä jotta näkisin miten homma lähtee sujumaan, mutta eihän siitä oikein mitään tullut. Joku voisi pitää tätä mahdottomana ajatuksena, mutta minullakin on olemassa omat laatustandardini blogiani kohtaan ja niihin ei ylletty. Ajatus oli, että jos ystäväni kirjoittaa elokuvasarjan yhdestä osasta niin minä kirjoitan toisesta, välillä kirjoittaisimme eri elokuvista, mutta myös joskus kaksi kirjoitusta samasta elokuvasta jos mielipiteemme eroavat suurestikin. Ilmeni kuitenkin ettei ystäväni ollutkaan järin halukas kirjoittamaan elokuva-arvosteluja ja pelkäänkin että hän osittain suostui mukaan vain koska ei kehdannut kieltäytyä, ja myös se että hän oli suoraan sanoen laiska. Se ettei hän kirjoittaisi yhtä ahkerasti kuin minä ei ollut varsinainen ongelma, mutta jos siellä oli koko ajan ensin jotain 10 minun kirjoitustani ja sitten yksi hänen, ja sama toistui, niin näyttihän se hieman hölmöltä. Joten blogistiset tiemme erosivat ja olen sittemmin tietoisesti lykännyt ja vältellyt kirjoittamasta niistä elokuvista joista hän ehti jo omansa tekemään, ja yksi (olikohan se nyt kahdesta, kolmesta?) niistä sattui olemaan Hellraiser.

Niin ja edelleen minua kuitenkin uteloittaa ainakin eräänlainen blogien välinen yhteistyö, jossa samasta elokuvasta kaksi eri bloggaria kirjoittaisi ja julkaisisi juttunsa samaan aikaan. Tätähän tuli kokeiltua Double Featuren kanssa Vanishing Pointin kohdalla ja sitä tulee varmasti kokeiltua jossain vaiheessa uudemmankin kerran. En pistäisi pahitteekseni vaikka vastaavasta blogien välisestä kokeilusta tulisi epäsäännöllisen säännöllinenkin. Eräänlaista blogaalia yhteistyötä.

Mutta se siitä ja nyt Hellraiserin pariin.

Larry (Andrew Robinson) ja Julia (Clare Higgins) muuttavat edellisen tyhjillään olevaan lapsuudenkotiin. Taloa oli tähän saakka asuttanut Larryn hulttioveli Frank (Sean Chapman) joka oli kadonnut jo aikapäiviä sitten, mutta Frank ei ollut kadonnut aivan siten kuten voisi luulla. Frank kun oli aikoinaan täydellistä nautintoa etsiessään ostanut erään salaperäisen palapelikuution (myöhemmissä elokuvissa kuution nimeksi paljastetaan Lemarchand's box / the Lament Configuration), jolla leikkiminen avasi portin eräänlaiseen "helvettiin" ja sinne Frank päätyi nahasta, ketjuista ja sadomasokismista pitävien Cenobiittien kidutettavaksi.
Julia on aina rakastanut Frankia ja Larry on vain pakollinen tyhjyyden täyttäjä, ja nyt uudessa kodissaan Julian mieleen tulvahtavat hikiset muistot Frankista. Sopivasti pienestä haavasta roiskahtanut veri herättää Frankin lattialautojen välissä olevat jäännökset ja mätäkasasta alkaa muodostua jonkinlainen ihmishahmo joka pyytää apua Julialta. Rouvan rakkaus Frankiin sokaisee sen verran pahasti, että Julia rupeaa salassa iskemään miehiä ja hakkaamaan heidät vasaralla hengiltä, jotta Frank saisi verta ja lihaa joiden avulla palata kokonaan omaksi itsekseen.
Larryn edellisestä avioliitosta syntynyt tytär Kirsty (Ashley Laurence) ei ole koskaan järin pitänyt äitipuolestaan, mutta nyt painajaiset alkavat kertomaan meneillä olevan jotain muutakin kuin vain "mene huoneeseesi nuori tyttö!"
Kirsty huomaa, että Frank on palannut ja vahingossa avattu kuutio paljastaa miten ja mistä. Samaan aikaan Frank ottaa viimeisen askeleensa paluussaan jonkinlaiseksi tavalliseksi ihmiseksi ja se tarkoittaa, että velipoika on tapettava jotta hänen ihonsa voidaan pukea Frankin päälle.
Kirsty kohtaa Cenobiitit jotka ottaisivat mielellään neidin luokseen kokemaan sadistisia nautintoja, mutta halu saada paennut Frank painaa enemmän ja näin pahan veljen suunnitelmat kariutuvat kun mies revitään riekaleiksi. Sitten huomio voidaankin siirtää takaisin Kirstyyn, mutta LOHIKÄÄRME!

Näin monen vuoden jälkeenkin Hellraiser jaksaa ällistyttää minua. Elokuva näyttää niin paljon budjettiaan mittavammalta (vrt. ensimmäinen Terminator), että se on tarinaltaan, esiintyjiltään ja tehosteiltaan paljon rikkaampi kuin monet Hollywoodin täyteen ahdetut jättibudjettielokuvat.

Frankin kuolleista nouseminen on erittäin vaikuttavan näköinen kuvallisesti, että ääniltään. Cenobiitit ovat erinomaisen mielikuvituksellinen, että samalla liioittelemattoman tutun oloinen bondageluomus ja jopa se kivespussi joka ovea vartioi on elokuvan tyyliin sopiva. Meikit, ketjut ja vyöt ovat samalla erittäin simppeleitä, että laajan kankaan kaikkialle kurkottavia tajunnanlaajentajia.
Christopher Youngin musiikki nostaa elokuvan Herrmannien ja Williamsien tasolle, johon en usko olisi olleen mahdollisuuksia Coilin alkuperäissävellyksien kanssa. Ja huomautan, että Coilin elokuvaan tekemä musiikki kuulostaa loistavalta, kuten se yleensäkin heidän kohdallaan tekee, mutta Hellraiser on jotenkin Hammermainen elokuva ja kaipaa saamaansa sinfonisempaa otetta.
Joten elokuva näyttää ja kuulostaa pirun hienolta, ja kaiken kruunaavat pääosin loistavat näyttelijät.

Toki se lopun lohikäärmetwisti on sellainen, että sitä olisi voitu harkita uudemman kerran ja siellä kuitenkin on mukana efektejä joista näkee rahallisen vajavaisuuden, mutta nämä on kokonaisuutta ajatellen aika pieniä juttuja.

Clare Higgings pahana äitipuolena ja Andrew Robinson kilttinä ja pahana hahmoina ovat aivan loistavia, ja Robinsonin rooli tässä elokuvassa kuuluukin omiin suosikkeihin herran uralta (kaksi muuta ovat Likaisen Harryn Scorpio ja Deep Space Ninen Elim Garak.) Se tosin hieman häiritsee, että vaikka Robinson esittää hyvin sekä kiltin Larryn roolin, että myöskin sitten myöhemmin Frankin, niin siinä vaiheessa kun Robinson esittää Frankia niin hänhän on käytännössä Sean Chapmanin Frank jonka päällä on Larryn iho, ei sen kummempaa, joten miksi Larryksi pukeutunut Frank kuulostaa Robinsonilta?
Kuitenkin Higgins on hän joka ymmärrettävästi suorituksellaan päätyi myös kakkososaan, sillä hän on pelottavampi kuin Pinhead ja ystävät.

Ashley Laurence on hieman vaisu. Ei huono mutta jotenkin arka, joka selittynee sillä, että tämä on hänen ensimmäinen elokuvansa ja Sean Chapman puolestaan sai roolinsa varmaan vain koska näytti sängessään Marlboromieheltä.

