The Lords of Salem (2012)

Vuonna 1695 Salemin kaupungin kiukkupersevanhus ärsyyntyy nuorten suosimasta musiikista ja vannoo tuhoavansa kaikki Saatanan nimeä ylistävät, että varokaa vaan One Direction. Myös paikalliselle white trash-noitalaumalle se merkitsee ikäviä uutisia tai sitten ei. Siis ihan oikeasti, miten Rob Zombie osaakin tehdä kaikista ulkonäöltään ja kielenkäytöltään saastaisia versioita Larry the Cable Guysta ja vain Larry the Cable Guysta.

No, hyppy nykyhetkeen ja rokkiradiossa työskentelevä Heidi the Cable Guy (Sheri Moon Cable Guy) saa lahjoituksena The Lords-yhtyeen äänitteen ja sen rosoinen Coilmainen (tai ehkä pikemminkin Scornmainen) soundi rupeaa aiheuttamaan outoa käytöstä osassa kaupunkilaisia. Salemin mustan magian historiaa tutkiva ja tarinankuljetuksen kannalta täysin hyödytön professori Francis the Cable Guy (Bruce Davison) kiinnostuu näistä Salemin valtiaista ja pian huomaammekin, että Salemin muinaiset noitameinigit alkavat nostamaan päätään käyttäen Heidi the Cable Guyta porttinaan ja kolme kertaa Cable Guy (Lee Wallace, Patricia Quinn ja Judy Geeson) palvovat jotain tuplanapanuoravauvaa.

Klassikkorokkia, kiroilua, pultsarin oloisia hahmoja, agressiivista väkivaltaa, vaimon suosimista muiden kustannuksella, bändipaitoja, seitkytluvun kauhun kunnioitusta ja tottakai, itsensä Rob Zombien näköisiä partanaamoja.

Siispä aika tuttua Zombie-elokuvaa so far ja koska pidän (tai ainakin pidin) Rob Zombieta innovatiivisena muusikkona ja sen väitetyn Ministry-apinoinnin jätän vain hetkellisen ulkonäköyhtenäisyyden kontolle, niin olen ollut syvästi pettynyt siihen, että mies tuntuu koko ajan vain toistamaan jotain The Hills Have Eyes-tributointia, eikä oikeasti tuovan esille sitä mielikuvituksen määrää jota levyillään ja musiikkivideoillaan osoitti. Pieni raja siihen menneeseen katsomisella ja lainaamisella pitäisi olla ja Zombien peiliin katsomisella tehdyt hahmot alkoivat myös menettämään hohtonsa jo heti House of 1000 Corpsesin jälkeen. Siispä The Lords of Salemissa minua kiusaavat pitkälti samat asiat, vaikka tällä kertaa etenkin ne musiikkiviittaukset ovatkin perustellumpia, niin yllätys yllätys, minä pidän tästä elokuvasta. En paljoa, enkä menisi sitä varauksettomasti suosittelemaankaan, mutta kyllä kyseessä on mielestäni toistaiseksi paras Rob Zombien ohjaustyö.

