Tunneli vapauteen (The Great Escape 2: The Untold Story, 1988)

Kun pohdimme ja puntaroimme niin sanottuja klassikkoelokuvia jotka ovat kuolemakseen jatko-osan ja/tai uusintaversioinnin tarpeessa, mieleemme tulevat luonnollisestikin sellaiset suuret epäonnistumiset kuten Ilmestyskirja nyt, M - kaupunki etsii murhaajaa ja Boheemielämää. Onneksi sentään Mies ja alaston ase näyttäisi saavan uusintaversioinnin osakseen ja ehkä nyt vihdoinkin ymmärretään kyseessä olevan oikeasti synkkää itsetuhoisen kytän kuolinmarssia ja katolilaisen kärsimyksen kokemista nunnaraiskauksineen.
Niin ja tietenkin myös Steve McQueenin tähdittämä Suuri pakoretki on niitä jotka mieltä kaivertavat, sillä mitä perkelettä se nyt oli olevinaan, että kaiken sen jännityksen kasvattamisen ja suunnitelmallisuuden jälkeen kaikki vankileiriltä paenneet päätyivät sokeiksi ja kiinni piikkilankaan. Hittolainen, näillä lakeuksilla kun eivät natsit juhli, joten luojan kiitos joku todellakin ymmärsi tehdä jatko-osan jossa sekä toistetaan Suuren pakoretken tarina, että myöskin ymmärretään tehdä vaihtoehtoinen lopetus jossa amerikkalaiset voittavat. Murica fuck yeah!

Eli joo, joku todellakin piti välttämättömänä tehdä uudestaan Suuri pakoretki ja sen seurauksena ilmaantui tämä kaksiosainen tv-elokuva jossa juuri tehdään siten, että ensin oikeastaan vain toistetaan alkuperäinen elokuva ja sitten muka korjataan ensimmäisen elokuvan ilmeisen negatiivisena koettu päätös. Sankarit eivät voi jäädä kiiinni, koska heidän tulee vapauttaa kaikki muut ja tappaa ilkimykset.

Näin se siis tapahtuu:

Toisin kuin Steve McQueen ja monet kanssaeläjistään, Christopher Reeven esittämä majuri Dodge pääsi vahingoittumattomana pakoon saksalaiselta vankileiriltä, vain jotta voisi tahallisesti antautua päästäkseen takaisin samaan paikkaan suorittamaan uutta pakoa. Ei kun ihan oikeasti, se ei ole vitsi. Tai ei ole sitä ainakaan minun osaltani.
Niin tämä vankileiri muuten on oikeasti olevinaan sama paikka jossa oltiin ensimmäisessäkin elokuvassa (mitä ei tosi voisi niistä parista puumajamaisesta hökkelistä päätellä) ja Dodge oli ollut yksi sen tarinan paenneista, ja siinä kohtaa oltaisiin voitu kyllä hieman muuttaa tarinaa jo siksikin, että tämä "Saksan tarkimmin vartioitu vankileiri" vuotaa tämän elokuvan perusteella pahemmin kuin vispilä keittoa otettaessa. No kuitenkin, Dodge siis antautuu päästäkseen takaisin samaiselle vankileirille josta pakeni, jotta voisi sitten auttaa toisen kesken olevan tunnelipaon toteuttamisessa ja nyt tarkoituksena olisi vapauttaa jopa 200 vankia kerralla. Hitto, se miten tässä kuvataan tuota vankileiriä, niin siellä näyttäisi olevan hädin tuskin 50 henkeä ja siihen ovat mukaan laskettuna vartijatkin. Samapa tuo sillä tunneli on valmis ja realistisesti se on ahdas, yhden hengen ryömimisen kerrallaan mahdollistava lupaus vapaudesta. Niin ja siellä on sähkövalaistus ja eräänlainen hissikuljetus, sillä ilmeisesti Michael Gough oli avustajana.
Aikeena on siis vapauttaa 200 vankia yhden yön aikana. Aika optimistista sillä matkaan voi lähteä vain yksi kerrallaan ja siinäkin pitää jokaisen kulkea hyvin hissukseen jotta vältettäisiin valonheittimet ja luodit. Ehkä se olisi onnistunutkin jos eivät olisi ryssineet tilannetta mukiloimalla vartijaa, joka yllättäen ei suostukaan olemaan hiljaa ja täten herättää vankileirin muut natsit. Onneksi sentään ainakin muutama pääsee pakenemaan ja se muutama on näemmä 76 henkeä. Mikä on yllättävää sillä myöhemmin elokuvassa todetaan koko leirin vankien lukumäärän olleen samaiset 76, joten mistä se 200 revittiin ja miten 76 saattoi onnistua paossa, jos kerran pako keskeytyi ja vain murto-osa heistä pääsi karkuun? Niin ja se murto-osa on myöhempien tietojen mukaisesti 50 henkeä, joka taas on epäuskottavaa siksi, että ehdimme näkemään vain ehkä korkeintaan kahdeksan tai jotain sinne päin pääsevän pakoon ja valtaosan jäävän leirille, ja sitten myöhemmin etsitään natseja jotka olivat teloittaneet noista 50:stä ainakin 50, mutta eivät ainakaan kahta jotka aloittavat natsijahdin. No, väliäkö sillä, koska myöhemmin David nimistä roolihahmoa kutsutaan kertaalleen Tonyksi.
Tässä vaiheessa lähes kolmituntisesta elokuvasta on kulunut ruhtinaalliset 40 minuuttia ja siinä vaiheessa ollaan oikeastaan käyty läpi kokonaisuudessaan koko ensimmäinen elokuva. Mitä nyt ollaan karsittu henkilöihin tutustumista ja sen sellaista, mutta ainakin on muistettu toistaa ne tärkeimmät kuten tunnelmaa keventänyt musiikki, joka ensimmäisessä elokuvassa toimi eräänlaisena pakokeinona vältellä ympäröivää synkkyyttä, mutta joka tässä tapauksessa on viety aivan liian pitkälle tehden tunnelmasta välillä turhankin ilmavaksi ja siten parodisen. Muutenkin pimeyttä rikkova mielennostatus on mennyt liiaksi komedian puolelle ja ajoittain tuntuukin kuin katsoisi jotain maanalaista armeijaa iskemässä jälleen kuin kokisi natsisaksan kauhuja.
Eli nyt kun on 40 minuutin kohdalla jo uusintaversioitu edellinen elokuva, niin miten tästä eteenpäin? No toistetaan sama tietenkin. Ei kun ihan oikeasti. Dodge ja kumppanit (muun muassa Ian McShane) jäävät kiinni ja alkaa uuden paon suunnittelu ja koko ensimmäinen osa elokuvasta tuntuukin vain kerta toisensa perään toteutetuilta suurilta paoilta.
Onneksi elokuvan toinen puolisko pelastaa paljon, sillä viimeisimmän paon seurauksena Dodge ja myöskin turvallisesti Englantiin päätynyt vankikollega Mike (Anthony Denison) päättävät sodan päätyttyä palata Saksaan valtion valtuuttamina viranomaisina etsimään ja pidättämään gestaporyhmittymää joka systemaattisesti teloitti niitä Dodgen seurassa pakoa yrittäneitä sotilaita (muun muassa Ian McShane). Toinen osa eroaa ensimmäisestä kuin yö päivästä (tarkoittaen siis pimeää yötä ja valoisaa päivää, ei talvipäivää taikka kesäyötä), sillä siinä missä aiempi puolisko oli pakoseikkailua hilpeän musiikin tahdittamana, niin tämä toinen on kuin The Wire-versio Spielbergin Münchenista. Siispä masentava musiikki soi ja miehet seisovat taulun äärellä kokoamassa pyramidikuviota jossa selvitellään kuka on se huipulla oleva salaperäinen suurin pahis, eli mies nimeltä Ruoska (Michael Nader). Hänet olisi oikeuden nimessä pidätettävä.
Pidätettävä elävänä tai kuolleena.
Kuolleena.