Ja sitten ovat Cenobiitit, joista sittemmin eniten paikkansa popkaanonissa on ottanut Pinhead esittäjänään Doug Bradley. Cenobiittien esittäjät ovat kukin varsin sopivia rooleihinsa, joskin se on mainittava, että hahmot ovat aika lailla sivustakatsojia koko elokuvan ajan, joten heidän esiintymisensä pidetään minimissään ja hyvä niin. Voinkin uskoa, että samoin kuten Texas Chain Saw aiheutti harhaluulon sen olevan täynnä veristä toimintaa, tai kuinka First Bloodissa luultiin ruumisluvun noudattavan Commandoa, niin myös Hellraiserin kohdalla jää päälle luulo, että Cenobiitit toimisivat jotenkin aktiivisen fyysisesti, mitä he eivät siis tee. 

Tätä samaa Hellraiserin kansikuvaa (katso alas) on käytetty eri muodoin useammassakin osassa, mutta jotenkin Collectors editionin takakannen taustakuva on aina mietityttänyt minua enemmän ja nyt ymmärrän miksi. Jostain syystä tämän dvd:n takakannen taustakuvana on Hellraiser kakkosen kansikuva.

Hellraiser on tyylikkään ruman, kaunis ja sisältää enemmän onelinereita kuin jaksaa muistaa.

"What's your pleasure, sir?."

Tähdet: *****
Hellraiser

Diktaattori (The Great Dictator, 1940)

Kun Cthulhu tulee yöllä vastaan ja sanoo "valitse yksi Chaplinin leffa mukaasi autiolle saarelle, tai Sam Neillin käy huonosti."
Niin vastaukseni on "Diktaattori."

Aikaansa liiankin tehokkaasti kuvannut ja siksi Charles Chaplinin poliittiseen pulaan saanut elokuva kertoo natsisaksasta ja vaikka Hitler sun muut seikat verhotaankin osittain piiloon, niin kyseessä on julkinen salaisuus samalla tavalla kuin se kun Elton John meni naisen kanssa naimisiin. Totuus ei pala Ghost Riderissakaan. Joten vaikka nimet ovat muutettuja, niin kyllä te tiedätte.

Maailmansota riehuu ja Tomainian valtakunnan sisäinen sekasorto johti idioottipopulisti Hynkelin (Charles Chaplin) nousuun maansa diktaattoriksi, kun toisaalla naiivi Juutalaisparturi (Charles Chaplin) on täysin tietämätön ympärillään tapahtuvasta sorron aallosta. Okei, tässä kerrotaan parturin kärsivän muistinmenetyksestä, mutta jos hän ei ole Guy Pearce, niin sen ei tulisi estää häntä pääsemästä kärryille alta aikayksikön.
Kun sotasankari Schultz (Reginald Gardiner) huomaa, että Hynkelin johtajuus vie turmioon, päättää hän vastustaa tyranniaa aloittamalla operaatio Valkyrian ja tarkoituksena on räjäyttää Hynkelin palatsi, mutta stormtrooperit ehtivät tyrehdyttää suunnitelmat ennen kuin niiden toteutus on lähelläkään aloitusta.
Vankilassa olo ei kuitenkaan maita Schultzille ja parturille, joten he pakenevat ja sopivien sattumien kautta sotilaat vievät erehdyksessä lomailevan Hynkelin mukanaan luullen häntä parturiksi ja näin parturi päätyy vahingossa Hynkelin pallille. No, ovathat herrat kuin kaksi sellaista samannäköistä marjaa, niin erehdykselle suotakoon sen saama ymmärrys. Sinänsä huvittavaa on, että erinäissä yhteyksissä tämän elokuvan kohdalla usein jaksetaan mainita tuosta Hynkelin ja parturin doppelgangeruudesta, mutta mikään Dave tämä ei ole ja vasta aivan loppumetreillä samasta ulkonäöstä tulee merkittävä seikka, kun katsojaa lukuunottamatta kukaan muu ei sitä aiemmin huomioinut millään tavalla.
Hynkelina parturi päätyy pitämään puhetta koko kansalle, mutta valloitussuunnitelmien ja vastaavien sijaan hän pitää katsojalle pitkän, ehkä hieman siirappisenkin puheen fasismia vastaan ja sen sisällön voi lyhentää sanomalla "ole ystävä minun, olen ystävä sinun."

Jos Mel Brooks olisi toiminut Spielbergin Schindlerin Listan käsikirjoittajana, niin lopputulos olisi saattanut olla jotain Diktaattorin kaltaista. Väkevän koskettava, mutta samalla villin hölmön hauska.
Sitä nauraa kun tykinammus seuraa Chaplinia, ymmärtää kun parturi pesee liikkeensä ikkunasta loukkaavan tekstin pois (hienoa tässä kohtauksessa on se, että päähahmo ei ymmärrä sitä, vaan ajattelee natsien olevan sotkevia huligaaneja), tuntee kylmiä väreitä nähdessään diktatuurin nousun ja iloitsee huomatessaan että ilman aktivismiakin on mahdollista osoittaa miten asioiden tulisi todellisuudessa olla.
Ja jos yksittäisille kohtauksille jaettaisiin omat Oscarinsa, niin se symboliikkaa täynnä oleva maailmalla pallottelu ansaitsisi oman pystinsä.

Pidin myös kovasti siitä vitsistä kun Chaplin oli huomaamattaan väärinpäin lentävässä lentokoneessa ja ihmettelee miksi aurinko paistaa alhaalla ja miksi taskunauris levitoi. Kuten pidin suuresti myös siitä luodinkestävän univormun esittelytilaisuudesta, joka tuo mieleeni Robocop kakkosen.

Koskettava, naurettava. Aivan kuten Chaplinin elokuvien kuuluukin olla.

Jos jotain olisin melkein muuttanut, niin joidenkin näyttelijöiden jenkkiaksentit ovat hieman häiritseviä elokuvassa joka sijoittuu eurooppaan ja sitä melkein toivoo että elokuva olisi toteutettu mykkänä, etenkin kun äänielokuvallisuudestaan huolimatta itse Chaplin suorittaa roolinsa suurelta osin äänetönnä.

Ai niin, olipas masentava Bluray-julkaisu tämä Blu kautta dvd-paketti, sillä eikö tälläiseen piru vie muka saada mukaan yhtikäs mitään ekstramateriaalia? Hitto, kyllä tähän olisi pitänyt saada jonkinlaista dokumenttia ja kommenttiraitaa aikaiseksi, mutta kun ei niin ei.
Ja kuka silmäpuoli elokuvan tekstityksestä vastasi? Koskaan aiemmin en ole nähnyt yhtä pienellä kirjoitettua tekstitystä elokuvassa kuin tämän julkaisun kohdalla. Aivan kuin tekstityksen koosta olisi päättänyt joku liittymäsopimuksien pienpränttimaestro.

Tähdet: *****
Diktaattori

Teksasin Moottorisahamurhaaja 2 (The Texas Chainsaw Massacre 2, 1986)

Jos Dennis Hopper sanoo "I'm the lord of the harvest", niin kuka minä olen vastaan väittämään.

Ensimmäisen elokuvan tappava friikkiperhe Sawyerit ovat tien päällä, osallistuen siellä chilikisoihin Teksasin parhaan ihmislihan avulla ja menestys on taattu. Idylli rikkoutuu kun radiotoimittaja Stretch (Caroline Williams) saa nauhalle erään Chop Topin (Bill Moseley) ja Leatherfacen (Bill Johnson) suorittaman tuplamurhan, jonka isä(?) Drayton (Jim Siedow) haluaa ymmärettävästi salata. Niinpä Strecth päätyy kokemaan sadistisia kauhuja sekä Sawyer-perheen, että myös heitä jahtaavan texas rangerin, Leftyn (Dennis Hopper) vuoksi. Hulluus, veri, visva, irtonaamat, perseräjähdys ja moottorisahakaksintaistelu tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ainakin jos sen aikana saa myös kuivahässiä sillä kivalla moottorisahalla.

