Never Say Die (1994)

Entinen erikoisjoukkojen pahin ilkimys, nykyinen manipuloiva, häikäilemätön pastori James (Billy Drago) johtaa kuolemankulttihippikommuunia ja FBI haluaa pistää tälle hyväksytystä yhteiskunnasta eristyneelle mädännäisyydelle lopun, jolloin ryhmän sisään on soluttautunut agentti jonka jopa sokea tunnistaisi katsoessaan väärään suuntaan eri kaupungissa. Yksi kultin nuorista ja kaunista neidoista, Brooke (Jenny McShane) haikailee elämästä hihhuleiden ulkopuolella, mutta eihän sellainen sovi kun pitää rakastaa ja palvoa tämänhetkistä isäntää. Niin ja eihän se joukkoitsemurhan toteutus oikein luonnistu jos ei ole tarpeeksi ihmisiä ikuiseen lepoon matkaamassa. Siispä Brooke pyrkii pakoon kun pastori James aloittaa karitsalaumansa harventamisen.
Sopivasti samalla alueella elää ennenaikaiselle lavastetun kuoleman eläkkeelle siirtynyt, myöskin entinen erikoisjoukkojen sotilas ja siten sopivasti myös entinen Jamesin alainen Blake (Frank Zagarino), joka ryhmätovereiden yhtenäisyydestä kertovan tatuointinsa vuoksi tulee FBI:n valopäiden silmissä sekoitetuksi pastori Jamesiin ja päätyy siksi vetämään ramboimitointia metsässä, että en minä tätä aloittanut, mutta olen valmis lopettamaan. Siispä on Blaken tehtävänä sekä puhdistaa maineensa että myöskin pysäyttää pastori James ja ohimennen vapauttaa jokin ilmeisesti meksikolaiskylä oletettavasti New Orleansissa jossa mies syö banaania.

Ah, puunaamatoimintaa yksinkertaisimmallaan ja uskomatonta kyllä, se tuntuu yllättävänkin piristävältä katsella lihaskimppuelokuvaa aikana jolloin toimintaelokuva tuntuu keskittyvän puolinokkelia nasevuuksia laukoviin supersankareihin ja ei-toimintasankaruudesta tuttujen ikä-ihmisten oman käden oikeuksiin. Etenkin kun olemme nyt siellä Cannon-luokan (tämä ei ole Cannon-elokuva. Firma meni vuotta aiemmin konkkaan) elokuvassa joka aikoinaan edusti suosittuja videohyllyjä dominoivia halpiselokuvia, jotka eivät nyt juurikaan eroa vaikkapa jostain nykyisistä Steven Seagalin tuotoksista, mutta jotka varsinkin nykysilmin katsottuna olivat mukavasti käsityön tuntuisia tehosteiltaan ja eivät vielä edes koettaneet olla itsetietoisen ironisia. Siispä sankari on ns. ilmeetön lihaskimppu nykyisten tunteisiinsa sidoksissa olevien herkkäsielujen sijaan, pahis on kirjaimellisesti vaahto suussa puhuva vieterisilmä (aina mainion vihaisen oloinen Billy Drago), suuliekit lepattavat kuin hornanhovissa, saksofoni sekä tunnuslaulu never gonna give uppeineen on voimaa ja dialogi sisältää sellaisia moneen kertaan mietittyjä syvällisyyksiä kuten "welcome gentlemen... TO HELL!" Eli kyseessä ei todellakaan ole mikään oikeasti hyvä elokuva ja tarkemmin todettuna Never Say Die on tyhmä, kömpelö ja tahattoman hauska. Ennen kaikkea se on silkkaa ysäriä. Siispä se on parhaimmillaan vieroituksena nykyisista saman lajityypin elokuvista.

Erityisen hauskaa tälläisissä elokuvissa on se, että lähes jokainen mieshenkilö tuntuu olevan samanlainen  leveäleukainen kiviseinä ja elävyyden laita on samaa tasoa.

Tähdet: **
Never Say Die