Murhanhimo (Murderlust, 1985)

Steve (Eli Rich) vaikuttaisi olevan ihan tavallinen opettaja ja puolinäkymätön ihminen ylipäätään. Opettajana hän ei ole vihattu eikä varsinaisesti rakastettukaan, eikä työnsä ulkopuolellakaan herätä suuria tunteita suuntaan taikka toiseen. Toki hänellä on ystävänsä jotka pitävät hänestä, eivätkä uskoisi Steven sortuvan mihinkään pahaan, joskaan tuskin kukaan uskoisi hänen muuttavan maailmaa paremmaksikaan. Ei siis mitään ihmeellistä taikka muista erottavaa tekijää, kunhan on vain ihan tavallinen keskiluokkainen mies. Luonnollisesti Steve harrastaa vapaa-ajallaan prostituoitujen tappamista.

Peukut pystyyn, sillä tämä elokuva oli yllättävänkin positiivinen löytö. Kauhutunnelmainen kansikuva, raflaava nimi ja uhoavan tuntuinen puffiteksti antoivat ymmärtää kyseessä olevan eksploitatiivista slasher-roskaa ja takakannen kuvat tuntuivat vain korostavan jonkinlaista sanoisimme New York Ripper-sarjan elokuvaa ja juuri ne olivatkin syinä miksi tämänkin elokuvan aikoinaan ostin katsottavakseni.

Ei, eipä ollut niin.

Tietenkin mukana on elementtejä jotka tukevat halua olla jotenkin halpamaisesti shokeeraavaa sarjamurhailua, jolloin kieroutuneesti ujeltava urkumusiikki, hermostuneet hetket ennen väkivaltaista kuristamista, Steven tapa pitää leikekirjaa omista teoistaan ja myös se että Steve ei ole vain opettaja vaan hän on nimenomaan pyhäkouluopettaja soveltuvat hyvin kannen luomaan käsitykseen Murhanhimon B-rutiinista. Etenkin kun kyseessä ei ole selvästikään mitään ison rahan elokuvaa jossa olisi ollut aikaa taikka edes halua hioa jokaista yksityiskohtaa, jolloin kyllä tämän voisi aika helposti asettaa kaikkien tavanomaisten toisen luokan murhailujen luokse, mutta suosittelisin silti asettamaan tämän sinne niiden hieman keskitietä parempien B-elokuvien seuraan. Kyseessä kun ei ole niitä sarjamurhaajaelokuvia jotka sopivista palasistaan huolimatta nojautuisivat täysin sellaisiin, jolloin aika iso elokuvasta kuluu tuikitavalliseen oleskeluun. Ei esimerkiksi olla painotetun hitaita, eikä sitä katkaista äkillisillä iskuilla, eikä myöskään sata lasissa kulkevia, vaan pysyttäydytään aika normaalissa vauhdissa alusta loppuun. Mikä saattaa kuulostaa tylsältä ja yllätyksettömältä ja osittain onkin sitä, mutta samalla se on mainio osoitus arkisesta kauhusta. Pidin kovasti siitä ettei Steve esimerkiksi ole pelkkä hissukka jota kukaan ei huomaa ja olisi siksi muka epäilyttävä, eikä myöskään mikään ylivertaisen älykäs kiusoittelija tai edes mikään kliseepervertikko joka roikuttaa itseään koukussa ja katselee Prätkähiiriä viillellen saukkoja hengiltä, vaan suurimman ajan hän on se tyyppi jota moikkaa ohimennen, mutta jolle ei uhraa ajatustakaan. Sitä jotenkin on niin kyllästynyt näkemään tällaisia elokuvia joissa kyllä kerrotaan kuinka huomaamaton tarinan sarjamurhaaja on, mutta silti se on aina jokin eksentrinen John Doe, Carl Stargher, Buffalo Bill taikka Captain Howdy:

Silloinkin kun kyseessä on jokin realismiin pyrkivä elokuva Ed Geinista, Jeffrey Dahmerista, tms. on hahmo esitetty lähes aina kuitenkin jotenkin friikkinä ja vaikka sitä ovatkin, niin usein tarkoitus on silti ollut väittää ettei näin olisi ulkoisesti katsottuna ollut ja siksi he pystyivät tekemään hirmutekojaan niin kauan. Se arkisuus ei varmaan vain yleensä ole elokuvantekijöiden mielestä tarpeeksi energistä pitääkseen kiinnostusta yllä ja siksi pitää olla jotenkin jopa normaaliuudessa outo. Siksipä tuntui jotenkin virkistävältä nähdä saman lajityypin elokuva jossa vaikka näemmekin pahiksen olevan selvästi pahis, niin muiden hahmojen silmistä katsottuna hän oli vain joku tyyppi joka ei nostata mielipiteitä ja siksi olisikin ollut vielä mukavampaa jos elokuvasta olisi karsittu pois ne loputkin ns. jotenkin erikoisuutta haeskelevat palikat. Se vinoutunut musiikki hiiteen ja muutamat sellaiset pikkuseikat kuten osoitus ettei Steve saa erektiota ilman murhaamista olisi voitu suosiolla poistaa, painottamaan siten enemmän sitä ettei tappajan mieli ole helposti tunnistettavissa niin kuin se näyttäisi valitettavan usein olevan oikeassakin maailmassa. Se jos mikä on pelottavampaa kuin oletus, että joku on paha ihminen vain koska naama on täynnä lävistyksiä, päällä on Marduk-paita ja levysoittimessä Jari Sillanpäätä. Ihan oikeasti, kuinkahan moni Suomessa jonkinlaiseen kuolettavaan väkivallantekoon sortuva kuuntelee jotakin muuta kuin lehtiotsikoihin nousevaa Marilyn Mansonia (joka nyttemmin ei enää kuulosta laisinkaan paheelliselta)? Popeda tappaa todennäköisestä vähintään yhtä paljon. Mutta niin, tokihan se on metallimusiikki joka vääjäämättä murhaamiseen ajaa, ei iskelmä.

Sen verran vakuuttava Eli Rich on roolissaan, että sai tarkistamaan mitä muuta hän on tehnyt jotta voisi tutustua herran uraan enemmänkin. No, eipä siellä juuri mitään huomioarvoista ollut kun viimeisin lyhyen uran rooleistakin oli vuoden 1991 esiintyminen hahmona "Neighbor #2", joten ilmeisesti taidan olla niitä harvoja joihin Rich teki vaikutuksen. Tai ainakaan hän ei näköjään tehnyt sitä vaikutusta ihmisiin joilla olisi ollut sanavaltaa elokuva-alalla. Hyvä debyyttiesiintyminen tämä siltikin on.

Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta kaikkien sarjamurhausleffojen (olivat ne A- taikka B-luokkaa) joukossa tämä on pieni helmi.

Tähdet: ***

Murhanhimo