Sheri Moon Zombie on edelleenkin minusta erittäin karismaton esiintyjä ja uskon hänen saavan roolinsa yksinomaan vain miehensä ansiosta ja jos kerran Rob Zombie välttämättä haluaa elokuviinsa itsensä kopioita, niin menisi sitten itse sinne kameran eteen. Uskalluksen puute ei kuulosta todennäköiseltä. Elokuviensa visuaalinen rähjäisyys ja yleistunnelma ovat edelleenkin aivan liian vahvasti sitä Hills Have Eyesia ja The Last House on the Leftia, mikä kiusaa siksikin, että Zombie ei sillä osalla edelleenkin mielestäni osoita muuta kuin lahjakkaan kopioinnin elkeitä, mutta ainakin aikaisempiin elokuviinsa verrattuna The Lords of Salem ymmärtää painaa hieman jarrua ja ei nyt varsinaisesti pidä mitään salassa, mutta ainakin yrittää olla paljastamatta kaikkia korttejaan kerralla. Näin olleen Salemissa ei sorruta ihan pelkkään meuhkaamiseen jossa pitää kiilata jonon keulille, taikka päädytä olemaan muka nokkela ja sotkeuduta siksi omaan mahdottomuuteensa kuten Zombien itsensä mukaan täysin omassa Halloween-näkemyksessä, eli sen kakkososassa teki, vaan tässä on nyt vuorossa elokuva joka on hemmetin hyvää keskitasoa. Toki samoin kuin aikaisempien Zombien elokuvien kohdalla joissa suosittelin ennemmin jotain miehen musiikkivideoita elokuvansa sijaan teen nyt samalla tavalla, sillä kyllä pelkästään Cathedralin Hopkins the Witchfinder General-video onnistuu muutamassa minuutissaan tekemään paremmin kaiken sen mihin The Lords of Salem pyrkii. Mutta kunhan pystyy karsimaan pois kaiken sen kuluneen sontavisuaalisuuden, liiallisen esikuvien ja sankareiden palvonnan, itkupotkuraivarimaisen lapsekkaan tavan pyrkiä agressiviisuuteen ja helppojen uskonnollisten rienaavien symbolien käytön (pappi joka kiroilee.  Epäpyhä syntymä alttarilla. Vau!) niin kyseessä on paljastus siitä, että Zombiella on lupaava ura Steven Seagalin tai muiden ns. suoraan videolle-elokuvien ohjaajana, eikä se ole negatiivinen seikka.

Ihmettelen miksi elokuvassa sorruttiin toistuvasti siihen äkillinen kova ääni-efektiin kun jotain ns. kauheaa tai yllättävää sattui, kun esimerkiksi kuitenkin ymmärrettiin vältellä helpoimpia, eli nyt tässä tapauksessa perinteisempiä hevikliseitä sen demonilevyn kohdalla. Zombien ollessa kyseessä olisi nimittäin melkein voinut uskoa hänen käyttävän jotain Judas Priestia taikka Kissia ja takaperin soitettua levyä sen äänisumun sijaan.

Ymmärrettävästi en tuonut nyt kunnolla esille sitä miksi pidän tästä enemmän kuin muista Zombien elokuvista, kun se kuitenkin sisältää täsmälleen samat seikat joista en ole pitänyt hänen muissa elokuvissaan, mutta todetaan asia niin, että nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä jotta Zombie alkaisi pikkuhiljaa ymmärtämään ettei kaikkea tarvitse työntää väkisin kurkusta alas ja vähennys osoittaa ohjaajalta kaivattua lahjakkuutta. Ehkä Zombie siis uskaltaa jo seuraavassa elokuvassaan oikeasti paljastamaan osaavansa tehdä muutakin kuin vain fanittamaan menneitä teoksia, tms. ja vaikka nyt kritisoinkin tätä tapaa, niin tottakai minusta oli siistiä nähdä Meg Foster ja Patricia Quinn näkyvämmissä osissaan pitkään aikaan ja elokuvan noitatrio johon mainittu Quinn kuuluu on parhautta, Velvet Underground kuulostaa aina vääränlaisesta käytöstäkin huolimatta hyvältä ja tietenkin saatanalliset viestit levyissä ovat poikkeuksetta veikeä idea näpäyttää väkisin närkästymistä etsiviä kukkahattutätejä. DO IT!

Lopetus on myös kovasti mieleeni ja sen,,, no hieman nolostuttavasta "neitsyt Maria"-ikonikuvauksesta huolimatta pidättäytyminen mistään yhteenotosta ja odotetunlaisesta kliimaksista on taputuksen paikka. Toivottavasti Zombie ei vain saa päähänsä tehdä jatkoa jolla pilaisi sen.

Tähdet: ***
The Lords of Salem