Texas Chain Saw on se elokuva joka avasi Tobe Hooperille Hollywoodin ovet ja koska kyseessä on hyvällä pahishahmolla varustettu vaikuttava kauhuelokuva oli vain loogista, että ennemmin tai myöhemmin se saisi jatkoa. Ensimmäiseen elokuvaan verrattuna isolla budjetilla ja Hollywoodtähdellä varustettu jatko-osa sai ymmärtääkseni aika yksimielisen negatiivisen vastaanoton (muistellen ystävien ja kadunmiesten kommentteja), mutta who cares, minusta tämä on aivan loistava elokuva ja suosittelen sitä ilolla.
Mitenkään itsensä myymisestä ei tämän elokuvan kohdalla voi Hooperia syyttää, sillä sisällöltään tämä on kuin Braindead Bad Tasten rinnalla. Pöpimpi, friikimpi ja hupsumpi. Joten siinä se ongelma monelle olikin. Tämä kakkososa ei ottanut itseään laisinkaan vakavissaan, vaan pikemmin teki parodiaa ensimmäisestä elokuvasta ja ymmärrettävästi sellaiseen ei oltu valmiita silloin, mutta toivottavasti kuitenkin tänään, sillä samoin kuin mitä James Cameron teki Aliensissa, myös Hooper teki itse Texas Chain Saw kakkosessa, että hän teki tutusta erilaisen näköulman omaavan elokuvan, omansa.

Onkin sääli, että Hooper joka teki ensimmäisen Texas Chain Sawn kaltaisen lajityyppinsä merkkiteoksen ja sitten sen jatko-osalla osoitti rohkeutta olla erilainen, on sittemmin taantunut hyvin näkymättömäksi toistuvan tylsyyden ohjaajaksi.

Pidin siitä, että kun kerran mentiin enemmän koomiseen suuntaan tässä friikkisirkuksessa, niin sitten mentiin aivan täysillä sinne ja erityisen hauskaa olikin se, että elokuvan sankarihahmoihin kuuluva Dennis Hopper vetää niin reippaasti yli, että sitä melkein toivoo Leatherfacen ja sukulaistensa pääsevän siltä hullulta pakoon.
Kauhuna tätä on ajoittain vaikea pitää juuri sen komiikan vuoksi, mutta kyllä se kuitenkin tarjoilee tarvittavat väristykset. Huvittavaa on, että kun Texas Chain Sawlla on se maine hyvin raakana elokuvana, niin samalla tavalla kuin harhautunut käsitys ensimmäisen Rambon toiminnallisuudesta, se onkin tämä kakkososa joka edustaa sitä luuloa joka ensimmäisestä elokuvasta on vakiinnuttanut väärän paikkansa.

Dennis Hopper on aivan loistava pöpisankarina ja teurastajaperheen näyttelijät pelaavat hyvin yhteen (Bill Moseleyn poukkoileva esiintyminen on syystäkin jäänyt elämään), mutta eniten minua miellyttää keskelle hulluutta ja lopulta itsekin sellaiseen päätyvää radiojuontaja Stretchia esittävä Caroline Williams, joka on siis elokuvan normaali henkilö. Osasyy siihen miksi Williams miellyttää minua eniten on se, että penskana hän toimi yhtenä seksuaalisen heräämisenä biologisena kellona, joten häntä kohtaan minulla on lämpimän kosteita muistoja. Ja hei c'mon, on siinä jotain seksikästä kun Leatherface nylkyttää sahallaan Strechin jalkojen välissä. Leathefacen nimeksi olisi pitänyt vaihtaa Bonerface.

Ai niin, muistaako kukaan nähneensä tätä gruesome editionin kansikuvaa ennen tätä nimenomaista julkaisua, sillä minä en ja voisin siis vaikka vannoa se olevan jonkinlainen viittaus Saw-elokuviin joiden kannet ovat pitkälti samannäköisiä.

Tähdet: ****
Teksasin Moottorisahamurhaaja 2

The Texas Chain Saw Massacre (1974)

Jos totesin Re-Animatorin kuuluvan jokaisen itseään kunnioittavan kauhuharrastajan aakkosiin (tai jotain sinne päin), niin samaan joukkoon lukeutuu myös The Texas Chain Saw Massacre, mutta ei sen tarpeeton uusintaversio.

Joukko nuoria on ajamassa läpi periferian, kun he tekevät virheen ottaessaan kyytiin vinksahtaneen liftarin ja vaikka pienen sekoilun jälkeen herrasta päästäänkin eroon, niin varmaa on että tällä alueella takametsän sankarit eivät ole munkki Tuck ja muut iloiset veikot.
Nuorisojoukkomme saapuu ränsistyneen talon luokse ja pian he kohtaavat lähistöllä asuvan all American familyn (johon kuuluu muun muassa populaarikulttuuriin vahvasti asemansa raivannut Leatherface [Gunnar Hansen]), mikä tarkoittaa nuijaa päähän, lihakoukkua selkään ja moottorisahaleikkejä. 
Lajityyppiin kuuluvasti vain yksi voi päästä elossa pakoon ja tanssi tiellä ei ole David Bowieta.

Tämä elokuva ei koskaan ole kuulunut omalle suosikkilistalleni kun puhun kauhuelokuvista, mikä ei tarkoita etteikö kyseessä olisi mielestäni loistava elokuva ja tiedostan sen vaikutuksen myöhempiin lajityyppinsä elokuviin olleen hyvin suuri, mutta jotenkin Texas ei koskaan mahdu muistiini kun luettelen mielestäni parhaimpia kauhuelokuvia. Joten se on enemmän niin kuin top kympin numero 11 ja hei, muksuna pidin kakkososasta enemmän.

Erittäin hienoa tässä elokuvassa on se, että vaikka sillä on maine hyvin raakana elokuvana ja elokuvan jälkeen jääkin sellainen tunne päähän, niin jos raakuudella kuitenkin tarkoitetaan väkivaltaa, verta ja muunlaista gorea, niin sellaista tässä on lopulta aika vähän ja ne ovat pääosin nopeasti ohitettuja. Elokuvan kammottavuus ja pelottavuus syntyy täysin muista asioista kuin fyysisestä väkivallasta, verestä ja sen määrästä, ja hyvänä esimerkkinä tästä on se että elokuvan pelottavin osuus on mielestäni edelleenkin se kun lopussa Leatherface heiluu auringonnousussa moottorisahan kanssa tiellä.
Lyöntiä enemmän kylmiä väreitä aiheuttaa se lattialla nykiminen, pään murskaamista enemmän hermostuttaa voimattomat lyönnit, verta enemmän pelottaa itkunsekainen nauru auton lavalla.
Ja kaiken kruunaa miljöö joka luista tehtyjä huonekaluja lukuunottamatta näyttää liiankin tutulta, kuin ne maaseudulla olevat autiot ladot ja osto- ja myyntiliike yhdistettynä. Kaikessa on jotain tuttua, mutta niin kovin vierasta ja vieraannuttavaa.

Ennen kuin elokuva pääsee täydelliseen hysteriaan käsiksi, olivat amatöörimäiset näyttelijät mielestäni liiankin pahasti ylinäytteleviä (etenkin pyörätuolissa olevaa Franklinia esittävä Paul Partain on ajoittain todella rasittava) ja se tuntuu ajoittain hyvinkin puuduttavalta. Kuitenkin siinä vaiheessa kun elokuvan dialogi typistyy tuskanhuutoihin ja vikinään, eivät näyttelijätkään enää kyvyillään häiritse ja tällöin he sopivat elokuvaan kuin kolikko sieraimeen.

Texas Chain Saw herättää pelkotiloja olemalla niin pirun hermostuttava, että tuntuu kuin iholla kulkisi miljoonia ötököitä ja tohtori Channard tarjoaisi partaveistä jonka avulla ökkömönkiäiset voisi kaapia pois.

Tähdet: ****
The Texas Chain Saw Massacre

The Complete Anna Nicole Smith (2000)

Pumping iron liittyy myös tähän dokumentaariin, mutta ei siitä sen enempää.

