Koska en dokaa, enkä vedä roinaa, niin en pysty purkamaan fiiliksiäni sillä tavoin. Olen pahoillani, Pepsi Maxilla ei saa aikaan Lost Weekendia.
Siispä teen sitä mitä lähes parhaiten taidan, eli istun sohvalla ja katson elokuvaa jossa siirrän ajatukseni muihin sfääreihin.
Valintani on yksi kaikkien aikojen rakkauselokuvia, eli ensimmäinen Terminator.
Olemme vuodessa 1984 ja tulevaisuudesta saapuu seuraamme kaksi aikamatkustajaa. Toinen tappamaan ja toinen suojelemaan.
Katsokaas kun sattuu käymään niin, että ihmiset menevät ja kehittävät puolustusverkon nimeltä Skynet, joka tulee itsetietoiseksi ja pyrkii suojelemaan itseään kaikin keinoin. Tämä johtaa siihen että kohtapuoliin ihmiset tappelevat koneita vastaan, mutta vuonna 2029 koneet alkavat olla häviöllä. Niinpä estääkseen tulevan tappionsa, koneet lähettävät menneisyyteen T-101:n (Arnold Schwarzenegger) joka on siis robootti, päällä lihaksia. T-101:n, eli siis Terminatorin tehtävänä on käydä tappamassa vastarintaliikkeen johtajan John Connorin äiti, Sarah Connor ja tehdä hyvin ennenaikainen abortti. John Connor ei oikein fanita tätä ajatusta ja lähettää menneisyyteen Kyle Reesen (Michael Biehn) estämään Terminatorin aikeet.
Molemmat saapuvat siis sen hetken nykyaikaan, vuoteen 1984 ja alkaa taistelu aikaa vastaan siitä kumpi löytää Sarahin ensimmäisenä. Kyle Reese tietää Sarahin ulkonäöltä, koska oli saanut John Connorilta tämän valokuvan. Terminator puolestaan tietää vain nimen. Niinpä Terminator toimii mahdollisimman loogisesti ja rupeaa käymään kaikkia Sarah Connoreita lävitse, sillä yhden ruumiin täytyy olla se oikea.
Kun samannimisiä Connoreita rupeaa kuolemaan, niin poliisi rupeaa epäilemään kyseessä olevan jonkinmoisen sarjamurhaajan ja asia ei jää huomaamatta tältä oikealta Sarahiltakaan. Ja siitä pääsemmekin Sarah Connoriin (Linda Hamilton).
Sarah Connor on ihan perusneitokainen. On kämppistä, on huonosti palkattu työ ja kohtalona pulpauttaa maailmaan vastarintaliikkeen johtaja joka pelastaa maailman tuholta ja turmiolta. Siis aiemman tuhon ja turmion jälkeen.
Sekä Terminator että Kyle Reese löytävät Sarahin ja Kyle toteaa ultracoolisti ”come with me, if you want to live” ja Sarahan tottelee. Terminator jahtaa pariskuntaamme ja kohta paukkuu.
Poliisi puuttu peliin ja he ottavat sekä Sarahin, että Reesen huostaansa. Eihän Sarah nyt oikein uskonut Reesen puheita siitä että hän on tulevaisuudesta ja tuli suojelemaan neitoa ilkeältä koneelta. Poliisikaan ei ole oikein vakuuttunut Reesen höpinöistä, vaikka Reese puhkuukin kaikella vakuuttavuudellaan seuraavan kuolemattoman puheensa:
”You still don't get it, do you? He'll find her! That's what he does! It's *all* he does! You can't stop him! He'll wait for you! He'll reach down her throat and tear her fuckin' heart out!”
Ihan julmetun hieno repliikki ja esitetään sellaisella uskottavuudella, että sen haluaa uskoa.
Terminator iskee poliisiasemalle ja pistää paikan niin matalaksi, että paraskaan limbomestari ei siihen pysty. Reese keikkaa Sarahin mukaansa ja nyt Sarah uskoo viimein, että Terminator on todellinen, eikä vain jokin crackpää höyryilemässä.
Reese ja Sarah kiintyvät toisiinsa ja viettävät yhden yhteisen yön, kunnes on taas aika paeta robotiikan kiusankappaletta.
Sitä sitten ajaudutaan tehtaalle, jossa Reese heittää veivinsä ja Sarah saa tuhottua Terminatorin.
Lopussa Sarah ajaa horisonttiin ja myrsky lähestyy.
