Sinne tänne on ripoteltu uutislähetyksiä joissa kerrotaan meneillä olevista sodista, näytetään kuolevia ihmisiä ja positiivisinta taitaa olla joukkoraiskauksista raportoiminen. Sitten pingispoika suuttuu kun ei saa kiilata pankkijonossa, menee ja ampuu joukon ihmisiä sekä lopuksi vielä itsensä. Tämä ei ollut spoileri koska elokuva alkaa kertomalla, että 19-vuotias opiskelija ampuu pankissa ihmisiä ja lopuksi itsensä, ja pingispoika paljastuu suht' varhaisessa vaiheessa ainoaksi vaihtoehdoksi tapahtumalle.
Elokuvan onnellisin hetki:
Tämä on ensimmäinen tässä blogissa esiintyvä Michael Haneken elokuva ja seuraavaa saatetaan joutua odottamaan pitkäkin tovi, sillä vaikka pidänkin herraa erinomaisena ohjaajana niin hänen elokuvansa ovat niin pirun masentavia etten yksinkertaisesti kovinkaan mielelläni ota niitä katsottavakseni. Joten Haneke-boksin muut elokuvat saavat jatkaa pölyyntymistään.
71 katkeltamaa on tuttua Hanekea juuri sen masentuneisuuden vuoksi, mutta tämä eroaa muista näkemistäni samaisen ohjaajan tekosista siten, että muiden kohdalla en muista kertaakaan todenneeni ääneen että olipas hölmö elokuva. Hyvä luoja mitä hän menikään sanomaan? Eikö hän tiedä ettei Hanekea saa kommentoida negatiivisesti, sillä muuten on kohta varmaan sallittua sanoa etteivät kaikki Aki Kaurismäen elokuvat olekaan mestariteoksia. No rauhoitutaanpas nyt siellä, sillä ei 71 katkelmaa minusta huono elokuva ole, mutta siinä on muutama seikka joiden vuoksi se ei ole todellakaan niin hyvä kuin voisi olla ja ne nimenomaiset seikat tekevät elokuvasta sen verran hölmön, että ainakin minun nautintoni ne pilasivat. Olen ensinnäkin erittäin pettynyt siihen, että jälleen kerran tälläisessä monen hahmon ja kertomuksen elokuvassa ollaan turvauduttu siihen kuluneeseen joku ampuu-ratkaisuun sekä siihen, että kaikilla on jotenkin negatiivinen tarina esitettävänään kun ne ovat täsmälleen ne samat jutut joihin jokainen vastaavalla perusidealla toimiva elokuva tukeutuu kuin vauva tuttiinsa. Oli se sitten Joki taikka Magnolia niin aina siellä kaikilla on vain enemmän tai vähemmän surumielinen olotila ja elämäntilanne. Tässä ei nyt olla siellä ns. raflaavimmissa ratkaisuissa joissa yksinkertaisimmillaan ollaan narkkareita ryöstämässä omaa mummoa ja tavanomaisimmillaan kaikki ovat joitakin transseksuaalilapsineroja kuolemassa syöpään jonka sai jo sikiövaiheessa koska aseksuaalirasistiäiti poltti sikareita raskaana ollessaan ja taivaalta sataa sammakoita, mutta siltikin 71 katkelmaan kaikilla hahmoilla on vain jotain muuta kuin normaaliarkisia tarinoita ja vain sieltä varjoisammalta puolen. En siis väitä etteikö tämän elokuvan koditon lapsi, lapsetttomuudesta kärsivä pariskunta ja yksinäisyydessä riutuva vanhus olisi normaalia ja siten jokapäiväistä elämää, mutta kun tehdään elokuva jossa on muutama ja hieman enemmän hahmoja omilla tarinoillaan niin missä helvetissä ovat ne joita me oikeasti kohtaamme jokainen päivä? Missä on tyyppi joka käy töissä, tekee häiriöttä hommansa, palaa kotiinsa, syö jotain ja menee nukkumaan? Missä on hetki kun joku ostaa kahvin ja lukee päivän lehden? Missä on henkilö joka ulkoiluttaa koiraa ja se oli siinä se? Ei millään pahalla taikka epäkunnioituksella, mutta jos tarkoitus on olla jonkinlainen läpileikkaus tavallisista ihmisistä arjessaan niin silloin siellä pitäisi olla myös yksinkertaisen tylsiksi luokiteltavia osuuksia ja epäkunnioituksesta puheen ollen se kunnioituksen puute kohdistuu katsojaan kun kaikki muka tavalliset tarinat eivät olekaan sitä. Sen pelkkiin huumepistoolipuukotuksiin sortumisen ymmärrän niiltä jenkkielokuvilta joita tähdittävät jokseenkin isohkot nimet ja joita suunnataan noutamaan palkintoja, mutta Hanekelta jopa tietäen hänen tapansa tukeutua masentaviin