Wha-wha-what? Eikö Playboy todellakaan ole edustettuna täällä, no se asia korjataan nyt kun otamme esille Playboyn tuottaman henkilökuvan nyttemmin edesmenneestä Anna Nicole Smithista.
Kyllähän te hänet muistatte, jos ette paljaasta pinnasta, lääkeavioliittosekoiluistaan, niin vähintään sellaisista elokuvallisista mestariteoksista kuten... öö... To The Limit?

Tässä dokumentissa Anna Nicole Smith kaataa vettä päälleen, liikkuu hidastetusti savun keskellä, puhaltaa saippuavaahtoa ja saksofoni soi.
Syntyjään Vickie Hogan Teksasista, teki jossain vaiheessa Monroemuutoksen ja pääsi tähdeksi. Mitä lie kolmossivun tyttöä ja Seiskaposeerausta seurasivat Playboykuvaukset ja siitä lähdetiin tielle elokuviin, televisioon, etc.
Uutisklippejä joissa ihastellaan ja hämmästellään mukavan lihaisan povitähden sensaatiomaista pikatähteyttä ja heti perään Smith esittelee kotikaupunkiaan ja kertoo mitä töitä ja muuta teki ennen kuin lähti tähteyden matkaan. Paikallisia hillbillyja haastatellaan ja he kertovat aina uskoneensa Smithista tulevan suuren tähden ja muuta sellaista perustuubaa. Myöhemmin ääneen pääsevät Playboy-konsernin edustajat kertovat samanlaista tarinaa.
Hidastettua keimailua.
Ja pakko todeta, että vaikka varsinaisella näyttelijäurallaan Smith oli rehellisesti sanottuna aivan surkea ja Mies ja Alaston Aseen kolmannessa osassa tehty rooli lukeutuu varmaan niistä parhaimpiin, eikä sekään ole hyvä, niin näissä tätä dokumenttia varten tehdyissä roolileikkiposeerauksissa hän vaikuttaa kuitenkin sellaiselta että olisi saattanut oikeissa käsissä saada myös näyttelijänä positiivisen vaikutuksen aikaiseksi. Nyt emme koskaan saa tähän varmuutta.
Smith esittelee kauan kadoksissa olleen isänsä, joka oho! yllättäen ilmaantui kuvioihin kun Smithista tuli iso tähti. 
Smith leikkii poikansa kanssa.
Muutama kommentti siitä kuinka Smith pitää juhlimisesta ja on juorulehdistön (idioottien sanon minä) mielestä liian isokokokoinen (emme siis puhu rinnoista), mutta enimmäkseen kehuja satelee siihen malliin, että siinä jää Nicholas Fiskin Triljoonasade toiseksi.

Minulla oli tasan kaksi syytä hankkia tämä dokumentti:
A. Se oli halpa.
B. Tissit.
Okei, siinä oli kolme syytä.

Tämä ei eroa niistä ahkerasti televisiosta tulevista näyttelijöiden lähikuvadokkareista juuri muun kuin paljaan pinnan määrässä, joka sekin on Playboylle tyypillisesti hyvin kevyesti esitettyä. Eli elämän varjopuolet kuitataan lähes olankohautuksella (okei, tekoaikaan Smith ei ollut vielä se ikävän julkisuuden esikuva jollaiseksi myöhemmin päätyi) ja haastateltavat koostuvat pelkästään ihmisistä joilla on jotain hyvää sanottavanaan. Eikä se mitään vaikk'ei tämä mikään synkkyyden, katkeruuden ja turmion viiltokuva olekaan, vaan pelkästään valoisa kiltti henkilöesittely, sillä se tulee vain hyvänä vastapainona lööppijulkisuuden luomalle ihmisrauniokuvaukselle ja tämän "dokumentin" perusteella Smith oli mukava (keino)tissinen naapurintyttö ja kun lopullinen kohtalo oli mikä oli, niin suotakoon hänen muistolleen myös jotain mukavaa.
Sinänsä tämä on nätisti kuvattu ja ystävällinen kokonaistoteutukseltaan, että yksipuolisuudestaan huolimatta lopputulos on kuitenkin ihan pätevästi toteutettu kevytdokkari, että vaikka ylistyslauluihin ja marssiaskeliin ei katsoja antaudukaan, niin hyvä mieli lämmin sydän.

Tähdet: ***
The Complete Anna Nicole Smith

Pumping Iron (1977)

Öljyttyjä lihaksia, väriseviä lihaksia, paljasta lihaa, mutta kyseessä ei ole lastenohjelma Masters of the Universe vaan kehonrakennusdokumentti.

Pumping Iron alkaa kuvaamalla erinäisiä kehonrakentajia matkalla alansa huipulle ja koska tuo huippu on Mr. Olympian titteli jota Arnold Schwarzenegger on kenties voittamassa kuudetta kertaa. Pian ilmenee, että dokumentin tähti on nimenomaan Ahnuld ja muut jäävät täysin hänen varjoonsa, kunnes Rockymaisena underdogkilpailijana mukaan astuu Lou Ferrigno. Painopiste muuttuu näyttämään itsevarmaa ja leikkisää Ahnuldia uskomassa itseensä ja Ferrignoa hieman hiljaisen epävarmana haastajana joka sitten lopulta jää kolmanneksi kun Ahnuld vie jälleen kerran voiton.

Tämä on varsin mainio dokumentti joka ei ehkä niinkään lopulta kerro itse kehonrakennuksesta paljoakaan, mutta se näyttää kuinka suuri merkitys oikeanlaisella kilpailuasenteella on. Sulavaa liikehdintää opetellaan baletin avulla, verbaalinen psyykkaus on tärkeää ja pettymyksiin tulee varautua.

Oli hauska nähdä kuinka Ahnuld oli jo tuolloin vahvasti itseensä uskova, erittäin ahkerasti vitsaileva ja välillä aika mulkeron oloinen koska ei omannut silloinkaan mitään nöyryyttä. Samalla hieman liiallisesta korostamisesta huolimatta, oli myös mukavaa nähdä Ferrignon olevan aikamoinen kiltti hissukka, sillä molempien henkilöiden kohdalla tässä dokumentissa näytetyt henkilöllisyydet ovat tulleet samanlaisina esiin monen monituiset kerrat, joten he tuntuvat oikeilta ihmisiltä eivätkä vain jonkinlaisilta tv:stä tutuilta kaukametsän tähdiltä. Tästä huolimatta Ferrignoon on helpompi samaistua, sillä vaikka Ahnuldaan ei syntynyt übermanina, niin hän on aina silti jotenkin tuntunut jonkinlaiselta yli-ihmiseltä verrattuna Ferrignoon, jossa on jotain maanläheisempää.
Erityisen hauskaa oli huomata kuinka Ahnuldin aksentti on pysynyt samana kaikki nämä vuodet, sen sijaan että se olisi ajan myötä kulunut pois.

Eräässä kohdassa dokumenttia kuvataan Ahnuldia ja Ferrignoa erillään harjoittelemassa ja ajoittain se yltää melkein Rocky nelosen Stallone/Lundgren-treeniosuuteen, joten mieleen tuleekin että liekö Pumping Ironin rakenteeseen vaikuttanut alkuperäinen Rocky joka valmistui vuotta aiemmin kuin tämä dokumentti (joka tosin kuvaa vuoden 1975 tapahtumia), taikka päinvastoin. No kuitenkin, samankaltaisuutta on havaittavissa ja vaikka alussa oli hieman vaikea ymmärtää kertooko dokumentti juuri pelkästään Ahnuldista, vaiko useammasta kehonrakentajasta, niin siinä vaiheessa kun rakenne käy selväksi tulee Pumping Ironista erinomainen kaksintaistelun kuvaus, jossa veljeydelläkin on tilaa.

Erittäin mukava dokumentti, eikä laisinkaan niin homoeroottinen taikka koominen kuin voisi luulla.
No, musiikki oli ihan anuksesta.

Tähdet: ****
Pumping Iron

Movie monday: The One in charge

Top 3 elokuvaohjaajat?
Oh, Brother!