Terminator: Tuhoaja on mielestäni yksi parhaiten kirjoitettuja ja toteutettuja toimintaelokuvia ikinä. Jos ei halua ajatella elokuvaa katsoessa, niin sen pystyy kyllä katsomaan pelkkänä toimintana, mutta vakuutan että silloin menettää todella paljon. Kyse ei ole vain siitä että pahis jahtaa ja hyvis suojelee, vaan paljon enemmän on tarjolla ja hahmot ovat monisyisemmin kirjoitettuja kuin luulisi. Okei, perusidea on siis se että tulevaisuudessa syttyy sota koneiden ja ihmisten välillä, mutta miksi?
Ihmiset luovat sähköisen puolustusverkon joka pystyy vastaamaan mihin tahansa uhkaan ja tässä tapauksessa tämä puolustusverkko näkee itseään uhattavan ja sytyttää sodan. Se siis tavallaan toimii itsepuolustukseksi, mutta toimii etenkin nykyisen sotapolitiikan hyödyntämällä ennakoivalla iskulla.
Tuleva sota saa Mannerheiminsa John Connorista joka siis valitsee ja lähettää Kyle Reesen menneisyyteen suojemaan äitiään. Se mitä Reese ei tiedä, on se että hän on John Connorin isä ja siitos on tapahtunut sen yhden yhteisen yön aikana jonka hän jakaa Sarah Connorin kanssa. Siispä John Connor toimii samalla itsekkäästi, että suurempaa hyvää puolustaen. Kyle Reese puolestaan on kaukorakastunut Sarah Connoriin ja vaikka hän kanssasotilaidensa silmissä on sankari, niin Reeselle itselleen suurin motiivi kulkea menneeseen ei ole tulevaisuuden pelastaminen, vaan rakkaus Sarah Connoriin. Tuo seikan ymmärtäminen johtaa siihen, että katsojan tulisi huomata ettei kyseessä ole oikeastaan toimintaelokuva kaikesta toiminnastaan huolimatta, vaan rakkauselokuva. Kuten Reese itsekin elokuvassa toteaa, niin hän kulki ajan halki vain tavatakseen Sarahin. Miettikääpä nyt kuinka monta samankaltaista teemaa hyödyntävää elokuvaa on olemassa. On Ghostia jossa Patrick Swayze ei anna kuoleman estää rakkauttaan, on sitä sun tätä vastaavaa elokuvaa jossa korostetaan kuinka aika, paikka, tai mikään muukaan ei voi estää todellista rakkautta. Se että Terminatorissa on mukana aseiden pauketta, Ah-nuld ja takakannessa maininta toimintaelokuvasta, ei kuitenkaan saisi johtaa harhaan siitä seikasta, että siellä on muutakin.
Niin ja oli hieno huomio tarinan kannalta, että Sarah elokuvan lopussa tekemälleen nauhoitukselle kertoo että syntymättömän lapsensa tulee lähettää isänsä menneisyyteen.
Olen suuri aikamatkustustarinoiden ystävä ja lähes poikkeuksetta suutun niille tarinoille. Koska niin mielenkiintoisia tarinoita kuin aikamatkustustuksesta voidaankin tehdä, niin lähes poikkeuksetta niitä ei osata hyödyntää oikein. Niistä tehdään joko aivan liian monimutkaisia ja täten ne aina jäävät epäloogisiksi reikäjuustoiksi. Tai sitten niitä ei oikein hyödynnetä juuri laisinkaan muuten kuin tekemällä jotain liskokuningasvaltakuntia.
Terminatorin (ei siis puututa jatko-osiin) aikamatkustusidea on erinomainen. Siinä otetaan esiin vain välttämätön ja sekin kerrotaan pitkälti elokuvan hahmojen, tai siis Reesen kautta. Periaatteessa Terminatorissa esiintyvä aikamatkustus on seuraavanlainen:
-Ajassa voi matkustaa vain taaksepäin.
-Vain elollinen materiaali voi kulkea ajassa.
Jo tästä syystä Terminator ei voi tulla metallirunkomuodossaan, vaan sen täytyy esiintyä siinä elävässä lihaskudoksessaan, joka näemmä hämää aikamatkustusvempeleen skannereita. Samalla estetään tarinan kannalta se, että menneisyyteen tulisi mukana kaikenmaailman valomiekkoja ja atomipyssyjä. Kuten myös saadaan vertauskuva syntymiseen. Hehän ilmaantuvat pallosta (joka viittaa raskauteen) alastomina ja kipua kokevina ja tekevät sen ennen syntymäänsä/luomistaan. No, se että tunteeko Terminator synnytyskipuja on hänen oma asiansa.
-Ja jos jokin jäi mietityttämään, niin asia kuittaantuu sillä mitä Reese totesi poliiseille miksi hän ei voinut tuoda kehittyneempää teknologiaa mukanaan: ”I didn't build the fucking thing.”
Tärkeintä Terminatorin aikamatkustusteemassa on se, että se pidetään mahdollisimman askeettisena ja siksi sitä ei jää pohtimaan liian vakavasti. Mutta sen avulla saatiin luotua hyvä tarina Sarahin, Johnin ja Reesen välisistä suhteista, ilman että heistä kukaan oikeastaan tietää paljoakaan omista tarinoistaan.
Elokuvan tarinankerronta toteutetaan nerokkaasti. Terminator: Tuhoaja kertoo kaiken tarvittavan tiedon vauhdissa. Se ei oikein pysähdy missään vaiheessa ja seesteisimmissäkin kohdissa katsoja tietää sen olevan vain hengähdystauko, sillä vaikka Sarah ja Reese ovat paikoillaan, niin Terminator on vääjäämättä lähestymässä. Tällä tavoin saamme paljon informaatiota, mutta ilman että sen vuoksi tarvitsisi erikseen jäädä noteeraamaan katsojaa pysähtymällä ja osoittamalla juonen kulku suoraan meille.
Brad Fiedelin sykkivä, sydämenlyöntejä ja hengästymistä loisteliaasti kuvastava koliseva musiikki vain korostaa elokuvan energiaa.
Erityisen hyvin Fiedelin musiikki korostuu elokuvan rakastelukohtauksessa. Kun me kerran tiedämme Sarahin ja Reesen lyhyen suhteen olevan lopulta mahdoton, niin rakastelukohtauksessakin käytetään tuttua toiminnallista Terminatorin musiikillista teemaa, mutta se soitetaan hitaasti ja niin kovin sydäntäsärkevästi, että minulla ainakin nousee joka kerta pala kurkkuun.
Vaikka Schwarzenegger ei ollut ensimmäinen vaihtoehto elokuvan koneelliseksi ilkimykseksi, niin hän on se ainoa oikea Terminator. Onkin sääli että tulevissa elokuvissa Terminator-hahmo nyhveröitettiin Teletappitasolle, koska tässä elokuvassa Schwarzeneggerin vähäeleinen ja vähäpuheinen robootti on erinomaisesti onnistunut. Schwarzeneggeria katsoessa on helppo uskoa tähän:
”It can't be bargained with. It can't be reasoned with. It doesn't feel pity, or remorse, or fear. And it absolutely will not stop, ever, until you are dead.”
Myöskin Linda Hamilton ja Michael Biehn on nappivalintoja. Molemmat ovat tarpeeksi tavallisen oloisia, että on helppo uskoa heidän olevan hauraita ihmisolentoja joilla olisi vain teoreettinen mahdollisuus selviytyä epäinhimillisen koneen kynsistä. Vastaavasti molemmat osaavat tuoda esille itsestään löytyvän sankarillisen puolensa. Biehnin hahmolla sankariosuus tulee nopeammin pinnalle, koska tiedämme hänen olevan se tulevaisuudesta lähetetty pelastaja, mutta Reese-hahmon kohdalla tärkeämpää onkin tuoda toimintamiehen sijaan esille hänen herkkyytensä. Kun taas Sarah-hahmon kohdalla toteutetaan sitä sankariksi kasvamisen metodia, jolloin hän aloittaa sylikissana, mutta on lopussa verenhimoinen vesikauhuinen kissimirri.
Terminator: Tuhoaja on edelleen toimintaelokuvien parhaimmistoa ja on uskomatonta huomata miten halpabudjetilla vuonna '84 tehdyn elokuvan efektit ovat edelleen uskottavamman näköisiä kuin suurimmassa osassa nykypäivän elokuvia.
Loistavaa loistavaa, hyvin kirjoitettua ja toteutettua rakkaustoimintaa.
Ja en kiusallanikaan kirjoita tänne sitä tunnetuinta repliikkiä.
Tähdet: *****
Terminator: Tuhoaja
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti