12 apinaa (12 Monkeys, 1995)

Vuonna 1990 pöpiläpotilas kertoo, että seitsemän vuotta myöhemmin tappava virus on tappanut valtaosan ihmiskunnasta, mutta kukapa tuollaisen henkilön hourailuja ottaisi tosissaan. Ehkä olisi kannattanut sillä näin tapahtuu ja siksipä vuonna 2035 maan alle paenneet vähäiset ihmisrodun edustajat koettavat tehdä jotain asialle. Silloin tällöin rappeutuneelle pinnalle lähetetään joku pakotettu vapaaehtoinen hakemaan näytteitä ja mahdolliseen itsemurhatehtävään soveltuvat parhaiten rikoksista kuten julkeudesta viranomaisia kohtaan vangitut henkilöt. Siispä ihmisrauniot tutkimaan muita raunioita ja sellainen on James Cole (Bruce Willis) jolle ehdotetaan tuollaisen rutiinitehtävän ohella suurempaa missiota joka saattaisi onnistuessaan lyhentää miehen vankeustuomiota huomattavasti. Aikamatka vuoteen 1996, mutta ei niinkään estämään tulevaa tuhoa vaan pikemminkin etsimään keinoa jolla lähtöhetkessä elävät ihmiset voisivat mahdollisesti korjata staus quota. No hups kun aikamatka-aparaatti ei toimikaan suunnitelmien mukaisesti jolloin Cole putkahtaakin ilmoille vuodessa 1990 ja jos maan alla vankilassa eläminen ei ole jo tarpeeksi sekoittanut miehen päätä, niin raskas molekyylinen mielen ja kehon hajoittaminen kuin Atomiinuksen sylkiessä ei ainakaan auta kun pitäisi vakuuttaa ihmisiä olevansa hyvyyden soturi korjaamassa tulevaisuudessa tapahtuvaa massakuolemavirhettä. Siispä Colen matka tyssää mielisairaalaan jossa ympäristö ei ole soveliain koettaa selvittää päätä, mutta ainakin siellä tavataan hyperaktiivinen pipipää Jeffrey Goines (Brad Pitt) jolla tuntuu olevan kontakteja 12 Apinaa-nimiseen ekoterroristijärjestöön ja tämä on kenties merkityksellistä sillä heidän manifestejaan sekä logojaan on yhdistettävissä tulevaan katastrofiin. Samalla kun Cole koettaa höyrähtyneesti vakuuttaa sairaalaan henkilökuntaa asiastaan koettavat tulevaisuuden aikatohtorit paikata matkaerhettä sekä haluavat raportteja tapahtumista jolloin miestä heitellään ympäriinsä kuin Scott Bakulaa, mutta onko mikään tästä totta vai vain Colen päässä olevaa kuvitelmaa. Kenties myssytohtori Kathryn Railly (Madeleine Stowe) olisi tarpeeksi vaikutuksille altis uskoakseen Colen sanomaa.

12 apinaa on sitä suuremmin asiaa pohtimatta suosikkini Terry Gilliamin elokuvista ja se kuuluu niihin elokuviin joiden kohdalla ei oikein haluaisi kertoa paljoakaan sisällöstä koska sen aukenemista ei halua jouduttaa väärällä tavalla, mutta toisaalta pelkkä maininta siitä että tulevaisuudesta lähetetään Bruce Willis estämään ihmiskunnan tuho kuulostaa ohjaajanimestä huolimatta joltain pullistelevalta Armageddonilta ja se ei ole hyväksi ainakaan tässä tapauksessa. Koska tämä on Terry Gilliamin elokuva ja ne ovat yleensä huonoimmillaankin mielikuvitusta kutkuttavia kokemuksia niin visuaalisesti kuin tarinallisestikin ja 12 apinaa onkin juuri sellainen elokuva parhaimmasta päästä jolloin sen tosiaan haluaa olevan syvempien selitysten sijaan mielummin oikea askel askeleelta tapahtuva elokuvakokemus ja vaikka se ei kenties täysin aukenekaan ensimmäisellä kerralla, niin se jää juuri siksi jopa elokuvaa inhoavien mieleen teoksena jonka tietää tarjoavan myöhemmällä katselukerralla jotain joka jäi huomaamatta aiemmin ja se olisi syytä saada myös huomattua. 12 apinaa kun on taatusti niitä elokuvia joista kaikki eivät tosiaankaan pidä koska se on kieroutuneen näköinen, ääntelee oudosti ja vaikuttaa yhtä sekopäiseltä kuin esittämänsä mielisairaalan asukit jolloin osa yleisöstä ei sitten annakaan sille toista mahdollisuutta, mutta se ei poista sen jälkeen jäävää kiehtovuutta joka jättää sen nälän jonka vuoksi tietää jotain jääneen maistamatta. Ei tämä oikeasti niin monimutkainen elokuva ole kuin miltä se katsellessa saattaa vaikuttaa, mutta Gilliamille tuttu rujon kaunis ajoittain liiankin täyteen yksityiskohtia tungettu kuvallisuus yhdistettynä nykivään aikamatkailuun ja tehtävään joiden todenperäisyyttä on vaikea pitkään varmentaa niin sekä katsojan että päähenkilöiden aiheuttaa kyllä helposti vieraantuneisuutta, mutta kunhan siivoaa kaikki (likaisen) koristeelliset strösselit pois niin kyseessä on vanhaa tuttua H.G. Wellsia aikamatkasta vääjäämättömään kohtaloon ja tällöin pitäen päätepisteen mielessä näkee sumun keskellä suoran tien ja ainakin jokaisen tieteistarinoiden ystävän pitäisi pystyä sulattamaan 12 apinaa lähes vaivatta.