Okei, suosikkini elokuvaohjaajista on helppo sanoa, sillä
hän on

JOHN CARPENTER
Hyökkäys Poliisiasemalle, Pako New Yorkista,  Halloween, The Thing, They Live, Prince of Darkness, siinä muutama elokuva jotka ovat tehneet erityisen suuren vaikutuksen ja ovat pääsyy siihen miksi herra Carpenter on suosikikseni päätynyt.

Seuraavat kaksi ohjaajaa ovatkin jo hieman vaikeampia valintoja, sillä mieleen tulee suuri määrä ohjaajia joiden elokuvista olen pitänyt hyvin hyvin paljon, joten pienellä varauksella mainitsen lopulliset valintani. Nämä kaksi seuraavaa ohjaajaa valitsin sillä perusteella, että katsoin kuinka monesta kyseisen ohjaajan elokuvasta olen pitänyt kuin hullu puurosta ja kuinka monesta en. Joten tälläistä kaavaa käyttäen karsin pois suuret suosikkini kuten Steven Spielberg, John Woo, David Fincher, George A. Romero, Michael Mann, Walter Hill, Tim Burton, etc. Ohjaajia joilla on monta loistoelokuvaa, mutta suhteessa myös liian monta keskinkertaista.

Siispä ne kaksi puuttuvaa.

DARREN ARONOFSKY
Niin loistavia kuin miehen muutkin ohjaustyöt ovat, niin Pi ja The Fountain ovat niitä tajunnanräjäyttäjiä.

RICHARD STANLEY
Dokumentti natsien okkultismihaaveista, Dust Devil, Mark 13 ja Fields Of The Nephilim-videot.

Ai niin.
Christopher Nolan on loistava ohjaaja, mutta jotenkin en kuitenkaan osaa laskea häntä suosikkeihini, kun taas Clint Eastwoodin voin helposti lukea suosikkilistalle, mutta jätin hänet pois siksi, että vielä tällä hetkellä näen hänet ensisijaisesti näyttelijänä ja siten minun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa kun en häntä huomioi.
David Cronenbergin pois karsiminen sattuu syvälle sydämeen, mutta sovitaanko että hän sijoittuu neljänneksi.

Ssssnake (Sssssss / Sssskobra, 1973)

Tässä on elokuva joka on kuulunut pakko nähdä-listalleni jo vuosia ja nyt kun se viimein tarttui cdon:lla silmiini, oli se saatava kokoelmiini.

Eläinkauhu on aina vedonnut minuun ja hämähäkkien lisäksi etenkin käärmeet aiheuttavat vahvoja kylmiä väreitä, johtuen kenties siitä että eläimenä jokin käärme on kuitenkin hiukan todennäköisemmin vastaan tuleva kuin hai tai dinosaurus. Käärmeet kammottavat jopa niin paljon, että eläinkirjoja lukiessani EN USKALLA KOSKETTAA KUVASSA OLEVAA KÄÄRMETTÄ ja aikoinaan en suostunut vierailemaan erään ystäväni luona siksi, että hänellä oli lemmikkinä luikertelija.
Elokuvissa pidän hyvin valitettavana sitä, että tekijät usein kuvittelevat mahdollisimman ison käärmeen olevan pelottava ja siksi meille tarjoillaan Anacondan kaltaista moskaa (niitähän on varmaan jo joku 25 osaa), vaikka toki myönnän että jos huonosti tietokoneanimoitu jättikäärme kävelisi vastaan, niin saattaisin astua tien toiselle puolen. Kuitenkin normaalikokoiset matelijat pelottavat eniten ja tähän asti nähdyistä elokuvista pahimmat käärmeväreet lienee aiheuttanut Kadonneen Aarteen Metsästäjät, mutta nyt voin ilokseni todeta että Ssssnake nousi suosikikseni käärmepelotteluista, sillä tämä oli todella creepy elokuva.

Tohtori Carl Stoner (Strother Martin) on erikoistunut käärmeiden tutkimiseen ja epäilyttävien sanojensa mukaan hänen edellinen apulaisensa oli vain lähtenyt pois ja uusi avustaja on tarpeen. Siispä opiskelijapoika David (Dirk Benedict) ottaa toimen ilolla vastaan ja tekee siinä elämänsä virheen. Stoner rupeaa antamaan Davidille pistoksia kertoen rokotteen vahvistavan vastustuskykyä mahdollisia myrkkykäärmeiden puremia vastaan ja miksipä David epäilisi arvostettua tohtoria. Samalla nuorukaisemme voikin ihastua tohtorin tyttäreen, Kristinaan (Heather Menzies-Urich.)
Pian alkaa selviämään, että Stoner käyttää Davidia koekaniininaan luodessaan evoluution uutta askelta, ihmiskäärmehybridia. Tai pikemminkin yksinkertaisesti muuttaa ihmiset käärmeiksi. Stonerin edellinen apulainen oli saman kokeilun epäonnistunut tulos ja pojan katoaminen selittyy sillä, että Stoner myi mutaatioapulaisensa kiertävän tivolin friikiksi.
Davidin kivulias muodonmuutos alkaa ja kohta lopputuloksena on Davidkobra. Stoner aikoo pistää Davidkobran taistelemaan tavallinen kobransa kanssa, mutta purema ja kuolema lopettaa Stonerin haaveet.
Entäpä Davidkobra?
Herkkä pianomusiikki vie meidät lopputeksteihin.

70-luvulla tehtiin paljon eäinkauhua ja jokaista mestarillista Tappajahaita kohtaan oli tarjolla mielinmäärin Frogsin kaltaista tahattoman ja nolostuttavan huvittavaa roskaa. Ssssnake on hieman samanlainen kuin muutkin aikansa B-sarjan eläinelokuvat, mutta muutamien typerien ihmishahmojen ja tilanteiden vastapainoksi tässä on oikeaa uhan tuntua, pitkälti kiitos oikeiden käärmeiden käytön ja niiden liioittelemattoman kuvauksen ansiosta. Tähän tulee vielä suurena plussana Strother Martinin loistavasti esittämä kiltti hullu professori, kylmäävä ihmiskoe tehokkaine tuloksineen (vrt. Cronenbergin versio Kärpäsestä) ja musiikki joka varsinkin Davidin näkemässä painajaisessa pisti ihokarvat pystyyn.

Erittäin, erittäin suositeltava elokuva käärmekammoisille, sillä tämän aikana haluaa nostaa jalat lattialta.

Tähdet: ****
Ssssnake

Beyond Re-Animator (2003)

Rotta vastaan slerba.

Siinä Beyond Re-Animatorin muistettavin osuus, joten tämän elokuvan olisi voinut suosiolla jättää tekemättä.

Nuorena poikana Howard (Jason Barry) näki siskonsa kuolevan reagentilla herätetyn kuolleen ansiosta ja kuinka tohtori Herbert West (Jefrey Combs) vietiin vankilaan.
Vuosia myöhemmin West harrastaa kokeitaan vankilassa jonne Howard saapuu työskentelemään lääkärinä. Howard halusi tietoisesti samaan paikkaan Westin kanssa, jotta voisi hengata hänen kanssaan ja nuorukainen uskoo Westin avulla voivansa tekevän hyvää.
Vankilamellakka alkaa ja paikalla on myös muutama reagentilla herätetty kuollut.
Rotta vastaan slerba.
Mutta aina on reagent. Tai nanoplasma kuten se tässä elokuvassa on välillä olevinaan. Onneksi ei sentään Midichlorian.