Jos tätä elokuvaa katsoo vain sen ensimmäisen puoliskon pohjalta, niin kyseessä tahattoman koominen, liiaksi matalinta aitaa hyväksikäyttävä toisen maineella rahastava turhake. Tuntuu hieman samalta kuin Rocky kakkosen kohdalla, että ainoa muutos joka on haluttu tehdä on saattaa sankari voittoon ja muuten voidaan vain toistaa aiempaa.
Sitä on katsottu mikä muka teki ensimmäisestä elokuvasta onnistuneen, jonka tässä tapauksessa uskottiin olevan tarttuva tunnusmusiikki ja se itse pako, ja sitten on luotu teemakappale joka sopivasti muistuttaa alkuperäistä ja jos kerran se pako oli kovin juttu aiemmassa elokuvassa, niin toistetaan sitä kuoliaaksi saakka. Jolloin hahmoihin ei ole panostettu edes sen vertaa, ettäkö oltaisiin välitetty aksenteista, joka sitten on pahimmillaan johtanut espanjalaiselta kuulostavaa natsiin. Muutenkin elokuvassa on paha kiirehtimisen tuntu päällä, ettei sillä matkalla ole niin väliä, kunhan huipennus koetaan tarpeeksi monta kertaa. Joka sitten luonnollisesti laimentaa suuren kokemuksen pelkäksi arkipäiväiseksi puurtamiseksi. Asiaa ei todellakaan auta vankileiri ja muu miljöö joka on suurelta osin silkkaa televisiokamaa tyyliin tv:n M.A.S.H., joka sitten tekee kaikesta hieman turhan ahdasta ja halvahkoa. Sitten kun päälle ripotellaan vielä ne kaikki reiät jossa nimet ja muut vastaavat ilmeisen vähäpätöisinä pidetyt seikat tuntuvat kärsivän pahemmanlaatuisesta muistikatkoista, niin suuri pakoretki on korkeintaan pieni tallustelu sateessa. Joten alkuperäisen elokuvan rinnalla Tunneli vapauteen kalpenee pahemmin kuin Karri Miettinen.
Onneksi tämä elokuva pelastaa itsensä jälkimmäisellä osallaan jossa pakoon päässeet Reeve ja Denison ryhtyvät oikeuden sotureiksi lähtemällä sotarikollisten perään, mutta toisin kuin monesti muulloin vastaavissa tarinoissa, nyt ei lähdetä aseet kourassa kostoretkelle, vaan oikeasti saattamaan pahiksia tuomarin eteen. Tottakai viimeistään pääpahiksen kohdatessa pitää saada silmää silmästä. Tyyli on siis enemmän oikeussalidraamassa kuin ramboilussa ja tähän kun sekoitetaan poliittiset koukerot jossa omat maat suojelevat mainittuja sotarikollisia hyötyäkseen heistä isomman kalan saalistamisessa, niin jälkimmäinen puolisko elokuvasta on ehdottomasti kiintoisampi ja on myös toteutukseltaan paljon keskittyneempi, joka johtunee ehkä siitä ettei tässä vaiheessa enää tarvinnut miettiä alkuperäistä elokuvaa, vaan on voitu tehdä jotain omaa. Itse asiassa kun Tunneli vapauteen kakkososa pyöri kuvaruudulla en enää edes ajatellut Suurta pakoretkeä, koska se ei muistuttanut siitä enää millään tavoin. Tämän vuoksi rupesinkin miettimään, että olisiko tämä kannattanut tehdä vain pelkkänä sotarikostutkimuselokuvana ja kokonaan leikata ensimmäinen puolisko nimen mukana pois, vaikka sillähän tätä onkin aikoinaan myyty. Toisin sanoen jatko-osana tai remakena Tunneli vapauteen on kumpaakin puoliskoa ajatellen tyystin tarpeeton, mutta hyppäämäällä suoraan jonnekin 100 minuutin kohdalle on edessä vielä varsin kiintoisa jännityselokuva.

