Yhtä kyytiä (2011)

Selvästi alamaailmaan liittyvän herra Polikovin (Anatoli Humala) muistikirja on varastettu ja ilmeisesti eräänlainen palkkasoturietsivä Veera (Nadja Holopainen) palkataan etsimään se, kuten myös ilmoittamaan toimeksiantajalle varkaan, Vikin (Veli-Matti Karén) olinpaikka jotta voidaan harjoittaa silmää ei-aivan-silmästä. Toisaalla synnynnäiset epäonnistuja-teddy boyt Jorma (Orvo Grönlund) ja Late (Henry Holopainen) ovat tuskastuneita omiin rehellisiin pikkuhilujen töihinsä ja tarttuvat puoliapaattisella innolla mahdollisuuteen ryhtyä Veeran apulaisiksi.
Tiukka ja ammattitaitoinen Veera yhdessä Kummelista karanneiden Tim Calahanin sekä Hank da Silvan kanssa povaa katastrofia ja miesduo aiheuttaakin samantien tahattomasti Veeralle fyysisiä vaurioita joiden vuoksi he joutuvat keskenään hoitamaan homman kotiin. Muistikirja yllättävän onnistuneesti haltuun ja pakoon Veera reppuselässä. Pala kakkua sanoisi joku, ellei perässä oleva törmäilevä Viki olisi valmis kuolettaviin temppuihin saadakseen varastamansa muistikirjan takaisin.
Sekaan tarmokasta Hilja maitotyttöä, vaimoltaan kotiväkivaltaa saavaa kyläkauppiasta, paintballia harrastavia mummeleita, höyrähtänyttä ekoaktivistia joka tuntuu askeltavan koko ajan syvemmälle hulluuden syövereihin  ja sankareille onnellinen loppu joka puree takamukseen.

Rasvarilook ei ole koskaan ollut mielestäni mitenkään innostava, mutta patemustajärvismi se vasta pelottavaa onkin.

Ihastuttava kesäinen veijarikomedia joka vetoaa etenkin rennolla tunnelmallaan sekä mukavan oloisilla hahmoillaan, mutta ei tee suurta vaikutusta takaa-ajoelokuvaan kuuluvan jännityksen puutteellaan taikka ajoittain kesäteatterimaisella esiintymisellä. Joskin liian erossa olevien metsästäjän ja saaliiden aiheuttama jännityksen puute korvaantuu mainioilla hassuilla hahmoilla joiden toilailua seuraa ilokseen ja hetkittäin kömpelöhkö näytteleminen puolestaan saa itsensä anteeksi esiintyjien aitoudesta. Muutenkin sen minkä Yhtä kyytiä kenties uskoo menettävän vertailussa ns. isompiin/nimekkäämpiin vastaaviin elokuviin se voittaa silkalla aurinkoisella tunnelmallaan, josta siis puuttuu rutiiniammattittaidon kireys.

Suomessa on tehty runsaasti maalaisromanttisia kevyitä elokuvia, mutta harva on oikeasti näin kesäisen oloinen, että elokuvaa katsoessa tekee mieli tallustella paljain jaloin aurinkoiselle nurmikentälle loikoilemaan. Hitto, landemaisemiin sijoittuvat Pekko-elokuvatkin näyttävät tämän rinnalla lasimurskalla ja nauloilla vuoratulta hylätyltä sementtitehtaalta jossa majaansa pitää Castle Freak.

Yhtä kyytiä ei kenties aiheuta hyvää oloa kuin olemalla kiva, mutta se onkin kivaksi elokuvaksi tosi kiva.

Tähdet: ***
Yhtä kyytiä