On sääli, että Daniel Cain-hahmoa ei ole enää mukana, sillä pidin suuresti siitä miten Bride of Re-Animatorissa hänen hahmonsa alkoi muuntumaan Westmaisen maaniseksi ja pidin etenkin siitä miten Danielin annettiin ymmärtää jäävän epätoivoonsa kiinni niin pahasti, että hän koettaa korjata virhettä uudelle virheellä jonka koettaa korjata virheellä. Eli vähän samalla tavalla kuin Stephen Kingin Uinu Uinu Lemmikissäni tehdään (asia jonka muuten ensimmäisen Re-Animatorin ohjaaja Stuart Gordon mainitsee tuon elokuvan kommenttiraidalla), joten vaikka ensimmäisessä osassa Daniel oli aika väritön, niin tähän kolmanteen osaan saakka hän olisi jo loistanut kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta sitten hahmoa ei enää ollutkaan. Toki tuo Jason Barryn esittämä Howard oli aikalailla samanlainen hahmo, mutta tuntuu pelkältä halpiskorvikkeelta ja hahmotaantumalta.

Halpiskorvike on muutoinkin ajatus joka tulee vähän väliä Beyondia katsellessa mieleen ja vaikka kaksi edellistäkään osaa ei ollut ison budjetin elokuvia, niin ne ainakin tuntuivat täydellä sydämellä tehdyiltä ja niissä mielikuvitus korvasi rahan puutteen. Kun taas tämä vaikuttaisi pelkästään ratsastavan aiempien maineella ja on sarjansa Robocop 3. Minkä vuoksi Jeffrey Combsin esittämä Herbert West tavallaan tuntuu olevan mukana vain vetääkseen vanhat fanit mukanaan, kuten Nancy Allen Robocop kolmosessa.

Surkeiden näyttelijöiden, puuduttavan kerronnan ja väkinäisen erilaisuuden tavoittelun aiheuttaman tylsyyden (jopa musiikki tuntuu olevan kyllästynyt) joukossa ainoa pisteiden kerääjä on Jeffrey Combs, siitäkin huolimatta että hän ei vaikuta olevan aivan täysillä mukana. Ainakin Combs saa parhaimmat repliikit.
No okei, olihan se reagentin käyttö huumausainetarkoituksessa hauska idea samalla tavalla kuin Street Trashin alkoholi, mutta piru vie kun nämä tämän elokuvan näyttelijät (etenkin vankeja esittävät) olivat niin suolesta, että pienet hyvätkin ideat valuivat pönttöön.

Tähdet: *
Beyond Re-Animator

Bride of Re-Animator (1990)

Kuten nimi jo paljastaa, olemme nyt Bride of Frankensteinin kengissä, joten tarina on jo osittain tuttu.

Kahdeksan kuukautta edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen tapaamme herrat Daniel Cain (Bruce Abbott) ja Herbert West (Jefrey Combs) Perussa, toimimassa vapaaehtoislääkäreinä keskellä sisällissotaa. Ymmärrettävästi tämä kuolemantehdas on otollista maaperää Westin reagentkokeiluille, mutta heti kunhan olemme esitelleet missä tämä odd couple nyt on palaammekin kotiin.
Siispä Daniel ja West työskentelevät jälleen sairaalassa, nyt lääkäreinä eivätkä vain opiskelijoina. Daniel haluaa hoitaa potilaita, West haluaa heidän kuolevan jotta voi hoitaa heitä sen jälkeen. Viime aikoina Westia on pelkkien kuolleiden herättämisen lisäksi kiinnostanut kokonaan uuden elämän luominen, joka ymmärrettävästi tarkoittaa Frankensteinismia.
Paikalle saapuu poliisi, Leslie Chapman (Claude Earl Jones) jonka vaimo on ollut yksi aiemmin herätetyistä kuolleista ja sittemmin vaimoa on pidetty pöpilässä. Chapman tuo mukanaan puistosta löydetyn tohtori Carl Hillin (David Gale) pään ja antaa sen patologi Gravesille (Mel Stewart.) Chapman haluaa saada Danielin ja Westin vastuuseen teoistaan, jos vain pystyisi todistamaan ne.
Daniel puolestaan haluaa muuttaa pois Westin luota, vaikka West rakentaakin Hapsiaisen. Mahdollisuus koota Danielin edellisessä osassa kuollut (ja herätetty... ja ilmeisesti taas kuollut) tyttöystävä Megan, saa Danielin perumaan muuttohaaveensa ja hän alkaa syöksymään kohti itsepetosta.
Toisaalla Graves tekee kokeita löytämällään reagentilla ja kokeilee sitä Hilliin, herättäen pään, joka sitten heti orjuuttaa Gravesin apulaisekseen.
Kun taas suloinen toimittaja Francesca (Fabiana Udenio) saattaa tuoda Danielin elämään kauan kaivattua tervehenkisyyttä, taikka hän voi kuolla ja toimia osana Frankenwestin hirviömorsianta. Joo, toi jälkimmäinen kuulostaa hyvältä, tehdään niin. Ikävä kyllä näin ei tapahdu, mutta hei, onneksi potilas nimeltä Gloria (Kathleen Kinmont) kuolee, joten hän saa toimia palapelimorsiamena.
Chapman pääsee liian lähelle Westia, joten on hyvä aika kuolla, herätä ja rientää Hillin luokse. Ommellaan Hillin päähän kiinni lepakonsiivet, jotta hän voi lentää. Öö, okei. Sitten kostamaan Westille.
Morsian nousee, aiheuttaa mustasukkaisuudraaman ja all Hellboy breaks loose kun Hill, joukko herätettyjä kuolleita ja mitkä lie Westin koe-eläinihmiset riehaantuvat vallan veikeisiin karkeloihin.
Mutta aina on reagent.

Aika usein jatko-osien kohdalla tulee ajatelleeksi etteivät ne yllä edellisen tasolle ja vaikka muistan monen aikoinaan pitäneen tästä Re-Animatorin jatkosta, niin heidän myös samaan hengenvetoon todenneen ettei Bride ole lähellekään yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa. Ja kyllä, ei tämä minunkaan mielestäni ole aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa, mutta syynä siihen on vain se, että se ei yllättänyt samalla tavalla kuin edellinen teki. Sillä muutoin jatko-osana tämä on aivan täyttä hubaa ja jos olisin nähnyt tämän aikoinaan ennen ensimmäistä osaa, niin tulloin päätyisin pisteytyksessä aivan samoihin täysiin tähtimääriin, että kyllä tämä minun mielestäni on aivan himskatin hyvä jatko-osaksi.

Edelleen elokuva on rujo, synkkä ja riemastuttavan hullu, ja etenkin näistä jälkimmäinen saa aiempaa elokuvaa enemmän liikkumavaraa. Siispä jos piti Re-Animatorin irtopäätä ja hyökkääviä suolia hassuina, niin kyllähän se siivekkään pään lentäminen ja muut fuusio-otukset olivat askeleita syvemmälle vinksahtaneisuuden syövereihin, ja sillä tiellä pysytään loppuun saakka. Etenkin se sormista ja silmästä koottu otus on stop motionin hauskimpia luomuksia.
Mutta sekopäisyyden sijaan varsinaisesti kiinnostavan elokuvan Bridesta tekee juuri tämä Frankenstein-tarinan hyödyntäminen "uuden" kauhuaallon keinoin ja elokuvan morsian onkin hyvin toteutettu Francis Baconmainen taideteos.
Ja suurena plussana Bridelle on se, että siinä missä Combs ja Gale ovat edellisen elokuvan tavoin erinomaisia rooleissaan (vaikka Gale jääkin valitettavan syrjään), niin nyt tällä kertaa Abbottin ei tarvitse jäädä liiaksi sivuun sellaisena elokuvan värittömänä taviksena, vaan hänen hahmonsa pääsee muuttumaan kiitos riutuvan rakkauden ja epätoivon. Vaikka Abbott ei edelleenkään esitä Combsin ja Galen tavoin ikiliikkuvaa mielipuolista hahmoa, niin nyt hän on huomattavasti tasavertaisempi huomionkerääjä ja pipipää.