tunnelmiin olisin odottanut myös muutakin. Tuo ei kuitenkaan ole se mikä mielestäni tekee tästä elokuvasta hölmön, vaikka myönnettäköön ettei niin takakannen esittelytekstin kuin intron osoittaman opiskelija ammuskelee-juonen painotus ainakaan auta asiassa. Olisi muuten ollut erinomainen idea täysin jättää juonitiivistyksessä kertomatta mistään ammuskelusta jo siksikin, että tämä antaa kuvan elokuvasta jonkinlaisena kouluammuskelutarinana ja siitä ei todellakaan ole kyse. Jos sivuutetaan se elokuvan ylitsevyöryävä melankolisuus niin hienoa tässä on se kuinka onnistuneen ex temporelta elokuvan kliimaksi vaikuttaa (ja sitä ajatellen sekä itseäni toistaen olisi ollut vieläkin tärkeämpää jättää elokuvan alusta pois se maininta mitä tulee tapahtumaan), sillä se on hyvin linjassa muiden elokuvan toisiinsa liittymättömiltä tuntuvien tarinoiden kanssa ja siten ajatus siitä kuinka jotain merkittävää saattaa tapahtua aivan äkkiarvaamatta toimii kun hahmot eivät oikeastaan kohtaa toisiaan edes vaikka suurin osa heistä sattuukin samaan aikaan sinne pankkiin jossa ammuskelu tapahtuu. Tällöin satunnaisten uhrien ollessa kyseessä on maailmaan pienuudesta huolimatta pitkin matkaa hieman häritsevältäkin vaikuttava irrallisten tarinoiden sarja perusteltua, sillä ei heidän tulekaan törmäillä toisiinsa koska sellainen olisi oikeasti sattumaa. Joten tämä erossa kaiken aikaa-rakenne onkin elokuvan parasta antia ja siksi pidänkin tarpeettomana sitä kuinka edes häivähdyksen verran jotkut hahmot risteävät tarinoillaan toistensa kanssa. Jos kyseessä olisi Hollywood-elokuva niin uskoisin, että vaikka ohjaaja olisi halunnut pitää kaiken erillään niin ne pienetkin pisteiden yhdistämiset johtuvat vain tuottajien painostuksesta, mutta koska kyseessä ei ole Hollywood-elokuva niin voin vain ihmetellä, että miksi Haneke on halunnut tehdä juuri näin ja vaikka ne elokuvan matkan varrella koetut hahmojen kohtaamiset ovatkin vain kiitävän ohimeneviä niin intro pilaa aika paljon osoittamalla liian selkeästi kuka tekee, missä tekee, milloin tekee ja kun näemme muut elokuvan hahmot niin tiedämme myös keillle tekee ja jos näemme edes hetken verran kuinka yksi hahmoista kulkee toisen ohitse niin tiedämme jo miten he liittyvät toisiinsa.
Mutta nyt viimein se varsinainen hölmöys.
Ymmärrän toki, että elokuvassa olevilla uutislähetyksillä on haluttu ajankohdan ohella painottaa sen hetkistä maailman tilaa, mutta samoin kuin niillä kaikilla menee perselleen-tarinoilla ovat nämä uutisklipit liiankin painottuneita negatiivisuuteen ja jos sen muka halutaan antaa ymmärtää olevan ammuskelijalle laukaiseva tekijä niin miksi uutislähetyksiin on valittu enimmäkseen jenkkivastaista propagandaa ja valitettavan koomiseksi muuttuvia Michael Jackson-uutisia. Ehkä kyseessä on satiiria, mutta silloinkaan se ei toimi minkäänlaisena motiivimerkityksenä ammuskelijan kohdalla koska tosiaan elokuvan rakenne on irtonainen ja siten myöskään ammuskelijan ei nähdä kertaakaan tarinallaan liittyvän uutispätkiin tai että hän edes tarvitsisi selitettyä motiivia. Hänen tai juuri kenenkään muunkaan ei näytetä edes seuraavan näitä uutispätkiä ja siten ne ovat vain mainoskatkomaisia keinoja irtautua jo entuudestaan erillään olevista kertomuksista. Koska ne uutiset tuntuvat valitun vain koska niissä on kärsimystä niin se jatkuvat p*skassa lilluminen kääntyy päälaelleen ja muuttuu tarkoitustaan vastaan tehden niistä tahattoman koomisia ja siten myös vaikuttavan muuhunkin elokuvaan, ja aika varmaa kuitenkin on ettei tälle elokuvalle ole tarkoitus nauraa. Ja jos kyseessä satiiria esimerkiksi kohdistuen uutisten shokkihakuisuuteen niin tällöin ne osuudet ovat aivan väärässä elokuvassa ja siten esittäytyvät pelkästään kömpelönä sormella osoitteluna.
