Pongo on koira jolla on ihminen Roger. Poikamiehiä ovat ja hyvä niin, vaikka Pongo nyt katsookin asiakseen saattaa ihmisensä parisuhteeseen ja kohteeksi valikoituu sorja Anita, jolla sopivasti on yhtälailla suloinen koira Perdita, tieto joka luonnollisesti tarkoittaa parisuhdetta myös muillekin kuin ihmisille. Perdita pamahtaakin paksuksi alta aikayksikön ja rakastavaisten elämä olisi yhtä auvoa ellei Anitalla olisi tuttavana Vivienne Westwoodin ja Edina Monsoonin fuusioituma, Cruella De Vil joka on kovasti kiinnostunut tulevista vauvakoirista. Syykin ilmenee varsin pian lapsosten ilmaannuttua maailmaan ja se on sama kuin C. Montgomery Burnsilla:
"See my vest, see my vest,
Made from real gorilla chest,
Feel this sweater, there's no better
Than authentic Irish setter."
Niinpä De Vil haluaa koiruliinit voidakseen murhata ne ja pukea ne päälleen. Mutta yksikään viidestätoista koirasta ei ole myytävänä, joka ei ole vastaus jonka De Vil haluaa kuulla. Ei vaikka tädillä onkin jo varastossa 85 vastaavaa koiranpentua.
Mukavan leimaavasti sixtiesanimaatio joka rosoisella viivatyöskentelyllä, ekspressionistisen vinon oloisilla kulmilla ja yli reunojen valuvilla väreillä on tyylillisesti jopa vanhaksi Disney-animaatioksi lähes robertcrumbmaisen vaihtoehtoisen tuntuista. Joskaan en laisinkaan ihmettele elokuvan menestystä, sillä samankaltainen (väri)kuvitus on toiminut hyvin esimerkiksi kilpailevan firman Maantiekiitäjä-animaatioiden kohdalla
ja siinä missä itse dalmatilaiset (ja muut eläimet) eivät nyt ehkä itsessään juuri muuta kuin tyypillistä suloista disneymäisyyttä edusta niin Cruelle De Vil lukeutuu esipunkmeinigissään kaikkien aikojen parhaimpien pahishahmojen joukkoon ja on siten jo yksistään syy katsoa ja nauttia koirien lahtaussuunnitelmasta. Varsinkin kun tuo mainitsemani ekspressionistisuus pidetään kuitenkin ns. katsojaystävällisenä jolloin ei tarvitse olla Caligari vaan voi olla ihan pelkkä Juhani Palmu eikä päätä kivistä.
Toisin sanoen turvallista vaihtoehtoisuutta ja hyvää sellaisenaan.
Tähdet: ***
101 dalmatialaista
4 kommenttia:
Tuo Mr. Burnsin laulu soi ihan liian usein päässäni. Enkä muuten muista koska olisin nähnyt tämän leffan viimeksi, en todellakaan osaa erottaa mikä on Simpsons-lisää ja mikä suoraan Disneyltä!
Kyllä se on soinut minullakin sen verran ahkerasti, että 101 dalmatialaista tuo Disney-teosta nopeammin Simpsonit mieleen.
Tuo rosoisuushan johtui studion taloudellisesta alamäestä. Saattaisi tehdä tänäkin päivänä ihan hyvää.
Tuskin heillä kuitenkaan yhtään aiempaa huonommat kynät oli käytössä, joten uskon tarkoituksenakin olleen hakea hieman erilaista tyyliä, varsinkin juuri viittaamasi taloudellisen alamäen syynä pidetyn Prinsessa Ruususen perinteisemmän animaation toimiessa eräänlaisena nou nou-merkkinä.
Lähetä kommentti