9 Deaths of the Ninja (1985)

Filippiineillä on tapahtunut ihmiskaappaustapahtuma jonka takana on vinkuvaääninen ja ihan varmasti uskoakseen Peter Sellersiä esikuvanaan käyttävä pakkoliikkeinen natsistinen pyörätuolihullu Alby the Cruel (Blackie Dammett), joka punaniskablaxploitaationisine apulaisineen aikoo panttivankien avustuksella kiristää poistettavaksi bisneksiä haittaavat huumeagentit ja vapautettavaksi ilkeän terroristipomo Rahjin (Sonny Erang), jonka repliikit koostuvat vain joko käheästä ha-ha-ha-naurusta taikka Hessialaisen ratsumiehen tsaah!-huudoista. Rahji on muuten niin paha jätkä, että hän muun muassa puhkoo pikkulasten ilmapallot ja syö lihaa ilman haarukkaa ja veistä.
Paikalle on siis lähetettävä maailman paras antiterroristiryhmä johon lukeutuvat mystinen vitsaileva ninja Spike Shinobi (Shô Kosugi), real american hero Steve (Gordon Brent Huff) ja don't ask me i'm just a girl-kompuutterivelho Jennifer Barnes (Emilia Lesniak).

Kunhan ollaan aluksi vedetty Bond-lightia gps-kelloilla ja tekoparralla on aika suorittaa viidakkoisku Albyn leiriin. Jos Spiken sai jossa on tähtäin ja joka ampuu myrkkynuolia tuntuu huvittavalta niin vieläkin hullunkurisempaa seuraa kun Steve filippiinosotilaiden kanssa päättää pitää kaljoittelutauon kesken tulitaistelun. Spike ei sellaisiin myrkkyihin koske, mutta sentään kaasuttaa käärmeen kuoliaaksi jotta saa imeskellä tikkaria häiriintymättä.

Hassu elokuva tämä 9 Deaths of the Ninja. Kansi (muutkin vaihtoehdot kuin tämän dvd:n) ja traileri antavat ymmärtää kyseessä olevan jokseenkin vakavahenkinen ninjaelokuva jossa Shô Kosugi on sooloilemassa, mutta jo pelkästään lempeän kutuballadin taustoittama Bond-intro jossa aerobictytöt tanssivat kun Kosugi joogailee miekallaan kertoo ettei nyt ollakaan tavanomaisessa Kosugi-yrmyilyssä, saati että hän edes olisi yksinoikeudella pääosassa. Kyseessä on enemmänkin kieli poskessa vedetty G.I. Joe pienoiskoossa kun antiterroristitrio pelastelee maailmaa ja tekee sen joka kulmassa läppää heitellen sekä Groucho Marx-tason naamioihin piiloutuen. Tämä onkin tyyliltään kuin toimintakomedia painottuen vahvasti jälkimmäiseen, vaikka missään ei taidetakaan elokuvaa komediaksi luokitellakaan, mutta kokonaistunnelma ei ole vain tahattoman koominen vaan tarkoituksellisesti sitä. Voisipa uskoakin, että Kosugia on houkuttanut tähän elokuvaan vuokranmaksun ohella mahdollisuus esittää itsestään kevyempää, perheystävällisempää puolta ja se selittäisi muun muassa sen miksi yleensä niin tuiman näköinen mies hymyilee lähes koko elokuvan mitan ja vääntelee puujalkavitsejä kuin naurettavinkin metsuri.
Siispä meillä on aina nimään myöten sarjakuvamaisia hahmoja (Spike Shinobi, Honey Hump, Alby the Cruel, Dr. Wolf, Woo Pee ja suosikkini, Museum Assassin) pyörittelemässä silmiään, vääntämässä stereotypia-aksentteja ja ylipäänsä tekemässä kaikenlaisia hassuuksia.

Tottakai koska kyseessä on kasarininjailua jotka ovat jo asiallisimmillaankin hieman huvittavia, joten silloin kun 9 Deaths on vakavimmillaan on se myös rinnakkaiselokuvien tavoin jo tuolloin hassuhko, mutta tosiaan elokuva kannattaa silti katsoa pikemminkin samanlaisena parodiana omasta (Kosugi-)genrestään kuin mitä MacGruber on MacGyverista ja tuolloin ei ainakaan ylläty siitä kuinka hölmöltä vaikuttava elokuva nimenomaan on hölmö. Ei 9 Deathsia ehkä aivan niin selkeästi ole komediaksi tarkoitettu kuin tuota äsken kirjoitettua esimerkkiä, mutta suuntaa antavaksi se viittaus kelpaa.

Kömpelöitä toimintakohtauksia, hullunkurisia erikoisasevempeleitä, nolostuttavaa näyttelemistä, vitsejä joille ei nauraisi edes Putouksen yleisö, humppamusiikkia, Kosugi soittaa ilmakitaraa tennismailalla ja juuri muun muassa näistä syistä 9 Deaths on parhaimmilaan oikeastaan aika hyvällä tavalla huonoa viihdyttävää roskaa.

Tähdet: **
9 Deaths of the Ninja