Sivuhuomautuksina mainittakoon, että minusta on veikeätä kuinka Suuressa pakoretkessä näytellyt Jud Taylor on ohjannut toisen (paremman) puoliskon tästä elokuvasta, mutta vieläkin mielenkiintoisemmin Donald Pleasense esittää tässä jatko-osassa gestapokomentajaa jonka vastuulla on vankien kiinniotto. Aluksi Pleasensen takinkääntö tuntui hieman erikoiselta, mutta varsin hyvin hän istui toisellekin puolelle, vaikka toki miehen aksentti aiheuttikin lievää huvittuneisuutta samalla tavalla kuin Sean Connery egyptiläisespanjalaisena. Se että saksalaiset ovat brittiaksenttisia ei olisi ehkä haitannut, jos se olisi pysynyt yhtenäisenä ratkaisuna, mutta koska siellä oli joukossa oikeitakin saksalaisia näyttelijöitä (puhumassa englanniksi) sai hieman toivomaan vääräkielisten edes yrittävän aksenttimuutosta. Toki multikansallinen yhteistyö on voimaa, mutta kun edellä mainitun espanjalaisittain murtaen puhuvan saksalaisen ohella siellä oli myös selvästi ranskalaista alkuperää oleva natsi, niin vaikea sitä on lievää naurupainotteista hymähtelyä välttää. Näin ollen roolituksia olisi voinut miettiä pariinkin otteeseen, tai ainakin harkita dubbausta, jota olisi etenkin Charles Haid kaivannut, sillä miehen brittiaksentti on yhtä pelottavaa kuin Julia Robert ja Tom Cruise irlantilaisittain.
Kansallisuuksista puheen ollen, minusta on hauskaa kuinka Christopher Reeven hahmo on brittisotilas ja jopa herra paratkoon itsensä Winston Churchillin serkku, mutta silti ilmeisesti jenkkitekijöitä ajatellen hän on suoraselkäinen amerikansankari ja ongelma kuitataan siten, että kun hänelle sanotaan elokuvan alussa ettei hän kuulosta britiltä, niin Dodge vain toteaa kasvaneensa jenkeissä ja tästä eteenpäin aina kun joku vieras kysyen toteaa hänen ja kumppaneiden olevan varmaankin amerikkalaisia, niin mies on hiljaa koska on yhtä britti kuin Nico Rosberg on suomalainen. Täten jenkit saavat pitää itseään sankareina, samaan tapaan kuin me haluamme omia Pamela Andersonin ja Matt Damonin.

Elokuvan ehdottomasti nerokkain kohtaus on se kun vankileirillä järjestetään vartijoiden toimesta ratsia jolla koetetaan löytää pakotunneli ja vartijat muun muassa katsovat kerrossängyn ylemmän punkan patjan alle. Hahaha! Voi luoja.

Tarpeeton, tahattomaan komiikkaan ja näyttelijöiden hukkaanheittoon sortuva elokuva jossa lähemmäs kolmessa tunnissa on puolitoista liikaa ja leikkaamalla kokonaan se Suuri pakoretki-osuus oltaisiin jätetty jäljelle varmasti paljon onnistuneempi sotarikosjännäri.

Tähdet: **
Tunneli vapauteen