Erityisen noloa on se, että kun ammuskelijan motiivi tapahtumaan vaikuttaa muun rakenteen mukaisesti täysin mihinkään liittymättömältä ja yhtä arkiselta kuin pulttien vetäminen siitä syystä ettei toisella olekaan sytytintä jolla liekittää kännikalan savuketta, niin miksi helvetissä piti sortua kliseeseen jossa juuri ennen kilahtamista ammuskelija kuuntelee kovalla volyymilla jotain räppiä. Se ei ehkä ole kovinkaan monen mielestä iso juttu, mutta minusta se on elokuvassa jonka nimessä on maininta "erään sattuman" ja nyt se vaikuttaa Seiska-lehden idealta suomentaa jonkin KMFDM:n sanoituksia koska joku ammuskelija oli sattunut kuuntelemaan myös sitä yhtyettä ja tällä tavoin hakemalla haetaan syyllistä suunnasta jonka hakijakin tietää olevan väärä. Ja jos luulette minun vain liioittelevan asiaa niin kuinka monen suomipuukotuksen yhteydessä kerrotaan levylautasella soineen Popedan ja vastaavasti kuinka monta kertaa sorrutaan tälläineen aivopieru-uutisointiin silloinkin kun ei edes olla kuolemanvaaarassa:
Ilman sitä musiikkihetkeä ja juuri aiemmin koettua nöryytystä kun karpaasi heittää pingispojan maahan olisi tragedia ollut vielä enemmän rehellistä sattumaa ja sitä korkeintaan ajattelisi, että vaikuttiko se joskus aiemmin hävitty pingisottelu noin pahasti pojan psyykeeseen, kun nyt taas voi sitten pinnallisuuteen sortuen syyttää väkivaltaisia sanoituksia ja ilkeää kanssaihmistä.
Ai niin, on muuten hienoa kuinka takakansi kusettaa katsojaa:
"Vastaukset kysymyksiin (ts. miksi pingispoika tappoi) ja tie murhenäytelmään alkaa rakentua palapelin tavoin, usean tekijän kautta, eri ihmisten silmistä, pala palalta. Impulsiiviselta vaikuttavalla väkivallanteolla on aina historiansa ja pelottavat jäljet takanaan, jotka vievät pahan juurille."
Varmasti onkin, mutta tämän elokuvan kohdalla p*skanmarjat!
Muut henkilöt eivät ole missään tekemisissä tappajan kanssa ennen tapahtumaa jolloin murhaajan tarina ei liity heihin millään tavoin, tapahtunutta puida kenenkään kautta, tässä ei kasata mitään palapelia joka kertoisi motiivista ja ainoa lähellekään tuota jälkimmäistä osoitteleva hetki on räpin kuuntelu ennen ampumista.
Jos 71 katkelmaa olisi unohtanut alkuselityksensä, poistanut lihastaan ikävät uutispiikit ja jättänyt kaiken oikeasti vain satunnaiseksi ilman mitään selityksiä ei siinä olisi kiusannut minua enää kuin se kaiken negatiivisuus, mutta kun se nyt on tälläinen kuin on niin vaikka siinä on paljon hyvää en silti voi olla tämän suopeampi.
Tähdet: **
71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta
2 kommenttia:
Minun ensikosketukseni Hanekeen oli Rakkaus vuodelta 2012. Se on yhä yksi parhaimpia näkemiäni elokuvia ja innoitti jopa aikoinaan perustamaan Cinema Lozenge-blogini. No kuvittelin siitä, että muukin hänen työnsä olisi yhtä upeaa. Katsoin vuoden 2001 elokuvan The Piano Teacher ja voin kyllä sanoa, että "huh?". En ymmärtänyt siitä yhtikäs mitään. Se ei ollut suoranaisesti masentava, ei edes tylsä, mutta ikään kuin sen juonella ei olisi tarkoitusta. En edes tiedä voiko elokuvaa sanoa hyväksi tai huonoksi, sillä ... niin, en tiedä. En tiedä olivatko roolisuoritukset hyviä vai ei. Hämmentävää. Joten ymmärrän täysin ihmetyksesi tätä elokuvaa kohtaan. Mutta jos siis haluat nähdä hyvää Hanekea, katso Amour/Rakkaus!
Minun ensimmäinen Haneke-leffani oli Bennyn video ja se on edelleenkin suosikkini miehen ohjaustöistä, vaikka onkin raskas kuin lyijysaappaat uidessa.
Lähetä kommentti