Minusta tämä on aivan loistava elokuva. Ihailen sen ahdasta tehdasmaista, likaisen ruosteisen kieroutunutta epäkliinistä sairaalakuvastoa, rakastan sen tarinaa joka kuorittunakin on hyvällä tavalla vaikea ja jota voi luvallisesti ylitulkita sillä aineksia siihen annetaan runsain mitoin (esim. synnyttääkö Cole 12 apinaa-ryhmän puhumalla siitä Jeffreylle ennen kuin koko porukasta on kuultukaan ja onko tohtori Railly syypää siihen, että katastrofiin syyllinen vapauttaa viruksen maailmaan koska pitää luennon jossa nimenomaan kertoo hulluksi diagnosoidusta maailmansodan sotilaasta joka on kertonut tulevasta tragediasta). Tähän liittyen olenkin hieman pettynyt ettei elokuva jää hahmojensa taikka tulevaisuuden osalta sillä tavalla auki kuin alkupuolen onko kaikki vain pään sisällä-osuus lupailee ja onnistuneesta päätöksestä huolimatta vaikuttaa siltikin siltä, että Gilliam olisi halunnut vetää enemmänkin maton alta kuin tyytyä Total Recallin kaltaiseen lähes varmaan päätökseen. Mikä ei siis ole varsinainen negatiivinen kommentti sillä Total Recallin lopetus on mielestäni loistava ja samantasoinen finaali toimii kyllä tässäkin, mutta se olisi voinut olla ilman varsinaiseen lopputwistitemppuiluun sortumista paljon vaikeampikin. Oletukseni Gilliamin halusta voikin pitää sinänsä paikkaansa, että mieshän on kertonut ettei esimerkiksi alunperin halunnut Bruce Willisia pääosaan, mutta suostui siihen saadakseen pidettyä elokuvan rahoituksen kasassa ja tämä ei tarkoita ettäkö Willis tekisi huonoa työtä sillä näin ei ole ja kyllähän Gilliamkin on sanonut päätähtensä olleen erinomainen roolissaan. Kuitenkin tälläinen kompromissi oli se kuinka lievä tahansa saa pohtimaan, että onko sellaisia tehty joissakin muissakin elokuvan osa-alueilla kuten juuri mainitsemassani lopetuksessa. Toisaalta kenties sellainen mahdollisuus rajoitukseen on ollut hyväksikin, sillä eihän tämä tälläisenä ole lähelläkään tyypillistä Hollywood-elokuvaa taikka laisinkaan sellainen jollaista voisi päätähdiltään odottaa näkevänsä. Niin sekä Willis että Pitt ovat molemmat tehneet juonellisesti ns. erikoisiakin elokuvia, joskin heistä jälkimmäinen huomattavasti paremmalla onnistumisprosentilla, mutta esimerkiksi Pittin jonkinlaisen suuren käänteen elokuvat kuten Se7en ja Fight Club ovat erinomaisuudestaan huolimatta selväpäisiä verrattuna tähän tapaukseen. No kuitenkin, jos 12 apinaa on jonkinlainen kompromissi visionäärin ja pukumiesten välillä niin se on helkkarin hyvä yhteistyön tulos vaikka The Hamster Factor-dokkarissa (erinomainen dokumentti) ohjaaja kuinka kiukuttelisi kynäkaulojen sekaantumisesta. Mahdolliset rajoitukset ovat siis olleet enemmänkin hyvästä.

Willisista ja Pittista pitääkin mainita vielä se, että 12 Apinaa on osamaineeltaan elokuva jolla molemmat koettivat päästä eroon sen hetkestä maineestaan (John McClane ja kaunis poika) ja siten vaikka molemmat varmastikin halusivatkin täydestä sydämestään tehdä tämän elokuvan muustakin syystä kuin imagollisista niin se on mielestäni aivan ymmärrettävästi otettu uutisaiheeksi elokuvan ilmestyessä, varsinkin kun Gilliam oli vielä tunnetusti heittänyt tähän imagoasiaan lisää pökköä pesään antamalla WIllisille listan maneereista joita ei halunnut nähdä. Tokihan molemmat olivat tehneet hyviä roolisuorituksia aiemminkin, mutta yleinen mielikuva heistä oli sulkeissa mainitsemani ja tässä he eivät olleet kuten aiemmin. Tai niin sitä luulisi sillä Willisin Cole on samalla tavalla maahan isketty hahmo kun Butch Pulp Fictionissa ja Pitt salaliittopuheineen ynnä muuta kuin äänekkäämpi versio Earlysta jota esitti Kaliforniassa.

Korostetumpia, mutta kuitenkin hahmoja joiden oli jo voinut nähdä tulevan.
Molemmat ovat hyviä, mutta on myönnettävä että hetkittäin Willisin apatia käy hieman tylsäksi ja vastaavasti taas Pittin nonstop ylinäytteleminen tuntuu rasittavalta, aivan kuin molemmat yrittäisivät liikaa olla muuta kuin mitä ovat. Eli Willis osoittaa, että pystyy pitämään vitsailun ja poikamaisuuden poissa ja Pitt puolestaan tuntuu tahtovan todistaa osaavansa olla improvisaation kuningas (tarkoittamatta, että Pitt oikeasti improvisoisi vuorosanansa, mutta esittää roolinsa sellaisena), mutta kun se tuntunut jäävän vain tähän yhteen elokuvaan niin se vaikuttaa siksi hetkittäin liialliselta erilaisuuden tavoittelulta.
Tämäkin on tosin vain ohimenevää napinaa sillä molemmat esittävät enimmälti osin parhainta osaamistaan ja kenties hieman yllättäen kumpikaan ei ole enää sittemmin tehnyt roolia taikka elokuvaa joka tuntuisi näin erilaiselta ja haasteelliselta. Enkä tarkoita sillä vain sitä, että he ovat 12 apinassa likaisia (etenkin Willis näyttää rypevän sonnassa koko ajan), vaan tästä eteenpäin he ovat olleet enemmän Willis ja Pitt jopa tehdessään jotain muuta. Vastaavasti eipä muuten ole Gilliamkaan ohjannut tämän jälkeen yhtäkään elokuvaa joka tuntuisi oikeasti yrittävän haastaa samalla tavalla katsojaansa, tai joka ainakin olisi yhtä hyvällä tavalla rujo.

Täydet pisteet jäävät saamatta pienistä jutuista kuten koska tämä on ehkä hieman liikaakin Willisin ympärille jäävä elokuva jolloin esimerkiksi Stowe jää osansa koosta huolimatta aika vaiennetuksi, eikä mielestäni mainion harhauttavassa roolissa olevaa Christopher Plummeria hyödynnetä tarkoitetun ideansa mukaisesti (ymmärrän kyllä miksi David Morse pidetään niin sivussa ja se toimiikin varsin hyvin) ja vaikka Willisin hahmo toimiikin erinomaisena keskipisteenä niin joissakin kohdin hän on mielestäni tarpeettomankin paljon esillä ja siten esimerkiksi itsensä kohtaaminen tuntuu vain turhalta kikkailulta.

Elokuva siihen Altered States-nälkään ei Battle Los Angelesin.

Hyvä tunnelmaan sopiva musiikki.

Tähdet: ****
12 apinaa