Ainoa asia jonka oikeasti olisin toivonut päätyvän leikkaushuoneen lattialle, taikka toisena ratkaisuna sitä olisi voitu ainakin kuvata paljon enemmän, oli se intro jossa Cain ja West olivat lääkäreinä siellä sisällissodassa. Nyt meille käytännössä vain näytetään että he ovat siellä ja samantien West sanoo "let's go home" ja koko sisällissotajakso unohdetaan. Tälläisenä se jää vain hämmentävän turhaksi osuudeksi, kun pelkkä kahdeksan kuukautta myöhemmin-tekstipalkki olisi riittänyt.

Ihan sivuhuomiona todettakoon, että tämän elokuvan ohjannut Brian Yuzna suolsi ulos vuotta aiemmin elokuvan nimeltä Society, joka on samaan tapaan hyvin sekopäinen elokuva, joskin Society on alapääkoomisempi, mutta Re-Animatoreista pitäneet saattaisivat nauttia myös siitäkin.

Tähdet: ****
Bride of Re-Animator

Re-Animator (1985)

Heti alkuun todettakoon, että tässä on elokuva joka kuuluu jokaisen kauhuharrastajan ns. pakollisiin katselukokemuksiin sinne Manaajan, Night of the Living Deadin, Alienin, sun muiden joukkoon.

Daniel Cain (Bruce Abbott) on kiltti lääketieteen opiskelija jolla on asiat ihan hyvin, kunnes hän sitten saa luokkatoverikseen ja kämppäkaverikseen ylimielisen Herbert Westin (Jeffrey Combs.) Pian Westiin tutustumisen jälkeen alkavat asiat mennä hieman kaaottisiksi, joista pienin huoli on kahteen kertaan kuollut kissa. Herbert West kun pitää hallussaan reagent nimistä neonhohtoista ainetta jolla hän aikoo voittaa kuoleman, sillä sen avulla voidaan herättää kuolleet. West houkuttelee, tai pikemminkin pakottaa Danielin avustajakseen, joka johtaa samantien koulun rehtorin ja samalla Danielin tyttöystävän Meganin (Barbara Crampton) isän Halseyn (Robert Sampson) kuolemaan ja uudelleenherätykseen. Ai niin, kaikki kuolleista herätetyt muuttuvat hysteerisiksi raivohulluiksi, mutta eivät ole Tuurin asiakkaita. Siispä suljetaan Halsey mielisairaalaan.
Halseyn kollega, Carl Hill (David Gale) on aivokuolleisuuteen erikoistunut tohtori jota West syyttää taantumukselliseksi kopioijaksi ja Hill on hieman iloinen siitä tapahtui Halseylle, sillä hän himoitsee Meganin nuorta vartaloa. Ja vaikka Halseyn kohtalo on muille mysteeri, niin Hill ymmärtää heti Westin olevan kaiken takana ja hän aikoo kiristää Westia luovuttamaan reagent-löydöksensä itselleen. Siispä lapioidaan Hillin pää irti ja herätetään se henkiin. Onneksi irtopäähill pystyy kontrolloimaan torsoaan, joten hän nappaa oman päänsä, varastaa Westin tutkimustulokset ja pakenee suunnittelemaan kostoa. Seuraavaksi kaapataan Megan, riisutaan, sidotaan ja annetaan irtopään nuoleskella. Hei, kukapa ei tuossa tilanteessa tekisi samoin?
Daniel lähtee pelastamaan Megania ja West hakemaan tutkimustuloksiaan, mutta Hill onkin herättänyt kaikki ruumishuoneen asukit avustajikseen. Suolet hyökkäävät, visva lentää, yliannostus reagentia ja kaikki tuntuu sortuvan kuin Baabelin torni.
Megan kuolee, Daniel suree, mutta aina on reagent.

Re-Animator on rujo, synkkä ja riemastuttavan hullu elokuva jota katsoessa ei voi olla rakastamatta aivan loistosuorituksiin yltäviä Combsia ja Galea.
Jeffrey Combs on aivan uskomaton kiiluvasilmäisenä, nykivän ylimielisenä Herbert Westina ja on siinä jopa niin vakuuttava, että se on pitkälti leimannut hänen uraansa sittemmin, mutta onneksi sentään hyvällä tavalla.
David Gale on vähintään yhtä vakuuttava myöskin ylimielisenä, mutta Combmaisen äkkiväärän sijaan Peter Cushingin Frankenstein-roolin kaltaisena laskelmoivana manipulaattorina, joka irtopäänäkin on pelottavampi kuin sata jänistä.
Eivät nuo Abbott ja Cramptonkaan yhtään hullumpia ole, mutta ymmärrettävästi heidän hyvishahmonsa jäävät näiden kahden mielipuolen varjoon, etenkin kun kaikki kuolleista herätetyt ja Richard Bandin vinksahtanut musiikki korostavat sitä sekopäisyyttä.

Elokuvan musiikki onkin erinomaista ja Bernard Herrmannin Psycho-scoren mukailu istuu elokuvaan kuin Hillin pää ruumiiseensa.
Vaikka Psychon musiikki onkin se Herrmannin sävellystyö joka ensimmäisenä tulee Re-Animatorista mieleen, niin toisen Herrmannin Hitchcock-elokuvan musiikki, Mutta Kuka Murhasin Harryn? tyyli pitää musiikki hyvin leikkisänä kuvastaa paremmin Re-Animatorin tapaa käyttää musiikkiaan.

Re-Animator on erittäin suositeltava elokuva ja mielestäni kauhuelokuvan eliittiä, mutta on täysin ymmärrettävää jos sen hysteerinen käytös ei miellytä kaikkia genren ystäviä, sillä tämä on kuin Pandoran lipas ja Liiton arkki, että niiden avaaminen ei kenties ole kaikkein viisain teko, mutta hitto kun sitä on utelias.

Tähdet: *****
Re-Animator

Richard Band: Main theme / Re-Animator

Rise: Blood Hunter (2007)

Aluksi näemme kuinka Lucy Liu palkkaa naisen seksileikkeihin, mutta aikookin sitten luovuttaa tämän neitokaisen jollekin Jammulle jonka sitten itse tappaa. Siitä hypätään ajassa tovi taaksepäin ja selviää, että Liu oli toimittaja nimeltä Sadie joka päätyi joidenkin undergroundgoottibileiden jäljille, jotka sitten osoittautuvatkin vampyyrien ihmissyöntikarkeloiksi, mutta sinnehän Sadie ei mene. Kuitenkin noissa bakkanaaleissa hytkynyt pässiltä näyttävä Rourke (Holt McCallany) kaappaa Sadie ja vie tämän pureksittavaksi.
Sadie herää ruumishuoneelta vampyyrina ja päättää pistää kostoksi vampyyreja hengiltä. Mutta ennen sitä tukehdutetaan joku koditon ja juodaan verta.
Joku toinen pässin näköinen tyyppi, sellainen trendikkäämpi hipsteri on se pääpahis jota Sadie jahtaa. Tiedän kyllä nimen, mutta en kerro koska edes minä en haluaisi tietää sitä.
Sitten Michael Chiklis hakkaa jonkun tyypin, mutta minulla on aivan liian kiire jutella puhelimessa kellosepän kanssa.

Alunperin huomasin Lucy Liun elokuvassa City of Industry (1997) ja siinä hänen pienestä roolistaan jäi parhaiten mieleen paljas pinta. Mutta vasta oikeastaan Cypher (2002) oli elokuva jonka ansiosta aloin jotenkin pitämään neidistä ja oikeastaan sen ansiosta tämäkin elokuva tuli aikoinaan otettua vastaan, vaikka se vasta nyt useamman vuoden jälkeen päätyi oikein katselulaitteeseen saakka.

Oliko odotuksen väärti?
Ja v*tut oli. Ihan helv*tin p*ska elokuva.

Väkinäisen oloista näyttelemistä, yltiöteatraalista kuvausta, kolmen pennin ääniraita ja valaistuksesta vastaa herra olen sokea.
Ja vaikka Liu hilluu vähän väliä puolialastomana, niin ei siitä osaa nauttia, kun neiti on joko hakatun näköinen, taikka veren tahrima. Eli vähän niin kuin Christina Ricci Black Snake Moanissa. Lihaa on, mutta nuijittuna.

Levy lensi roskiin.

Tähdet: ~
Rise: Blood Hunter

Dark Blue (2002)

Taustalla kytee Rodney Kingin pahoinpitelystä nouseva myrsky, kun rikollisia vastuuseen vaikka lakia rikkomalla toimiva poliisi Eldon Perry (Kurt Russell) joutuu nöösiparinsa Bobbyn (Scott Speedman) kanssa tutkimaan erittäin raakaa ryöstömurhatapausta. Samaan aikaan eräs Perryn esimiehistä, Arthur Holland (Ving Rhames) pyrkii etenemään urallaan ja ponnahduslautana voisi toimia Perryn käräyttäminen hänen monista askelmistaan lain reunamailla. Niin ja Holland on se elokuvan jonkinlainen moraalikyttä.
Koska Perry ja Bobby ovat tietääkseen etsimässä kahta mustaihoista epäiltyä, niin sitä kautta yhdistetään tarinaa tuohon Rodney King-tapaukseen. Mutta vaikka syntyvästä mellakasta saadaan elokuvan loppuun vaikuttava taustalavaste, niin rasismiaihe on lopulta kuitenkin sivuseikka koska pääasiaksi nousee Perryn cowboyhenkisyys ja hänen kujanjuoksunsa, jonka aikana hän alkaa kyseenalaistamaan ovatko hänen oppinsa vaiko uusi sukupolvi väärässä. Lisää päänvaivaa tuo tieto, että Perryn oma oppi-isä, korruptoitunut Jack Van Meter (Brendan Gleeson) on valmis oman etunsa vuoksi vaikka tappamaan kaikki esikoislapset, Perry heidän mukanaan. 
"I was raised up to be a gunfighter by a family of gunfighters."

Vanhempi kyttä, nuorempi kyttä.
Jos vanhempi kyttä on reilu heppu, niin hän on Robert Duvall ja tämä on Colors.
Jos vanhempi kyttä on epärehellinen, niin hän on Denzel Washington ja tämä on Training Day. Ja miljoonat muut edelsivät heitä.
Joten Dark Blue ei todellakaan keksinyt pyörää uudestaan, mutta se tekee hyvin sen mitä tarvitseekin.
Itse asiassa lähin vertailukohde tälle elokuvalle lienee samana vuonna valmistunut Narc, jossa on hyvin samankaltainen lain hyvin harmaalla puolella liikkuva poliisi ja molemmissa juuri tämä epärehellisen rehellinen isähahmo on esittäjiensä voimannäyttö. Samoin kuin Ray Liotta Narcissa, myös Kurt Russell Dark Bluessa vetää niin väkevän roolisuorituksen, että sen kohdalla on helppo puhua uran parhaasta. Tosin Narcin kokonaisvaltainen likaisuus ja kyynisyys nostaa sen vaikuttavammaksi elokuvaksi kuin Dark Bluen, joten samanaikainen ilmestyminen kääntyi edellisen voitoksi.

Kurt Russell on siis aivan loistava ja mukana on muitakin kelpo työtä tekeviä näyttelijöitä, joihin en oikein pysty laskemaan Scott Speedmania, joka toki näyttää hieman nuorelta Russellilta, mutta persoonallisuus jää kukkatapetiksi. Hyvä on, Speedmanin rooli on toimia vain eräänlaisena kohteena jolle Russell voi puhua, eikä hän täten pääsekään oikein tilanteeseen jossa voisi repäistä, mutta elokuvasta toiseen hän on yhtä laimea maitopoika.

Ilman Russellin roolisuoritusta, Dark Blue olisi edelleen hyvä, mutta vain hyvä poliisielokuva, nyt sen voi nostaa korkeammalle.

Tähdet: ****
Dark Blue

Cleaner (2007)

Tom Cutler (Samuel L. Jackson) pitää pientä siivousyritystä joka on erikoistunut etenkin rikospaikkojen putsaamiseen ja jälleen on tarjolla tuttua puuhaa pestä ja puunata murhan verijäljet. Seuraavana päivänä ilmenee, että talon omistaja Ann Norcut (Eva Mendes) ei ole laisinkaan tietoinen kotonaan tapahtuneen mitään rikollista, mutta aviomies on kyllä kateissa ja selvää on että tietämättä sitä Tom siivosi murhan jäljet ennen kuin se tuli julki. Sopivasti Annin edesmennyt, tai siis virallisesti vasta kadonnut aviomies toimi todistajana korruptoituneita poliiseja vastaan ja koska Tom edellissä ammatissaan oli ollut juuri poliisi, eikä kaikkein puhtoisin sellainen, tietää hän olevansa nyt kurkkuliemessä. Pysyäkö hiljaa ja kamppailla omatunnon kanssa, vaiko paljastaa tietonsa ja tunnustaa samalla olleensa rötöspoliisi.
Tomin entinen pari Eddie (Ed Harris) on rikkonaisista väleistä huolimatta valmis auttamaan miestä mäessä, mutta samalla painostaa miestä noudattamaan edellistä vaihtoehtoa olla hiljaa. Kohta ilmenee, että sopivasti kuvioihin ilmestynyt Eddie oli ollut suhteessa Annin kanssa ja yhtä kuollutta ihmistä myöhemmin voidaan Tomin menneisyys haudata.

Get this. Tuollainen juonikuvio ja Renny Harlin, mutta ei juuri laisinkaan toimintaa. Wha-wha-what!?

Tämä oli kieltämättä yllättävä elokuva. Ei mikään maata järisyttävä, mutta ottaen huomioon sen, että Harlin on kuitenkin aina ollut suht' heikko kuljettamaan draamapainotteisia kohtauksia ja tekemään toimintaa täydellä teholla. Eikä siinä mitään, sillä toimintaohjaajana Harlin on varsin mainio. Kuitenkin tätä ajatellen, on hyvin yllättävää ettei Harlin sorru Cleanerin kohdalla räiskintään ja takaa-ajoihin, vaan pitää elokuvan hyvinkin hillittynä jännityselokuva jossa painotetaan juuri sellaista aika loppuu, verkko kiristyy-jännitystä.

Käänteet ovat tuttuja, hahmot perinteisiä ja lopetus ennalta-arvattava, mutta väliäkö tuolla, sillä kyllä Cleaner asiansa ajaa sopivan tehokkaana perinteisenä poliisijännärinä.
Tarina on kuitenkin tuttuudestaan huolimatta varsin toimiva ja näyttelijät hyviä.
Ja suurena plussana elokuvalle on musiikin käyttö, joka ei yleensä Harlinin leffoissa pistä korvaan sen suuremmin. Harlinin leffoissa tuntuu olevan aina aika turvallisesti valittuja musiikkikappaleita ja ihan kivaa, mutta kovin keskitasoista sävellystä. Nytkään elokuvan musiikki ei varsinaisesti innosta levyostoksille, mutta tunnelman korostuksessa Richard Gibbsin musiikkia käytetään ahkerasti ja siinä on mukana varsin veikeitä Bernard Herrmannmaisia pätkiä.

Yksi asia käy kyllä aika ärsyttäväksi elokuvan edetessä ja se on liiankin usein käytetyt muka nokkelat leikkaukset joissa esimerkiksi avain työnnetään lähikuvassa lukkoon, käsi tarttuu lähikuvassa kahvaan ja sitten näemmekin että se olikin laukun kahva ei oven. Voi jukra ja jukupliut. Tälläisiä kohtauksensiirtoja tehdään aika paljon ja liian suuren lukumääränsä vuoksi niiden jonkinlainen nokkeluus karisee nopeasti pois.

Niin ja kun Harlinin leffoissa ovat mukana aina ne pakolliset Suomiviittaukset, on tässä Peter Franzenin pienen roolin lisäksi myös ainakin toinen bongaus tarjolla. Vaikka mietin, että miksi juuri Helsinki, eikä esimerkiksi Ylivieska?

Tähdet: ***
Cleaner