Näyttelijä Matt (Nick Nolte) kiukuttelee kun Emmy-palkinto meneekin Powers Boothelle ja sitten kositaan tyttöystävä Bethia (Tracey Ullman.)
Matt iloitsee mahdollisuudesta saada päärooli Hämähäkkinaisen Suudelmasta, sillä kuka hitto tuo tuntematon Raul Julia nyt kuvittelee olevansa. Ei tärppää
Pian avioliitto Bethin kanssa on ohitse ja rooleista taisteleva Matt joutuu vastentahtoisesti opiskelemaan aikuisuutta joutuessaan ottamaan kuusivuotiaan tyttärensä Jeannien (Whittni Wright) huomaansa. Seuraa käytetty tarina siitä kuinka Matt joutuu pistämään vuoristoratamaisen uransa sivuun ja työskentelemään autokuskina voidakseen pitää huolta lapsestaan ja sitten yritysten ja erehdysten kautta hän oppii olemaan isä ja rakkautta on joka puolella niin paljon, että seinät vuotavat kuin Amityvillessa.
Niin ja näyttelijänäkin tulee menestystä. Ka-ching!
Tämä oli kiva yllätys, vaikka ei millään muotoa mikään elokuvamaailman merkkiteos. Lapsen kasvatusta opetteleva ikuinen lapsi on niin tuttu tarina, että jopa The Rock on tehnyt siitä elokuvan, mutta koska kyseessä on James L. Brooksin elokuva, niin tarjolla on hyvin nokkelaa dialogia, osuvia roolituksia ja hyvää näyttelemistä, ja sitä Ihan Mitä Vaan tarjoileekin. Joten vaikka tarina on kulunut, niin Brooksin kieli tekee siitä hyvinkin nautittavan. Toisaalta elokuva alkaa liiankin tehokkaasti jotta jaksaisi pitää vauhtia yllä ja pian se rupesikin hidastelemaan.
Ainoa todella häiritsevä tekijä elokuvassa on kuitenkin vain se lapsinäyttelijä Whittni Wright, sillä se kiukkupersevinkuna rupesi väsyttämään ja nopeasti.
Pidin etenkin niistä todellisiin elokuviin ja näyttelijöihin tehdyistä viittauksista, joista etenkin kohtaus jossa Nolten hahmo on varma että saa Raul Julialle lopulta menneen roolin Hämähäkkinaisen Suudelmasta, koska Juliahan sai kovasti kehuja suorituksestaan ja tämä vaihtoehtomahdollisuus toi mieleeni kaiken Indiana Jonesista Marty McFlyhin ja siitä mitä olisi voinut olla.
Nautin myös suuresti siitä, että kuinka Albert Brooksin esittämä tuottaja muutti Woody Harrelsonin tähdittämän draamaelokuvan komediaksi, koska yleisö oli nauranut sen ennakkotrailerille. Ja tämä on hyvin ironista ajatellen itse todellista elokuvaa, sillä Ihan Mitä Vaan oli alunperin tehty musikaalina, mutta yleisön reaktion vuoksi elokuvasta leikattiin laulut pois. Hah!. No, ei se nyt pahemmin elokuvaa näköjään haitannut, sillä vaikea tätä on nähdä musikaalina ja tuntuukin siltä, että ne laulut olisivat vaikuttaneet päälleliimatuilta.
Ihan Mitä Vaan toimisi hyvänä vastakappaleena The Playerille, sillä molemmissa on ihan älytön määrä tuttuja näyttelijöitä, paljon todellisuuteen viittaavia elokuvaviittauksia ja ajoittain sarjatulella käyviä keskusteluja. Erona vain lajityyppi ja punainen lanka.
Ja tottakai Albert Brooksin elokuva, Muusa on mainio rinnakkaisteos tälle elokuvalle.
"I couldn't help overhearing because I was intentionally eavesdropping."
Tähdet: ***
Ihan Mitä Vaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti