Olen maininnut näistä aiemminkin, mutta kerrattakoon se kuinka Michael Bayn nimellä 2000 -luvun alussa esille tullut Platinum Dunes-tuotantoyhtiö erikoistui tunnettujen kauhuelokuvien uusintaversiointeihin ja tässä sarjassa ilmaantuivatkin The Texas Chainsaw Massacre (2003), The Amityville Horror (2005), The Hitcher (2007), Friday the 13th (2009) sekä kaikkien suosikki, A Nightmare on Elm Street (2010). Platinum Dunes tuottaa edelleenkin elokuvia ja uusintaversioitakin, mutta ovat kenties sittemmin onnistuneet erkaantumaan maineestaan rahastaa pelkillä uusintaversioilla, jotka toki tuottavat aika sikana fyffeä, mutta joista ei järjestään ole pidetty lähellekään niin paljoa kuin alkuperäisistä.
2000-luvun alkupuolella aloitti myös toinenkin kauhuelokuvien uusintaversioihin keskittynyt yhtiö, nimittäin Creature Features, joka toimi varsin lyhyen aikaa ja tuotti huomattavasti pienemmän profiilin elokuvia. Lou Arkoffilla markkinoitu Creature Features kun uusintaversioi hänen isänsä Samuel Z:n aikoinaan tehtailemia B-pökäleitä kuten Earth vs the Spider, I Was a Teenage Caveman ja muun muassa How to Make a Monster. Ne olivat juustoisia halpiskauhisteluita eli tuotantoarvoiltaan varsin linjassa alkuperäisten kanssa, mutta esimerkiksi Platinum Dunesin remakeihin verrattuna näissä oli hieman enemmän yritystä olla erilainen kuin uskoisikaan. Joskin Ö-tason toteutukset saattoivat siltä osin peittää huomion ja mieleen jäi pelkkö kökköys jolla ei nyt aina edetä Asylumin taikka Samuel Z. Arkoffin historian kaltaiseen menestykseen. Tosin kuinka moni päättää antaa Larry Clarkin tehdä uusintaversio jostain Teenage Cavemanista ja lopputulos on Kids 2? Se oli aika hyvä tai ainakin rohkea veto.
Jotenka meillä oli ison budjetin ja isojen nimien Platinum Dunes tekemässä tunnetuista kauhuelokuvista uusintaversioita ja toisaalta oli halpaleffoja Julie Strainin kanssa tekevä Creature Features jonka pohjamateriaalina olivat elokuvat joita saattaa löytää jostain 50 leffan public domain-boksista. Mutta sitten oli vielä kolmas tuotantoyhtiö jolla oli samanlainen ajatus mielessään: Dark Castle aloitti 1999 ja tuon firman nimivoimana olivat Joel Silver sekä Robert Zemeckis, ja saattavat olla vieläkin koska kyllähän firma taitaa olla edelleen pystyssä, mutta tähän aiheeseen liittyen ei enää Platinum Dunesin tavoin täysin samalla agendalla kuin aloittaessaan. Dark Castle kun keskittyi alussa myöskin vain kauhuleffojen uusintaversioihin ja nämä olivat esimerkiksi William Castlen tuotantoja (jolta nimikin firmalle otettiin) jolloin ei oltu aivan yhtä jokakodin tunnettuja kuten Freddyt taikka Jasonit, mutta ei myöskään teiniluolamiehissä saakka vaan sopivasti siellä jossain välissä, että tiedän mutta en juuri nyt saa mieleeni miksi. Nämä remaket olivat kuitenkin elokuvia jotka olivat vuokraamoiden peruskauraa ja edelleen monille tuttuja tapauksia, kuten House on Haunted Hill (1999), Thirteen Ghosts (2001) ja House of Wax (2005). Ja sitten on sieltä kahden edellisen välistä löytyvä ja nyt vuorossa oleva Ghost Ship, joka ei ole uusintaversio vaikka kovasti tuntuukin sellaiselta, mutta on kuitenkin niin samalla tavalla tehdy kuin jo mainitut, että Dark Castle oli selvästi kehittänyt itselleen tietyn kaavan jota noudattaa ja kun leffat tuottivatkin varsin hyvin niin miksipä ei. Dark Castle siis oli eräänlainen elokuvateollisuuden Stock-Aitken-Waterman.
Ja tottakai Ghost Ship tuntuu remakelta, koska tällaiset seikat eivät ainakaan muusta puhu:
Mainittakoon tässä ohessa myös 2004 toimintansa aloittanut ja Sam Raimin nimen yhteyteensä saanut Ghost House Pictures joka sekin pukkasi ilmoille kauhuremakeja, heittäen kehiin uusintaversioita aasiakauhusta kuten The Grudge (2004) ja fuck this shit!, uudestaan The Grudge (2020). Plus Poltergeist (2015) ja Raimin oma Evil Dead (2013). Joskin Ghost House heräsi vasta kun osa edeltäjistään alkoi jo siirtymään manan taikka muille maille.
Mutta kuitenkin, kun on tuotantoyhtiöitä jotka ottavat pääasiakseen tehdä uusintaversioita, ihan mistä tahansa, niin liekö se mikään ihme kun niitä ilmaantuu niin paljon ja nurinaa rupeaa kuulumaan katsojien suunpielistä. Tosin jos se myy, niin hitot muusta!
Se siitä ja nyt itse elokuvan pariin.
Murphy (Gabriel Byrne) johtaa meripelastustiimiä jonka erikoisuutena tuntuu olevan raadonsyönti ja nyt he saavat toimeksiannon etsiä kauan sitten kadonnut laiva jossa tapahtui runsaasti kuolemantapauksia. Tottakai he löytävät sen ja sitten aavelaiva herää henkiin, ei päästä uutta miehistöään pois eikä myöskään anna heidän elää kovinkaan kauaa. Niin ja onhan siellä aavelaivalla aavetyttökin (Emily Browning) joka saattaa olla aaveilevasti avuksi.
Ghost Ship on varsin hyvillä taikka vähintäänkin parempien seurassa pärjäävillä näyttelijöillä tehty ihan ok kauhuleffa, joka ei kuitenkaan pysyttele ajatuksissa sen enempää kuin mikä tahansa 90 minuuttisensa kelvollisen onnistuneesti käyttävä tusinatuote. Jos Ghost Ship jää jostain syystä mieleen - ja se tottavie tuntuu yleensä siitä syystä jäävän - niin elokuvan aloittavasta tragediasta joka erittäin vakuuttavasti leikkaa suuren määrän ihmisiä puoliksi ja kuolleiksi. Tämä kohtaus on ilmeisesti nostettu jonkin mediajulkaisun myötä kaikkien aikojen parhaimpien kauhuleffahetkien joukkoon ja minäkin muistelin sen olevan erittäin visuaalisesti vaikuttava hetki, mutta olemme kaikki väärässä, niin kovin väärässä. Jos unohdamme sen, että leikkaava vaijeri tuntui osuvan ihmisiin eri kohtiin vaikka kulki täysin suorassa linjassa ja tämä viiltokohta osui vaihteleviin paikkoihin vain jotta saataisiin erilaisia raajoja ja muita mukavuuksia putoamaan verisinä lattialle, ei itse kohtaus kuitenkaan kestä kuin parin silmänräpäyksen verran eikä muistiemme vastaisesti mässäilekään siten, että olisi muuta kuin hyvä idea. Hyvä idea se onkin ja edelleen elokuvan mieleenpainuvin hetki, mutta se muistetaan kuitenkin näyttävämpänä kuin mitä todellisuudessa on. No, toisaalta muistavathan monet ensimmäisen Rambo-elokuvankin eli Taistelijan olleen hyvinkin täynnä ruumiita ja jos heiksi lasketaan elävät ihmiset on se totta, mutta muutoin se on vääristynyt kuvitelma siitä. Tämä vaijerikohtaus kylläkin toistetaan myöhemmin yhdistettynä muihin tappoihin ja siinä se toimii paremmin, joskin sen nimenomaisen tempun teho oli jo menetetty ja vaikka muu tapposarja osoittaa jonkinlaista mielikuvitusta on se aika absurdin koominen kun jokainen pilkkoo vuoronperään toisensa.
Jos Ghost Ship siis edes muistetaan yhdestä kohtauksesta, väärin tai ei, on se kuitenkin jotain elokuvassa joka muutoin vaikuttaisi olevan jonkin konsulenttiyrityksen suunnittelema, mietitty kyselyiden sekä kaavioiden avulla mikä toimii ja sitten pyritty tekemään jotain jossa on ainoastaan koe-esitysten tulokset. Sen ansiosta kaikki on kenties turvallisesti hyvin, mutta samasta syystä kaikkinainen särmä puuttuu ja elokuva kulkee kypärä päässä tasaisesti kuin rentoutunut curlingkivi kohti tyynykasaa.
Ihan siedettävää ajantappoa.
Tähdet: **
1 kommentti:
Ehtinyt jo unohtaa tämänkin pätkän olemassa olon. Siitäkin huolimatta, että olen sen nähnyt useammin kuin kerran. Alun shokkia lukuunottamatta ei kovinkaan muistettava tuotos.
Lähetä kommentti